New Page 1
UUTISET

KIRJOITUKSET

30.8.2012
Joen tarinat
Otsikot

2.3.2011
Jokiblogi (Pekka Jurvelin)
Otsikot

21.3.2014
Kauhaisuja (Aulikki Piirainen)
Otsikot

Matkapäiväkirjat

Iijokisoutu 2007

Kerromme tällä sivulla Iijokisoudun tunnelmista ja etenemisestä


tiistai 3. heinäkuuta 2007

Iijoen 25-vuotisjuhlasoutu käynnistyi luonnikkaasti.

Ennätysmäärä soutuveneitä lasketteli koskia Taivalkosken yläpuolisilla korpivesillä Kalle Päätalon maisemissa.Virtaus joella oli kohtuullisen hyvä. 13 soutua kokenut viikinkikypärässään tyylikäs Ekku kertoo, että erityisesti häntä kiehtoo pohjakivien kolina venee soljuessa niitä silitellen. Siis kiinni jäämisen vaarakiehtoo Ekkua. Toinen soudun veteraani Pasi menetti hankaimen virran pyörteeseen mutta koki päivän loistavaksi ja aikoo jatkaa päättäväisesti huomenna. Pelätty ukkoskuurokaan ei lopulta romahtanut niskaan.

Soutu jatkuu keskiviikkona Taivalkosken koskenlaskunäytöksen jälkeen kohti Parviaista.
Päättäväisenä vapaan Iijoen puolesta.

Pekka Jurvelin


Kuvia Iijokisoudun ensimmäiseltä päivältä.

▲Alkuun


keskiviikko 4. heinäkuuta

Iijokisoutu jatkuu aurinkoisessa säässä. Koivukoskella, vanhojen maankuulujen Atsingin lohensoutuvirtojen tuntumassa soutajat nauttivat lohikeittoa aamupäivällä.


Toisen soutupäivän kuvasatoa. Kuvat: Pekka Jurvelin

▲Alkuun


keskiviikko 4. heinäkuuta

Seuraava tauko vietettiin Jurmunlammen korkeiden hiekkatörmien äärellä. Vähän jännittyneinä odotimme tietoa, miten oli käynyt koskella karille ajaneen ja vedellä täyttyneen veneen porukalle. Itse näimme venekunnan pinteessä mutta koskessa ei voinut yrittää pysähtyä auttamisesta puhumattakaan.

Haveripaikalle sauvoi kuitenkin toisen veneen kokenut perämies, ja veden täyttämän veneen väki autettiin apuun tulleeseen purteen. Kohta lipuivat molemmat veneet kosken liepeeseen. Mitään pahempaa ei ollut sattunut. Matka saattoi jatkua. Kastuminen kuuluu jokielämään.

Alitimme Kuusamontien sillan, siirryimme keskisen Iijoen kulttuurimaisemaan. Virta kimmelsi auringossa. Kohtasimme mitä kauneimman hetken ja pyysin soutajia kääntymään ja katsomaan paikan kauneutta. Virta kaventui kahden korkean kuusitörmän väliin, taustalla sinersi vaaran rinne. Veneet lipuivat joen poikki, alempana toiset vastakkaiseen suuntaan. Kaikkein etäämmällä, alimmilla koskilla taas liukuivat aluksemme uudelleen kohti toista ranta. Illan valossa, uhkeassa virtamaisemassa risteilevä venelaivastomme näytti upealta.

Tunnelma kohosi, soutajat alkoivat hassutella. Väsymystäkin näin häädettiin. Itselle perämiehenä oli tullut monen kosken onnistuneen laskun jälkeen tunne: Kyllähän tämä käy!

Edessä kohisi koski, kunnon kuohut, mutta eihän tässä enää pitäisi olla suurta koskea. Muistin väärin. Muutaman sekunnin mielen herpaantuminen. Edellinen vene oli lähtenyt väärälle reitille, se onnistui kevyempänä korjaamaan kulkunsa, kääntymään väylälle. Minä olin lähtenyt seuraamaan. Äkkiä edessä oli pelkkiä valkoisia kiventaustan kuohuja. Ei reittiä! Kaikin voimin yritimme mutta ei enää kääntynyt raskas ja kömpelö järviveneeni kovassa virrassa.

Ja pahalta tuntui: kova kolaus toinen kovempi rysäys ja äkkipysähdys. Etummainen soutajani lensi selälleen veneen pohjalle. Kova herätys hulppean hupatteluhetken jälkeen. Toinen soutaja hyppäsi veteen ja minä työnsin sauvoimella. Tovin kamppailun jälkeen, melojanaisen auttamana pääsimme lopulta hivuttautumaan irti karilta. Eikä tullut reikää veneeseen, ei juuri vettäkään. Kukaan ei loukkaantunut. Pudonneen melan poimi meloja ja palautti veneeseen.

Silti häpeän, epäonnistumisen tunne holahtaa mieleen. Kun vielä en oikein tiennyt, mitä tapahtui, mihin väylä katosi. Jokin mielen torkahdus kuin nukahdus tai poissaolokohtaus. Vanha opetus, että koskessa pitää olla tarkkana.

Siinä ehti säikähtää, olihan vaaran paikka, mutta tilanne saatiin hallintaan. Jonkin aikaa itsetunto lymysi lyötynä. Kosken lukemisen taito tuntui kadonneen. Vasta vähitellen virran rytmi taas löytyi, ja tunne, että onnistuu.

Näin se on: kun alkaa kuvitella omista taidoistaan liikaa, koski opettaa kovalla kädellään. Mutta lopulta, ajan kuluttua karille ajo nousi retken kohokohdaksi - seikkailuksi!

Parviaisen upean virtapaikan leirissä kului toisen soutupäivän ilta saunomisen, yhteislaulujen ja monenlaisten puuhailujen merkeissä.

▲Alkuun


torstai 5. heinäkuuta

Päätin kipeän harkinnan jälkeen luopua jatkamasta soutua. Kahden pitkän päivän aiheuttama yliväsymys viesti selkeää kieltään: liian toipilas olen noin voimia vaativiin päivämatkoihin.

Katselimme soutajien ja melojien lähtöä haikeissa tunnelmissa. Sinne etääntyivät kohti jokielämyksiä ja seikkailuja. Lähdin liikkeelle jokivarren tietä veneeni Nuojuan Neiti perässäni. Erään metsänaukon kohdalla vilahti joki ja melojia siellä. Vähän alempana pysäytin auton ja raivasin tieni pakettipellon ja pusikkojen lävitse rantaan.

Virralla oli odotellessa rauhaisaa. Harrit tuikkivat. Isompi mulahti aivan heittoetäisyydellä. En lähtenyt hakemaan perhovapaani. Katselin neidonkorentojen lennähtelyä rantaruohikoissa, keskikesän lintujen harvenneita säveliä ja kuulostelin ylempää soutajien ääniä. Alkoihan niitä kuulua.

Mutkan takaa ilmestyi johtovene viireineen ja sen takaa pitkä joukko veneitä ja kanootteja. Arvokkaasti laivasto liukui suvantovirtaa alaspäin. Katselin hiljaa ja kaihoisana iloisen joukon ohittamista, nostin käteni vastaten tervehdyksiin mutta vain hiljaa katselin. Jono oli pitkä mutta vähitellen katosivat turvavene ja viimeiset kajakit mutkan taakse. Äänet häipyivät.

Kuinka tärkeää on, että joella on elämää, kulkijoita edes ajoittain. Se ei ole kuollut virta. Uskon, että nähdessään komean joukon matkaavan ohitse jokivarren ihmiset saavat voimaa ja uskoa vapaan jokivartensa tulevaisuuteen. Ja uskoa ja työtä tullaan tarvitsemaan.

▲Alkuun


perjantai 6. heinäkuuta

Iijoki-soudulta terveisiä. Iijoen suojelun ja kalaston hoidon puuhanainen Pirkko-Liisa Luhta kertoi puhelimessa, että eilinen soutuosuus Parviaisesta Kuren koululle oli sujunut leppoisasti hyvässä säässä. Pahemmilta havereilta oli vältytty. Myötätuulessa oli tänään tultu pitkä suvantojakso Jongunjärven pohjoispään läpi. Nyt taukoiltiin Pudasjärven yläpuolisen koskijakson niskalla Eero Räisäsen veistospuistossa. Soudun ensimmäinen sade oli saapunut.

Kuren koululle oli illalla kokoontunut melkoinen joukko ihmisiä lohi-asian ympärille. Aluksi kansanedustaja Erkki Pulliainen oli kertonut Itämeren lohen tilanteesta sekä meri- ja rannikkokalastuksen merkityksestä lohen selviytymiselle. Pulliainen oli lukenut teesit lohitilanteen kääntämisestä parempaan.

Tauon jälkeen oli väki koulusalin täydeltä kokoontunut keskustelemaan Iijoen lohesta ja sen luonnonkierron palauttamisesta jokeen. Sekä tietenkin Kollajan altaan uhkasta ihmisille ja lohen palautussuunnitelmille.

Oli noussut myös filosofinen kysymys siitä, miksi pitäisi kuulua johonkin yhdistykseen. Monet havahtuvat vastustamaan, kun omat rannat ovat uhattuina. Mutta jos asia koskee toisia rantoja jossain muualla, ei niin herkästi herätä. Ja silloinkin, kun omat rannat ovat vaaranalaisia, penätään helposti joitakin toisia vaikkapa luonnonsuojeluyhdistystä toimimaan asian eteen.

Mutta vahva joukkovoima muodostuu vain siten, että itse lähtee liikkeelle ja liittyy yhteen toisten kanssa ja alkaa toimia. Parhaiten se onnistuu vaikkapa Iijoen suojeluyhdistyksessä. Tämä ajatus oli Pirkko-Liisan mukaan saanut voimakkaan kannatuksen, ja yhdistykseen oli liittynyt heti uusia jäseniäkin.

Kun olen itse aiemmin lasketellut koko Iijoki-soudun, tälläkin kertaa ylimmät vedet, ja nähnyt tuon valtavan jokialueen - tai vain osan siitä - nousee syvä ihmetys. Tai kirkastuu ajatus: On rikollista pitää valtavaa, vapaata virta-aluetta lohettomana! Tämä samaan aikaan, kun laitoslohikannat kituvat, mutta merilohi ja meritaimen käyvät yhä uhanalaisimmiksi. Miten halvat aikojen saatossa ovatkaan kalateiden rakentamisen kustannukset viiden padon Iijoella! Pirkko-Liisa oli samaa mieltä.

Tornionjoella kaikki olisi vielä helpompaa. Vain verkot ja rysät pois nousevien emokalojen tieltä ja Lapin virtojen laajat poikastuotantoalueet olisivat heti käytössä lohen hääkenttänä. Hurjia määriä sitkeitä luonnonpoikasia Itämereen - ja käytännössä ilmaiseksi.

Keskustelu Kuren koulun tilaisuudessa olisi jatkunut innokkaana ties miten pitkään mutta se piti keskeyttää, jotta päästiin illan lopuksi tanssahtamaan.

▲Alkuun


perjantai 6. heinäkuuta, illalla

Nuojuan neidin reipas soutajanainen Ekku kertoi terveisiä, että sade alettueen tulla roimi koko matkan Pudasjärven koskien ja järvenselän taipaleen. Hilturannassa vanhan pappilan rannassa sitten saunottiin ja kuivattiin vaatteita ja varusteita. Sateen alkaessa Räisäsessä jotkut näyttivät vähän myrtseiltä, mutta kun oltiin reilusti kastuttu, tunnelmaa saatiin viriteltyä korkeammalle ja juttu alkoi luistaa.

Alkumatkan suvannot tulivat hienosti myötätuulessa. Purjeiden virittelyä mietittiin mutta ei lopulta tarvittu, kun tuuli vei muutenkin veneitä vauhdilla. Hirvaskosken kanavalla kyläläiset olivat taas järjestäneet mainion perinneaterian.

Iijokisoudun 25-vuotisjuhlaan väkeä oli kertynyt mukavasti. Ansiomerkkejä jaettiin. Jaakko Kaukko sai ainoana kultaisen ansiomerkin 35 vuoden työstä Iijoen puolesta. Hopeisia ansiomerkkejä jaettiin sitten vähän perheittäin: Latolan Jorma ja Viivi, Puhakan Risto ja Leena, Jerkkulan Maikki ja etenkin Pirin Pekka ja Elsa. Eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen kertoi, että Iijoki on koko Suomen asia. Kun yksi joki suojellaan, suojellaan koko Suomea. Kansanliikkeet ovat tässä erityisen tärkeitä, josta Iijoen suojeluliike on mitä hienoin esimerkki.

Juhlan jälkeen sali täyttyi soutajien kuivuvista vaatteista ja varusteista. Ekullakin oli kiire vielä saunaan lämmittelemään. Väki ei ollut myötätuulessa päässyt lainkaan väsähtämään ja osalla porukasta oli vipinää Havulaan humppaamaan. Huomenna virta vie kohti Kipinän Tohon jännittäviä suuria kuohuja.

▲Alkuun


lauantai 7. heinäkuuta

Iijokisoudun viimeinen päivä sujui sateisessa säässä mutta taival taittui helposti reippaassa myötätuulessa. Tuuli oli myötäinen oikeastaan koko soudun ajan. Liekö se symbolinen merkki siitä, että vapaan Iijoen puolustaminen on vahvassa myötätuulessa, pohti Pirkko-Liisa Luhta soudun jälkeen.

Hänestä oli mainiota nähdä, miten ihmiset jaksoivat kokoontua iltaisin raskaan soutu-urakan jälkeen yhteen keskustelemaan Iijoesta, Kollajasta ja lohesta. Yhteenkuuluvuuden tunne oli voimakas.

Pirkko-Liisa laski ensimmäisen kerran veneen perämiehenä Kipinänkosken kovimman putouksen, Tohon kuohut. Elämys oli huikea, ja ruumiissa tuntui voimakas adrenaliiniryöppy. Pelkoa ei hän tuntenut, vain varmuutta, että onnistuu. "Vapauttavaa, loistavaa!" huokasi hän.

Kipinän päätösjuhlaan oli kokoontunut mukavasti väkeä. Kollajan ja Kipinän seudun asukkaat ovat kauhuissaan siitä, että altaan uhka on taas kaivettu esille. Siitä kun jo luultiin päästyn rauhaan. Kipinän juhlassa tunsi konkreettisesti, miten Kollaja kestää isältä pojalle, sukupolvesta toiseen. Jopa kolmen polven Kollajan puolustajia löytyy. Montako sukupolvea vielä saa kamppailla Kollajasta? Isä on käynyt koskisodan ja joutuu jättämään pojilleen perinnöksi taistelun Kollajasta.

Mutta ihmisten vakuuttuneisuus oli syvä siitä, että Kollaja tulee jatkossakin kestämään, kertoo Pirkko-Liisa Luhta. Kollaa kesti aikanaan talvisodassa. Se oli koko maan asia, kaikkien katseet olivat kääntyneet Kollaalle. Myös Kollaja on koko maan asia. Kun Kollaja kestää, eikä viimeisiin vapaisiin koskiin päästä kajoamaan, se voi tavallaan olla tärkeä osa todellista käännettä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Todellisten ekologisten energiatuotantomuotojen kehittämiseksi, joita eivät ole ydinvoima eivätkä jokia tuhoavat padot ja altaat.

Iijoella soudetaan vapaiden koskien ja lohen puolesta taas ensi vuonna.

Kollajaniemi Kollajaniemellä Kuulijat Teltassa

▲Alkuun