< Takaisin

VANHAN PIERUN TUUMAILUA VAELLUSKALOJEN PALAUTTAMISESTA

4.10.2023

 

Huomasin kriittisillä huomioillani edellisessä jokiblogissa ja muilla puheenvuoroillani tulleeni tahtomattani ankeuttajaksi. Hyvien toimenpiteiden tympeäksi epäilijäksi, nuorempien jokiaktivistien mielestä. Olen kovin pahoillani, jos olen onnistunut vähän jonkin sortin inhorealismillani tai kriittisillä ajatuksillani tai epäilyilläni laannuttamaan jokun jokiaktivistin intoa puolustaa jokea ja vaelluskaloja.

 

Päivi Pussilan Pohjavirta - lohiteos Autionkoskella

 

 

Innostusta tarvitaan vaelluskalojen palauttamisessa. Sitä ei saisi latistaa. Sitä yritän jatkossa kaikin välttää. Tuolla nuorempien optimistisella energialla mennään eteenpäin. Ei se nyt järin haittaa vaikka vähän ”epärealisteja” oltaisiinkin.

 

Me emme tiedä, onko itseään ylläpitävän vaelluskalakannan aikaan saaminen mahdollista suurissa virroissa, joissa on 5-7 tai jopa enemmänkin patoa. Erityisen hyviä kokemuksia ei ole. Silti meidän on pakko yrittää. Kemijoella, Iijoella, Oulujoella. Viettimme vaativat meitä nousemaan kuin lohet. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Toivoa, luottaa siihen, että luonto kuitenkin tarjoaa myönteisiä yllätyksiä. Kuten Hiitolanjoella, Imatran tai pääkaupunkiseudun kaupunkipuroissa. Suuria poikastiheyksiä, ihmisen avustuksella.

 

Itse olen ollut jollain tapaa mukana vaelluskala-asioissa liki 25 vuotta. Olen aika itsekriittinen noiden alkuvuosien toimintaani. Olin yltiöoptimisti. Uskoin, että jos vain padot Oulujoella ohitetaan kalateillä, kyllä virta-alueita riittää, luonnonkierto käynnistyy. Myönnän olleeni eräänlainen helppoheikki. Otan silti silloisista sanomisistani ja puuhailuistani täyden vastuun. Toimin toki hyvässä uskossa. Mutta asioista voi oppiakin. Ei rypeä tuhkassa.

 

Lohen tai taimenen luonnonkierron palauttaminen Oulujoen, jokiemme raiskatuimman virran, pääuomaan tuntuu hyvin vaikealta. Poikastutotantoalueiksi sopivia virta-alueita on keskimääräisillä virtauksilla jonkin verran. Mutta kun virtaus rikkisäännöstellysä joessa putoaa minimiin, kelvollisten alueiden määrä putoaa masentavan vähäiseksi. Montan alapuolella on sentään 50 m3/s minimivirtaama mutta ei joen ylemmillä voimaloilla. Ja talvisajan maksimijuoksutukset ja etenkin nopeat vaihtelut – ovat tuhoisia.

 

Oulujoen pääuomaan laskevat sivujoet ovat pieniä. Virtaama voi kuivaan aikaan käydä liki olemattomaksi. Silti niistä voisi hyvinä vuosina löytyä poikastuotantopotentiaalia.

 

Lohen ja taimenen poikastuotantoalueita voidaan Oulujoella eittämättä palauttaa vanhoissa koskiuomissa. Meillä se on siinäkin suhteessa vaikeampaa kuin Kemijoella ja Iijoella. Siellä on niitä vapaita virtoja Ounasjoella ja keskiseltä Iijoelta ylöspäin. Mutta siellä on ehkä vielä tärkeämpiä alueita, alemman joen, vähempien voimalaitosten yläpuolisia, pitkiä vanhojen koskiuomien pohjia. Sieltä saattaisivat syntyä suurimmat vaelluspoikasmäärät merelle. Viiden tai useamman padon takaa on pitkä matka merelle, patoja, velttoja altaita ja saalistajia.

 

Meillä Oulujoella sellaisia koskenpohjia on paljon vähemmän. Täällä useat voimalaitokset rakennettiin pääuoman päälle. Silti onhan meillä vanha Sotkakosken uoma, Nuojuankosken luonnontilaiset kivikot, Raappananpudas... Mutta ne ovat ylhäällä monen voimalan takana. Erityisesti meillä on Merikoski, aivan ainutlaatuinen paikka, suuri vanha koskenuoma, josta vaelluspoikaset pääsisivät suoraan mereen. Sieltä me eittämättä saisimme Oulujoelle sitä kipeästi kaivattua luonnonkierron läpikäynyttä lohta, uutta, rikastunutta geenimateriaalia. Muuten laitostumisen jatkuessa lohikanta yhä vain kehnoutuu vääjäämättä. Merikoski on palautettava, vaikka alkuun pienemmällä virtaamalla. Mutta ei pelkällä Merikoskella lohijokea palauteta.

 

Oulujoella on vain kärsivällisesti mutta vääjäämättä rakennettava ohitusuomia, saatava ympäristövirtaamia, joita vähitellen, vuosikymmenten saatossa kasvatetaan patoja ohittaviksi pieniksi ja vähän suuremmiksikin joiksi. Siihen on mahdollisuuksi käytännössä jokaisen padon kohdalla. Meidän on oltava uuden luojia. Synnytettävä virtoja, koskia, lohijokia. Vaikka pääosa virtaamasta jäisi sähkön tuotantoon. Joskus toki senkin aika Oulujoella päättyy.

 

Lohen ja muiden vaelluskalojen palauttamisessa on syytä nojautua tutkimukseen. Kalatutkijoiden hyvin pitkäjännitteiseen työhön, vuosikymmenien tutkimussarjoihin. Tällaisten avulla lohitutkimus tuotti tietoa, johon lohen palauttajat, tärkeimpänä Tornion-Muonionjoki-seura saattoivat nojautua. Tutkimustuloksiin perustuen saatiin viimein aikaan merellä kalastusrajoituksia – ja Tornionjoen lohen paluun ihme, maailmanlaajuinen sensaatio kävi mahdolliseksi.

 

Tutkimustuloksiin ja tosiasioihin meidän tulee perustaa vaelluskalojen palauttamishankkeemme. Tutkijoiden ja tulosten vähättely tai peräti mustamaalaaminen ei johda mihinkään. Toki jokiyhtiöiden suoraan rahoittamassa tutkimuksessa tutkijoiden pelivara on vähäisempi, yhtiö voi määritellä ellei määrätä vaikkapa tutkimusasetelmia, kysymysten asettelua. Toki joku tutkija voi pedata itselleen tulevaa tuottoisaa pestiä, mutta se on kovin inhimillistä. Eikä senkään tarvitse tutkimusetiikkaan isommalti vaikuttaa. Aina on myös vertaisarviointi. Voisihan tässä mennä Ruotsin mallin mukaan, jossa ymmärtääkseni jokiyhtiöiden rahoitus kootaan yhteen pottiin, josta asiantuntijat, eivät jokiyhtiöt arvioivat tutkimuksen laadun, tutkimusasetelmat ja sen tarvitseman rahoituksen.

 

Ei pidä asettaa tyystin epärealistisia vaatimuksia tutkimukselle. Luke ei voi tutkia, kuten joku ”lohihörhö” ylimielisen kärkevästi taannoin vaati, luonnonmukaisten ja teknisten kalateiden eroa. Kun noita ei ole tutkittavissa. Ei Luke rakenna kalateitä. Asetelmaa, jossa olisi rinnan luonnonmukainen ja tekninen kalatie, jolloin tutkimusasetelma olisi mielekäs, ei vain meillä ole. Jostain review-analyyseistä voi saada vain rajallista tietoa, paikat ovat niin erilaisia.

Tutkijat varmaan ottavat mielellään vastaan ideoita tutkimusaiheista, joilla voidaan edistää vaelluskalojen luonnokiertoa. monimuotoisuutta. Ideoita peliin!

 

Minä, vanha pieru, koetan antaa sivustatukea nuoremmille vaelluskala-aktivisteille. Mutta haluan pitäytyä tutkimukseen, ei muuta vakaata ja uskottavaa pohjaa ole. Vain tosiasioiden pohjalta, vaikkei tutkimustuloksia aina vielä olisikaan, voidaan asiaamme pitkällä tähtäimellä edistää. Kokeneiden tutkijoiden valistuneilla arvauksillakin on painoarvonsa. Helpoilla lupauksilla ja todellisuudesta tyystin irroneilla toiveilla voidaan jopa tehdä hallaa vaelluskalojen palauttamiselle. Tiedän tosiaankin tuon omalta aktivistiuraltani.

 

Laukan virtoihin on Oulujoella satsattava! Siellä voi nähdä paljon emokaloja kutupuuhissa, mutta mäti ja maiti valuvat suurimmalta osin hukkaan. Valtavasti hedelmöitettyjä mätimunia vierii kadoksiin, parempiin suihin pääosin sorattomalla pohjalla. Poikastuotannon käynnistyminen raskaasti säännöstelyllä joella on vaikeaa. Mutta on yritettävä.

 

Rasvaevälliset lohet Laukassa ovat todellisen optimismin aihe. Kenties siellä jossain karikkojen sopukoissa on kuitenkin poikasille soveltuvia alueita, vaikka säännöstely on hirveää. Ja aiemmin rakennetut poikassoraikot ovat valtaosin joko huuhtoutuneet pois tai peittyneet, iskostuneet. Laukan virtoja pitäisi ehdottomasti koettaa hyödyntää. Sinne on vain sitkeästi rakennettava poikastuotantoa mahdollistavia soraikkoja. Olisiko vielä mahdollista ainakin paikoin vanhan joen kiviaineksen esille kaivaminen tuolla ns. Hartjoki-menetelmällä?

 

Tietenkin tuloksia on tutkimuksella selvitettävä. Löytyykö sähkökalastuksella, sukeltamalla, kuvaamalla kameroilla aluksi yksikesäisiä poikasia. Jos löytyisi ylivuotisia 1+ -poikasia, se olisi huikeaa, kertoisi myös smolttituotannon mahdollisuuksista. Yritetään! Voimme pettyäkin tuossa, mutta yrittämättä jättäminen olisi suurempi epäonnistuminen.

 

Olen kriittinen, varmaan välillä turhankin mutta kannustan nuorempia vaelluskala-aktivisteja kaikin. Oppia toki meidän vanhempien virheistä. Mutta vaikka ajatukset ja vaatimukset tuntuisivat epärealistisiltakin, luonto voi kuitenkin aina yllättää – positiivisesti.