New Page 1
UUTISET

KIRJOITUKSET

30.8.2012
Joen tarinat
Otsikot

2.3.2011
Jokiblogi (Pekka Jurvelin)
Otsikot

21.3.2014
Kauhaisuja (Aulikki Piirainen)
Otsikot

Matkapäiväkirjat

Joen tarinat

Joen tarinat -palstalla julkaistaan pieniä puheenvuoroja, kommentteja ja uutisia eri puolilta vesistöaluetta. Pyrimme saamaan vakinaisia avustajia, "kirjeenvaihtajia", jotka säännöllisesti kertoisivat oman alueensa/paikkakuntansa kuulumisia, kaskuja ja vakavampiakin ympäristö- ja kulttuurikysymyksiä. Myös sinä voit ryhtyä meidän avustajaksemme. Aloita vaikka pienillä terveisillä, mitä kotijoelle/järvelle kuuluu. Voit käyttää nimimerkkiä tai omaa nimeäsi. Lähetä viestisi yhdistyksen sähköpostiin vene(at)oulujoenreitti.fi. Voit myös soittaa asiasta puh. 044 344 8585.


Joulutervehdys 2009

Talvimaisema

niin kuin Marian ja Joosefin minunkin on lähdettävä
pakattava laukku, hyvästeltävä syksyn puut
ovi jää raolleen
kysyy, palaanko
kukaan ei vastaa, ei sano, että jää
joutsenen lento pyyhkäisee rantahietikon valkeaksi, kuu jäädyttää joen pinnan
minunkin taivaalleni nousee tähti
kiinnittyy kuusen latvaan

vedän oven kiinni, sytytän valon
olen perillä

22.12.2009 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


OULUJOEN REITTI RY:N PIKKUJOULU 18.12.2009

Tilat Toppilan Kipparitalolla uhkasivat käydä ahtaiksi, kun Oulujoen reitin pikkujouluun saapui tuvan täydeltä joen ystäviä.

Tietokilpailu

Jotakin hauskaa odotettavissa? Tietokilpailu joen etelä- vs. pohjoispuoli.

Esa Laajala

Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen projektipäällikkö Esa Laajala esittelee Oulujoen kalatiehankkeiden nykytilaa. Ehkä muutaman vuoden kuluttua näemme lohen hyppäävän jo Pällinkin yläpuolella.

Pikkujouluväkeä

Tarkkaavaista ja hiukan miettiväistä pikkujouluväkeä.

Tapio Kangas

Dokumentaristi Tapio Kangas kertoo Joki ja lakeus -dokumentin syntyhistoriasta. Yleisö seurasi hievahtamatta Kalajoen padottua virtausta kohti merta. Upeat jokimaisemat vaihtuivat surullisiin näkymiin liettyneestä virrasta.

Jermi Tertsunen

Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus on kunnostanut Oulujoen sivujokiin poikastuotantoalueita. Jermi Tertsusen mukaan nimenomaan sivujokien alaosilla lohenpoikaset pärjäävät hyvin.

Kipparitalon täytti iloinen ja välillä vakavakin keskustelu, joka polveili Oulujärven melontaseuran perustamisesta lohenpoikasten selviytymisen yhteydestä istutusajankohtaan. Lohesta käytiin vilkasta keskustelua, jossa mietittiin Oulujoen lohikannan tilaa ja sitä, miten nousijoita saataisiin enemmän Merikosken kalatiehen.

21.12.2009 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


LAATOKAN LOHEN KUTU ONNISTUI HIITOLANJOELLA

Jo useana syksynä Hiitolanjoen Kangaskoskella on saatu seurata Laatokan lohien kutukäyttäytymistä. Kutu on myös tuottanut hyvin luonnonpoikasia. Syyyskesällä 2009 tehdyssä sähkökoekalastuksessa aarin alalta löytyi 20 lohen poikasta (ei lainkaan taimenia). Kunnostetun Kangaskosken poikastiheys, n. 2000 kpl/ha on siis varsin hyvä.

Laatokan lohi

Tänä syksynä ensimmäiset lohien kutuvalmisteluun liittyvät havainnot tehtiin 3.10. (Hannu Lattu). Emolohi puhdisti pyrstöllään pohjaa lähes metrilleen samassa paikassa kuin edellisinäkin syksyinä. Paikalla oli myös keskenään kilpailevia koiraita. Syyssateet kuitenkin samensivat välillä joen veden läpinäkymättömäksi. Muutaman poutapäivän jälkeen vesi taas kirkastui. Vesi oli kuitenkin koko ajan vähän sameaa ja tumman pohjan takia kaloista oli vaikeata tehdä tarkkoja koko- ja lukumäärähavaintoja. Kutukalat olivat arviolta n. 5 kilon painoisia ja vähän pienempiä. Jotkut koiraskalat olivat selvästi pienempiä. Ilmeisesti kutupareja oli samaan aikaan ainakin kolme, todennäköisesti useampia.

Laatokan lohi

Simpeleläinen kokenut luontokuvaaja Mikko Pöllänen kuvasi kaloja myös videolle ja tarkkaili lohia lähes päivittäin. Hänen mukaansa viimeinen kutukäyttäytymiseen viittaava pohjan puhdistus tapahtui vielä 11.11. Myös sen jälkeen kaloja näkyi "vartioimassa" kutupaikkaa. Iktyonomi Matti Vaittinen totesi, että minään aikaisempina syksyinä Kangaskoskella ei ole ollut niin useita kutupesiä kuin tänä syksynä. Kuturauhoitus päättyi 16.11. ja heti sen jälkeen Kangaskoskella oli käynyt kalastajia, jotka olivat saaneet myös saalista. Lohia kuitenkin havaittiin vielä senkin jälkeen. Hiitolanjoella olisi tärkeää pidentää rauhoitusaikaa, jotta arvokkaat kutulohet saisivat mahdollisuuden lisääntymiseen useamman kerran eikä niitä heti kudun jälkeen teurastettaisi.

8.12.2009 TIEDOTE, Veijo Vilska

▲Alkuun


TERVEISET KALIFORNIASTA!

Yosemite National Park

Hei, Miwok-intiaanit asuivat aikoinaan täällä.

Yosemite National Park -terveiset ja halaukset Teijalta!

(Teija Manner on yhdistyksen hallituksen jäsen)

2.12.2009

▲Alkuun


UITTO KUULUI NIVAN MIESTEN KEVÄÄSEEN

Pato

Puu nousi pyörille: Viimeinen uitto ohitti Nivan vuonna 1972

Kahtenatoista keväänä Kuhmon Nivankylällä syntynyt ja edelleen asuva Viljo Heikkinen lähti uittotöihin.

Isä ja kaksi setää olivat jo aikaisemmin työskennelleet Juttua-laivassa, joten seurasin suvun jalanjälkiä vuonna 1952. Olin ensin kansimiehenä, sitten koneenhoitajana ja perämiehenä, Heikkinen selosti uraansa.

Työt alkoivat keväällä jäiden lähdettyä ja päättyivät syksyllä, kun Juttua- ja Lentua-laivat ajettiin telakalle Varajoen suuhun. Viljo Heikkinen kuljetti puita parhaimmillaan Lentiirajärven Enonperästä Ontojärven Katermaan. Työ hinaajalla ei ollut kellokorttiin sidottua. Jos asiat vaativat, työvuoro saattoi venyä pitkäksikin. Voimakoneena Juttua-laivassa oli 18-hevosvoimainen Wickströmin harvakäyntinen diesel. Vaikka koneessa oli vähän hevosvoimia, se oli äärimmäisen sitkeä vetämään, Viljo Heikkinen kiitteli.

Samassa Juttua-hinaajassa työskenteli myös Heikki Heikkinen, samaa sukua Viljon kanssa. Menin laivalle vuonna 1961. Ennemminkin olisin mennyt, mutta kun alle 15-vuotiaana ei töihin päässyt, harmitteli Heikki Heikkinen. Hän työskenteli kaksi kesää hinaajalla ja siirtyi sitten uittopuolelle.

Uittoa urakalla

Syy Heikki Heikkisen työnkuvan vaihtumiseen oli toive paremmista ansioista. Tuohon aikaan nimittäin Nivankylän miehille tarjoutui tilaisuus ansaita melko mukavasti rahaa lyhyessä ajassa. Uittoyhtiö tarjosi kyläläisille puiden uittamista urakalla Nivan niskasta Koposen puolelle. Koponen on osa Lentuaa.

Minun aikanani ei enää ollut niin suuria puumääriä liikkeellä kuin aikaisemmin. Suurin määrä Nivan niskassa on ollut 52 lauttaa puuta, mikä merkitsee 260 000 kuutiometriä pinotavarassa mitattuna, Heikkinen kertoi.

Seitsemän miestä otti Toivo Väisäseltä tai Antti Väisäseltä, Uitto-Ukolta, urakan. Sopimus tehtiin tavallisesti pääsiäislauantaina. Mukana oli yleensä Heikki Heikkisen lisäksi Esko Kyllönen, Taisto Kähkönen, Alpo Kyllönen, Juuso Heikkinen, Otto Heikkinen sekä nuoret miehet Eero ja Osmo Heikkinen. Vastatuulihan se oli uittomiehen vihollinen. Mutta jos tuuli pohjoisesta tai luoteesta, pölkky huilasi mukavasti, tarinoi Heikki Heikkinen.

Pölkyllä alas Kaarneen kanavaa

Kaarneen kanava

Uittoon tuli mukaan kolmeksi viimeiseksi vuodeksi Tero Kyllönen. Hän ehti työskennellä keksin varressa vuosina 1970-1972, jolloin viimeiset pölkyt lipuivat Nivan ohi. Se oli hyvää hommaa, vieläkin voisin lähteä uitolle, naurahti Tero Kyllönen. Hän on tiettävästi ainoa henkilö, joka on laskenut tukilla Kaarneen kanavan. Pitihän se katsoa, pitääkö pölkky päällään, hän totesi vaatimattomasti. Alas mentiin, ja lähes loppuun asti kuivin jaloin, mutta viimeisessä kuohussa sitten tuli sukellus, sillä tukki painui järven puolella lähes pystysuoraan kohti pohjaa.

Lentuankosken sitä vastoin Tero Kyllönen valloitti moneenkin kertaan. Kaarneen kanava on enää pelkkä lorakko

Oman lukunsa ansaitsee Kaarneen uittokanava. Se kaivettiin, koska Kaarneenkoski oli erittäin hankala uiton kannalta. Niinpä keksittiin kaivaa kanava Niskajärven ja Koposen välille.

Uittokanava

Kanavaa yritettiin kaivaa lapiopelissä jo 1940-luvun puolivälissä, mutta työ osoittautui mahdottomaksi toteuttaa. Paikalle tuotiin puskukone, ja johan alkoi tapahtua. Kaarneenkosken niskaan rakennettiin pato, mutta se osoittautui liian heiveröiseksi, joten uittoyhtiö valoi tammen tueksi pilarit vuonna 1947. Niiden varaan rakennettu neulapato piti, ja vesi Niskajärvessä nousi riittävästi. Pilarit olivat kallis investointi, sillä ne vaativat 300 säkkiä kallisarvoista sementtiä, joka piti raahata tiettömän taipaleen taakse Kaarneen niskaan.

Uittopenkki

Seppo Kämäräinen, Kuhmo

▲Alkuun


EI SITÄ PALJON SAUNOTTU UITOLLA, MUISTAA EINO KYLLÖNEN


Taustalla virtaavan Kivijoen varrella Eino Kyllönen työskenteli uittomiehenä tasan kuusi vuosikymmentä sitten

”Kyllähän me melko mustia poikia oltiin, kun Kivijoen uitto Änättijärvelle päättyi”, muistelee Kuhmon keskustassa ansaittuja eläkepäiviä viettävä Eino Kyllönen.

Aikaa tuosta uitosta on kulunut jo täydet kuusi vuosikymmentä, mutta muistot ovat terävinä vuonna 1928 syntyneen Eino keskusmuistissa. Hän oli tullut juuri armeijasta vuonna 1949, kun tieto Kivijoen uitosta tavoitti hänet. Ei muuta kuin varttamaan keksiä ja ilmoittautumaan Kivijärven talokkaille uittohommiin. Armeijan Eino muuten kävi Kuhmossa. Palveluspaikkana oli Jämäs, mutta suurin aika meni rajapartioinnissa. ”Oli siitä siihen, etten jäänyt rajalle töihin”, Eino Kyllönen toteaa.

Mutta takaisin Kivijoelle.

Tämä uitto oli siitä merkillinen, ettei ns. virman miehiä ollut lainkaan mukana. Kivijärven talolliset olivat tehneet hankintasopimuksen sellaisella maininnalla, että puista tuli tili vasta kun ne olivat Änättijärvessä.

”Tukkeja oli 300 kappaletta ja pinotavaraa 200 kuutiota”, laskeskelee Eino Kyllönen. Miehiä oli työssä 25 ja heitä ruokki kokki. Sadevaatteita ei ollut eikä muutakaan sateensuojaa. Yhtään saunaa ei reitin varrelle sattunut. Toista kuukautta kestäneen uiton aikana Eino Kyllönen muistelee viettäneensä yhden yön katon alla. ”Kuumunvaaran talossa käytin nukkumassa, muuten kytrötettiin kuusen juurella. Saunaan ei päästy Kuumunvaarallakaan”, hän kuvailee. Vaivat ja vastukset unohtuivat, kun nuorimies sai tilin kouraan ja pääsi juhannuskirkolle Kuhmoon.

Ala-Vuokissa ensimmäinen uitto

Ensimmäinen uittokokemus tuli Kyllösen Einolle 17-vuotiaana. Töitä löytyi Ala-Vuokista Suomussalmen puolelta. ”Puita uitettiin Keskisen ja Tökön joissa. Päätepiste oli Vuokkijärvi”, kertoo Eino. Uitto oli puumäärältään iso. Pelkästään tukkeja oli 60 000 runkoa. Liikkeelle lähdettiin purouittona Naamajärven tuntumasta toukokuulla heti jäidenlähdön jälkeen. Vuokkijärvellä oltiin reilun kuukauden kuluttua. Eino Kyllösen kohdalle ehti tänä aikana kertyä toplokkaan kirjoihin 1200 työtuntia. Miehiä tarvittiin paljon. Heidät oli jaettu 30 miehen vastuuroikkaan, 35 miehen välijoukkoon ja 35 miehen häntäroikkaan. Kokkeja oli kolme. Vaikka työ oli raskasta, Eino Kyllönen muistaa uittoaikoja lämmöllä. ”Kyllä siellä hupiakin joskus löytyi. Kilpailtiin, kuka kantaa puomilenkkejä eniten niskassaan. Ja jos sattui matkalle talo, jossa oli haitarinsoittotaitoinen poika ja nopsajalkaisia tyttäriä, pistettiin tanssiksi”, naurahtaa Eino Kyllönen.

Seppo Kämäräinen, Kuhmo

▲Alkuun


LÄHELLÄ VIRTAA

Kurimonkoski

Kuuset pysäyttäkää jäät, jotka ryskyen vyöryvät. Pystyttäkää suojamuuri eteeni,
etten horjahda pyörteiseen virtaan. Puhkokaa taivaaseen reikiä, tarvitsen valoa,
ja tähtien takana on valo.
Suojatkaa minua kuuset, kun taivaan raskaus putoaa päälleni. Sanat ovat kovia
ja totta, en halua niitä kuulla.
Mutta antakaa punakylkirastaan istua oksillenne, antakaa niiden laulaa.
Linnun verkkainen luritus puhdistaa metsän.
Ja illan.
Kuuset valvokaa rannoilla, valvokaa minua. Estäkää, etten mene lähelle virtaa,
etten pakene.

Aulikki Piirainen 19.5.2009

▲Alkuun


KEVÄISTÄ LEVOTTOMUUTTA

Joutsenet ovat palanneet. Oulujoella Muhoslammessa lepäsi toistakymmentä laulujoutsenta sorjia kaulojansa ojennellen. Siitä se alkaa – keväisen levottomuuden aika.

Asun pellon ja joen välissä. Kun sänki paljastuu pellolta ja jokeen ilmaantuu sulaa, alkavat joutsenten ylilennot. Aamulla ne lentävät pellolle ruokailemaan ja illan tullessa joelle lepäämään. Kang, kang: on rynnättävä pihalle niiden lentoa katsomaan. Ilta kuluu ovea aukaistessa ja sulkiessa, lintujen lento on nähtävä ja torven käheät äännähdykset kuultava.

Aurinkoa lupaava aamu herättää levottomuuden. Termospullot kaatuilevat ja reppua ei tahdo löytyä, on kiireesti päästävä jäälle. Viherpeipot aloittelevat aamulauluaan, kun aikainen hiihtäjä sujuttelee lennokkaasti järven rantarinnettä jääkentälle. Kesäaikaan siirryttäessä on valoisaa aikaa hiihtää katselemaan auringonlaskun värejä jään pinnassa ja koettelemaan hangen kantavuutta.

Kevät virtaa
Kevät virtaa

Oulujoella hiihtäminen ei onnistu virtaaman takia, siis päätän suunnata Utajärven Sotkajärvelle. Totta nyt järvellä voi hiihtää! Mutta Sotkanhelmessä odottaa yllätys. Joki virtaa voimalla, eikä jäätä ole muualla kuin tyynemmissä lahdissa. Onneksi leirikeskuksen edessä on saari, jonne menee pikkuruinen silta. Otan sukset ja hiihdän siltaa pitkin Määtänsaareen. Hanki kantaa kohtalaisesti, joten pääsen hiihtämään kilometrisen saaren päästä päähän. Outo on tuo vapaana virtaavaa joki. Virta on liian teknisen näköinen, luonnottoman kapea saari keskellään. Jokiuoma ja saari onkin muotoiltu valtavalla Marionin kauhalla. Millaiselta joki näytti alkuperäisessä uomassaan? Estikö Paskonkoski joen jäätymisen? Virtaava vesi kuitenkin sykähdyttää, mieleen pyrkii jo kesän häivähdys.

Mietin, onko Määtänsaari luonnon muovaama vai onko sekin kasattu Marionilla jokiuomaa ruopattaessa. Päättelen saaren olevan alkuperäisen, sillä siinä kasvaa luonnollisen näköistä sekametsää. Oulujoen tekosaaret taitavat kasvaa pääasiassa mäntyä ja jonkin verran lehtipuita.

Metsä on ihmiselle merkittävä voimaantumisen paikka. Metsillä on tärkeä tehtävä myös hiilen varastoijina. Risto Isomäki on esittänyt mielenkiintoisen teorian, jonka mukaan saattaisi olla mahdollista ratkaista hiilidioksidiongelma istuttamalla puita. Jos jokainen maapallon ihminen istuttaisi yhden apinanleipäpuun, ne poistaisivat viidestäkymmenestä sataan vuoden kuluessa suurin piirtein saman verran hiilidioksidia kuin ihminen on ilmakehään tuottanut.

Isomäen mielestä meillä Suomessakin voitaisiin lisätä hiilivarastoina toimivan puuston määrää, mutta puiden pitäisi antaa kasvaa riittävän pitkän aikaa, jotta niihin kasvaisi hitaasti lahoavaa vahvaa ydinpuuta. Tähän saattaa olla nyt hyvä mahdollisuus, kun puun käyttö vähenee metsäteollisuuden tuotannon laskiessa. Pitää vain varoa menemästä äärimmäisyyksiin, sillä puuttomien alueiden metsittäminen vähentää maanpinnan talviaikaista heijastavuutta. Soita ei pidä metsittää, sillä se vapauttaa ilmakehään enemmän hiiltä kuin tilalle istutetut puut sitä sitovat. Istutettujen metsien pitää olla heijastavia eli ryhtykäämme mieluummin lehti- kuin havupuita kasvattamaan. Lehtipuumetsä lehdettömänä heijastaa havumetsää paremmin, kun sen ei anneta kasvaa liian tiheäksi. Myös kesällä se heijastaa hiukan enemmän kuin havupuut. Määtänsaari lehtipuuvaltaisena toimii siis ilmastonmuutoksen hidastajana.

Oli toinenkin saari, se oli ollut etananmuotoinen. Oikeastaan niitä oli kaksi, toinen isompi ja toinen sen pikkuveli. Se oli uhmannut aaltojen alati rantoja vyöryttävää voimaa. Hiekkatörmät valuivat talven tuulen ja kesällä veden hiomina järveen. Honkien juuret koukistelivat rinteillä, runko taisteli maan vetovoimaa vastaan. Lopulta puun oli annettava periksi. Rymisten se rojahti rantaveteen, jokin juurakko jäi kuitenkin imemään ravintoa maaperästä. Elämä jatkui, vaikkakin epämukavassa asennossa.

Hiihdin saaren sisäosiin. Männyt olivat käppyräisiä, tervalepät ja koivut paksurunkoisia. Korppi korahti tarkkaavaisena männyn latvassa. Hiljaisuus imaisi minut sisäänsä, pysäytti ajankulun, en halunnut palata. Pidän saarista, koska niillä on rajat. Kun hiihdän hetken yhteen suuntaan, olen saaren reunalla. Vaihdan suuntaa ja ennen pitkää hahmotan saaren toisen reunan. Saarella on salaisuutensa, kaukana mantereesta.

Istahdan Sotkanhelmen rannalla olevalle laavulle evästelemään. Sotkanhelmi on entinen Sotkankylän koulu. Sen historiassa toteutuu sanonta: kolmas kerta toden sanoo. Nimittäin koulu perustettiin Sotkajärvelle vasta kolmannella yrityksellä, samana vuonna kuin Suomi itsenäistyi. Koulurakennus paloi kahdesti ja kolmas rakennus on edelleen pystyssä oleva koulu. Rakennuksen käyttö koulutarkoitukseen loppui yhdeksänkymmentäluvun alussa.

Määtänsaaren ja mantereen välissä kiemurtelee pienoinen virta. Aurinko heijastuu veden pinnasta ja kun tuuli liikuttaa joen pintaa, puhkeaa se tuikkimaan. Miksi sanotaan, että tähtitaivas tuikkii? Tähdethän kiiluvat jähmettyneinä tammikuun illan pakkastaivaalla. Sen sijaan vesi tuikkii auringossa ja tuulessa.

Olo on tyyni ja onnellinen. En kaipaa minnekään, ei puutu mitään. Mielessäni helähtelee lupaus. Tiedän, että tämä hetki ei kestä loputtomiin. Siksi se on arvokas.

Aurinko kiertää puiden taakse, tulee vilu. On lähdettävä. Minulla ei ole selvää suunnitelmaa, minne yritän mennä hiihtämään, mutta käännän auton Utajärven kirkolle päin. Pohjoispuolen tietä ajaessani päätän kääntyä Sotkan hautausmaan kyltin osoittamalle tielle. Tätä tietä en olekaan vuosiin ajanut. Tie kiemurtelee kapeana, seuraan sitä ja veneenlaskupaikkaa ja uimarantaa osoittavaa viitoitusta. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä, minne tie vie. En viitsi pysähtyä ja kaivaa karttaa esille.

Yhtäkkiä tajuan olevani Merilän kartanon liepeillä. Mikäpä siinä. Varmaan Oulujoen vanhalla uomalla on riittävän lujaa jäätä hiihtämiseen. Lähden koettelemaan jään kestävyyttä alajuoksulle päin. Muita kulkijoita ei näy, moottorikelkan jälkiä toki.

Jää ja lumi suksieni alla on käsittämättömän valkoista. Jäätiköillä on merkittävä vaikutus kasvihuoneilmiön torjujina. Lumen ja jään albedo eli heijastavuus on 0,8. Ne heijastavat kahdeksankymmentä prosenttia niille osuvasta auringonsäteilystä takaisin avaruuteen. Jos jäätiköt sulavat ja niiden tilalla lainehtii meri, se imee itseensä yhdeksänkymmentäkuusi prosenttia auringon säteilystä. Veden pinnan heijastavuus on siis vain 0,04. Ilmastonmuutos kiihtyisi entisestään. Niin ei saa käydä. Pitäisikö sittenkin kääntyä kannattamaan luistelukenttien jäädyttämistä jokaiseen kylään varhaisesta syksystä pitkälle kevääseen? Ei sentään, jäädyttämisen kuluttama energia taitaa edistää kasvihuoneilmiötä enemmän kuin niiden avulla muutosta voitaisiin torjua.

Sotkakosken rippeitä
Sotkakosken rippeitä

Palattuani hiihtolenkiltä, kuvaan puroa, joka virtaa sillan ali. Entisen Oulujoen aikaan tässä on ollut Sotkakoski. Tämä puroko on se, mitä Sotkakoskesta on jäljellä? Kuinkahan pitkä se on ollut, miten paljon on ollut putouskorkeutta? Olisi mielenkiintoista nähdä karttoja ajasta ennen Oulujoen voimalaitosrakentamista. Kosken on katkaissut Utasen alakanava, jossa vesi virtaa huimaa kyytiä Pällin voimalaitosta kohti. Alakanavan virta on vaikuttava, mutta mieluummin kuuntelisin Sotkakosken solinaa.

Muutamat lohiasiantuntijat ovat ideoineet lohen kutualueiden palauttamista Oulujoelle. Oulujoen vanha uoma olisi otollista lisääntymisaluetta lohelle, sille pitäisi vain saada riittävästi virtaavaa vettä. Ideat ovat mainioita ja luullakseni toteuttamiskelpoisia. Siihen pitää osoittaa tahtoa ja rahaa. Virtavesien palauttamishankkeet ovat herättäneet henkiin viime vuosien aikana. Erilaiset lohenpalauttamishankkeet Oulujoella ja nyt viimeksi Kainuussa osoittavat sen. Minä uskon vakaasti, että lohi tulee palaamaan Oulujoen reitin vesistöön.

Kotiin palattuani tutkin nettikarttojen avulla, missä olen kulkenut. Olisi kätevää ottaa netti mukaan retkille, ettei tarvitsisi kotona harmitella, missä jäi käymättä. Ehkä tietokoneen kuljettaminen olisi kuitenkin liian hankalaa ja teknistä. Jälkiään tarkastellessa innostuneisuus ja uteliaisuus säilyvät pitempään, matkan elää uudelleen karttojen tutkiessaan. Levottomuus jää kytemään.

Aulikki Piirainen 6.4.2009

▲Alkuun


URAANIENERGIABUUMI

Pakkaspäivä Nuasjärvellä
Pakkaspäivä Nuasjärvellä

Euroopassa on vallalla ydinvoimabuumi. Viro valmistelee periaatepäätöstä ydinvoimalan rakentamisesta, Italia havittelee neljää uutta ydinvoimalaa, Ruotsissa enemmistö kannattaa ydinvoimaa. Onko Saksa jäämässä yksin vastustaessaan uraanivoimaa?

Viro tuottaa pääosin sähkönsä palavalla kivellä, jonka haitalliset päästöt eivät ole EU:n ilmasto- ja energiaohjelman tavoitteiden mukaisia. Nyt virolaiset aikovat panostaa ydin- ja tuulivoimaan. Berlusconin hallitus junttasi kumoon kahdeksankymmentäluvun kansanäänestyksen päätöksen, jolla Italia luopui ydinvoimasta. Ruotsissa kuusikymmentäkaksi prosenttia mielipidekyselyyn osallistuneista kannatti käytöstä poistuvien ydinreaktoreiden korvaamista uusilla. Ruotsin osoittaessa kääntymisen merkkejä suhteessa ydinvoimaan, alkavat saksalaisetkin epäröidä. Konservatiivipuolueen talousneuvoston puheenjohtaja Kurt J. Lauk tekee vahvaa mielikuvapropagandaa ydinvoiman puolesta pelottelemalla, että venäläiset säätelevät saksalaisten lastenhuoneiden lämpötilaa. Eihän se käy, että lapset joutuvat kärsimään! Erään selvityksen mukaan Euroopan maista suurin osa suunnittelee tai on jo tehnyt päätöksen uudesta ydinvoimalasta.

Ovatko ihmiset todella kääntyneet ydinvoiman kannalle? Olisiko aika järjestää kansanäänestys ydinvoimasta?

Tutkija Matti Kojo näkee, että kansalaisia ei päästetä äänestämään ydinvoimasta, koska ajatellaan, että ihmiset eivät ole kyllin valveutuneita päättämään asiasta. Harva meistä jaksaa perehtyä valtavaan tietotulvaan niin, että kykenisi muodostamaan selkeän kuvan ydinvoiman haitoista ja hyödyistä. Tutkijan mielestä kysymys on kuitenkin pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavasta asiasta niin, että kansalaisten mielipiteen kysyminen olisi perusteltua. Kuntapäättäjät ehkä pelkäävät, että kuntalaisilta tulisikin pakit voimalalle. Simon kunnanjohtaja Esko Tavia on kansanäänestystä vastaan, koska sen seuraukset saattaisivat olla radikaalit. Mitä hän tuolla tarkoittaa? Radikaalitko siinä mielessä, että Simo häviäisi kilpailun Fennovoiman ydinvoimahankkeesta? Ydinvoimayhtiöt eivät nimittäin ole väkisin tunkemassa kuntaan, jossa on vastustusta voimalaa kohtaan.

YLE Uutisten tekemän kyselyn mukaan lähes viisikymmentä prosenttia suomalaisista vastustaa uusien ydinvoimaloiden rakentamista. Määrä on hiukan laskenut vuoden takaisesta vastaavasta tutkimuksesta. Kannattajien määrä on puolestaan noussut eli reilu kolmannes vastaajista on ydinvoiman lisärakentamisen kannalla. Vastanneista viisitoista prosenttia ei määritellyt kantaansa asiaan. Tarvitaanko nyt Tshernobylin kaltainen onnettomuus kääntämään ihmisten mielet?

Mihin me tarvitsemme uuden ydinvoimalan? Aiemmin arvioitua sähköpulaa ei ole nyt näkyvissä. Kantaverkkoyhtiö Fingridin tekemä huippukulutusarvio on pudonnut tuhat megawattia teollisuustuotannon supistumisen takia. Energiateollisuuden toimitusjohtaja Juha Naukkarisen mukaan nyt on mahdollisesti menossa suurempi rakennemuutos. Myös elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen on arvellut, että olemme historiallisessa vaiheessa, jossa kansantalouden kasvu irtoaa ensi kerran vuosikymmeniin sähkönkulutuksen kasvusta. Jos teollisuuden sähkönkulutus laskee, täytyy muidenkin sähkönkäyttöä pyrkiä vähentämään. Keinoja on olemassa, niiden käyttöönottoa pitää tukea. On liian helppo ja vastuuton ratkaisu turvautua ydinvoimaan. Se ei luo älyllisiä haasteita koota energia pienemmistä, vähemmän haitallisista lähteistä. Se ei myöskään ohjaa meitä energian säästöön.

Kun Helsingin Sanomat pyysi kolmen suurimman puolueen puheenjohtajia visioimaan, miltä Suomi näyttää kymmenen vuoden päästä, kaikki toivat esille vihreän kasvun, eli panostamisen ympäristöteknologiaan. Kataisen mukaan Suomesta tulee johtava uusiutuvan energian ja energiaa säästävän teknologian käyttäjä. Urpilainen haluaa luoda kokonaan uuden talouselämän, joka perustuu vihreään talouskasvuun ja vihreisiin työpaikkoihin. Hän näkee ympäristöteknologian ”mielettömänä kasvupotentiaalina”. Vanhanen ennustaa, että neljäkymmentä prosenttia energiasta tulee olemaan uusiutuvaa energiaa.

Mihin siis tarvitsemme jopa kolme ydinvoimalaa, varsinkin kun kyse ei ole uusiutuvasta energiasta? Onko tavoitteena, niin kuin Vihreät arvelevat, että Suomi pyrkii energian viejäksi? Eikö energian saanti pidä ratkaista uusiutuvalla ja hajautetulla energiantuotannolla? Se toisi töitä meille suomalaisille, ei puolalaisille tai ranskalaisille, jotka nyt käärivät rahat taskuunsa Olkiluodon katastrofaalisella ydinvoimalatyömaalla. Jospa aika onkin ajanut ydinvoiman ohi?

Päättäjät katsovat tulevaisuuteen ja energiapäätösten perusteena on kasvava kulutus. Vaikka energian kulutus on pienentynyt viime vuonna huomattavasti, poliitikot ajattelevat, että kyse on poikkeuksesta. Talvi oli keskimääräistä lämpimämpi, teollisuutta ajettiin alas jne. Kunhan taantuma on ohi, energiankulutus taas nousee. Entäpä jos kulutus ei kasvakaan?

Vaikka maamme bruttokansantuote on kasvanut, on ihmisten hyvinvointi eräiden mittareiden mukaan huonompi kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrenin mukaan bruttokansantuote ei muutu hyvinvoinniksi. Bkt ei ota huomioon tuloerojen ja ympäristöhaittojen kustannusten kasvua. Kun tavoitellaan jatkuvaa talouskasvua, luonnonsuojelu tai ympäristöystävällinen tekniikka merkitsevät kuluja. Jos talouden on pakko koko ajan kasvaa, voisimmeko etsiä sitä ilmastonmuutoksen hillinnän keinoista, hän kysyy.

Yhdysvaltalaisen tutkimusinstituutin Worldwatchin Maailman tila 2009 -vuosiraportti käsittelee pelkästään ilmastonmuutosta. Seuraava raportti pureutuu kestävän elämäntavan analyysiin. Keskeinen viesti on luopuminen. Aiemmat sukupolvet joutuivat uhrautumaan mm. sodan seurauksena. Moni meistä muistaa lapsuudestaan puutteen. Komeron lattialla ei ollut kymmentä kenkäparia, joista valita mieleiset kouluun tai töihin lähtiessä. Oli yhdet kutakin vuodenaikaa varten ja niitä pidettiin niin kauan kuin ne kestivät. Sitten ne vietiin suutarille korjattavaksi. Miksi nyt tarvitsemme niin paljon? Voisimmeko ottaa askeleen tai pari taaksepäin? Hallitus kehottaa meitä kuluttamaan, jotta selviämme taantumasta. Mutta onko kestävää rakentaa taloutta jatkuvan kulutuksen kasvun varaan?

Meidän on uhrauduttava maapallon ekologisen kestävyyden takia. Sillä alkaisi jo olla kiire.

4.3.2009 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


TAMMIKUU

Satumetsä

Aika on pysähtynyt. Mitään ei tapahdu, ei luonnossa eikä minussa. Mieli on tylsistynyt, täytyy vain odottaa. Kellon viisarit loksahtelevat verkkaan tak, tak, tak, hitaasti, seuraavaan liikahdukseen on ikuisuus.Sekuntiviisari on minun mieleeni. Sen liikkeen voi havaita joka hetki. Siinä on elämää!

Seison suvannossa, jalkojani paleltaa. Vesi on seisahtunut mustaksi möhkäleeksi. Odotan, joko joen pinta värähtää, joko vesi liikahtaa, yltyykö kiitoon? Vesipaadet pidättävät hengitystään malttamattomina. Aurinko, nouse ylös, korkealle! Kiipeä yhä ylemmäs, huipulle asti. Sulata kohva ja jää, murra padot.

Joki, ryöpsähdä valloilleen, lähde liukuun. Vie mukaasi, ota kiinni ja kannata. Lyö pärskeet kasvoille, keinuta vauhtiin. Halkaise maa ja lävistä vaarat, visko vetesi kuusimetsiin. Lyö ryskyen vartesi mutkille. Vyörytä voimalla yli kivien, hio hiekkaa, kaada männyt hiekkatörmille maan ja taivaan väliin roikkumaan. Syökse pyörteesi pehmeään kuiluun. Paiskaa pohjaan, anna mudan ryöpytä silmiin. Kun olen kontallani ja tyhjä, nosta lempeästi pintaan, pyyhi humus kasvoiltani. Hidasta, pysähdy, anna levätä. Pehmitä vetesi notkeaksi, kimaltaviksi pisaroiksi. Keinuta uneen.

Päivä vaikenee, lumi piirtää kuuselle oksat, rannalla pajukot kannattelevat usvaa. Oranssi hulmuaa, illan punainen raivo vetää taivaan likelle maata, tähdet hiovat tulusta. Kuunsirppi erottaa taivaan ja maan. Venus lävistää reiän hevosen tummaan harjaan. Reiän takana on kylmyys,jäätyneet sanat.

Jää leviää aavoilla valkoisena. Kellon viisarit loksahtelevat tak, tak, tak. Aurinko - punainen viiva horisontissa. Jää kumahtelee, joki hengähtää kannen alla.

Aulikki Piirainen 26.1.2009

▲Alkuun


JOULU KAJAANINJOELLA

Satumetsä
Satumetsä

Taltutettu Koivukoski
Taltutettu Koivukoski

Aurinkoa kohti
Aurinkoa kohti

Kuusimetsä
Kuusimetsä

Kuvat: Aulikki Piirainen

▲Alkuun


OULUJOKISOUTUTAPAHTUMA 1980

Vuonna 1980 luontojärjestöt järjestivät Oulujokisoudun, jonka tarkoituksena oli herättää Oulujoen arvo nimenomaan kunnittain. Soutu alkoi Hyrynsalmelta ja jatkui Ouluun asti viestinä. Vene oli aito tervavene tervatynnyrilastissa. Kuntien joukkueet toivat kuntansa sanoman viestinä seuraavan kunnan Oulujokisoutu-tilaisuuteen.

Utajärveltä iltatilaisuuteen osallistui ainakin Oulujokilaakson luonto ry, Talvikkikerho ja Ojakylän Oravat, sekä Martat, Utajärven kirkkokuoro ja Utajärven nuorisopuhallinorkesteri. Tilaisuus pidettiin Alasuvannon koululla ja yleisömenestys oli valtava.

Kuvia Alasuvannon koululta:


Kuvissa Niilo Koivumaa luovuttaa Vaalan viestin utajärvisille ja Risto Vähäsarja johtaa Utajärven kirkkokuoro


Pentti Ojanperä johtaa Utajärven nuorisopuhallinorkesteria


Ojakylän Oravat esittivät Tuulikki Haatajan ohjaaman Punahilkka-näytelmän

Kuvia soudusta:

Vene Utasen tukkiränniin Utajärven soutujoukkue
Vene tukkiränniin Utasen voimalassa ja Utajärven soutujoukkue

Tukkikoura alas Veneen ympärille
Tukkikoura alas ja veneen ympärille

Vene kelkkaan Alas
Vene lasketaan tukkikelkkaan ja kelkka lasketaan alas

Kuvat: T Pakonen

▲Alkuun


JOULUTARINA

Alkutalvea Kajaaninjoella - Renfors-talo
Alkutalvea Kajaaninjoella - Renfors-talo

Satoi, kun heräsin. Pisarat kopsahtelivat ikkunapeltiin. Oli pimeää. Kuuntelin. Ei autojen ääniä, tehtaan koneetkin seisovat. Varpaani tuntuivat kuumilta. Vetäisin villasukat jaloistani ja heitin ne lattialle. Uni oli karannut. Heilautin jalkani sängyn reunan yli ja vetäisin tossut jalkaani. Oli jouluyö.

Talo oli hiljainen, kaikki muut nukkuivat. Kissakin keittiön pöydällä lämmintä untaan. Piha oli pimeä, lätäköt hengittivät vesipisaroiden tahdissa plim, plim, plim. Sade oli onneksi taukoamassa.

Ikkunan eteen työpöydälle oli asetettu kolme tyynyä, niiden päällä oli vanha pyyheliina. Kissa oli hyväksynyt paikan yösijakseen. Siihen se kiertyi iltaisin, kun huomasi muiden vetäytyvän yövuoteille. Alkoi perusteellinen iltapesu, kun kissa kävi läpi koko komean turkkinsa. Lips, lips, lips, kieli lipoi turkkia kiiltäväksi.

Lähestyin kissaa. Se heräsi ja venytteli vuoteellaan. Ensin se kiepsahti selälleen, venytti takatassunsa suoriksi ja kurkotti etutassuillaan mahdollisimman kauaksi. Venyi metrin mittaiseksi, paljasti hunajaisen mahansa. Häntä, kuin pulloharja, rotkotti pöydän reunan yli. Laskin pääni kissan vatsalle, se oli lämmin, lämpimämpi kuin ihmisen keho. Sydän tikutti tiheästi tak, tak, tak. Kissan moottori hyrähti käyntiin. Tällä kissalla oli harvinaisen vaimea kehräysääni. Piti pidätellä hengitystä, jotta sen kuuli. Kyllä, kyllä se hurisi ja tyynnytti hyrinällään valpastuneen mieleni.

Jouluyö. Silloin pitäisi nukkua suloista unta, nähdä lempeitä unia joululahjoista ja lomapäivistä. Ei valvoa. Ei katsoa kummeksuen vesilätäköitä pihalla. Pitäisi unohtaa kasvihuoneilmiö, hiilidioksidipäästöt, rankkasateet, maanvyöryt, tulvivat joet. Mitä minua liikuttaa maailmanlaajuinen taantuma, suljettava paperitehdas, pienenevät oppilasmäärät? Ei! Minun pitäisi uneksia puhdistavasta lumisateesta, pakkasista, lumisista talojen katoista, kuutamoladusta järven jäällä. Korkeista kinoksista pihalla, lumikolista, pulkkamäistä.

Tänä adventtina on ollut vaikea tavoittaa joulutunnelmaa. Lunta on maassa, mutta puut ovat paljaat. Ei huurrekoivuja, ei lumesta raskaita kuusenoksia. Hanki ei narsku kengän alla, pikemminkin pienet kivensirut ratisevat, kun yritän pysyä pystyssä jäisellä tiellä. Joululaulut eivät herkistä mieltä, niitä ei huvita edes omaehtoisesti kuunnella. Joulukortit on tekemättä, lahjojen hankinnasta puhumattakaan. Onneksi sain sentään torttuja paistetuksi. Olen mielestäni jouluihminen, mutta pystynkö herkistymään joulutunnelmaan, kun luonto ei ole joulun näköinen. Kaipaan sinistä hämärän hetkeä, sitä ei ole tänä talvena vielä ollut.

Jouluvaloja on pihoissa ja taloissa yhä enemmän. Olin sortua marketissa uusien jouluvalojen houkutukseen. Markkinoille oli tuotu uusi ansa: jouluvalot kuin pajunkissakimppu. Kaunista. Mutta maltoin mieleni. Olen välttynyt ostohysterialta. En edes tiedä, mikä on tämän joulun kulutushitti. Oliko se viime jouluna taulutelevisio?

Pientä toivoa on näkyvissä. EU-parlamentti hyväksyi ilmasto- ja energiapaketin selvällä ääntenenemmistöllä. Muistisääntö 20 20-20: EU pyrkii vähentämään hiilidioksidipäästöjään kaksikymmentä prosenttia ja lisäämään uusiutuvaa energiaa kaksikymmentä prosenttia vuoteen 2020 mennessä.

Ilmastonmuutos on hallinnut keskustelua kuluneena syksynä. On puhuttu hehkulamppukiellosta, joka vähentäisi valaistuksen kulut puoleen. Se vastaisi Olkiluoto kolmosen runsaan kuukauden tuotantoa. Kempeleen ekokorttelissa energialasku putoaa puoleen. Hiilineutraaleiksi pyrkiviä kuntia on ilmaantunut jo kolme kappaletta. Ympäristöasiantuntijoiden mukaan Poznanin neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat. Teollisuus sai luontojärjestöjen mielestä liikaa myönnytyksiä ilmaisina päästöoikeuksina. Sen seurauksena ilmaston lämpeneminen tulee ylittämään kahden asteen tavoiterajan.

Onneksi löytyy nuoria, joilla on ennakkoluulottomia ideoita. Yksi sellainen on Demos Helsinki, ajatushautomo, joka kehittelee ilmastonmuutosta hillitseviä ratkaisuja. Se on ideoinut mm. ilmastokeskuksen, jonka työntekijät etsivät uusia keinoja ilmastonsuojelun toteuttamiseksi. Tai ilmastonmuutoksen personal trainerin, joka auttaa asiakasta löytämään vähähiilisempiä ratkaisuja.

Silitän kädelläni kissan vatsaa. Pehmeää, unenomaista, tuoksuvaa. Kuin pilvet juhannustaivaalla, tai tupasvillat suon laidassa. Tai pikemminkin kevään ensimmäinen hattara, vaaleanpunainen ja makea, jota lapsena koetin hamuilla suuhuni, mutta josta oli vaikea saada otetta.

Musta piha, kissa selällään, talo nukkuu. Vain minä valvon ja kissa.

Aulikki Piirainen 19.12.2008

▲Alkuun


ELÄVÄ JOKI -TEEMAVUODEN PÄÄTÖS

Sumu, saari, joki
Sumu, saari, joki

Pohjois-Pohjanmaan ympäristötietoisuusvuoden 2008 teemana on ollut Elävä joki. Pohjois-Pohjanmaan liiton suunnittelujohtaja Tuomo Palokangas näkee jokilaaksojen merkityksen maakuntien eri alueiden yhdistäjänä. Kautta aikojen jokien ylityspaikoille on syntynyt solmukohtia ja jokilaaksoilla on jatkossakin tärkeä merkitys alueen kehitykselle.

Teemavuoden päätöstilaisuuden avannut Oulun kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Kyösti Oikarinen vertasi nykyisen kotikaupunkinsa Oulun ja opiskelukaupunkinsa Turun läpi virtaavia jokia. Kovin vähän Oulu on osannut jokeaan hyödyntää. Turussa jokivarsi houkuttelee ihmisiä vaikkapa jokiravintoloilla. Milloin Oulujoella tajutaan palauttaa lohen ja tervan aika?

Tuhatkahdeksansataa luvun lopulla tervaa soudettiin rannikkokaupunkien satamiin ja niistä edelleen merenkulkua hyödyttämään. Paluumatkalla kapeissa kainuulaisten tervaveneiden kyydissä matkasi kangasta ja nautintoaineita korpien asukkaiden juhlahetkiin. Joet antoivat ravintoa kalojen ja rapujen muodossa. Helmenpyynti toi lisätuloja. Joki ja sen antimet houkuttelivat urheilukalastajia ja matkailijoita jopa ulkomailta. Kosket tarjosivat unohtumattomia seikkailuja.

Lumi, hiekka, vesi
Lumi, hiekka, vesi

Esitelmässään professori Jouko Vahtola (Oulun yliopisto) kokosi jokien käytön historiaa. Joki on ollut ennen autoistumista tärkeä kulkuväylä. Jokia pitkin ovat kulkeneet niin ihmiset, uittotukit kuin monet hyödykkeetkin. Siitä syystä asutus on syntynyt jokien varsille. Joista on saatu myös vettä maatalouden tarpeisiin. Myöhemmin teollisuus sijoittui koskien partaille, kun virtaavaa vettä voitiin hyödyntää ensin myllyissä, sahoissa ja sotien jälkeen sähkön tuotannossa.

Padottuinakin joet voivat tarjota virkistystä ihmisille vaikkapa melonnan tai soudun muodossa. Mutta riittääkö se? Joen luonteeseen kuuluvat virtaus ja kosket. Milloin ne palautetaan? Miten taataan urheilukalastuksen antama nautinto ja matkailijoiden paluu?

Yksi keskeinen kysymys padottujen jokien yhteydessä on vaelluskalojen nousun turvaaminen. Oulujoella asiassa on jo päästy hyvään alkuun, kun Merikosken kalatie on saatu toimimaan. Seuraava vaihe on taata lohen kutumahdollisuudet kalatien yläpuolisissa vesissä. OuLo- hanke osoitti, että vaelluskalojen palauttamiselle on olemassa keinoja. Projektipäällikkö Anne Laine Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksesta kertoi, että tänä vuonna on jätetty EAKR-rahoitushakemus, jonka puitteissa on tarkoitus saada Oulujoen oma lohi palaamaan jokeen. Siihen tarvitaan istutuksia ja ylisiirtoja, mutta myös vesistön tilaa on parannettava. On taattava kaloille mahdollisuus löytää kalatie, sisäänkäynnissä on oltava riittävä vesimäärä, mutta myös alavirtaan paluun on oltava mahdollista. Voimalaitosten koneistoille on löydettävä optimaalinen juoksutus kaloja ajatellen. Hän uskoo, että vaelluskalat saadaan takaisin, jos sen eteen tehdään työtä.

Jokivarsien kunnissakin on herätty huomaamaan lohen palauttamisen merkitys. Olisiko nyt lohen aika, kuten Iijoen kalastusalueen edustaja kyseli. Utajärven kunnanjohtaja Kyösti Juujärven mukaan OuLo-hanke nähdään ykköshankkeena Oulujokivarressa. Yksittäinen Oulujoen ranta-asukas haluaa myös olla palauttamassa lohta jokeen ja vähentämässä joen vuorokausisääntelyn haittavaikutuksia. Asukkaat pitävät asiaa niin tärkeänä, että olisivat halukkaita jopa osallistumaan hankkeesta aiheutuviin kustannuksiin.

Maailmalta on esimerkkejä, kuinka paikalliset vaikuttajat saavat paljon aikaan. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen johtaja Heikki Aronpää kertoi esimerkin USA:sta, jossa paikallisen osavaltion kova tahto jo 20-luvulla oli palauttamassa vaelluskalaa Kolumbia-jokeen. Siellä yhdeksänkymmentä tai jopa yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kaloista pääsee patojen ylitse. Vesirakentamisen ehtona pitäisi hänen mukaansa olla kalan kulun turvaaminen.

Mikä on jokien tulevaisuus? Vesivarat tulevat ennusteiden mukaan lisääntymään ilmastonmuutoksen seurauksena. Hydrologi Esko Kuusiston (Suomen ympäristökeskus) mukaan sadanta kasvaa skenaariosta riippuen kymmenestä kahdeksaantoista prosenttiin. Oulujokivarressa maa on lumettomana yhä lyhyemmän ajan. Myös jääpeiteaika lyhenee ehkä jopa kaksikymmentä päivää ja kasvukausi pitenee keskilämpötilan noustessa.

Mitä lisääntyvillä vesivaroilla tehdään? Meitä pelotellaan tulvilla ja sitä käytetään perusteena suunnitelmille rakentaa tulva-altaita ja lisää vesivoimaa. Pohjois-Pohjanmaan energiastrategia vuoteen 2015 sisältää tavoitteen lisätä vesivoimaa nykyisestä kolmeensataankolmeenkymmeneen tai seitsemäänsataan gigawattituntiin. Mikäli tuohon pyritään rakentamalla vielä vapaita jokia, ei voida puhua elävästä joesta. Kuten Anne Laine esityksessään sanoi, on tunnustettava, että virtavesillä on muukin merkitys kuin voimatuotanto.

Mitä Elävä joki –teemavuodesta jää jäljelle? Kauniita kuvia, joita kertyi teemavuoden valokuvauskilpailun satona? Entä jos hyödyntäisimme jokea esteettisenä luonnonympäristönä, joka takaa vaelluskalojen lisääntymisen? Lisäisimme jokiympäristön virkistyskäyttöä. Vai jätämmekö joen vain energian tuotannon vangitsemaksi? Emmekö voisi antaa joen elää jokaisena vuoden päivänä, kuten eräs yleisön joukossa haaveili? Voisimme vuosittain koota yhteen kokemuksia joesta ja ideoida joen palauttamista yhä lähemmäksi sitä monimuotoisuutta, joka se perimmältään on. Olisihan hienoa, jos A. W. Koskimiehen laulun sanat olisivat jälleen totta:

”ja tunturilaaksojen vuolas vuo se kallioseinihin läiskää,
niin mieltäni nostaa ja juhlistaa tämä kymmenen, kymmenen virran maa!”

Talvi tulee joelle
Talvi tulee joelle

Aulikki Piirainen 21.11.08

▲Alkuun


AMPUHAUKKA JA OULUJÄRVEN PELARGONIA

Ampuhaukka ja Oulujärven pelargonia
Kuva Urpo Hannus

"Haukan pesä oli 100 m meiltä rannalla, neljä haukkaa oli kesävieraana."

Antero Saukkonen

▲Alkuun


ROKUA OSAKSI GEOPARK-VERKOSTOA

Rokua, Lianjärvi
Kuva: Aurora

Tervareitti uutisoi 17.10.2008 Unescon arvioijan tutustuneen Rokuan luontoon lokakuun alussa.

Irlannissa sijaitsevan Marble Arch Geoparkin johtaja Richard Watson tutustui Rokuan lisäksi Kuoston saareen Oulujärvellä, Kuvajan suohon lintutorneineen Vaalassa ja Utajärven kivipuistoon. Muhoksella vierailukohteena olivat Isterinkoski ja Pyhäkosken kalliopaljastumat voimalaitosmuseoineen.

Lehden mukaan Watsonia miellytti erityisesti alueen puhdas pohjoinen luonto, joka moniin muihin maihin verrattuna on vielä varsin koskematonta.

Vierailun tuloksena Humanpolis Rokua käynnistää yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen ja Metsähallituksen kanssa Geopark-jäsenyyshakemuksen laatimisen.

Rokua Geopark kattaa toteutuessaan huomattavasti Rokuaa suuremman alueen, Muhokselta 80 kilometrin matkan Oulujärvelle. Kohteita yhdistää viimeisimmän jääkauden harjujakson syntytarina, mutta myös ihmisen esihistoria. Jäätikön ja meren vetäytyessä ihmiset seurasivat perässä ja perustivat Oulujokilaaksoon ja Oulujärvelle lukuisia asuinpaikkoja. Asuinpaikoista tunnetuin on Nimisjärvi Säräisniemellä. Muita löytyy mm. Ahmaksen ja Pyhäkosken alueilta.

Lehti arvioi Rokuan Geopark-jäsenyyden tuovan Rokualle ja sen lähialueille lisää tunnettavuutta, nostavan esille sen ainutlaatuista luontoa ja kulttuuria ja tuovan alueen yrityksille uudenlaisen matkailuvaltin.

Geopark on Unescon suojelema maailmanlaajuinen, ainutlaatuisten geologisten kohteiden verkosto.

Se on perustettu v. 2000. Siihen kuuluu 55 kohdetta, joista 33 sijaitsee Euroopassa. Geopark-kohteissa tulee olla myös kulttuurin, opetuksen ja matkailun arvoja. Pohjoismaiden ainoa Geopark sijaitsee etelä-Norjassa.

Rokuan jäsenyys toteutuu aikaisintaan 2010. Jäsenyys ei lisää alueen suojelutarvetta.

Aurora 2.11.2008

▲Alkuun


FINASSIKRIISIN VARJOSSA

Tutkijat tekevät analyysia kunnallisvaalien tuloksesta, mutta palaan vielä vaalienaluspohdintoihin.

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Esko Nurmi otsikoi kolumninsa ”Ilmassa on ekovaalien tuntua”. Tämänvuotisia kunnallisvaaleja ei tulla muistamaan siitä, että populistit jyräsivät tai että finanssikriisi puhutti maailmanlaajuisesti. Nurmen mielestä muistiin jää ilmastonmuutoksen nouseminen uudelle tasolle myös kunnallisvaalikampanjoiden sisällöissä.

Ympäristöministeriö on julkaissut tutkimuksen kuntatalouden ja yhdyskuntarakenteen suhteesta. Toinen raportti selvitti vähittäiskaupan suurhankkeiden sijoittumista. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus on julkaissut kestävää liikennettä käsittelevän kirjan. Eräässä kestävää kehitystä pohtivassa keskustelutilaisuudessa pääkaupunkiseudulla todettiin, että kaikki aiheeseen liittyvä tutkimus viedään käsistä.

Toinen Helsingin Sanomien artikkeli käsitteli samaa teemaa, ympäristön nousemista poliittiseen keskusteluun ilmastonmuutoksen myötä. Toimittaja kirjoitti, että ympäristönsuojelusta on tullut osa yhteiskunnan arkea. Esimerkkinä muutoksesta hän mainitsi lannoitteiden hinnan nousun vaikutuksen niiden käyttöön: käyttö on vähentynyt, kun hinta on noussut. Tai miten erikoistuet ovat helpottaneet luomuviljelyyn siirtymistä.

Toisaalta media on kertonut EU-maiden halusta lieventää hiilidioksidipäästöjen leikkaamista maailmanlaajuisen finanssikriisin seurauksena. Monet EU-maat, etunenässä Puola ja Italia, ovat huolissaan taloutensa puolesta, jos ne joutuvat uhraamaan varojaan päästöjen vähentämiseksi. Lama pelottaa. Miten käy talouskasvun? Kumpi voittaa: finanssikriisi vai ilmastokriisi?

Myös Suomessa pelätään teollisuuden kilpailukyvyn heikkenemistä. Halpaa energiaa ja ilmaisia päästöoikeuksia pitäisi saada, jotta teollisuus ei karkaa edullisempien tuotantokustannusten maihin. Ydinvoimalobbarit haikailevat uusien ydinvoimaloiden perään ja Lappi-työryhmä suunnittelee viimeisten virtavesien valjastamista energiantuotantoon.

Löytyykö vielä jostain luonnon puolustajia?

Oulujoen Reitti ry:n Oulujoki-varren kunnallisvaaliehdokkaille tekemä kysely Oulujoen tulevaisuudesta osoitti, että rahan niukkuudesta ja monista kuntatalouden kipeistä kysymyksistä huolimatta Oulujoki ja sen kehittäminen sai innostuneen vastaanoton. Jos pääosa vastaajista piti ympäristön viihtyvyyteen panostamista uhrausten arvoisena, ei joen merkitystä voida vähätellä. Vaikka vastausprosentti oli ehkä pieni, löytyi kuitenkin yli yhdeksänkymmentä ehdokasta, joiden vastauksista saattoi lukea rakkauden jokea kohtaan.

Monet kaupungit ja kirkonkylät ovat aikoinaan syntyneet kosken partaalle tai joen varteen. Niin Oulu ja jokivarren kirkonkylätkin. Virtaavasta vedestä on saatu energiaa myllyihin tai sahoihin, kalaa ravinnoksi ja joki on toiminut kulkuväylänä. Ehkä osansa asuinpaikan valikoitumiseen on ollut maiseman viehätys: monet vastaajista kaipasivat kosken äänen palauttamista kaupungin sydämeen.

Kalastus, koskien entisöiminen ja joki kulkureittinä loisivat uusia mahdollisuuksia matkailuun ja Oulujoen kulttuuriarvon palauttamiseen. Oulu saisi uutta imagoarvoa ja asukkaiden harrastus- ja virkistysmahdollisuudet parantuisivat. Jokivarren pitäjät voisivat kehittää veneiden, kanoottien ja kajakkien vuokrauksesta ja retkeilystä joella liiketoimintaa. Oulujoesta voisi tulla uudelleen kuuluisa lohijoki. Merikosken kalaportaat ovat osoittautuneet matkailunähtävyydeksi, eivätkä kaupunkilaisetkaan kierrä kaukaa kesäisenä iltana kalatien tienoota. Joku ehdokas oli jopa sitä mieltä, että panostaminen jokeen maksaisi vähemmän kuin Oulun merellisyyshanke. Joki on oleellinen osa kaupunkia.

Oulujoen kehittämisen on lähdettävä jokea kunnioittaen vaalimalla vesistön ja ympäristön ekologisuutta ja luonnonmukaisuutta. Jokea ei saa riistää ihmisten itsekkäisiin tarpeisiin, siitä ei saa tehdä moottoriveneiden kiihdytyskaistaa. Monelle vastaajalle Oulujoki on keskeinen osa jokapäiväistä elämää, he kunnioittavat sen jylhyyttä. Virtaavan veden liike houkuttelee pysähtymään. Sen tuoma mielihyvä säilyy, joelle on palattava uudestaan. Joella liikkuneet pitävät elämystä ikimuistoisena.

Vaalitulos on selvillä. Monet ongelmat kunnissa kaipaavat ratkaisuja. Miten hoidetaan vanhukset, miten tuetaan perheitä lasten hoivaamisessa, miten kansalaiset saavat terveyspalveluja, miten taataan koululaisille turvallinen opiskeluympäristö. Toivon, että sekä edellä mainitut asiat että monet muut kipeät kysymykset hoituvat vuoden alussa kokoontuvissa valtuustoissa. Mutta toivon myös, että Oulujoki ja sen palauttaminen saa ansaitsemansa huomion. Valittujen edustajien ei tule unohtaa, millä innolla he suhtautuivat Oulujoen Reitin tekemiin kysymyksiin. Niin kuin eräs vastaaja kirjoitti: ”Virtaavan veden ääni ja liike, luonnonveteen kuuluvat kalat muuttaisivat Oulun keskeisten paikkojen tunnelman ajattomaksi, mikä antaa ihmiselle voimaa ja hyvän olon tunnetta.”

Aulikki Piirainen 28.10.2008

▲Alkuun


AMERIKAN TURISTI OULUJÄRVELLÄ


Kuva: Antero Saukkonen

▲Alkuun


PÄÄTÖS

Tuossa se on eteisen lattialla, punainen, pitkä, kaunislinjainen. Kun katse osuu siihen, tulee onnellinen olo. Tuo on minun ja sillä voin lähteä matkaan. Suunnitelmia tulvii mieleen.

Mutta aika kuluu, syksy on jo pitkällä. Vedet ovat viilenneet. Liian harvat ovat illat, jolloin vielä olisi mahdollisuus lähteä. Tuuletkin jo kääntyvät pian pohjoisiksi. Käsi hakeutuu karttaan, avaa sen. Tuolla en ole käynyt ennen. Maisemat vaikuttavat mielenkiintoisilta. Jokin polkukin on karttaan merkitty. Sopivasti asutusta, ei liian monta taloa, ei liian harvassa. Kalenterissa on monta merkintää tällä viikolla, mikä ilta olisi sopiva lähtöön? Tiistaina? Kyllä!

Pitäisikö tuo viedä pois tuosta eteisen lattialta? Hankala sitä on kiertää, siivoamista haittaa. Pölyäkin näkyy kertyneen sen pinnalle. Mutta jos tulisi vielä houkutteleva tilaisuus. Olisi vapaa ilta, lämmintä ja tyyntä, tulisi ikävä. Jos sitten harmittaa, että vein sen jo varastoon. En vielä vie sitä. Olkoon yhden viikon. On se kaunis. Mieli lepää, kun sitä katsoo. Siro, kapea. Miten joku onkin osannut tehdä noin kauniin kokonaisuuden!

Mietin, mikä jostakin esineestä tekee kauniin. Muotoko sen yksin saa aikaan? Vai se, että sitä voi käyttää itselle tärkeään tarkoitukseen? Siksikö se on kaunis, kun se avaa minulle uusia unelmia, salaisuuksia? Voi sitä käyttää vaikka laskualustana, kun silittää. Kissakin voi tutkia sen sopukoita.

Tiistai, nyt on viimeinen mahdollisuus, on lähdettävä. Tulee kiire, mitä otan mukaan? Leivät, mehua, aurinkolasit, kartta, autonavain. Ovatko kaikki tarvittavat siinä? Vien välineet autoon, on jouduttava äkkiä matkaan. Kerran jäivät eväät. Toisella kertaa aurinkolasit. Kerran otin väärät avaimet. Kartta on tainnut aina tulla mukaan.

Olen perillä, nostelen tavarat pois autosta. Silmälasit, eväät, kartta, reppu. Hyvä, kaikki on mukana. Mutta ei, yksi puuttuu! Sen vuoro oli siis nyt, se on tärkeä väline, ilman sitä en pääse matkaan. Lähdenkö hakemaan? En jaksa, kaikki pitäisi pakata takaisin autoon ja palattua purkaa. Jääköön, ei se onnistunut tällä kertaa. Harmittaa.

Palaan kotiin pienen kävelylenkin jälkeen. Jatkossa minun on tehtävä tarkistuslista, josta katson, että kaikki välineet ovat mukana, ei tästä muuten mitään tule.

Nyt se on vietävä pois, ei enää kannata toivoa. Eteinen on saatava viimein kulkukuntoon. Sen aika on tältä syksyltä lopullisesti ohi. Tai voinhan sen vielä kesäpaikassa ottaa esille, jos kaduttaa. Mutta jos ikävä yllättää täällä, talvikodissa? Menisi se vielä yhden viikon. Ei, se on laitettava lähtökuntoon ja saatava säilöön ensi kevättä ja lumen sulamista odottamaan. Talvi on tulossa.

Aulikki Piirainen 7.10.2008

▲Alkuun


POTNAPEKKOJEN KATSELIJA: KALAMIES JA SORSA

Kalamies ja sorsat
Kalamies ja sorsat

Merikosken kalamies antaa herkkupalan sorsaystävälleen. Sorsa on tullut niin tutuksi, että saattaa tulla veneeseenkin ottamaan torkkuja. Muiden ihmisten suhteen lintu on arempi. Poikuekin näitä tavallista vaaleampia sorsia oli ollut. Tulivat ne muutkin hänen jalkojensa väliin torkuille ja turvaan. Luonnolliset viholliset ja varomaton pyöräilijä olivat kuitenkin lopulta tuhonneet poikueen.

Kalamiehellä oli vastikään ollut suuri lohi kiinni mutta onnistunut sitten irrottautumaan. Toinenkin tärppi oli piakkoin ollut. Lohi tuntuu olevan tiukassa Merikosken alla. 10-20 ylös saadusta lohesta on puhuttu. Tämä paljon joella soutava ja saamamiehet tunteva kalamies laskeskeli kaikki tietämänsä saadut lohet tänä kesänä ja pääsi lukuun 12.

Potnapekkojen katselija 25.8.2008

▲Alkuun


LOHIKÄÄRMEEN SELKÄ

Tähänkö pengertie
Tähänkö pengertie

Yksinäinen mökki Toukansaaressa
Yksinäinen mökki Toukansaaressa

’Oulujärven ylitystie, oikotie, maisematie – tarvitaanko sitä, toteutuuko se koskaan?’ Näin otsikoi Kaleva ja kutsui kuulemaan asiantuntijoiden näkemyksiä ylitystiestä ja keskustelemaan tiesuunnitelmasta.

Tiehanke Toukansaaren kautta Neuvosenniemeen on ollut esillä yli neljäkymmentä vuotta. Aluksi puhuttiin pengertiestä, sitten Oulujärven ylitystiestä, oikotiestä Ouluun ja viime vuosina on löydetty kaunis nimi: maisematie. On puhuttu jopa Kuopion Kallansiltojen vertaisesta näkymästä Oulujärven aavoille. Joskus on heitetty hurja ajatus tunnelista Toukansalmen ali. Tien on laskettu lyhentävän Kajaanin ja Oulun välistä matkaa 24 kilometriä. Tie maksaisi eri arvioiden mukaan viidestäkymmenestämiljoonasta sataanmiljoonaan euroon. Arviot perustuvat tosin kolmenkymmenen vuoden takaisiin suunnitelmiin. Ehkä nykyinen kustannusarvio on sataviisikymmentämiljoonaa euroa!

Tiesuunnitelmalla on puolustajansa ja vastustajansa, kuten asioilla tapaa olla. Tien kannatusta ja kannattavuutta on tutkittu. 1970-luvun lopussa kysyttiin Kainuun teollisuusyrityksiltä ylitystien tarpeellisuudesta. Vastanneita yrityksiä oli viisikymmentäkolme, joista viisi piti tietä tarpeellisena. Kajaani Oy:kään ei ylitystietä tarvinnut. Vuonna 1991 Korkein hallinto-oikeus laittoi pisteen ylitystiehankkeelle ja se poistettiin seutukaavasta. Kuitenkin suunnitelma kaivettiin jälleen esiin. Kainuun liitto selvitytti vuonna 2003 Oulujärven oikotien hyöty-kustannussuhteita ja tulos saatiin juuri ja juuri hyödyn puolelle.

Mikä on tilanne nyt?

Monet asiat ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa. Pengertiesuunnitelmista on luovuttu. Nyt uskotaan, että insinöörit teknisessä viisaudessaan kykenevät suunnittelemaan sillan, joka ei muuta virtausolosuhteita Toukansalmessa. Mitä tapahtuu Toukanlammelle, salmelle Toukansaaren ja mantereen väissä? Se on matala, sen virtaukset kärsivät. Mutta se on varma, että korkea sillasta pitäisi tulla, jotta purjeveneet mahtuisivat sen alta. Kun Toukansaaren ja Neuvosenniemen välimatka on kilometrin luokkaa, saattaisi silta olla melkoinen näky Toukansalmessa: kuin lohikäärmeen äkkimutkalla oleva selkä. Silta näkyisi kauas, Paltaselälle ja Ärjänselälle.
Kainuulaiset päättäjät eivät luovuta: ylitystie on otettu uusimpaan Kainuun maakuntakaavaan. Hallituksen liikennepoliittisessa selonteossa on valtatie 22:n kehittäminen, jonka perusteella Kajaanin kaupunki on ollut aktiivinen ylitystieasiassa. Kajaanin kaupunginhallitus on käsitellyt asiaa useasti ja perustelee tien tarpeellisuutta verkostoitumisen helpottumisella oululaisiin yrityksiin, mikä lisäisi Kajaanin elinvoimaa. Myös maakuntastrategiassa on keskeinen tavoite elinkeinojen kehittäminen. Uusin peruste tien tarpeellisuudelle on Talvivaaran kaivos.

Vaikka maakunnassa on suhteellisen selvä yksimielisyys ylitystien tarpeellisuudesta, Kainuun kunnat ovat suhtautuneet suunnitelmiin omista lähtökohdistaan käsin. Vuolijoki ja Paltamo ovat olleet tiehanketta vastaan. Kun katsoo karttaa, ymmärtää niiden kannan. Vaalan kunta näkee ylitystien hyödyn siinä, että se tekisi Manamansalon saaren saavutettavammaksi matkailukohteeksi ylitystien ansiosta. Erityisesti manamansalolaiset haluavat tietä: se lyhentäisi selvästi asiointimatkaa Kajaaniin. Tämä näkökanta on Vaalan kunnan kannalta kaksijakoinen: Vaala on perinteisesti suuntautunut Ouluun, mutta manamansalolaiset Kajaaniin. Joku ajattelija on jopa heittänyt idean Oulujärven kunnasta, johon kuuluisivat Oulujärven eteläosan ympäryskunnat Vuolijoki, Paltamo ja Vaalasta Manamansalon saari. Vaala vastustaa suunnitelmaa, totta kai.

Mitä sanovat vastustajat ja keitä he ovat?

Tiehanketta vastustetaan pääasiassa luonnonsuojelullisin syin. Oulujärvellä on erityisluonne yhtenä Suomen erämaajärvistä. Ärjänselkä ja Niskanselkä ovat Suomen suurimpia järvenselkiä. Ylitystie katkaisisi avaran näkymän Paltaselältä Toukansalmen yli Ärjänselälle.

Puolustajat haluavat autoilijoita ihailemaan Oulujärven aavoja, mutta eikö maisematie vie nuo maisemat! Kun siltaa perustellaan Kallansiltojen kaltaisilla näkymillä, osutaan mielestäni harhaan. Ajan useita kertoja vuodessa mainittujen Kallansiltojen yli, enkä juuri noiden muutaman minuutin aikana kahdeksaakymppiä ajaessani ennätä kuin henkäistä: ”Kuinka kaunista!” Kohta sillat ovat jo takana ja matka jatkuu yhtä turtuneessa mielentilassa kuin ennen siltoja. Kuopion seudun Destia ei ole järjestänyt edes pysähtymispaikkoja silloille, joten silloista ei taida olla kuin haittaa veneilijöille.

Mietin siltojen kannattajien perusteluja. Ketä tai mitä he puolustavat? Autoja! Yhteiskuntaa rakennetaan autoja varten. Pitää olla teitä, oikoteitä, joita voi ajaa. Pitää olla teitä, jotta voi ajaa yhä pitempiä työmatkoja, asiointimatkoja, huvimatkoja. Kun on teitä, tulee tarve lähteä ajelemaan niitä pitkin. Päättäjien pitäisi muistella, mitä oli ennen nykyistä automäärää. Asuttiin työpaikkojen lähellä, kuljettiin julkisilla liikennevälineillä. Tai ei kuljettu, pysyttiin kotiseudulla. Työtäkin löytyi omasta kunnasta ja kaupungista. Jos ei löytynyt, muutettiin työpaikkakunnalle. Ei kulunut bensaa, ei kulunut rahaa, ei tullut pakokaasupäästöjä, ei pelottanut öljyn loppuminen, ei uhannut öljyn hinnan kohoaminen. Miten pääsemme tuohon takaisin? Miten pääsemme edes hitusen lähemmäksi aikaa, jolloin autojen melu ei riko järven rauhaa, pakokaasujen päästöt eivät heikennä veden tilaa, katuvalot eivät karkota pimeyttä, linnuilla on pesimisrauha?

Luonnon puolustajat ovat kehityksen jarruja. Järvirauhan vaalijat ajattelevat tunteella. Ei, pitää tavoitella taloudellista kasvua, elinkeinoja, verotuloja! Entä se mökkiasukas, joka on neljäkymmentä vuotta kuunnellut suunnitelmia mökkitonttinsa halki rakennettavasta tiestä? Onko hän voinut suunnitella mökkinsä kunnostamista? Eikö hänellä saisi olla tunteita?
Eivät ihmiset tule siltaa katsomaan. He tulevat katsomaan järveä. Nähdäänkö järvi puolen minuutin suhahduksessa? Eikö järvi pidä löytää hitaasti: viriävässä aamutuulessa, kesäyön keveässä hämyssä, hellepäivän tyynessä vedenpeilissä? Tai rajusti: syksyn raivoavissa myrskyaalloissa, talven pimeässä yössä, tammikuun revontulten kireässä pakkasessa? Oletko nähnyt järven huhtikuun avarassa auringonpaisteessa tai keväisessä joutsenten muuttohuudossa? Ei siihen tarvita autoa. Vain kävelevät jalat, sukset, vene tai kajakki. Kyky kuulla järven puhetta.

Aulikki Piirainen 31.7.2008

▲Alkuun


VESIELÄMÄÄ OULUJOEN REITILLÄ

Kajakki nurin!
Kajakki nurin!

Hups, toinenkin kajakki nurin!
Hups, toinenkin kajakki nurin!

Kohta kuivilla
Kohta kuivilla

Kiehinkimäen mutkassa
Kiehimänjoen mutkassa

Näitkö sinä saman kuin minä?
Näitkö sinä saman kuin minä?

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: MUUAN ILMASTOPOLITIIKAN SUOMIJA

Rauhallinen virta

Mitä puhuu tuo iso ponteva mies rannalla veden rajassa? Annanko vesieni läikytellä häntä jalkoihin? Ensin kastuvat nappaskengät. Oho, näyttävät kalliilta! Ei ole ostettu kyläkaupan kesäalennuskorista. Sitten kostuvat sukat, varpaissa alkaa tuntua inhottavan märältä. Ei, ehkä en kuitenkaan. Jalkahiki maistuu ikävältä.

Eikö tuo ymmärrä jo painella tiehensä? Ei, mesoaa rannalla edelleen. Mitä se jyrisee?

- Hallituksen toiminta EU:n ilmasto- ja energiapolitiikassa on ollut voimatonta. Päästöjen vähentäminen on entistä tärkeämpää, mutta Suomi antautui kohtuuttomille uusiutuvan energian osuuden korottamisvaatimuksille.

Mitä, sehän puhuu kovia sanoja! Kuuluu olevan Pohjolan Voiman asiantuntija, niin lehdet kirjoittavat. Miltähän alalta hänen asiantuntijuutensa on? Hoitelee yhtiön suhteita ulkomailla, siis siinä sivussa metsäyhtiöiden etuja energia- ja ilmastoratkaisuissa. Onkohan hänellä energia-alan osaamista? Onko peräti tekniikan lisensiaatti tai -tohtori koulutukseltaan? Kenpä tietää? Käsittääkseni hänen koulutuksensa on kyllä valtiotieteen kandidaatti.

Häh, sen äänihän paisuu yhä!

- EU:n ilmasto- ja energiapolitiikka on stalinistista. Komissio teettää vain virtuaalisia selvityksiä, eikä sillä ole mitään käsitystä siitä, mitä Suomessa tapahtuu.

Jopa se käyttää värikästä kieltä. Stalinistista, hah! Onkohan se ihan tosissaan? Miten se nyt EU:ta noin kovin sanoin arvostelee? Aikoinaan Suomen piti hinkua nimenomaan EU:n ytimeen, aivan sinne keskelle. Mallioppilaaksi, sanoivat monet. Edelleenkin hän kuuluttaa lehtien sivuilla suurempaa EU-harrastusta nykypoliitikoilta.

- Termi ekologinen jalanjälki on aivan hölmö, jos se kohdistetaan yhteen maahan. Me tuotamme paperia, mutta toiset kuluttavat sitä

Siis mitä? Eikö täällä kuluteta paperia? Hänkin pukkaa juuri kirjaa maailmalle, kolmessa vuodessa kolme kirjaa. Eikö lie kirjoittanut puheensakin paperille? Ja millä pyyhkinee sen erään paikan? Taatusti heidän lapsiperheessään paperia kuluu, lapsethan tykkäävät piirtämisestä. Ettei vain nyt heittäisi tuota nenäliinaa, paperista, veteeni, kun hikeään siihen ensin pyyhkii? - Ydinvoimaa, sillä vähennetään päästöjä. Uusiutuvaa energiaakin voidaan lisätä, mutta kehittämällä ensisijaisesti alan teknologiaa. Ydinvoiman osuus taloudessamme on keskeinen. Teollisuus karkaa ennen pitkää muualle, jos sähkön riittävyydestä ei ole varmuutta.

Tuohon ne kaikki vetoavat: työtä! Työ viedään pois maastamme, jos ei rakenneta ydinvoimaa, jos turve ei saa uusiutuvan energian statusta, jos ei valjasteta Ounasjoen koskia, jos ei rakenneta Vuotosta, jos ei pureta Iijoen koskien suojelua. Tänne ei jää mitään eikä ketään, jos säästetään luontoa. Mutta ei ole kiva nieleskellä tekoaltaiden elohopea- ja humuspitoista vettä. Ydinvoimalakin pitää talven veteni ilman jääkantta. Sitten sanoo vielä, että ei ole ydinvoimalobbari.

- Vesivoimahankkeet pitää katsoa rauhallisesti, olisiko uusia tapoja rakentaa niitä lisää. Kapasiteettia pitää ehdottomasti nostaa.

No niin, tuossa se tuli! PVO:n ääni: vakuuttelut uuden sukupolven teknologisista ratkaisuista vesivoiman rakentamisessa. Kosket säilyvät koskina, joki jokena, vaikka muutama voimala siihen rakennetaankin. Kollajan allas tulee rääseikköiseen erämaahan, kuka sen menettämistä kaipaa! Kuuluu palkanmaksajan ääni. On saanut vaimonsakin kuuntelemaan PVO:n seireenilauluja. Oli kääntänyt takkinsa Kollajan altaan rakentamisen puolelle, kun oli eduskunnan talousvaliokunnan kanssa vieraillut Pudasjärvellä. Että ei olisi hiukan läpinäkyvää! Häpeäisivät! Nyt meikämannilla kuohuu. Antaisinko kevätjäiden ryskyä, veteni nousta, mylviä koskina ja upottaa tuon mesoajan alleen. Kun se kävelee tuolle sillalle, niin vedet valtautuvat. Ihan vain pikkuinen kevättulva. Niitähän sattuu. Joskus voi joku varomaton ihminen jäädä tulvan saartamaksi, hukuttamaksikin.

- Voi tätä käsienpesua, tätä jälkiviisautta, tätä oman rinnan röyhistelyä, tätä populismia, jota täällä on harjoitettu!

Hepoköngäs, ennen putousta

Ah, mitä kieltä, aivan laineeni ilosta liplattavat! Minkä virtuositeetin päivänpolitiikka hänessä on menettänytkään. Noinhan hän puhui takavuosina eduskunnassa ja että nahkurin orsilla tavataan. Sitä sitten puitiin päiväkausia, että mitähän tuo mahtoi sanoillaan tarkoittaa. Jyrähteli myöhemminkin nuijaansa kopautellen suu tiukasti päättäväisenä viivana erinäisiä totuuksia kanssaihmisistään, niistä tyhmemmistä. Mutta hän jatkaa. Oho, onpa ääni muuttunut! Kuuntelehan. - Sivistyneisyys on syvimmiltään nöyryyttä. Se on ihmisten kunnioittamista. Siihen kuuluu avoin asenne, vastaanottavaisuus uudelle tiedolle, argumenteille ja vasta-argumenteille, valmius antaa tilaa toisin ajatteleville.

Aulikki Piirainen 12.5.2008

▲Alkuun


KAINUUN KÖNKÄILLÄ RIITTÄÄ VETTÄ

Hepoköngäs mylvii
Hepoköngäs mylvii

Heinijoen vesien äkkiputous (Hepoköngäs)
Heinijoen vesien äkkiputous (Hepoköngäs)

Vielä on tulosssa vettä Kiiminkijokeen (Hepokönkään metsissä)
Vielä on tulosssa vettä Kiiminkijokeen (Hepokönkään metsissä)

Kevätvedet vyöryvät patjana (Komulanköngäs)
Kevätvedet vyöryvät patjana (Komulanköngäs)

▲Alkuun


MERIKOSKEN YSTÄVÄ: MERIKOSKI KUOHUU!

Merikoski kuohuu!

Kainuun keväiset vedet vyöryvät voimallisesti tulvaluukkujen lävitse. Muistutus siitä, millainen Merikoski on ollut vapaana, tosin kalpea muisto vain. Mutta kosken ääni kuuluu kaupungissa varmaan vielä muutaman päivän ajan.

Taitaa vain kalatien päällä olla sellainen myräkkä vesipyörrettä, etteivät meritaimenet tai muut kalat löydä kalatien suuta. Mutta odotellaan rauhassa, nautitaan kuohuista.

Merikosken ystävä

▲Alkuun


Aulikki Piirainen: Jääenergiaa vai vesihiihtoa

Tänään on ehkä viimeinen hetki lähteä Oulujärvelle hiihtämään. Vappuun on neljä päivää ja se on merkinnyt perinteisesti jäähiihtokauden loppumista. Vuosia sitten, eräänä vapunpäivänä hiihdimme Toukkaan. Jää oli jo läpikuultavaa, mutta koska Toukanlammessa ei ole kovin syvää, uskaltauduimme vielä matkaan. Nyt auton ikkunasta katseltuna järven jäät ovat vielä valkoiset ja yöpakkaset takaavat hyvän hiihtokelin. Siis jäälle.

Vesienergiaa

Mietin hiihdellessäni Energiateollisuus ry:n eilen julkistamaa TNS Gallupilla teettämää tutkimusta. Siinä selvitettiin suomalaisten suhtautumista vesivoimaan. Yle uutisoi komeasti, kuinka vesivoiman rakentamisella on laaja tuki. Kolmannes vastaajista haluaa lisätä vesivoiman käyttöä tuntuvasti ja kolmannes hieman. Tiedotteessa jätetään kertomatta, että yli kuusikymmentä prosenttia vastaajista haluaa lisätä aurinkoenergian hyödyntämistä tuntuvasti ja saman verran haluaa tuntuvasti lisää tuulivoimaa. Tiedote jatkaa, että tekojärvien rakentamista kannattaa neljäkymmentäneljä prosenttia ja vastustaa kaksikymmentäviisi prosenttia vastaajista. Kuitenkin epävarmojen osuus oli jopa kolmannes, joka kertoo siitä, että vastaajilla ei ole riittävästi tietoa muodostaa asiasta kantaa. Muutenkin tutkimuksessa tuli esille, että ihmiset haluavat faktatietoa ympäristön ja talouden kannalta vähiten haitallisista vaihtoehdoista. Jopa lähes yhdeksänkymmentä prosenttia vastaajista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä faktatiedon lisäämisen tarpeellisuudesta. Epävarmuudesta kertoi myös se, että vastaajat eivät tienneet tekojärvien vaikutuksista. Esimerkiksi yli kolmannes vastaajista ei osannut sanoa kantaansa kysymyksiin tekojärvien taloudellisista vaikutuksista paikkakunnalle, alapuolisen joen pilaantumisesta tai tekojärvien aiheuttamista kasvihuone- tai muista päästöistä. Selittääkö vastauksia myös se, että yli puolet vastaajista uskoo vesivoimaa saatavan huomattavasti lisää uusimalla nykyisten koneistot, jolloin lisärakentamista ei tarvita?

Vesi virtaa vapaana

Hiihtelen mietteissäni Toukkaan. Saaren itäkärjessä hyppii västäräkki innokkaana rantakivellä. Toukansalmi on yllättävän laajalti avoin. Tuntuu kesän, veden väkevä tuoksu. Kun pysähdyn juomaan kahvit, selkäni takana saaren sisäosissa laulaa peipponen. Ja edessäni aukeaa valkea Ärjänselkä! Lienenkö koskaan hiihtomatkallani kuullut kesälinnun, peipposen viserrystä. Etäällä nousee houkuttelevana Ärjänsaaren tummanpuhuva kylki. Jokainen tulkitsee asioita omien mielipiteittensä suuntaisesti. Niinpä Pohjolan Voima, joka on ollut vahvasti ajamassa Kollajan tekoaltaan rakentamista ja Iijoen keskijuoksun valjastamista voimakäyttöön, tulkitsee tutkimustuloksen olevan vahvan tuenilmauksen pohjoisen tekoallashankkeille. Tekojärvien vastustajista puolet hyväksyisi vesivoiman lisäämisen, jos se voidaan tehdä säilyttäen kosket ja muu jokiluonto. PVO pyrkii nojautumaan perusteluissaan nimenomaan tähän. He vakuuttavat, että jokeen johdetaan riittävä vesimäärä niin, että se säilyisi jokena. Siitä ollaankin sitten eri mieltä, millä vesimäärällä joki on joki. Kala- ja joki-ihmiset eivät pidä luvattua vesimäärää missään tapauksessa riittävänä. Kritisoin tutkimustulosten merkitystä ja yleistettävyyttä, sillä kysymysten avulla kartoitettiin mielipiteitä nimenomaan vesivoiman näkökulmasta. Tutkimus oli tarkoitushakuinen: saada kansan tuki vesivoiman lisärakentamiselle. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia vastauksia samoihin kysymyksiin olisi saatu esim. aurinko- ja tuulivoiman osalta. Joillakin kysymyksillä luotiin mielestäni ennakkoasenteita. Eräässä kysymyksessä annettiin ymmärtää, että tuulivoiman lisääminen tarvitsee säätövoimaksi vesivoimaa. Kuitenkin erään tutkimuksen mukaan tuulivoimaa voidaan kasvattaa monikymmenkertaiseksi nykyisestä ilman, että säätövoimaa tarvitsee rakentaa lisää. Energiateollisuus tekee vastauksista johtopäätöksen, että tuuli- ja vesivoimaa pidetään hyvänä parivaljakkona.

Ärjän henki

Tämä talvi ehti kulua melko pitkälle ennen kuin järjestyi tilaisuus hiihtää Ärjään. Viikko sitten oli se päivä. Ärjän saaressa on vahva erämaan tuntu. Saari on etäällä kaupunkilaisten tavanomaisista hiihtoreiteistä, että sinne ei moni eksy. Sopii minulle, nautin enemmän hiljaisista kuin väkeä suihkivista laduista. Tuolla reissulla näin kolme tai neljä muuta hiihtäjää sekä muutaman pilkkijän. Sain siis rauhassa kuunnella Ärjän tarinoita, joita saaren saavuttamattomuus ja jyhkeä muoto ovat aikojen kuluessa luoneet. Istuin pitkään rantasaunan laiturilla. Oli lämmin. Tuijotin jalkojeni juuressa olevaa valkeaa jääkenttää. Se eli, värisi. Ilmeisesti jääkiteiden rakenteet sulivat auringon lämmöstä ja se sai pinnan välkehtimään. Ihmettelin mustaa aluetta rantahiekalla. Joku on unohtanut kumimaton rannalle. Ihmettelin maton tarkoitusta. Lähemmäksi hiihdettyäni tajusin, että musta alue oli hiekkaa. Mustaa hiekkaa! Enpä ole tuollaista ennen nähnyt. Tai sitten en ole kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota. Mustia laikkuja näytti olevan pitkin Hautakaarteen rantoja. Saaren länsipää on vaihtelevaa sekametsää: tanakoita mäntyjä, käkkyräisiä koivuja, riippuoksaisia leppiä. Metsä tekee kotoisan ja lämpimän vaikutuksen. Sen sijaan itäpää on enimmäkseen männikköä, jonka aluskasvillisuus on niukkaa: jäkälää ja sianpuolukkaa. Tämäkin metsä hurmaa omalla persoonallaan. Saaren maasto kohoaa pohjoisosassa. Siellä en juuri ole kulkenut, se on varjon puolella näin päivisin, mikä tekee siitä etäisen ja salaperäisen. Aikoinaan saaressa oli virkeää elämää kesäisin. Kajaani-yhtiön työläiset viettivät siellä lomaansa. Pienet, vaatimattomat mökit täyttyivät perheiden touhusta, hiekkarannat lasten kiljahduksista. Olen nähnyt vanhan filmin, jossa rannan hiekkatörmät ovat mustanaan juhannusjuhlavieraita. Ohjelmassa oli mm. telinevoimistelua! Nyt nuo vanhat mökit Kantola, Rantala ja monet muut rapistuvat tuulessa ja paahteessa. Muutama vuosi sitten joku matkailuyrittäjä hankki oikeudet käyttää saarta ja mökkejä asiakkaittensa tarpeisiin. En kuitenkaan ole huomannut merkittävämpää virkistymistä saaren kesämatkailussakaan.

Toimintaa!

Palaan pohtimaan TNS Gallupin tutkimusta. Lähes seitsemänkymmentä prosenttia vastaajista oli jokseenkin tai täysin samaa mieltä EU:n ilmastopaketin mukaiseen tavoitteeseen osallistumisen tärkeydestä. Nyt tarvitaan kuitenkin paljon selkeästi ymmärrettävää tietoa eri energiavaihtoehdoista. Siihen perehtyminen vaatii innostusta ja vaivannäköä. Siksi pelkään, että kuvatunkaltaisiin tutkimuksiin nojautuminen päätöksenteossa johtaa luonnon ja ihmisen kannalta huonojen vaihtoehtojen valintaan. Taloudellista hyötyä ajavat tahot saavat yleisen mielipiteen puolelleen ja hyväksynnän haluamilleen ratkaisuille. Suomen luonnonsuojeluliitto toki kritisoi Energiateollisuuden ry:n tekemiä johtopäätöksiä, mutta mielestäni hiukan ponnettomasti. Tarvitaan suurempiäänisiä tahoja, joita onneksi ainakin Kollajan ja Vuotoksen kohdalla on löytynyt.

Miksi otsikkoni on jääenergiaa vai vesihiihtoa? Tarkoitukseni oli kirjoittaa jäähiihdosta ja vesienergiasta. Mietiskelenhän jäällä hiihtäessäni vesienergiaa. Tajuan suksiessani, kuinka jäällä hiihtäminen keväisin antaa minulle valtavasti energiaa. Nyt pelkään, että se ei ole kohta enää mahdollista ja joudun tyytymään vesihiihtoon, kun ilmastonmuutos etenee ja talvet ovat vain muisto. Olen valmis henkilökohtaisiin uhrauksiin luontoa säästävien ratkaisujen puolesta. Luonnon ja ihmisen suhde on mielenterveydelle ja hyvinvoinnille tärkeä, elintärkeä. Keväisellä jäälakeudella on tilaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Istun rosoiselle kivelle. Kiven pinta on rauhoittavan harmaa. Tummemmat ja vaaleammat jäkälälaikut tuovat eloa ruskean kiven pintaan. Kiven kyljessä on monenmuotoisia veden hiomia koloja. Kaivan esiin kännykän ja kirjoitan viestin. Luomuihminen elää tiiviisti kiinni ajassa ja tekniikassa! Kännykkä piippaa rikkoen jääaavan hiljaisuuden. On aika suorittaa seuraava siirto ja palata kaupunkiin.

26.4.2008 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


POTNAPEKKOJEN KATSELIJA: NYT NÄKYI POTNAPEKKOJA...

Potnapekka kengällä

Potnapekkojen katselija:

Nyt näkyi potnapekkoja pyristelemässä Oulujoen pinnalla. Yksi istahti kengälleni. Siis joelle ja pintaperhoa veteen!

▲Alkuun


POTNAPEKKOJEN KATSELIJA: KALASTUSPÄIVÄ JOELLA

Kovan virran soutajat ovat kokoontuneet jokisuistoon, Korkeasaaren nokkaan. Työstä käy kalastaminen näillä Oulujoen virtauksilla.

Tauolla tuumailtiin jokisuun lohikalojen kohtaloa. Vuosien tauon jälkeen maestro palasi joelle, eivätkä hänen luottovaappunsa pettäneet häntä, kaloja kylläkin. Haukien suurin painoi 6,6 kg ja komea kahden kilon meritaimen. Taimenet ovat olleet tiukassa tänä keväänä. Takavuosina oli toista. Maestro itse oli vankasti sitä mieltä, että hylkeet ovat syynä taimenen vähentymiseen. Joku toinen epäili taimenen poikasten laatua ja elinkykyä.

Potnapekkojen katselijallekin löytyi eräästä veneestä kelpo lahna, joka sitten savustui pöntössä maukkaaksi. Lahnoja on kuulemma melkein lauttoina paikka paikoin, tulevat muun kalastuksen sivutuotteena. Potnapekkoja eli sumukorentoja ei nyt näkynyt, kylmää oli, pakkasen rajoilla. Vieläkö lämpenevät säät tuovat korennot rantalumille?

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: VIENANHIIHDOSSA

Kalmosaari, Murhisalo, Viena - sinistä, itäistä, runollista! Olen makustellut noita sanoja keväisin pääsiäisen aikoihin, kun tiedotusvälineistä olen lukenut Vienanhiihdosta. Itäinen Suomi ja sen kulttuuri on kiehtonut runollista mieltäni kuten aikanaan Elias Lönnrotia, I. K. Inhaa, Louis Sparrea ja monia muita. Kuitenkin matka itärajalle talvikeleillä on tuntunut turhan vaivalloiselta ja haaveet ovat jääneet aikomuksen tasolle. Haave ei kuitenkaan kuollut ja jostain syystä se aktivoitui tänä keväänä niin paljon, että ryhdyin tekemään siitä totta. Sain houkuteltua muutaman ystävän liittolaisekseni ja niin lankalauantaina auton keula suuntautui kohti Kekkoskakkosta eli Vartiustietä. Kartasta olin laskenut matkaksi sataviisikymmentä kilometriä yhteen suuntaan. Tänä vuonna pääsiäinen sijoittui maaliskuun puoliväliin, joten ilma oli talvinen. Oli puolipilvistä ja lumisateen mahdollisuus, kun lähdimme ajelemaan määränpäähän. Tie oli jäinen ja pakkasta lähes kymmenen astetta. Lauantaiaamuna Kekkoskakkosella ei ollut paljon liikennettä, joitakin naapurimaan rekisterikilvin varustettuja autoja tuli vastaan ostosreissullaan maakunnan pääkaupunkiin. Matka tuntui pitkältä, viimeksi olin kulkenut tietä kesämaisemissa.

Domnan pirtillä

Hiihdon lähtöpaikka oli Domnan Pirtti Kuivajärvellä. Parkkipaikalla oli monista lähdöistä tuttu kiireinen kuhina, kun saavuimme paikalle. Suksia nosteltiin bokseista esille, reppujen sisältöä tarkistettiin ja mononnauhoja sidottiin kiinni. Olin kuullut järjestäjiltä, että hiihtoon oli ilmoittautunut yli sata osanottajaa. Lehtitietojen mukaan lopullinen osallistujamäärä oli vajaat kaksisataa. Juuri ja juuri ennätimme hörppäistä pannukakkukahvit ennen yhteislähtöä. Domnan Pirtti on rakennettu vanhaa karjalaista rakennustyyliä jäljitellen itkuvirsien taitajien muistopirtiksi. Pirtti on saanut nimensä kuivajärveläisen runonlaulajan Domna Huovisen mukaan ja se toimii kahvilana ja majatalona. Viimeksi kun olen talolla vieraillut, oli kesä ja niityt lainehtivat niittyleinikkien väkevää keltaa ja kurjenpovien hellää lilaa. Nyt tummahirsinen talo valkoreunaisine ikkunoineen tuntui uinuvan jyhkeänä valkoisten hankien keskellä. Sisällä talossa oli kuitenkin elämää hiihtäjien täyttäessä rajavyöhykkeellä vierailemiseen oikeuttavaa lupalomaketta.

Lähtöodottelua Kuivajärven jäällä

Kohti itärajaa

Hiihdon lähtöpaikka oli Kuivajärven jäällä ja latu suuntautui kohti itärajaa Vuokki- ja Hietajärvelle. Kuivajärvi ja Hietajärvi ovat vienalaiskyliä ja niiden ensimmäiset asukkaat ovat tulleet Vienan Karjalasta. Kylien henkinen ja aineellinen kulttuuri on liittynyt rajantakaiseen Karjalaan. Vaikka kylien talot tuhoutuivat talvisodassa, on jälleenrakennuksessa näkyvissä jotakin vanhasta karjalaisesta perinteestä: rakennusten päädyt osoittavat kulkuväylille ja päädyissä on kolme ikkunaa. Vasta viime vuosikymmeninä Suomen vienalaiskylien kulttuuria on alettu arvostaa. Korvaukseksi tuhotuista karjalaistyylisistä taloista on Hietajärvelle rakennettu vienankarjalainen perinnetalo vienalaisen runolaulajan Johannes (Jussi) Huovisen elämäntyön kunniaksi.

Jussi Huovinen perinnetalossaan

Hänen aloitteestaan Suomen vienalaiskylät ovat saaneet maisemasuojelualueen statuksen. Kun poikkesimme hiihtoretkellä perinnetaloon, istui jo iäkäs harmaatukkainen ja hauraan oloinen Jussi uunin edessä shaali polvillaan tulen hohteessa lämmitellen. Pitkävartinen piippu kädessään hän kertoili muistojaan uteliaille hiihtäjille. Hiihtolatu kulki pitkin loivasti kumpuilevaa metsätaivalta kohti rajavyöhykettä. Hiihtäjien letka vuoroin venyi ja tiheni, virtasi kuin joki. Välissä hiihteli joku lapsikin ja isä vauva ahkiossaan. Hiihtoon osallistuttiin koko perheen ja kaikenikäisten voimin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan kiirettä, kukaan ei ohitellut luistellen tiukissa hiihtotrikoissaan, oli lankalauantain pysähtynyt tunnelma. Lunta sateli hiljakseen ja aukeilla paikoilla tuuli vinhasti. Se sai hiihtäjät vetämään hupun päänsä suojaksi. Hiihtäjät vaipuivat ajatuksiinsa talvisen metsän hiljaisuudessa, monen huulilla näkyi lempeä hymy. Kun saavuimme rajavyöhykkeelle, vireystaso nousi. Ystävälliset rajamiehet keräsivät hiihtäjiltä lupalomakkeet ja vastailivat hyväntuulisesti kysymyksiimme. Kohteemme Kalmosaari sijaitsi rajavyöhykkeellä, jossa vierailu vaati luvan. Kalmosaari on Hietajärven, Kuivajärven ja rajantakaisen Vuokinsalmen kylien yhteinen kalmismaa. Heikki Rytkölä Lönnrot-instituutista oli kertomassa saaren historiasta. Hautausmaa on saaren korkeimmalla kohdalla Venäjän rajavyöhykkeellä, joten sinne meillä ei ollut pääsyä. Jussi Huovinen on pystyttänyt saaren Suomen puoleiseen osaan vienalaisen ristin saareen haudattujen muistoksi.

Paluuladulla

Valitsimme hiihdettäväksemme lyhyemmän reitin, joten harmikseni Murhisalon luonnonsuojelualue jäi hiihtoreitin pohjoispuolelle. Vienanhiihto on saanut alkunsa juuri Murhisalon ikimetsien suojelukiistasta. Metsähallitus uhkasi hakkuillaan Murhisalon koskemattomuutta. Murhisalo on luonnonarvoiltaan merkittävä. Sen sisään jää soidensuojelualue, jota ympäröivät vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvat aarnimetsät. Metsätyyppi vaihtelee männiköistä lehto- ja luhtametsiin. Alueella on runsas eläinlajisto suurpedoista soiden ja vesien lintuihin. Täällä voi kiireetön kulkija nähdä kanadanmajavan pieksävän puron vettä lattahännällään tai kaakkurin ojentavan punaruskeaa kurkkuaan, kun se laskeutuu pärskähtäen järven pintaan. Murhisalo ja vienalaiskylien erämaa-alue kuuluvat Kalevalapuiston suojelukokonaisuuteen.

Paluumatkalla aurinkokin kumotti ohuen pilviverhon alta. Välillä tummanharmaat pilvet liukuivat pitkin taivaankantta. Ilma muistutti pitkäperjantain ilmaa. Mieltäni hiukan jäyti tuo pohjoispuolelle jäävä Murhisalo. Olin lähtenyt reissuun liian hatarin tiedoin, vasta hiihtämään lähtiessä kartasta tajusin, että lyhyempi latu ei kuljekaan luonnonsuojelualueen kautta. Maalissa Kuivajärven jäällä tuuli tarttui taas jäätävänä anorakin hupulla suojattuihin poskiin. Ehkä näin ensikertalaiselle olikin hyvä valita lyhyempi reitti. Mietin, millaista olisi hiihtää näissä maisemissa myöhemmin keväällä. Ensi vuonna pääsiäinen on kuukautta myöhemmin. Kenties silloin palaan kuuntelemaan kevättuulen tohinaa Murhisalon ikikuusien latvastossa.

26.3.2008 Aulikki Piirainen
Kuvat: Hilkka Haverinen

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: EI VALITUSOIKEUTTA

Ihmisiä tungeksii huoneeseen. Vanhat miehet kaivavat taskuistaan muistiinpanoja. Sanoja on punnittu harmaitten pirttien pöytien ääressä.
Vuodet ovat asettuneet jonoon joen törmälle, joki lipuu liki pirtin seinää. Elämä virtaa. Hurjana kuin vesi. Peili liukuu kirpeässä pakkasessa, luminen saari viiltää mustaa selkää.
Ajatukset virtaavat, ryöpsähtelevät, siirtyvät paperille. Ajatuksia on paljon, mutta onko niillä merkitystä?

Kehtoon kuului kosken kohina. Kesäaamuna verhot heilahtelivat avoimessa ikkunassa. Hopeinen kala liikahti joessa.

Ääni värisee ja nousee. Tunteet ovat väkevät ja kipeät. Kuuleeko sanoja kukaan, välittääkö niiden painosta?
Johtajat katsovat muualle, hymyilevät silmissään ivainen katse. Sanat nuijitaan rantakivikkoon, poljetaan säpäleiksi, revitään olemattomiin.
Koti hukkuu. Unelmat haipuvat pois. Mihin pakenet? Voimaton raivo rikkoo mielen, se murtuu.

- Äiti, onko äiti täällä!?
Huone hiljenee. Ihmiset välttelevät katsetta, etsivät pakotietä. Viimeiset poistuvat vaiti. Takaovesta.
Ovi sulkeutuu. Ulkona pimenee ilta.

Kollajan YVA-tilaisuudessa Oulussa 28.2.2008 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


SEPPO KÄMÄRÄINEN: KESÄINEN SÄÄ JA LEPPOISAT TARINAT SÄESTIVÄT KIRKKOVENESOUTUA

KIERROS LENTUALLA, JUTTUAJÄRVELLÄ JA IIVANTIIRALLA VEI SEITSEMÄN TUNTIA
"Soutajain työhön ei tarvittu niin suurta taitoa, että se olisi vaatinut ajatusten ponnistelua. Aironlavan veto taaksepäin, nosto ilmaan, sysääminen eteenpäin ja uusi lasku veteen. Siinä koko temppu. Ja nämä liikkeet tapahtuivat parhaiten, kun ne suoritettiin konemaisesti".

Soutujuttua

Tämä vuoden 33 jKr. tienoille sijoittuva kaleeriorjan työstä kertova kuvaus löytyy Lewis Wallacen Ben- Hur romaanista, mutta se olisi voinut liittyä myös sunnuntaina 11.6. soudettuun Matalan niemen kierto - soutuun. Kyseessä oli eräänlainen pilottimatka Hiekkalan Helmi - kirkkoveneellä Lentualle, Juttuajärvelle ja Iivantiiralle. Haluttiin katsoa, miten sujuisi koskenlasku, miten siirtyisi Helmi järveltä toiselle rullavaunulla. Kolmetoista soutajaa oli ilmoittautunut kiskomaan airoista. Perämiehenä viilettivät vuorotellen Asko Kähkönen ja Heikki Heikkinen. Kähkönen edusti veneen omistavaa Hiekkalan kyläyhdistystä. Useimmat mukaan ilmoittautuneet olivat kokeneita soutajia, yhteinen rytmi löytyi helposti. Nivankylä näyttäytyi kesäisessä kauneudessaan. Maaseudun idyllin tuntua lisäsi juuri laitumelle laskettu Heikkisen Unton lehmikarja. Ensimmäinen koetos oli Vuonteenkoski. Vettä oli vaikka muille jakaa, kuohut hyrskysivät yli nousumöljän. Hyvin lasku sujui - hyvää kyytiä olisi ottanut pitempäänkin. Niskajärvellä saatiin tuta, miten tuuli auttaa myötäisesti puhaltaessaan. Samalla virisi keskustelu vastatuulen voimasta.

Soutuniva

RULLAVAUNULLA KANNAKSEN YLI
Lentuan puolelle ei ylävesiltä pääse enää luontaisia kulkureittejä. Niinpä matkalaistemme oli turvauduttava rullavaunuun. Helmi nousi väärään elementtiin suhteellisen vaivattomasti ja ylitti soutajien työntäessä kannaksen korkeimman kohdan. Koska oli pelättävissä, että painava vene valtautuisi alamäessä liian kovaan menoon, kiinnitettiin jarrukelan vaijeri rullavaunuun. Olavi Heikkinen ja Hannu Pyykkönen jarruttivat laitteella menoa. Hyvin sujui. Myötäinen tuuli saatteli venekuntaamme kohti Salonsaaren taukopaikkaa, Lehonnenää. Matkalla Tero Kyllönen antoi vinkin karulle saarelle rakennetusta joutsenen pesästä. Siellähän emolinnut lippoivat pesää vartioiden. Kahvit, makkarat ja eväsvoileivät tekivät kauppansa enemmän kuin hyvin.

Soutukelu

AKSELIN, LOUISIN JA KONSTAN MAISEMAA
Salonsaaresta soudimme mantereen lähettyville ja pistäydyimme paikalla, missä on sijainnut Renne Haverisen Matokankaan torppa. Rennehän tuli kuuluisaksi toimimisesta Akseli Gallen-Kallelan ja erityisesti Louis Sparren oppaana Karjalan retkillä. Gallen-Kallela tuli häämatkallaan vastavihityn vaimonsa Maryn kanssa Lapinsalmen taloon vuonna 1890. Seurana oli ruotsalainen taiteilija, kreivi Louis Sparre. Miehet tekivät Vienaan kaksi matkaa oppaanaan edellä mainittu Renne Haverinen, joka myöhemmin teki Sparren kanssa matkoja kauas itään. Nämä miehet aloittivat karelianismiksi kutsutun taidesuunnan, jonka virtaukset ulottuivat mm. Sibeliuksen musiikkiin. Kuhmossa luonnostelluista tauluista tunnetuimmat ovat Aino - triptyykki ja maalaus Iltarauha. Molemmat ovat nähtävissä Ateneumissa. Aino-taulun keskimmäisen osan maisema on selvästi tunnistettavissa vähän ennen entisen Matokankaan torpan rantaa. Itse torpasta ei ole jäljellä muuta kuin uunin peruskivet ja muutama nurkkakivi.

Soutumaisema

Soutuvuonne

PYYMETSOJA EI NÄKYNYT
Kun Havukka-ahon ajattelijaa lukee, voi sielunsa silmin nähdä juuri maisemia, jotka Matokankaan ja Lapinsalmen alueella avautuvat. Lentualla on sellaista avaruutta ja tilaa, että sen äärellä ihminen mykistyy. Kun tähän mielentilaan kuulee mukavia juttuja taiteilijoista, Konstasta ja uittoperinteestä, voi ajatuksin siivin pistäytyä katsomassa vuosien ja jopa toista sadan vuoden takaisia asioita. Pyymetsoja ei sentään Matokankaan tai Huuhkajan kannaksen metsistä pyrähdellyt lentoon. Lentua jää taakse. Uitamme Helmen taas rullavaunuun ja työnnämme paatin yli 600 metriä pitkää rataa myöten Juttuajärven puolelle. Sitten vain kovaa soutua yhden tauon säestämänä kohti Nivankylää. Kolmen peninkulman matka vei seitsemän tuntia. Olisiko tuosta elämysmatkapaketiksi turisteille paikallisen yrittäjän tarjoamana? Varmasti.

Soutuveto

Seppo Kämäräinen 5.3.2008

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: ENERGIAA!

Torstai-aamu alkoi samoin kuin sadat aamut aiemmin, kahvi tippumaan ja radio auki, oli seitsemän uutisten aika. 'Pekkarinen ei ole lähtemässä ajamaan Ounasjoen valjastamista energiakäyttöön!' Siis mitä, kuulinko väärin: Ounasjoen? Tarkoittiko uutistenlukija Iijokea tai Kemijokea? Eihän Ounasjoesta ole puhuttu mitään. Mitä tämä nyt on? Mieleeni palautuu jostakin nuoruudesta kuva rauhallisesti kumpuilevien maisemien läpi virtaavasta joesta: laakeat rantaniityt, joita halkoo joki vakaasti ja tyynesti hengitellen. Ei voi olla totta!

Helsingin Sanomat otsikoi: Energiateollisuus löysi tuhat megawattia uutta vesivoimaa. Mukana olisivat suojeltu Ounasjoki sekä Kollajan ja Vuotoksen altaat. Tämän lisäksi suunnitelmiin sisältyy nykyisten vesivoimaloiden tehonlisäys. Ongelmana ovat suojelupäätökset, vain noin sata megawattia on suojelun ulkopuolella. Siis suojelupäätöksiä purkamaan! Sillähän siitä pääsee. Tosin energiateollisuuden johtomies puhuu 'vesivoiman rakentamista estävän lainsäädännön osittaisesta tarkistamisesta'. Hienosti kierrelty! Suurin suojeltu näistä on Ounasjoki ja jonkin verran vähemmän watteja tuottava Iijoen keskijuoksu. Energiamiehet (ja -naiset) perustelevat suunnitelmia altaiden rakentamisesta myös sillä, että niillä voidaan säädellä ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia tulvia. Järkevää! He jatkavat: vesivoimaa tarvitaan tuulivoiman säätövoimaksi. Kuulostaa vihreältä! Sitä saadaan nopeasti tarvittaessa, sillä esimerkiksi kaasuturbiinilaitoksen käyttöönotto vie enemmän aikaa ja se on kalliimpaa. Niin on kaikkivoipaisen ihmisen olo turvattu, jos vielä satutaan saamaan entisten talvien pakkasia! Entä Pekkarinen, miten hän kuuluu tähän uutiseen? Hän ilmoitti, ettei lähde Kollajan altaan rakentamista ajamaan eikä Ounasjoen suojelua purkamaan. Mutta jatkaa, ettei vastusta, jos joku muu noita asioita ajaa. Vuotoksen rakentaminen on hänen mukaansa eri asia, sen hän nostaa hallituksessa pöydälle. Ovelaa puhetta ja varsinkin se, miten asia uutisoidaan.

Aamulla uutisista kuultu asia pyörii mielessä koko päivän. On haettava työpaikalla Kaleva käsiin ja luettava, mitä lehti asiasta kertoo. Onneksi se on antanut tilaa myös luonnonsuojelijoiden ja altaiden vastustajien ajatuksille. Illalla alkanut ja aamulla herättyä jatkunut tyyni ja puhdas mieli uhkaa horjua. Olin saanut edellisenä iltana valmiiksi muutamia runoja, josta oli onnellinen ja kirkas olo. Yritän varjella olotilaa ja onnistunkin siinä jossain määrin. Mutta vähitellen syntyy palo selkeyttää ajatuksiaan ja sanoa asiasta jotakin. Miten on mahdollista, että meillä tämän tästä palataan keskustelemaan koskiensuojelulain ja Vuotoksen suojelulain purkamisesta? Kollajan tekoallasta on kaavailtu 1980-luvulta alkaen. Vuotoksen altaan rakentamista on suunniteltu vuodesta 1974 lähtien. Se toisi työtä alueen asukkaille, mutta vain muutamaksi vuodeksi. Allas peittäisi alleen Vantaan kokoisen maa-alan. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi Kemijoki Oy:n lupahakemuksen 2002. Pelkosenniemeläisten haavat ovat kipeät: Vuotosta ei löydy kunnan suunnitelmista. Tien varressa on edelleen kyltti, joka kertoo, mille korkeudelle altaan vesi asettuisi: korkealle.

Milloin Suomessa aletaan toimia energian säästämiseksi? Sen voisi aloittaa vaikka rakentamisesta. Meillä rakennusten lämpö karkaa harakoille. Energiansäästötaloja ei löydy talotehtaitten kuvastoista. Asiantuntijoiden mukaan rakennusten energiankulutusta voidaan vähentää. Matalaenergiataloissa energiankulutus voidaan pudottaa puoleen. Se on tavallista tarkemmin eristetty talo, jossa ilmanvaihtojärjestelmä ottaa tehokkaasti lämmön talteen. Niitä on testattu 1990-luvun alusta asti. Rakentamiseen löytyy jo VTT:n laatimia ohjeita. Talo maksaa itsensä takaisin säästyneenä energiana kymmenessä vuodessa. Ruotsalaiset tämän jo osaavat. Missä on rakentajien maaotteluhenki? Jos tavallisessa talossa tarvitaan ostolämpöä yhdeksän kuukautta vuodessa, matalaenergiatalossa kolme. Jopa energiaa tuhlaavassa Arabiemiraateissa, jossa laskettelukeskus on rakennettu sisätiloihin, ollaan suunnittelemassa energiatehokasta asuinaluetta. Olisivatko tulleet järkiinsä? Saksalaiset ovat keksineet passiivitalon. Talo kuluttaa vain puolet matalaenergiatalon käyttämästä energiamäärästä. Miten tämä saadaan aikaan? Passiivitalo ei itse tee mitään, vaan antaa ympärillä olevien energialähteiden, kuten ihmisten, sähkölaitteiden ja auringon lämmittää itseään. Heillä on kuulemma kehitteillä jo seuraava vaihtoehto, plusenergiatalo, joka saa auringosta kaiken lämmön ja tuottaa sähköä sähköauton lataamista varten. Arkkitehti, professori Juhani Pallasmaa on sanonut: 'Tulevaisuudessa rakentaminen tulee väistämättä olemaan teknisesti huippuunsa kehittynyttä ekologista funktionalismia'. Mielenkiintoista ja lupaavaa.

Ikkunan takana houkuttelevat valkeat hanget lähtemään ulos. Viimeviikkoisen Tapion riihenpuinnin jäljet ovat peittyneet puhtaan lumen alle. Lumitöitä on mukava puskea. Hiki tulee ja selkeää jälkeä syntyy pihamaalle. Ajatukset palaavat allasuutiseen. Voimayhtiön toimitusjohtaja vaatii keskustelua enemmän faktojen kuin tunteiden pohjalta. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään viherpiipertäjien tunteista. Ympäristöpolitiikka nähdään liikaa kilpailun vastaiseksi. Monet tutkijat esittävät energiakysymyksiin järkeviä kestävän kehityksen periaatteen mukaisia ja luontoarvoja kunnioittavia ratkaisuja. Olkoonpa kyse tunteista, intuitiosta tai lopulta järjestä, toisinajattelijoiden on tuotava ajatuksensa päättäväisesti esiin.

17.2.2008 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


HEIKKI PESÄMAA: OIVALLUSTEN VOIMAA OULUJOESTA

1.Kestinranta, lapsuuteni Oulujoki

Mummola, isäni puolelta, sijaitsi Oulun kaupungin itäisessä ääripäässä Pikkaralassa, Oulujoen eteläisen rannan äärellä, korkean mäen päällä. Siellä se perioulujokinen maatilan päärakennus on edelleen pystyssä, mutta sukupolvi on vaihtunut ja tilaa emännöi isäni sisko. Saatan hyvin muistaa lapsuuteni Oulujoen. Joelle mentiin kesäisin uimaan - mutta vain jos ilmanhengessä oli riittävästi hellettä, sillä virtaava jokivesi oli kamalan kylmää - tai tonkimaan vihaisten törmäpääskyjen poraamia hiekkatörmäisiä rantapenkereitä tai joskus harvemmin ongelle. Joenvirta oli syönyt etelärannan mutkan suoraksi ja matalahkon törmän jyrkäksi, virran mukana oli vyörynyt kymmeniä metrejä peltomaata paikalta, joka muinoin oli ollut aktiivinen ja asuttu. Isä oli jo viisikymmentäluvun lopulta saakka katsellut ja löytänyt sieltä vanhoja rahoja ja savisia piipun palasia. Noita ihmisasutuksen ja kaupankäynnin merkkejä löytyi vielä kahdeksan-kymmentäluvullakin. Paikkaa kutsuttiin Kestinrannaksi, kaiketi siksi, että Kesti-niminen talo on joskus sijainnut noilla main, mutta tuo talo on purettu jo kauan aikaa sitten, kuviakaan siitä ei tietääkseni ole säilynyt. Tänä päivänä ainakaan uudemmat Pikkaralan kylän asukkaat tuskin tunnistavat Kestinrannan aluetta nimeltä. Rannalla on ollut myös laivalaituri, jokilaivojen pysäkki, joka saattoi hyvinkin olla nimeltään Kestinsilta, isompia laivalaitureita tavattiin näet laivaliikenteen aikaan kutsua silloiksi. Olen saanut kuulla, että Kestinranta on ollut asutettuna aina ammoisista ajoista, millä tarkoitan ainakin 1500-luvun puolesta välistä lähtien, kunnes sitten 1800-luvun alussa usein toistuvien kevättulvien vuoksi rantamaiden talot purettiin hirsi kerrallaan ja kuljetettiin ylemmäs mäelle pystytettäviksi uudelleen suojaan tulvilta. Näin ovat muodostuneet nuo nykyiset ja jo melkoisen vanhat talonpaikat, kuten Pikkarainen, Alatalo, Ketola, Jöränä, Kangaspelto ja Kangasaho joitain kylän taloja mainitakseni. Mielenkiintoista on ollut kuulla myös, että nykyisinkin siellä rantapellolla pystyssä oleva suuri latomallinen hirsirakennus on toiminut Kestinsillan "matkahuoltona", eli varastoasemapaikkana, josta jokilaivat noutivat kesäaamuisin paitsi matkustavaiset ihmiset myös aamulypsetyt maitopänikät sekä muut lähetykset. Laituriin tullessaan laivat toivat taloihin tilattuja tavaroita ja tarvikkeita.

2. Unohdettu virta

Surullisen paljon Oulujoella elettyä arjen historiaa elää enää vanhojen ihmisten heikoissa muistoissa. Oulujoella on kuitenkin nähty huomattavasti vilkkaampaa elämää ja kirjavampaa meininkiä kuin näinä päivinä omana aikanamme. Vanhojen ihmisten muistoilla on meille ja meidän lapsillemme merkitystä, mutta lisää jututtajia ja ylöskirjaajia tarvittaisiin kipeästi tärkeään työhön.

Onhan se varsin suuri harmi, että uljas jokemme, entisaikojen elämänvirta, on vaiettu hiljaiseksi kaikesta kulusta ja kyläilyistä. Sentään joki yhä kelpaa meille kaupunkilaisille juomavetemme lähteeksi, mikä suurella tyytyväisyydellä huomioitakoon. Koskien jylhät pauhut ja kivisten virtapyörteiden kohinat ovat kuitenkin valitettavasti muuttuneet euroalueen yhteisvaluutan taukoamattomaksi kilinäksi ja kahinaksi, jokea ylittäviä siltoja auraavien koneiden raapivaksi murinaksi sekä massiivisten generaattoreiden mekaaniseksi hurinaksi. Poissa veden ääreltä ovat ihmisten äänet, pesusoikkojen lotinat, poissa hankainten kitinät ja rantalaitumilla laiduntavien hevosten hirnahdukset. Poissa ovat kaikki entisaikaiset elämänmerkit. Se harmittaa ja masentaa, koska padoista huolimatta joen äärellä olisi toteutettavissa arvokkaita elämysmahdollisuuksia. Oulujokeen liittyen minä palaan kuitenkin kaikkein mieluiten nostalgiseen mustavalkoaikaan, joen ylevä historia lohduttaa, vaikka joskus kaiho kaikesta kadotetusta saakin kyyneleet virtaamaan miehisen mieleni kanavista. Betonimaisen läpipääsemättömänä vaikeutena joen uudelleen löytämisessä tuntuvat olevan nykymalliset hankkeet ja projektit - kun kaikkeen kansalaistoimintaan pitäisi synnyttää joku mielellään EU-rahoitteinen hanke, jonka toteuttamista edeltää monipuolisen kartoitustyöryhmän kokoaminen, sen laatima vaikeaselkoinen, mutta perusteellinen selvitys ja vasta sen jälkeen seuraa tuo helvetillinen hakemusprosessi - ja siitä se vaan pahenee, mikäli hanke lopulta hyväksyttäisiin käynnistettäväksi, tiukka tukipäätös nimittäin voidaan vielä takautuvasti eri syistä peruakin ja vaatia myönnetyt varat takaisin Brysseliin. Mitäpä tässä tukipoliittisesti vivahteikkaassa ympäristössä tekevät tunnetusti tunnolliset suomalaiset viranhaltijat - hehän jättävät suosiolla selvitykset ja hankehakemuksen kokonaan tekemättä, etteivät vaan itse joutuisi tuonnempana edesvastuuseen teoistaan. Tämän eteläeurooppalaisperusteisen ääribyrokraattisen ja meidän oman kontrollikeskeisen, kyynisen ja tiukkapipoisen tunnollisuuden vuoksi jää moni hyväkin kulttuuriympäristöämme kehittävä toiminta käynnistymättä. Näin uhkaa käydä täällä meillä Oulujoellakin, kun virkavetoisesti ja riskittömästi haettavat hankkeet tapaavat paisua sellaisiin mahdottomiin mittoihin, ettei niitä ainakaan kaltaiseni yksittäinen rannanraivaaja tahdo mitenkään käsittää… Joskus sitä vaan tulee miettineeksi, että ketähän nämä meidän viranomaiset ensisijaisesti kumartavat, omia vai vieraita, kun edes heidän käyttämä kieli ei oikein aukene ymmärrettävään muotoon. Liekö se sitten niin tarkoitettukin, että pääsisivät työssään helpommalla, mene tiedä.

3. Irrottautuminen

Olin työttömänä lokakuusta 2004 aina kesäkuuhun 2005. Käytännössä asuin arkipäivät jäistä vapaan, vuolaasti virtaavan Oulujoen vesihöyryisessä usvassa. Se talvi oli kylmä ja runsasluminen, siis aivan tavallinen talvi ennen ilmastonmuutosta. Mökkipaikan nimi on Kanttura. Uppiniskainen, omapäinen, itsetietoinen ja vaikeasti saavutettavissa oleva luonnonoikku rantapaikka lähellä Vaalan ja Utajärven rajaa, kaukana ihmisten kehittämien laitteiden valoista ja äänistä. Kohdalle sattuessaan työttömyys on yleensä koko kotia koskettava kriisi ja sitä se oli meillekin, mutta tuntuvimmin ainoastaan taloudellisessa mielessä, sillä velanantaja ei tunne työttömyysperusteisia taukoja maksuohjelmissaan. Ei ainakaan minun tietääkseni. Pysähdyimme neuvonpitoon vaimoni kanssa ja sovimme talousrajoitteiden mukaiset pelisäännöt uudessa elämäntilanteessa, sain armoa ja vapauden ottaa sopivasti eheyttävää aikaa itselleni. Jäädytimme vähäisetkin kotitalousinvestointimme, pelkistimme elämämme ja keskityimme selviytymään niillä pahanpäivän varoilla, mitä siihen mennessä oli saatu säästettyä. Joka kuukausi varapatruunat väheni, elämän realiteetit kävivät selvemmiksi ja lopulta hieman vastentahtoisesti minun oli palattava kiviseen kaupunkiin ja hakeuduttava takaisin työelämään. Mutta sainpahan olla kahdeksan kuukautta poissa pintaliitoisista bisnespeleistä, vapaana kohtaamisen pakoista, tietämättömänä pääosin tyhjän päälle rakennetuista tavoitteista ja kokonaan paitsi kellotauluun kytkettyjä käskyjä. Työttömyyteen kohdallani johtaneet vaikuttimet olivat kai sitä burn-outiksi kutsuttua kansantautia, ainakin oireet olivat ilmeiset: jatkuva maanisdepressiivinen suorittaminen ja pakkomielteinen materialistinen mielihyvän haku. Paha olo pysyi pitkään hipiän alla piilossa, kunnes hitustakaan hyvää oloa ei enää ollut jäljellä kätkemässä karua todellisuutta. Viimeiset lumeelliset hyvät olot syntyivät armahtaja-alkoholin avulla, mutta jo seuraavan yön tuskantäyteiset unet palauttivat pahanolon tunteet pintaan. Kierre alkoi olla yhtä musta ja tuhoisa kuin Merikosken alakanavan pyörre. Siitäkään ei ole kukaan noussut pinnalle ajoissa ja ilman kohtalokkaan totaalista tyylirikkoa. En halunnut edetä kierteessäni yhtään pidemmälle - tahdoin lentää ulos oravanpyörästä, irti riippuvuuksista. Minun aikani oli tullut kohdata Oulujoki, ja kohdata itseni.

4. Pakomatkalla

Lähdin Kantturaan etsimään itseäni, pakomatkalle jokirantaan tarpeeksi kauas pois pahasta maailmasta. Enhän päätöstäni silloin näin romanttisesti osannut perustella, enkä aikomuksiani ymmärtää, tuossa vaiheessa tärkeintä oli ainoastaan yksinkertaistaa asioita, vetäytyä pois puhelinriippuvuudesta ja irrottautua pullonhengen otteesta. Vasta näin jälkeenpäin saatan tiivistää kokemuksiani kuvaavan johtopäätöksen, oivallukseni: opiksi ja onneksi on Oulujoki.

Talven lähetessä joki alkoi tummua, lehti lehdeltä syksyisten värien kirjo katosi virran mukana merta päin. Vastarannan lepät riisuuntuivat odottamaan routaa ja lunta ylleen. Minä puolestani pukeuduin villaisiin vaatteisiin ja vietin yksinäistä aikaa Kantturan rantaan rakentamallani puulaiturilla. Laituriin ruuvattu peltinen tuuliviiri vikisi ja tärisi alkutalven aamujen viimassa, mustansininen vahapintainen virta höyrysi hiljaisena kuin keskikesän pilvipoutainen horisontti. Aurinko vieraili taivaalla ainoastaan satunnaisesti. Orpo lintuparka, pikimusta merimetso, kuka ties kovaonninen kohtalotoverini, tuli tykö ja tutukseni. Päivä päivältä se uskaltautui lähemmäksi pintaan pilkistävillä kylmillä kivillä, seisten niillä siivet levällään itseään kuivattelemassa uljaana kuin saksanmaan symbolinen kotka. Tuijotimme toisiamme tuntikausia silmästä silmään, punnitsimme toistemme aikomuksia ja oikeutuksia olemassa oloon. Meille molemmille tulevaisuus oli sitä, mitä päälle käyvä talvi tullessaan toisi, selviämisen toive ja luottamus ravinnon riittävyyteen saattoi yhdistää kohtaloitamme.

Illat hämärtyivät yhä aikaisemmin, kelit kävivät kylmemmiksi. Joessa kelluvat yksittäiset jääkappaleet alkoivat tapailla toisiaan ja solmivat pakkasessa kevääseen asti kestäviä liittoja. Ja kohta valkeni sekin väistämätön päivä, jota edeltäneen yön aikana koko Nuojuanlammen aava selkä oli suojannut itsensä puhtaan valkoisella jääkannella. Lammelta Kantturanniemeen kuristuva virta sen sijaan pysyi niin vuolaana, että se säilyi jäistä vapaana koko talven - ja mahdollisti näin merimetsolle elämisen perusedellytyksen, ravinnon. Radion merisäässä Hannu Suolanen kertoi Marjaniemessä olleen pakkasta miinus kaksikymmentäseitsemän astetta, tuuli pohjoisluoteesta kaksi metriä sekunnissa ja selkeää.

Kiristyvien pakkasten myötä vetäydyin laiturinpenkiltä lämmittämään pirtin uunimuuria. Kuuntelin hirsiseinien pauketta, kesän aikana kehikoksi kootut isot puut hakivat paikkojaan. Eräänä aamuna, johtuen varmaankin lähinnä harrastus-vaihtoehtojen vähyydestä, kaivoin kirjoitusvälineeni esiin ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin fiktiivistä tarinaa ikäisestäni Jensistä, joka saa isältään perinnöksi hieman rahaa ja kirjeen, jossa paljastetaan suvun miesten huolella varjelema salaisuus. Jännittävä kertomus käy läpi isän ja pojan traumaattisen etäistä suhdetta sekä paljastaa mahdollisuuden Oulujoen vapauttamiseksi patojen painolastista. Halusin verrata jokipatoja ihmismielten patoutumiin: molempiin on rakennettu jotain luonnotonta, molempiin on kerääntynyt alkuperäisestä luonteestaan pois pakotettua tuskaista voimaa ja molemmat ovat vaarattomiksi kahlittuja, vaiettuja.

Arkipäivien hiljaisuuteen tuli harvoin rikkoja, hirret toki paukkuivat tasaisen epäsäännöllisesti, ja myös aamuöisin kulkevan malmijunan metallinen kolina ylsi pakkasöinä pirttiin saakka, lisäksi joskus harvoin päivänvalon aikana kävi lumiaura kääntymässä pihatiellä. Muutoin vallitsi totaalinen äänettömyys, luonto lepäsi lumen alla, eikä merimetsokaan yksinänsä kivellään ääntä pitänyt, kenelle se olisikaan arkisia asioitaan selvittänyt, viisaasti vain teki kun pysyi hiljaa pakkasessa. Mutta kuten tuo musta lintu, olin minäkin hiljaa elossa, savu nousi piipusta kertoen ainakin tuolle traktorikuskille ikiaikaista viestiä mökin asukkaan terveydestä ja toimintakyvystä. Sähköhellan, kahvinkeittimen ja mikroaaltouunin puuttuessa kaikki kuumentaminen täytyi suorittaa joko leivinuunissa tai liedellä. Kuivaa puuta paloi ja ressun alle suojattu puukasa hupeni. Kahvinkeitto esimerkiksi oli rauhallisen juhlava spektaakkeli, joka huipentui herkän nautinnolliseen ryysteeseen kiikkustuolissa. Mutta sitäkin juhlavampaa huvia oli saunomisen kanssa, puhdistautumisrituaali kun kesti kaikkiaan kolmisen tuntia. Saunatapahtuma päättyi löylyjen ja peseytymisen jälkeen pirtin kiikkustuoliin takkatulen ääreen, jossa antauduin raukeana hartaaseen hetkeen, saatoinpa suoda itselleni jopa viinilasillisen. Siinä samaisessa kiikkustuolissa kirjoitin päivännäön ajan ja luin illemmalla kattovalon kiilassa Henning Mankellia ja Oulujoen historiaa. Kiikkustuolilla oli eheytymisprosessissani merkittävä terapeuttinen tehtävä.

5. Luomistyö

Kirjoitin aamusta alkaen ahkerasti osaamatta vaivata päätäni oikeinkirjoituksen lainalaisuuksilla. Mielikuvitukseni kiisi huimaa vauhtia halki seutukunnan historian ja loukattujen ihmismielten oikkujen. Lepotilainen psyykkeeni oli elpynyt ennen kokemattomaan energiantuotantoon ja luovuuteni vimma synnytti mitä ihmeellisimpiä mahdollisuuksia teokseni juonen edistämiseksi. Haikailin sivukaupalla mennyttä aikaa ja huokailin perään ihmisten välinpitämättömyyttä, välillä siunasin oikeiden ihmisten henkistä valveutuneisuutta ja kirosin pahan maailmanajan ahneutta ja vallanpitäjien itsekkyyttä. Kärkevimmin kynälläni kohtelin patopäätöksen aikoinaan tehneitä politiikan pelureita, vaikka toisaalta ymmärsinkin päätöksentekoaikojen olleen vailla vaihtoehtoja. Voimayhtiön ohella osansa raivoisasta kritiikistäni saivat tekopyhät kirkkokunnat, kahtiajakautunut yhteiskunta ja kopperoihinsa sulkeutunut suuri ikäluokka, tuo sylitön sukupolvi. Lempiaiheitani kaikki.

Kirjoihin tallennetun teoreettisen tekstitiedon lisäksi aloin jossain vaiheessa tuntea tarvetta kartuttaa myös kokemusperäistä käsitystä syventämään luovan toimintani uskottavuutta. Otin oikein asiasta tehden naapuritalon vanhalta isännältä selvää, josko paikkakunnalla olisi hänen itsensä lisäksi ketään, joka saattaisi sydäntalven ratoksi kertoilla tarinoita vapaan Oulujoen ajoista. Sain näin tietooni joitakin nimiä ja osoitteita ja laittauduin tarinakeruumatkalle punaisella lava-autollani. Kahvipaketti kädessä koputtelin ovia eri puolilla Vaalaa. Jututin vanhoja ihmisiä, osa heistä muisti hyvin, osa huonosti ja osa ei halunnut muistella mitään ainakaan vapaasta Oulujoesta, siitä entisestä elämästä, jota ei enää ole. Eräskin vuonna 1914 syntynyt vaalalaismies sanoi, ettei ole käynyt joella, eikä edes jokirannalla, vuoden 1954 tapahtuneen patoamisen jälkeen, vaikka oli syntynyt ja kasvanut aikuisuuteen asti rantatörmän talossa. Sattumoisin, kuin kohtalon johdattamana, tämä samainen mies oli elänyt nuoruuttaan juuri siinä talossa, mihin minä olin sijoittamassa tarinani keskeisintä sisältöä, talossa joka purettiin puoli vuosisataa sitten voimalaitosrakentamisen tieltä. Olin siis tavannut henkilön, joka varsin ilmeisesti voisi parhaiten auttaa asiaani. Tuon talven aikana vierailin tämän kohtuukuntoisen ja hyvämuistisen miehen luona yhteensä viisi eri kertaa, en tuputtanut seuraani enkä asiaani, mies pyysi joka käynnin jälkeen tulemaan uudelleen. Ensimmäiset käynnit olivat vaiteliaita, tunnustelevia. Vasta kahdella viimeisellä istuntokerrallamme sodat käyneen miehen omat tunnepadot murtuivat ja hän suostui palaamaan omiin lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihinsa. Sain kuulla paljon arvokasta ajankuvaa entisestä Oulujoesta ja elämästä sen rannoilla, koin päässeeni mukaan mustavalkoisiin kuviin. Myöhemmin samana keväänä hän oli pyytänyt, että pääsisi vielä kerran palaamaan kotivirralleen Oulujoelle. Se pyyntö täytettiinkin, kunnioitettu jokikirjailija ja Oulujoen omatunto Pekka Jurvelin souti nimittäin vanhan miehen takaisin synnyinsijoilleen padotun Nuojuankosken alle. Pekka kertoi minulle jälkeenpäin, että tuo kaihoisa kesäinen veneretki oli ollut molemmin puolin ikimuistoisen liikuttava kokemus. Sen kuultuani minunkin mieleeni kasvoi lämmin tunne, saatoin aavistella miesten tunteiden myllerryksen, sydämestäni toivoin vanhan miehen saaneen suoritettua pyhän sovintoriitin vapaan menneisyyden ja padotun nykyisyyden välillä.

6. Orastava oivallus

Päivät alkoivat pidetä, lumi kinostui rantarinteeseen kauniiksi dyyneiksi ja joenpinta kimalteli virrankulun värisyttämänä. Havahduin hiljaa huomaamaan oman pintakuntoisen elämäni vajavaisuudet, tunnustelin todellisia tuntemuksiani ja aloin pikku hiljaa hyväksyä itseäni sellaisena ainutkertaisen ihmeellisenä ihmislapsena kuin olen ja kuten kaikki kanssaihmisetkin ovat. Talvi Kantturassa Oulujoen rannalla oli opettamassa minua asemoimaan itseni osaksi luontoa, olin joutunut kyseenalaistamaan siihenastiset yksioikoiset ja sisimpääni vahingoittaneet suoritukseni. Monet pakkomielteiset tekoni olivat tähdänneet vain pikaiseen mielihyvään, materiassa mitattavaan maksimaaliseen määrään ja lyhytkestoiseen hurmioon. Aivan kuin elämäni viimeiset kaksikymmentä vuotta olisivat olleet yhtä harhahakuista pikakännin ottamista yhä uudelleen ja uudelleen - nopeammin, helpommin ja enemmän. Tarkoitushakuisesti toistettuna ja kerta kerralta tuhoisammin.

7. Jäidenlähtö

Kevättalvella seisoin joenrannalla ja kuulostelin Nuojuanlammen paksun jääkerroksen levotonta murahtelua. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kirkkaampana kuin koskaan, kylmän talven valkea hiljaisuus oli häviämässä kevään valon ja lämmön tieltä. Selkärangassa pisteli tuhannet neulanpäät ja hartioissa kutisi, joella oli niillä hetkillä tapahtumassa odotettu keväinen kohtaus. Virittelin lämpimikseni tulen ja odottelin rauhassa, joenrannat olivat jo kauttaaltaan jäistä vapaina, kohta valtavan jäämassan olisi pakko irrota liikkeeseen. Kohta selältä kuuluikin karmean kumea kaikujen vahvistama pamahdus ja samalla keskelle Nuojuanlammen hehtaarien kokoista jääkantta ratkesi pitkä musta viiva. Kansi oli haljennut kahtia ja molemmat kappaleet pyrkivät virran mukana yhtäaikaisesti liikkeelle. Nousin seisomaan, ikään kuin olisin tehnyt kunniaa ja ehkä teinkin. Seurasin rannalta aivan aitiopaikalta, kuinka nuo kaksi valtavaa jäälauttaa puristuivat mahtavalla ryskeellä Kantturankarin kivikkoon ja räjähtivät rytisten sadoiksi pienemmiksi palasiksi, haljeten yhä uudelleen, kunnes mahtuivat kulkemaan alaspäin kohti Kurenkosken väyliä, Multilahden mutkaa ja siitä edelleen lähes sadan kilometrin matkaa kohti merta. Pysäyttämättömällä voimalla kivilaituriini törmänneen massiivisen lautanreunan jäälevyjä kasaantui hetkessä kymmeniin kerroksiin. Lähimmät levyt puskivat rannalle vain noin kymmenen metrin päähän minusta. Vaistomaisesti ymmärsin katsojanroolini ja peräännyin paikaltani muutaman askeleen, tuossa näytelmässä ei kannattanut pyrkiä mihinkään sitä sankarillisempaan roolisuoritukseen. Tajusin siinä samassa, että vastaavanlainen myllerryskohtaus, ihmeellisesti ohjattu spektaakkeli oli käynnissä myös minun sisälläni. Paksut jäiset kerrokset olivat paukkumassa rikki ja sulamassa vapautetun voiman edessä osaksi alkuperäisen minuuteni mielenvirtaa. Huusin ääneen oivallukseni ja jäidenlähdön huumaamana, huusin jäistä vapautuvalle joelle ja hurmaannuin luonnon kirkkaasta lumosta sekä oman löytöretkeni tarjoamasta seikkailusta. Primitiivinen ölinä hukkui murskaantuvien jäälauttojen jylhään paukkeeseen, mutta riitti siltikin säikäyttämään mustahahmoisen merimetsotuttavani kiveltään. En ollut kiinnittänyt huomiotani koko lintuun, taakse jätettyjen pakkaspäivien ainoaan kumppaniini. Mutta riemuitsin täysin palkein senkin puolesta, olihan orpo otus selvinnyt voittajaksi talven kylmästä kuristusotteesta. Lintu nousi ilmaan raskaasti märillä siivillään, kuin loukattuna ja kiersi sinisellä taivaalla kaulaansa kurkotellen lenkin päälläni ennen kuin hakeutui takaisin valkoiseksi paskomalleen kivelle ja viritti vakaaksi tuon tutuksi tulleen tasapainoisen kuivatteluasentonsa. Hulluksihan se minua luulee, ajattelin ja nauroin, enkä viitsinyt välittää luontokappaleen reaktioista.

8. Paluu

Palasin eheytyneenä takaisin Ouluun, Oulujoen virran synnyttämään ja ruokkimaan kaupunkiin. Olin saanut kokea oivalluksia itsestäni. Olin nähnyt luonnonlumoa ja kuullut tarinoita, ja vaikka olinkin matkani aikana ampunut kaikki varapatruunani, saavuin maaliin voittajana, tietoisena elämäni rikkauksista - arvoista, joiden määrää ei mitata materiassa. Pimeys ei enää pelottanut, eikä hiljaisuus huolettanut. Oli tullut ihmisen hyvä olla. Se on minun unohtumaton kokemukseni - oppini ja onneni Oulujoesta.

▲Alkuun


KAINUUN KYYNELVIRTA

kolme vuosisataa paikallaan,
       vakaana,
juuret syvälle törmään

vieressä virta vieläkin vanhempi,
       kyynelvirta Kainuun vaaroilta,
toi siemenen rantapetäjän,
laukkuryssän
       uitti tervan ja tukit savotan

       kehittyi kulttuuri

sivistys - ahneus
hiljensi kuohut, kurimukset

       betonilla tukki kuninkaan tiet
- kuivasi kyyneleet gigawateiksi ja
sytytti metropolin valot.

Albert Ljung

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: AIKA VIRTAA RENFORSIN RANTALENKILLÄ Osa I

Synnyinkaupunkini Kajaanin halki virtaa Kajaaninjoki. Milloin mielsin tuon vesialueen joeksi? Onhan voimalaitos kahlinnut sen pikemminkin järveksi lapsuudenkotini lähettyvillä. Lapsena uintireissulla puhuimme joesta, vaikka sen vesi ei juuri virrannut. Jää ei kaupungin sydämessä kuitenkaan kestä hiihtäjää, virtausta siis on. Joki on elänyt sisälläni, tiedostamattani. Jostakin syystä mukanani on kulkenut kolmenkymmenen vuoden ajan lukuisista muutoista huolimatta eräs runo. Ilmeisesti sen sanoma on ollut minulle tärkeä. Runo on leikattu lehdestä, paperi on rypistynyt ja sen väri on jo muuttunut ruskehtavaksi. Hätkähtäen muutama vuosi sitten tajusin, että sehän kertoo joesta.

Kaupunki rakensi joitakin vuosia sitten kevyenliikenteen väylän joenrantoja seurailemaan. Se nimettiin Herman Renforsin lenkiksi tai Renforsin rantalenkiksi Kajaanissa 1850 - 1920 -luvulla vaikuttaneen monipuolisen teollisuusmiehen Herman Renforsin mukaan. Jokiranta kotini kohdalla kasvoi metsää, jossa kulkemista lapsena pelkäsimme: rannoilla viihtyivät humalaiset. Vaikka pidänkin parempana metsien säilyttämistä metsinä, en rantalenkin rakentamista tässä tapauksessa pidä huonona ratkaisuna. Se avasi metsän ja joen kaupunkilaisille. Lenkki on säilynyt rauhallisena väylänä ja on suosittu kajaanilaisten kävelyreittinä.

Joen varrelle sijoittuu monia Kajaanin historiassa merkittäviä kulttuurihistoriallisia kohteita. Kokonaisuus on nimetty valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennushistorialliseksi alueeksi. Kohteet on esitelty opastauluin, joista tosin osa on tuhottu. Ilmeisesti nuoriso on tuntenut vastustamatonta vihaa tauluja kohtaan. Ne on tuhottu yön hämärinä tunteina.

Reitin voi aloittaa Kauppatorilta, jossa seisoo kaupungin perustajan Pietari Brahen patsas. Miekka tanassa hän katselee kaupunkilaisten hyörimistä kesän paahtavalla torilla: kalalokki kirkuu loputonta ikäväänsä - kaiiija, kaiiija, kaija, kaija. Tuore mansikka tuoksuu. Talvisin kreivi ihmettelee selkänsä takana kuuluvaa korvia huumaavaa tykkien jylyä uuden vuoden aattona. Useasti ihmettelen, miksi tämä mahtimies on kääntänyt selkänsä joelle? Kauppatori ja Suvantoranta on varmistettu kiviaidalla. Kun joen vesi on alempana, paljastuu aidan juuresta kivikko kuin ruma kynnöspelto. Tervankuljetusaikana ihmisillä on ollut malttia rakentaa taidokkaita kivipolkuja, möljiä, koskien rantamille. Miksi nykyihmisillä ei ole ollut kärsivällisyyttä jatkaa rakennusperintöä, vaikka koneet ovat apuna? Onneksi kivikko ei näy rantaa kulkevalle.

Suvantorannan venelaiturien paikalla oli 1900-luvun alussa satojen tervatynnyreiden rivistöt. Kun Kajaani sai rautatien 1904, varastoitiin tynnyrit tervahoviin odottamaan junakyytiä etelään. Joen merkitys tervaväylänä jäi historiaan. Mahtoiko kainuulaisemäntien voi saada enää kiskoilla kyytiä kaupunkien paremmalle väelle? Jäivätkö Oulun tervaporvarien leivät ilman liukastetta?

Kajaanin leirintäalue sijaitsi ennen jokirannassa Onnelassa. Kävimme iltaisin vastarannalta tarkistamassa, mikä on telttatilanne alueella. Vuosien mittaan telttojen määrä väheni, kunnes ne olivat jo harvinaisuus. Kirkkaiden värien kirjavoima rinne on muuttunut vihreäksi veraksi. Syksyllä lehtikuuset leiskuvat keltaisina pylväinä. Mäen rinteillä voi vielä löytää nurmelle raivattuja tasanteita, joiden ruoho on painunut lakoon. Aivan kuin teltta olisi juuri koottu kasaan, kääritty makuupussit ahtaisiin suojiinsa ja sullottu auton tavaratilaan. Vielä viimeinen tarkistus retkipaikalle, ovet paukkuvat ja matkailijat ovat valmiina suuntaamaan auton nokan kohti uusia maisemia. Nyt alueella sijaitsee Avantouintikeskus, joka lienee upein Suomessa. Pakkasella voi saada koskikaran kaverikseen avannon reunalle. Siinä se tepastelee jäällä edestakaisin ja ihmettelee pumpun kuplittamaa vettä ja uijaa. Koskea se kai kaipailee. Rantakoivussa tilhi pöyhistelee pönäkkänä töyhtö suittuna kuin korpraali evp harmaassa takissaan. Kesälläkin Avantouintikeskuksessa voi jäähdytellä 4-asteisessa allasvedessä.

Joen pohjoisrannalle siirtyminen vaatii nälkäkanavan ylittämisen. Kanava rakennettiin nälkävuosina hätäaputöinä, jota vastaan rakentajat saivat ruokaa ja rahaa. Kanavaa ylittäessäni mustana virtaava joki vaatii pysähtymään, tuijottamaan veden liikettä. Mietin, miten sen kallioisia seiniä pääsisi kiipeämään, jos talviyönä sinne luiskahtaisi. Kuka kuulee huudot, mistä saa sormillansa otteen? Millaisen armahduksen musta vesi tuo? Petäisenniskan koski kohisee matkan päässä, huuru leijuu veden yllä. Hauta ainakin olisi kaunis.

Kesäiltana Pyörteen tilan rannalla taiteilija Louis Sparre pystyttelee maalaustelinettään ja ikuistaa tussipiirroksiin kosken levottomat kuohut. Sparre oli häämatkallaan Kajaanissa ja kuvasi tauluihinsa tervakulttuuria näillä rannoilla. Koskessa kiitävä kapea kainuulainen tervavene natisee liitoksissaan, mutta korotetut laidat pitävät tynnyrit paikoillaan. Perässä seisoo valtavan melan varressa taitava mies kosken kuohuja tarkkaillen.

Useasti väsyneenä ja mieli hajalla hakeudun virran ääreen. Kauhon veden syvyydestä sirpaleisia ajatuksiani, sekamelskana ne nousevat pintaan. Vähitellen ajatukset löytävät paikkansa, ne rakentuvat kokonaisuudeksi, mieli tyyntyy. Katseeni pysähtyy heinänkorsiin, joihin pakkanen on hionut jäähelmiä lokakuisena yönä. Tähän tyydyn. Sanat katoavat mustaan vesipaateen rantakivikon takana muotoutuen lauseiksi, joskus myöhemmin.

3.2.2008 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


JOULUSADETTA JA UUDENVUODEN TÄHTIÄ

Herään hiljaiseen hurinaan. Mikä tuo ääni on? Kuulostaa ilmastointilaitteen tai pakastimen ääneltä. Mutta eihän tässä huoneessa ole kumpaakaan! Hurina muuttuu kohinaksi. Vesisade! Ja nyt on jouluyö! Mieleen pyrkii alakulo. Hiippailen alakertaan. Talo on hiljainen. Katson ikkunasta ulos. Pihakuusi jouluvaloissaan näyttää oudolle. Katuvalot leviävät värijuovina vesilätäköihin mustalla pihamaalla. Edes kissan lämpöisen ja pehmeän selän silittäminen ei mieltäni lohduta. Huolestuneena palaan takaisin vuoteeseen. Saanko enää unta?

On jo toinen perättäinen ilmojen kannalta poikkeuksellinen vuoden loppu. Viime joulunaikaan oli sentään lunta, vaikka vettä viskoi silloinkin. Nyt maa on musta. Tähänkö on totuttava? Ystävä kysyi minulta marraskuussa, mitä odotan joululta. Vastasin, että en kai mitään erikoista. Jos saisin hiihtää ja olisi hyvät ulkoilukelit. Toive ei toteutunut. Ulkoilin toki, mutta olosuhteet eivät olleet mielestäni innostavat: oli varottava jäätikköisillä kaduilla, ettei tule matkaa sairaalanmäelle.

Ilmat eivät näyttäneet hidastavan ihmisten kulutusvimmaa. Ostajat poukkoilivat kassajonoissa ostoskärryt pullistellen tavaraa. Mietin, onko tavaran kerääminen masennuksen karkottamista. Onko se epätoivoista yritystä vältellä kohtaamasta uhkaava? Kyllä kai jokainen kadunmieskin alkaa tajuta ja myöntää, että kasvihuoneilmiö on totta ja ihminen on osaltaan vastuussa siitä. Ihminen elää kuin viimeistä päivää. Hän on luovuttanut. Toivottavasti ei! Keskustelimme ystävieni kanssa kuluttamisesta jouluna. Mietimme kukin, mitä tarvitsemme jouluun. Ei se paljon ollut: joitakin sesonkiruokia ja rauhoittumisen mahdollisuus. Kaipailimme 'vanhoja hyviä aikoja', jolloin pienikin oli merkityksellistä. Oli jännittävää tiirata avaimenreiästä, kun äiti valmisteli minulle joululahjaa kamarissa. Nukkekoti tehtiin vanhoista keksilaatikoista, joihin maalattiin ikkunat ja ommeltiin tekstiilejä kankaan palasista. Taatusti kestävää tuotantoa verrattuna nykyisiin vain aattoillan toimiviin häntää heiluttaviin ja haukkuviin muovikoiriin.

Joulusta selvittyäni uhkasivat vuoden viimeinen ilta ja yö jo mielenrauhaani. Lehdistä luin, että kansalaiset ostivat entistä isompia raketteja. Toisaalta Norjassa oli päädytty kieltämään vuoden 2009 alusta yksityishenkilöiltä ilotulitteiden ampuminen. Kainuun Sanomien 'galluppi' kertoi, että noin puolet haastatelluista kannatti rakettien ammuskelun kieltämistä. Toivon, että Suomessakin päädytään vastaavaan kieltoon kuin Norjassa. Muutoksen on lähdettävä nuorista. Siispä ajattelin tehdä osani valistustyöstä ja otin asian esille veljeni perheen nuorison kanssa. Puhuin ilotulitteitten turhuudesta. Rahaa kiitää taivaalle, jossa se muuttuu saasteeksi. Puhumattakaan pakkausjätteestä, meluterrorista ja mahdollisista vammoista. Nuori mies katseli minua hiljaa hymyillen: ei tainnut tätin saarna mennä perille. Seuraavana päivänä toinen täti meni poikien kanssa tulitekauppaan. Minä pysyin kaukana heidän paukutteluistaan - ilonpilaaja.

Mistä muutos alkaa? Kun saarnaaminen ei auta, mitä voin tehdä? Pohdin, mikä minut on saanut ajattelemaan luomakunnan tulevaisuutta. Lähtökohtani on itsekäs: oma nautinto. Olen aina ollut luonnosta kiinnostunut ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpää mahdollisuus liikkua metsissä, rannoilla ja vesillä minulle on. Haluan, että näin saa jatkua, koska luontoyhteys on minulle henkisen tasapainon ja luovuuden ehdoton edellytys. Jos tämän menetän, menetänkö elämän? On siis lähettävä siitä! Kun kerron ja kirjoitan luonnon merkityksestä ja vien lapsia ja nuoria luontoretkelle, voin liu'uttaa heitä metsän syliin. Saarnaaminen ei auta. Ihminen on saatava itse oivaltamaan veden ja metsän kieli. Vähitellen luonnonkulkija kiinnostuu ilmiöistä ympärillään ja alkaa ottaa niistä selvää. Hän löytää itsensä ja yhteytensä luontoon. Näin uskon kaikille käyvän, kun se tehdään heille mahdolliseksi. Näin minua on kuljetettu vaaroilla, kuusikoissa ja nuotiolla lapsesta lähtien. Näin minä olen koettanut kuljettaa lähelläni olevia lapsia samoilla poluilla.

Löntystelen sateesta ja jäätiköistä huolimatta avantouintipoluilla. Ympäröivä maisema ei innosta nostamaan katsetta maasta. Avoinna virtaava, musta joki hiukan lohduttaa alakuloista kulkijaa.

Muuttuuhan ilma lopulta. Vuoden viimeisenä päivänä lämpötila laskee pakkasen puolelle ja luntakin on satanut. Taivas on pilvetön ja tähdet killottavat kirkkaina äärettömyydessä. Mieluummin katselen tähtien ilotulitusta kuin rakettien irvokasta värisaastetta taivaalla. Vuoden ensimmäisenä päivänä pääsen hiihtämään. Latua ei ole vielä saatu tehtyä, mutta vaapun siitä huolimatta perinteisellä tyylillä Pöllyvaaran rinteillä. Sauvakot lipsuvat lumen alla olevalla jäisellä purulla. Varvut ovat muuttuneet hennon vihreiksi lumipumpulin alla, metsäpoluille on levitetty valkea matto.

Vuoden ensimmäisellä viikolla on jo kovaa pakkasta. Aurinko paistaa keltaisena ja iltapäivällä ihmettelen auringonlaskun pastellisävyjä taivaanrannalla: vaaleanpunaista, lilaa, sinistä. Päivän punainen kajo palaa pitkään Vimpelinvaaran takana. Joen rantajäillä tallustelen valkoisen nukkamaton päällä. Keskemmällä jokea on tupasvillaniitty kohmettunut liikkumattomaksi. Uusi vuosi on alkanut onnekkaasti.

Aulikki Piirainen 6.1.2008

▲Alkuun


VESIEN TILA POHJOIS-POHJANMAALLA - KESUSTELUTILAISUUS MUHOKSELLA

Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus järjesti vesien tilaa koskevan yleisötilaisuuden marraskuun lopussa Muhoksella. Vuoden 2004 lopussa voimaan tulleen vesienhoitolain henkeen kuuluu kerätä kansalaisten mielipiteitä pinta- ja pohjavesien tilasta. Lain tavoitteena on tehdä vesienhoitosuunnitelma, jolla voidaan taata, että vesien tila ei heikkene ja on vähintään hyvä (luokitteluasteikolla erinomainen, hyvä, tyydyttävä, välttävä, huono). Ensimmäisen vesienhoitosuunnitelman tulee olla valmis v. 2009. Sen jälkeen suunnitelma tarkistetaan kuuden vuoden välein.

Aiemmin veden laadun luokittelun kriteerinä oli sen käyttökelpoisuus ihmiselle. Nyt otetaan huomioon, millainen vesistönosa on luontaisesti ja miten ihmisen toiminta muuttaa vesistönosan luontaista tilaa. Jokainen kansalainen voi antaa palautetta vesistöjen ja pohjavesien kunnosta vielä 21. joulukuuta saakka Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskukseen kirjeitse tai sähköpostilla.

Tilaisuus ei ollut saanut kovin suurta suosiota: muutamia harmaapäisiä miehiä (ja minä) oli saapunut kuulemistilaisuuteen ympäristökeskuksen viiden virkamiehen ja kahden lehtitoimittajan lisäksi. Tilaisuudessa alustettiin vesirakentamisesta ja säännöstelystä, pintavesien kuormituksesta ja pohjavesien määrästä ja laadusta. Lopuksi oli varattu aikaa keskusteluun, jossa esille tulleet asiat virkamiehet lupasivat kirjata vesienhoitosuunnitelmaan.

Vesirakentaminen ja säännöstely

Tutkimuksissa on selvitetty mm. kasvillisuuden ja eliöstön tila ja lyhytaikaisen säännöstelyn vaikutukset vesistöön. Viimeisin kartoitus koko maan vesistöjen osalta on tehty v. 2005. Sen mukaan Oulujoen-Iijoen vesienhoitoalueella hyvässä tai erinomaisessa tilassa oli 85 % järvistä ja 48 % joista. Anne Laine Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksesta kysyi, millainen on hyvä ekologinen vesi. Hämmästyksekseni kuulin, että myös ruskea vesi voi olla luokittelultaan hyvä. Laine kertoi, että voimakkaasti rakennettujen vesistöjen, kuten Oulujoen, osalta joudutaan tyytymään vesien laadussa alempiin tavoitteisiin. Kuitenkin selvitetään padottujen jokien kunnostamisen, vähävetisten uomien virtaamien lisäämisen, kalateiden ja ohitusuomien rakentamisen mahdollisuutta sekä säännöstelykäytäntöjen kehittämistä haittojen vähentämiseksi.

Yleisöpalautteessa nousi voimakkaasti esille Oulujoen surkea tila juuri Muhoksen kohdalla. Joki uhkaa liettyä umpeen kirkonkylän kohdalla ja sille pitää kiireesti tehdä jotain. Kauhistuin joen tilaa minäkin, kun Muhokselle muutin. Vedenpinnan vaihtelu on valtava. Kun vesi on alhaalla, joki on suorastaan ruma. Joku laitasaarelainen oli havainnut rannassaan jopa kahden, kahden ja puolen metrin vuorokausivaihtelun Montta-Merikoski välillä. Koeta siinä sitten asettaa laituri oikealle korkeudelle! Puhumattakaan vedenpinnan vaihtelun aiheuttamasta rantojen rapautumisesta tai sen vaikutuksesta kalojen lisääntymismahdollisuuksiin, pohjaeläinten elinolosuhteisiin ja lintujen pesintään. Lohduttavaa oli kuulla, että Muhoksen kunta on hakemassa avustusta jokialueen kunnostusta varten. Kysyttiin myös lisääntyvän veneilyn vaikutusta Oulujoen veden laatuun. Todettiin, ettei joen luonne kapeana uomana sovi massaveneilyyn, ei ainakaan moottorilla kulkevaan. Aallot aiheuttavat pohjalietteen sekoittumista matalassa vedessä, joka huonontaa veden tilaa. Melojana en kaipaa kovinkaan monta moottorivenekohtaamista, varsinkin jos kuskit kaahaavat vauhdilla. Ne on aina huomioitava jollakin tavalla, ettei mene kumoon.

Pintavesien kuormitus

Pekka Hynninen kertoi, että kaikilla vesialueilla on luonnonhuuhtoumaa. Sen lisäksi ihminen on monin tavoin lisäämässä vesistön kuormitusta. Kokonaishuuhtouma kattaa luonnonhuuhtouman, ihmistoiminnasta tulevan kuormituksen ja ilmalaskeuman. Hajakuormitukseen sisältyvät maa- ja metsätalouden, turvetuotannon, haja-asutuksen ja hulevesien aiheuttama kuormitus. Maataloudesta tulee edelleenkin suurin osuus, 20 % kuormituksesta. Kaiken kaikkiaan kuormituksen kasvu on pysähtynyt, mutta tavoite on saada se vähenemään. Yleisöstä esitettiin kysymys turvetuotannon vaikutuksesta veden laatuun. Kysyjä tarkoitti nimenomaan Vaalan Isosuon turvetuotantoalueen saamaa ympäristölupaa. Turvetuotanto heikentäisi mm. luonnontilaisten pikkujokien ja purojen ja niitä ympäröivän luonnon tilaa puhumattakaan muista turvetuotantoalueen melu- ja pölyhaitoista. Isosuon ojittaminen vaikuttaisi haitallisesti mm. Kutujoen veden laatuun. Myönnettyyn lupaan ovat onneksi reagoineet monet yksityiset henkilöt ja yhdistykset, mm. Oulujoen Reitti ry, ja laatineet valituksen Vaasan hallinto-oikeuteen vaatien luvan epäämistä.

Pohjavesien määrä ja laatu

Pohjois-Pohjanmaan vesistöalueella syntyy 1000 kuutiometriä pohjavettä neliökilometriä kohti vuorokaudessa. Mikko Jaako nimitti Suomen pohjavesien suurvallaksi. Se ei saisi kuitenkaan tuudittaa meitä turvallisuuden tunteeseen, vaan saatua lahjaa tulee suojella. Pohjavesien uhkina ovat teollisuus, liikenne, asutus, likaantuneet maa-alueet jne. Suojelusuunnitelmia riskipohjavesialueita varten on laadittu, mutta ne ovat puutteellisia tai vanhentuneita. Pohjois-Pohjanmaan pohjavesistä käytetään vuosittain vain n. 10 %. Pohjavesivarat ovat jakautuneet epätasaisesti ja etäälle kuluttajista. Tässä vaiheessa yleisö äityi päivittelemään, mihin vesi on kadonnut Rokuan alueen lammista. Asiaan ei ole vielä saatu varmuutta, mutta ympäristökeskuksen johtaja Heikki Aronpää epäili metsäojituksia syyksi vesikatoon. Aronpää korosti vielä, että kuormituksen vähentäminen vesistöalueellamme vaikuttaa myös Itämeren kuntoon.

Tarkempaa tietoa vesienhoidosta saa osoitteesta www.ymparisto.fi.

4.12.2007 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: AVANTOON

Töistä palatessani katsahdan joelle: tyyni musta vedenpinta. Illalla on lähdettävä uimaan.

Eletään lokakuun viimeisiä iltoja. Lämmintä on viitisen astetta. Taivas on selkeä pitkästä aikaa. Viimeksi olen nähnyt auringon puolitoista viikkoa sitten. Vielä tarkenee pyöräillä, mutta ulkoilupuvun alle on lisättävä villaista. Palatessa voi olla kylmä. Lähden kaarrattelemaan mutkan kautta uintirantaan. Pyörässä on jo oltava valo. Kun siirryimme talviaikaan, tuli kerralla pimeä. Läheisellä hautausmaalla näkyy pieniä valopisteitä: yllättävän monella haudalla on kynttilä. Kynttilän valo pysäyttää. Se vaatii tuijottamaan liekkiään. Tuli on elävä. Se tarvitsee happea elääkseen niin kuin ihminenkin. Lyhdyn sisällä liekki ei lepata. Pieni valokehä pilkkoo synkeyttä. Liekki on lämmin ja elää, vaikka onkin liikkumaton.

Venesatama on tavattoman pimeä. Onko osa katulyhdyistä sammunut? Vai olenko unohtanut, miten pimeä pimeä voi olla? Muita uimareita ei ole sattunut yhtä aikaa. Joki on musta, sitä ei näy. Ehkä niin onkin hyvä. Joen rujous ei näy: ruohottuneet saarekkeet piiloutuvat pimeään. Joku on nostamassa venettään pois talven tieltä. Ihmetteleeköhän veneennostaja yksinäistä uimaria? Ei auta! Uimaan on hinku, eikä se saa seuran puutteeseen kaatua. Mieluummin keskitynkin yksikseni joen tarinoita kuulemaan.

Vaatteet pois, uimapuku tilalle. Vetäisen tossut jalkaan, laiturin rautaristikot tuntuvat ilkeältä paljaaseen jalkapohjaan. Lakana ympärille. Laskeudun jokeen (lakanan olen jättänyt kaiteelle). Vesi tuntuu kylmälle, aivot on väännettävä nollille ja keskityttävä vain vetoihin. Yksi, kaksi, kolme. Vetelen noin neljätoista vetoa yhteen suuntaan ja takaisin. Rannalla olevien talojen valot venyvät jokeen. Hengityksen höyry kohoilee kepeästi veden pinnalla. Alajuoksulla oleva saari erottuu etäisiä kaupungin valoja vasten. Hiljaisuus puristuu ympärilleni, mikään lintu ei ääntele. Haluaisin viipyä vedessä kauan. Harmittelen ihmisen osaa, ihmiskeho ei kauan kestä pariasteista vettä. Olisinpa kuikka, niin vesi olisi elinympäristöni. Mutta ei voi mitään, en ole enkä tule vesilinnuksi. Nousen laiturille, kietaisen lakanan ympärilleni rauhallisesti. Tämä on paras hetki! Vedestä noustua ei ole yhtään kylmä. Katsahdan ympärilleni. Tajuan kirkkaan tähtitaivaan. Palaan koppiin, huoahdan. Mieli on tyyni, asiat asettuvat kohdalleen. Hankaluudet pienevät, huominen näyttää mahdolliselta.

Aloitin avantouinnin syksyllä 1996. Takana oli sateinen ja viileä kesä, mutta elokuussa tulivat yllättäen kesäiset ilmat. Vedet lämpenivät vielä uimakelpoisiksi. Jatkoin uintia pitkin syksyä ja yhtäkkiä olikin marraskuu ja kylmät vedet. Oli tehtävä päätös. Minulla oli jokin terveysintoilukausi meneillään ja olin otollista maaperää tarttumaan tuttavani houkuttelemana avantouinnin koukkuun. En ole mitenkään lämminverinen ihminen, joten kylmä vesi ei ehkä ole ensimmäinen asia, jota tarvitsisin. Kuitenkin innostuin tuota hullun hommaa kokeilemaan. Ja jäin koukkuun niin kuin monet muut.

Miksi avantouinnista tulee riippuvaiseksi? Mikä siinä on niin houkuttavaa, että on pakko päästä pariasteiseen veteen monta kertaa viikossa? Mitä nautittavaa on, kun hipsii laituria pitkin jäätävässä tuulessa uimapuku päällä kohti avantoa ja palelee? Onko se nyt niin mukavaa, kun pakeneva veri pakottaa sormia? Tai kun hengitys salpautuu kehon ja veden lämpötilaerosta? Eikö pelota mennä kylmään veteen? Jos ei pääse pois avannosta, hukkuu, jäätyy? Entä jos liukastuu portailta ja lyö päänsä, vaipuu tajuttomana veteen, liukuu jään alle?

Näitä tulee mieleen, mutta musta vesi on niin lumoava, että sille on kaikesta huolimatta antauduttava. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa vesi tuntuu jopa lämpimältä. On vain huolehdittava, että uinnin jälkeen ei tule vilu. Kylmä vesi karkottaa ajatukset, on vain käsillä oleva hetki. Jotakin veteen jää tai tarttuu mukaan, koska sieltä noustua on autuaallinen olo. Hyvän olon hormonit myrskyävät, katse kirkastuu. Elämästä tajuaa oleellisen.

Olen harrastanut avantouintia monella paikkakunnalla: Oulussa, Kajaanissa, Muhoksella, Kiilopäällä. Vaalassakin olen tutkaillut avantorantaa, mutta minulla ei ole avainta pukukoppiin, vielä. Jokaisessa paikassa olen tavannut iloisia ihmisiä. Hullu harrastus yhdistää ja uimarien määrä lisääntyy kovaa vauhtia. Toisilleen tuntemattomien välille syntyy jokin yhteys, kun uimari palaa koppiin huokaillen kylmän veden ihanuutta. Pukiessa selvitetään sairaudet ja se, miten uinti on oireisiin vaikuttanut. Monet naiset kehuvat, miten kylmä vesi on helpottanut nivelkipuja, allergiaa, astmaa ja jopa vaihdevuosivaivoja. Ihme on, jos eivät kuumat aallot taltu jäisessä vedessä! Useasti liikkeellä on työporukoita, jotka työpäivän jälkeen pulahtavat veteen kotiin palatessaan. Toiset käyvät uimassa aamuisin ennen töihin menoa. Joku tulee kävellen tai pyöräillen yhdistäen liikunnan uintireissuunsa. Jotkut käyvät kiireisesti autolla matkalla kauppaan. Yksi tykkää käydä saunasta uimassa, toisen keholle jyrkkä lämpötilaero ei sovi. Kukin valitsee itselleen sopivimman tavan toimia.

Minulle talviuinti on keino säilyttää yhteys veteen vuoden ympäri. On pitkä aika odottaa, kun vesi lepää jääkannen alla. Sitä helpottaa pieni aukko jäässä, jota veden virtaus tai sähköllä käyvä pumppu pitää avoinna.

(1.11.2007)

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: LÄHTÖ

Varjot venyvät, hiekka jäähtyy.
Palokärjen naputus hidastuu, hidastuu, hidastuu.
Vaikenee.
On lähdettävä.
Tuli hiipuu, oranssi hehku loimuaa seinillä.
Hiilet tummenevat, mustuvat.
Uuni kylmenee.
On lähdettävä.
Kuusen vihreys syvenee, haapa räiskyy.
Taivas vaalenee, sini nousee ylemmäs, syvenee.
Pimenee.
On lähdettävä.

Aallot viilenevät, kohmettuvat.
Vangitsevat.


On jäätävä.

(30.9.2007)

▲Alkuun


JOEN PAPPA: SÄYNÄVÄT

Oulujoen suisto oli jäänyt jo kauas taaksemme. Moottoriveneen keskellä sijaitseva voimanlähde puksutteli neljään tahtiin. Kaverini oli asentanut upouuteen, isänsä rakentamaan veneeseen käytetyn autonmoottorin. Se toimi hienosti. Matkasimme hänen isänsä kanssa kohti Hiukeisten saaria.

Oli tämä nyt aivan erilaista menoa, kuin edellisen kesän soutamista joen antamalla lahjaveneellä. Kyllä sitä silläkin usein käytiin Oulunsalon varjakan kalaisilla vesillä. Kolmenkoivun saarellakin kävimme hankkimassa rakot kämmeniimme. Minä useinkin soudin ja kaverin isä piti perää. Meillä oli yhteinen haave ja tavoite, saada joskus elämämme suurin kalasaalis.

Luultavasti niillä reissuilla kaverini isä sai idean päähänsä rakentaa kunnollinen moottorivene. Ei hän siitä koskaan maininnut minulle sanallakaan. Osaksi hänen vähäpuheisuutensa saattoi johtua kuulon heikentymisestä. Ei meidän tarvinnut paljon puhuakaan. Ymmärsimme toisiamme muutenkin. Aava meri ja joskus rannattomalta näyttävä ulappa puhui meille enemmän ja suuremmista asioista. Meri mykisti meidät turvallisen maan kulkijat. Hän kuuli kuitenkin paremmin moottoriveneen käydessä. Olisiko siinä ollut jokin syy-yhteys kuulokanaviin? En tiedä? Ammatiltaan hän oli koristepuuseppä.

Eräänä keväisen kauniina päivänä ilmestyi talon viereiselle tyhjälle tontille kokkapuu ja perätuhdolle sopiva käyräpuu. Veneeseen tarvittavia lautoja oli iso kasa. Kesän kuluessa vene valmistui ammattimiehen taidolla. Niitatessaan veneenlautoja hän pyysi minua joskus kaverikseen vastaamaan alasimella kupariniittien kantoja.

Olimme kuulleet Hiukeisten hyvistä kalavesistä. Huhujen mukaan siellä liikkui monenlaatuisia kalaparvia. Kalamies tuntuu olevan ikuinen onnenonkija. Suuri saalis mielessä hän jaksaa viritellä vehkeitään. Niin mekin.

Vieheet ja rustingit olivat paatissa. Tyhjiä ämpäreitä oli mukanamme mahdollisia saaliita varten. Ilma oli tyyni ja seesteinen. Meren käyntiä ei ollut. Moottori kävi tasaista tahtiaan. Veneen nokasta kuului rauhallinen ja hermoja lepuuttava liplatus. Pienet saariryhmät väistyivät ohitsemme takavasemmalle. Hiukeinen lähestyi kasvattaen kokoaan. Olimme perillä. Mittasimme ranta- alueen syvyyden. Syvän ja matalan rajalle heitimme ankkurin merenpohjaan. Kaloilla oli jo iltasyönnin aika.

Kaksi aurinkoa paistoi. Ylhäällä se oli muodoltaan täysin pyöreä ja häikäisevän kirkas, mutta alhaalla vedessä se näyttäytyi utuisen väreilevänä ja sahalaitaisena. Moottorin ääni oli vaiennut. Saaristomeren syvä rauha ympäröi meidät. Sujautimme kastemadot koukkuihin. Suuren kalan toivossa jäimme odottelemaan ensimmäisiä nykäyksiä. Olihan se niin kuin kaivosta oli onkinut. Ei kuulunut mitään. Puheet Hiukeisen hyvistä kalavesistä olivat mielestäni olleet turhaa huulten höpinää. Muutaman tunnin nökötettyämme saimme saaliiksi joitakin pieniä ahvenia ja pari särkeä. Ehdotin kaverin isälle paikan vaihtoa. Hän katsahti minua pudistaen päätään ja sanoi verkalleen

"Kyllä minäkin ihimettelen, ko kala ei oo syönnillään. Oiskohan tuo tuuli kääntymäsä kaakkoon? Kyllä kala näissä vesissä pitäs uija. Jonkin aikaa mietittyään Hän jatkoi: "Mee sinä vaan hyttiin nukkumaan. Kyllä sinä sitte herräät, ko kala alakaa syömään".

Heräsin hytin kannelta kuuluviin koviin mäiskädyksiin. säikähtäen syöksyin hytistä ulos ajastellen: "Mikä ihmeen mekkala täällä on"? Isoja hopeanharmaita säynäviä sätki paatissa. Kaverin isä veti vapa luokalla kaloja ylös merestä. Mieleeni vilahti näkymä Ernst Hemingwayn kirjasta "Vanhus ja Meri". Siinä köyhä ja vanha kalastaja Santiago taisteli elämänsä suurimman saaliin kanssa.

Nähtyään minut hän huusi suurella äänellä: "Heitä hyvä kaveri onkesi äkkiä vetteen. Parvi on ny kohalla"

Syötin onkeni ja heitin vieheen mereen. Heti jysähti. Nostin vapaa ylös. Se taipui luokalle. Jännityksestä vavisten nostin veneeseen elämäni ensimmäisen ja suuren Säynävän. Heitin sen paatin pohjalle toisten sätkivien joukkoon. Uudelleen syötetyn onkeni heitin mereen takaisin ja taas jysähti. Tätä jatkui laskujeni mukaan yhdeksän kertaa. Sitten se loppui. Kaverini isä oli nostanut niitä jo tuplaten. Parvi häipyi. Säynävät olivat puolestatoista kahteen ja puoleen kiloon.

Pahinta minusta oli lopettaa kauniit ja voimakkaan näköiset meren vaeltajat. Sekin oli tehtävä. Kokosimme saaliit ämpäreihin ja Nostimme ankkurin ylös.

Joen pappa

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: HYVÄSTIT

Aurinko paistaa viistosti varpuihin. Pihlajan lehdet räiskyvät punaisina, horsman varret vivahtavat oranssiin. Värit tanssivat kepeästi vihreiden puolukanlehtien yllä, taivaan sini on kirkas kuin spektroliitti. Peipposet parveilevat, pyrähtelevät pihanurmella levottomina. Männynneulasten keltaiset aallot vyöryvät kostealla asfaltilla. Koivun siemenet täplittävät multaa kuin tähdet pakkastaivasta. Tiedän, nyt joki virtaa vahvana, mustana. On lähdettävä.

Poljen pyörällä mutkaista vanhaa tietä. Vilja on puitu, korret seisovat pelloilla suorissa riveissä. Katsovat samaan suuntaan kuin sotilaat itsenäisyyspäivän paraatikatselmuksessa. Tuoksuu lähdölle. Haavan lehdet kopisevat pyörän renkaiden alla. Lasten keinut heilahtelevat tyhjinä hiljaisessa tuulessa. Vaaralta avautuu talojen välistä huikaiseva näkymä jokilaaksoon. Katson lumottuna maisemaa, sen syvyys ravistaa. Heinäpellot lainehtivat kohti vettä, pensaat ja puut hillitsevät juoksua. Rannalla on säilynyt vanha punainen valkokulmainen talo. Aika pysähtyy.

Laskeudun joen rantaan. Telkkä viiltää veden pintaa, keltaiset lehdet lipuvat mustalla kalvolla. Kesän lämpö liukuu luoteistuulen kainaloon. Tuijotan veden liikettä. Sen määrätietoinen kulku kohti merta rauhoittaa. Jokin voima imee vettä syvyyksiin: pyörre vaappuu virrassa. Joki vie mukanaan, pois tunkkaisista huoneista, kiljuvien äänten myrskystä. Pois vaatimuksista, joita en ehkä kykene enää täyttämään. Tarvitsen tämän hetken, kun kello ei mittaa tekemistä.

Virta kääntää veden menosuuntaan. Katson kesää. Kajakki liukui puhtaana, naarmuttomana sulaneille vesille. Kesä oli edessä vasta kuvina. Suunnitelmat tempoilivat kartoilla, kukat olivat nupuilla. Aikaa oli edessä paljon, vähemmän kuin tekemistä. Yhtäkkiä monet asiat tuntuivat mahdollisilta. Ensimmäiset kukat puhkesivat kukkaan: metsätähti, oravanmarja, niittyleinikki. Ihmettelin niitä, ihastelin, niin kuin olisin ne ensimmäisen kerran nähnyt. Mesiangervo riehaantui kukkimaan rehvakkaasti. Savossa opin tuntemaan uusia kukkia: nurmikohokki, siperiansinivalvatti, suohorsma, järvisätkin, vesitatar. En kuvitellutkaan, että muistaisin niiden nimiä enää vuoden päästä. Kirjoitin ne muistilapulle kasvikirjan väliin.

Koetan, voinko tavoittaa kesän tunnelman. Katson männyn latvoja, sinistä taivasta, pilviä. En tunne mullan kosteaa tuoksua, mätänevän ruohon väkevää lemua. Ehkä valo onkin edessä. Aurinko tekee kesän.

Kohta aurinko laskee, on aika kiirehtiä suojaan ja sytyttää lamppu. On vedettävä verhot ikkunoiden eteen. On suljettava ovi.

18.9.2007

▲Alkuun


HEIKKI PESÄMAA: UPEA TURKANSAARI FRAMILLE!

Kävin jokin aika sitten Turkansaaren ulkoilmamuseon idyllisessä ruokaravintolassa lauantaisella lohisopalla. Odoteltuani ensin jonkin aikaa ja turhaan tiketinmyyjää saapuvaksi lippukioskiin kävelin lämpimät kolikot kädessäni peremmälle tutun saaren uumeniin. Kuin itsestään kulkuni suuntautui jälleen tervaveneiden luokse, pelkästään saaren tämän nurkkauksen tuoksu on ainutkertaisen lumoava aistillinen kokemus. Samaan paikkaan oli sattunut myös luullakseni ulkopaikkakuntalainen perhe, isä, äiti ja noin viisivuotias tytär. Terhakka tyttö juoksenteli ympäriinsä kurkkien milloin minkäkin puun takaa vanhempiaan, jotka ihmettelivät tuulessa lepattavien vihreiden muovipressujen alle suojattuja tervaveneitä sekä vanhan vapaan Oulujoen aikaisia mustavalkokuvia. Näihin kuviin olin itsekin syventyneenä, kun kuulin yhtäkkiä tytön huutavan hieman etäämpää: "Äiti, tuu kattoon, täällä on vettä!"

Tyttö oli uteliaisuuttaan ehtinyt paikkaan, josta lopulta avautui näkymä Oulujoelle. Hymähdin itsekseni tälle jotenkin absurdille episodille, sillä olimmehan kaikki saaressa, jossa vettä kuuluu ollakin näkyvissä ja "ihan rannassa". Turkansaaren rannat ovat vaan kadonneet kaikenkattavan viherpeitteen alle. Jatkoin matkaani ja makustelin mielessäni tätä hallitsematonta kasvillisuusasiaa, kunnes lopulta saavuin lohisoppapaikkaan ja kopistelin sisään vanhaan kodikkaaseen pirttiin. Olin kävellessäni omakohtaisesti saanut havaita, ettei Oulujoen vesimaisemaa todellakaan ollut tarkoitettu sisällytettäväksi saarikierroksen näkymiin.

Sisällä pirtissä sain vapaasti valita paikkani, sillä lisäkseni muita lounastelijoita ei paikalla ollut. Ravintolan pitäjä, vaaleaan essuun pukeutunut yrittäjä, saattoi siis touhuiltaan saapua seurakseni. Koukin lautasellisen soppaa, asetuin pöytään ja aloimme jutella niitä näitä kesän kuulumisia ja kokemuksia. Sain pian kuulla, että kovin oli ollut kurja kesä, kävijöitä oli ollut niukalti ja saaressa viipymiseen käytetty aika oli lyhentynyt entisestään edellisiin kesiin verrattuna. Monet kerrat oli nostettu kuuma lohisoppa-astia täytenä pois tulilta, ilman jokapyhäisiä kirkonmenoja olisivat kahvitkin jääneet maahan kaadettaviksi.

Tuntui pahalta kuunnella yrittäjän vuodatusta, yritinkin kannustaa häntä positiivisilla mielikuvilla jatkamaan toimintaansa, onhan esimerkiksi joella liikkuvien veneiden määrä kesä kesältä lisääntynyt ja tällaisen romanttisen taukopaikan luulisi vetävän venekuntia visiitille ja pidemmillekin piknikeille… - niin kai, jos he vain tietäisivät tänne tulla tai edes näkisivät joelta pihamaalle saakka, sanoi yrittäjä hiljaa väliin. Tämän tosiasiallisen epäkohdan jouduin valittaen myöntämään. Lisäksi veneilijöiltä puuttuu asianmukainen ja helppo saapumispaikka saareen. Heti seuraavalla viikolla pääsin minäkin mukaan Oulujoelle järjestettyyn laivaristeilyyn ja kuuntelin kiinnostuneena asiantuntevan oppaamme selostusta jokivarren vaihtuvista näkymistä. Oli aurinkoinen iltapäivä, vesi oli korkealla, istuimme takasillalla ja kyykimme sähkölinjojen ja siltojen alla hatuistamme kiinni pitäen, kunnes saavuimme synkän saaren kohdalle ja opas sanoi: "Tuossa on Turkansaari, mutta rakennukset eivät näy tänne." Sentään oppaamme suositteli jokaiselle tuota mustanpuhuvan kuusipuuston peittämää saarta käymisen arvoisena paikkana. Uskoi, ken tahtoi.

Minun mieleeni palasi pikkutytön suusta kuulemani huudahdus… "äiti…!" Oletan, ettei Turkansaareen ylläpitoon varattu vuosittainen rahamäärä ole kovinkaan kummoinen, eikä budjetti varmaankaan kestäisi tarvittavan kokopäivätoimisen metsurin palkkaamista. Sellaisia ammattimiehiä siellä kuitenkin kipeästi tarvittaisiin, sillä saari on nyt yhtä tukossa kuin allerginen astmaatikko kevätkesäisen niittycooperin jälkeen. Turkansaarella on vakava hengitysongelma, johon ei zyrtekit auta - saari vaatii sahaa, leikkaushoitoa! Puukauppa käy nyt kaiketi ennätyksellisen hyvin ja tukkipuusta saa kunnon korvausta, eikä puiden kuljetusmatkakaan päätä huimaisi, vallankin kun on ikivanhaa vesiväylää vieressä. Olisiko sellainen mahdollista, että parin kilometrin päässä sijaitsevan Vallinkorvan Metsäkoulun oppilaat ottaisivat Turkansaaresta uniikin koulutuksellisen hoitokohteen ja auttaisivat näin osaltaan kaupunkia optimoimaan siivoustyöstä syntyviä kustannuksia, vaikka toisaalta uskonkin puukaupan tuottojen hyvin kattavan raivauskustannukset.

Perinnemaiseman hoitaja

Olen myös vakuuttunut siitä, että reunoiltaan lähes paljaaksi raivattuna laidunmaana, eli alkuperäisenä perinnemaisemana Turkansaari vetäisi puoleensa yhä uusia vierailijoita, joiden keski-ikäkin saataisiin ehkä painettua alle viidenkymmenen. Turkansaari pystyisi maisemaltaan läpinäkyvänä toimimaan kaikin puolin raikkaampana ja tuottavampana kulttuurimatkailukohteena kaupungissa, jossa tuntuu olevan pulaa laadukkaista käyntikohteista. Lähes paljaalla haluan tarkoittaa, että saaren mahtavimmat männyt ja kauneimmat koivut jätettäisiin pystyyn, sen sijaan pajut, lepät ja kuuset saisi kaataa, kuitenkin niin, että kiehtovan ansapolun varrella olevia kuusipuita soisi säilytettävän sopivassa määrin. Raivaustyön seurauksena syntynyttä lopputulosta ja asutun jokivarren pitkiä perinteitä luonnonmukaisimmin vaalimaan sopisi saarelle tuoda kesäisin useampi kymmenen lammasta. Rantamailla laiduntava lammaskatras on nykyajassa eläville ihmisille jo nähtävyys sinänsä. Turkansaaren kesäkausi olisi sitten sopivaa päättää koko kansan yhteisiin lammasmarkkinoihin, jossa myytäisiin muiden luontaistuotteiden ohessa kaikenlaisia lammasjalosteita, osaksi tietysti saaren omaa tuotantoa. Onhan huomattava, että Oulussa on ainakin valtakunnallisessa asteikossa hyvinkin korkealle arvostettuja kokkeja ja muita laaturuoanlaittajia sekä taitavia käsityötaiteen tekijöitä. Olisihan tämä tällainen vuorostaan hieman uudenlaista oululaista osaamista… olemassa olevat ja aidot mahdollisuutemme huomioiden, alkuperäisiä perinteitä kunnioittaen!

Turkansaaren ja kaikkien äitien puolesta - Oulujoki framille!

▲Alkuun


PIENIÄ, PITKÄIKÄISIÄ HIUKKASIA

Vaalan valtuustosali alkaa täyttyä. Kahvijono tiivistyy, ihmiset etsivät istumapaikkoja. On alkamassa Fennovoima Oy:n ja Vaalan kunnan järjestämä keskustelutilaisuus Vaalaan mahdollisesti rakennettavasta ydinvoimalasta. Fennovoima on Loviisassa aiemmin kesällä asukkaiden vastustukseen kaatuneen E.ON:n ydinvoimalahankkeen raunioille perustettu useamman tahon voimayhtiö. Se on nyt kääntynyt pienten, köyhien Pohjois-Suomen kuntien puoleen tunnusteluissaan.

Olen tullut kuuntelemaan kuntalaisten mielipiteitä mahdollisesta ydinvoimalasta. Kunnan päättäjien kannan olen lukenut sanomalehdistä. Paikalle näyttää kertyvän pääasiassa harmaantunutta väkeä. Miksi nuoret vaikenevat, ovatko he jo hyljänneet paikkakunnan? Kuuntelen ympärilläni käytävää keskustelua. Joku hymistelee takanani, että kalat kasvavat paremmin, kun Oulujärven vesi lämpenee. Suppo-ongelmat Oulujoen voimalaitoksissa vähenevät, kun jäätä ei muodostu jokeen. Ydinvoimala vetää matkailijoita paikkakunnalle. Eräs ehdottaa, että voimala rakennettaisiin Oulujokisuulle. Silloin järvi säästyy ja huoli siirtyy alavirtaan. Kiukkuni alkaa nousta, patoutua mieleeni. Kannattiko sittenkään tulla tänne itseään rääkkäämään?

Perusteluja

Tilaisuus alkaa. Fennovoiman edustaja esittelee ympyrädiagrammilla sähkön nettohankintaa vuodelta 2006. Ydinvoimalla sähköä on tuotettu 24,4 %. Kulutuksen arvioidaan kasvavan 1-2 % vuodessa. Sähköä kulutettiin v. 2000 80 TWh ja arvioitu kulutus v. 2020 on 110 TWh. Mietin asetelmaa. Kun puhutaan sähkön kulutuksen kasvusta, ohjaa se ihmisiä ajattelemaan, että on luonnonlaki ja välttämätön kehitys, että sähköä tarvitaan enemmän ja enemmän. Säästämisestä puhuvat harvemmat. Kun sen ottaa keskustelussa esille, useat nyökyttelevät päätään, että säästäähän pitäisi, mutta… Meidät on aivopesty ja pakotettu tuhlaavaan elämäntapaan. Milloin on tarpeeksi? Tänä syksynä television katsojien on ollut pakko hankkia aina valmiustilassa olevat digiboksit. Virran saa poikki vain vetämällä töpselin pois seinästä. Voisimmeko ajatella itse, tehdä toisenlaisia päätöksiä?

Vieras jatkaa esitystään perustelemalla ydinvoiman etuja: se tuottaa vakaahintaista ja kilpailukykyistä sähköä, vähentää tuontiriippuvuutta, torjuu ilmastonmuutosta, lisää kilpailua suomalaiseen sähköntuotantoon. Kauniita perusteluja, niillä on helppo saada kansa kyykkyyn. Mistäpä Suomessa maristaisiin niin paljon kuin sähkönhinnasta! Suomi ei halua olla riippuvainen itänaapurin sähköntuonnista. Siellä sitä paitsi tuotetaan kyseenalaisella kalustolla energiaa. Totta. Ihmiset saavat myös hyvän omantunnon siitä, että on osallistuttu ilmastotalkoisiin, kun tuotetaan päästötöntä ydinvoimaa. Ja kilpailuhan on tervettä ja näkyy asiakkaan tilin saldossa.

Fennovoiman ympäristöasiantuntija selvittää laitospaikan valintaan vaikuttavia tekijöitä. Tehtävään onkin valittu varsin oikea henkilö: hän on kotoisin Eurajoelta, asuu alueella edelleen, on työskennellyt opiskelijana ydinvoimalassa, vaimon suvulla on kesäpaikka ydinvoimalan suojavyöhykkeellä. Vakuuttavaa! Ovelaa! Hän esittelee lukuja, millaiset työllisyysvaikutukset rakennusvaiheella ja käyttövaiheella on kunnalle. Päättäjät myhäilevät polleana eturivissä kuullessaan luvut: setelit kahisevat rauhoittavasti. Viimein ympäristöasiantuntija paljastaa mahdollisen rakennuspaikan: Jylhänniemi.

Kysymyksiä

Nyt alkaa yleisöltä löytyä kriittisiä kysymyksiä. Miten lauhdevedet vaikuttavat vesistöön? Vesi on 12 - 14 asteista palatessaan järveen. Sitä tulee 50 - 60 kuutiometriä sekunnissa. Rehevöityykö järvi? Pääseekö säteilyä Oulujokeen, josta joen varren kunnat ottavat juomavetensä? Miten käy Lohen palauttaminen Oulujokeen -hankkeen? Jylhänniemi on osittain Natura-aluetta, lähellä on Oulujärven retkeilyalue? Miten jääolot muuttuvat? Jollakin on talo niemessä ja huoli sen kohtalosta. Edustaja myöntää kysyjien huolet aiheellisiksi, mutta pitää niitä ilmeisesti pieninä ja uhrauksia välttämättöminä. Hän vetoaa useaan kertaan ympäristövaikutusten arviontisuunnitelmaan (YVA).

Paikalla on kaksi virkamiestä Kainuun ympäristökeskuksesta. Heidän puheenvuoronsa saa minut hiukan tyyntymään. Ehkä on olemassa tahoja ja keinoja, jotka pelastavat järven ja joen. Tai ainakin, jos pelkäämäni voimalan rakentaminen toteutuu, minimoivat vesistölle aiheutuvat haitat. He korjaavat harhaluulon, että sula joki poistaisi voimalaitosten suppohaitat. Päinvastoin ne saattavat pahentua, kun jokeen ei kehity jääkantta ollenkaan. Suunnitelmat rakentaa laitos Natura-alueelle käynnistäisivät Natura-selvitykset.

Miten käy luonnon

Mieltäni kouristaa häpeä: mikä oikeus ihmisellä on ajatella vain omaa mukavuuttaan, helppoa elämää, mutta viedä siten muulta luonnolta elinmahdollisuudet. Eikö järven kaloilla ole oikeus viettää lajinsa mukaista elämää? Tai järven vedellä levätä jääkannen alla? Onko sen levottomana huohotettava talven pakkasella?

Mietin myös esille otettua matkailuvaikutusta. Vaalan päivitettyyn elinkeinostrategiaan on kirjattu mm. matkailun yritystoiminnan vahvistaminen, puhtaan luonnon markkinoiminen ja vapaa-ajan rakentaminen. Pelkään päinvastoin, että Oulujärven ja -joen matkailuarvo vähenee ydinvoimalan myötä. Eivät luontoa rakastavat ihmiset halua tulla veneilemään kammottavan rakennelman liepeille. He haluavat katsella auringonlaskua saarten rikkomaan horisonttiin, ei betonikolossin taakse. Järvellä hiihtäjä nauttii, kun katse saa levätä kuusimuurissa, ei järkyttävissä laatikkorakennelmissa. Ei mahda olla suosittu vaihtoehto hankkia kesämökki ydinvoimalaitoksen suojavyöhykkeeltä.

Entäpä lohen toive nousta kutualueille? Ovatko sen eteen työtä tehneet ponnistelleet turhaan? Tunnen itseni häirikkömetsoksi, jonka elinpiiri on pirstottu liian pieneksi soidianalueeksi. Käyn ihmisten kimppuun, pörhistelen uhkaavasti pyrstöäni uhkaajilleni, nokin terävällä nokallani. Tai kuukkeliksi, jonka vanhat, kuusikkoiset kotimetsät on pirstottu säpäleiksi. Eläin kärsii. Ei se kykene ymmärtämään muuttuneita olosuhteita, se vaikenee, kuolee pois. Käykö niin ihmisellekin?

Ajatuksiini tulee väistämättä joen valjastamisen historia. Silloinkin jokivarren asukkaille luvattiin hyvinvointia ja elämää. Toisin on käynyt. Virta on hiipunut, luvatut työpaikat ovat pirstoutuneet automatiikan rattaisiin, rahat ovat menneet toisiin taskuihin. Toistuuko sama nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin? Tapahtuuko vesistölle jälleen jotakin peruuttamatonta? On kuljettava joen rantaan, annettava mustan veden tyynnyttää, kuunneltava kurjen huutoa virran yllä. On luotettava, että joku muukin, moni Oulujoen reitin varrella asuva näkee, kuulee ja tajuaa samoin ja ponnistelee vesiluonnon säilymisen puolesta.

4.9.2007

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: SINILEVÄÄ

Lähden melomaan kajakilla Leppiniemestä yläjuoksulle. Leppiniemen uimarannalle on laitettu varoitus: sinilevää. Sinilevä on minulle uusi elementti kajakin alla. Ilta on tyyni. Joen pinnalla näyttää kelluvan kaikenlaista: kuivia lehtiä, ruohonkorsia, oksia. Muovipussikin! Toisissa olosuhteissa veden liikkeessä keinahteleva syyslehti herättäisi melankolikon minussa. Mutta ei nyt! Jotakin vihreää kulkee vaimeasti virtaavan joen mukana. Onko se sinilevää? Minulla ei ole juuri kokemusta levästä, en osaa sitä tunnistaa. Mahtaako se aiheuttaa minulle allergiaoireita? Mela pärskii väkisin vettä käsivarsille, joskus innostuessani kasvoillekin. Olen epäluuloinen. Tarkkailen vedenpintaa, tarkkailen melaa: tarttuuko levää? Pinnalla näkyy valkeita helmiä: vesikuplia nousee pohjasta nauhana. Liittyykö tämäkin ilmiö levään? Tuntuu kuin meloisin saastelätäkössä. Onko Oulujoki menetetty! Käännynkö takaisin?

Jatkan matkaa. Roskat vähenevät veden pinnalta vähitellen. Ihmettelen joen autiutta. On kaunis ja lämmin elokuunlopun ilta. Mahtuisi tänne joku toinenkin minun lisäkseni. Tosin on arki-ilta. Millaista liikettä täällä mahtaa olla viikonloppuisin? Joenuoman asukkailla on täällä ongelma: jyrkät rannat. Veneiden on vaikea löytää tasaista maapaikkaa. Eräskin rannalle vedetty vene on arviolta 45 asteen kulmassa maata vasten. Sydäntautisille ja huonojalkaisille asukkaille tämä ei ole otollista seutua. Erään mökin laiturille tulee nainen hakemaan vettä. Tervehdin häntä ja kyselen sinilevästä. Ei hän ole siitä tietoinen. Sitä ei siis liene enää täällä.

Näkymä on jylhä: mutkitteleva joki, rannoilla haavan lehdet räpisevät, tukevat männyt tohahtelevat, kun tuuli niitä koskettaa. Jokin purppuranpunainen rannalla vangitsee katseeni. Kosteaa kiveä vasten hehkuu rantakukka! Sen ohitse en voi pysähtymättä kulkea. Olen tutustunut rantakukkaan liikkuessani Saimaalla ja minulle on ollut yllätys, että sitä kasvaa kotivesissänikin. Ehkä en ole katsellut rantoja kovin paljon vedestä käsin ennen kajakin hankkimista. On melottava lähemmäksi kukkaa. Se muistuttaa hiukan horsmaa, mutta kukka on heleämmän punainen. Olen ihastunut siihen niin paljon, että hankin sitä puutarhalta kukkapenkkiin. Ei se kuivalla maalla ole rannalla kasvavan veroinen. Sen kukka kuitenkin herättää etäisen muiston vedestä. Rantavedessä kukkii myös järvisätkin. Senkin olen oppinut tuntemaan Saimaan vesistössä liikkuessani. Valkoisessa kukassa on viisi terälehteä niin kuin leinikin kukassa. Kellulehdet tuovat mieleeni piparkakut.

Joki kääntyy. On houkutus kurkistaa mutkan taakse. Joki imee minua mukaansa, mutta minun on iskettävä mela veteen pystyyn ja käännettävä kajakki. Huomenna on työpäivä, on palattava takaisin.

Punainen kajakki kiitää pitkin veden peilipintaa. Se liitelee yli suurjännitejohtojen ja Cumulus-pilvien. Sininen taivas rikkoutuu kajakin alla. Pilvet hajaantuvat, siirtyvät pois auringon edestä. Leppiniemen patojärvi lämmittelee tyynenä auringonpaisteessa. Ruohokattoisten hirsisaunojen liepeillä on hiljaista, ei näy saunojia tai uimareita. Matalalta paistava aurinko värittää pilvimassan metsän muurin takana mustaksi. Voimalaitoksen turbiinit ja generaattorit hurisevat vaimeasti. Kajakki lipuu hiljaisuuteen. Pysähtyy. Millaista on ollut, kun joki on hengittänyt vapaana? Se on ärjynyt ja mourunnut, vaimentunut suvannoksi heleästi pulputtaen. Koskaan ei ole ollut äänetöntä, ei edes talvella. Eivätkö rannoilla asuneet ole kaivanneet hiljaisuutta? Sen he totisesti saivat, kun joki teljettiin! Lopullisesti.

Seuraavana päivänä selvitän itselleni, mitä sinilevä on. Sinilevä eli ns. syanobakteeri näkyy vähäisenä esiintymänä vedessä vihertävinä ja kellertävinä siitepölymäisinä hippusina. Tyynellä säällä sinilevät nousevat pintaan niiden soluissa olevien kaasukuplien avulla. Niitäkö olivat valkoiset helmet joen pinnalla? Se muodostaa tyynen veden pinnalle harsomaisen vihertävän kalvon. Jokamiehen levätestin voi tehdä siten, että koettaa kepillä, voiko levämassaa nostaa. Jos massa hajoaa hiukkasiksi, kyseessä on sinilevä. Muussa tapauksessa on kyseessä rihmainen levä, joka ei ole myrkyllistä. Soitan Oulun Seudun ympäristövirastoon ja kysyn Leppiniemen levätilanteesta. Kemisti kertoo, että luultavasti levää ei enää ole, koska ilmat ovat viilentyneet. Hän arvelee, ettei aikuiselle ihmiselle ole ko. paikassa uimisesta haittaa, jos ei ole allerginen eikä niele vettä. Leppiniemen leväesiintymän on aiheuttanut seisova vesi: virtaavassa vedessä sitä ei esiinny. Hän arveli, että ehkä heidän täytyy käydä tarkistamassa joen tilanne.

Palaan joelta rantaan rauhoittuneena. Ehkä joki ei olekaan saastunut, ehkä pinta puhdistuu. Kuivat oksan karahkat ovatkin viikonloppuisen myrskyn lennättämiä. Ehkä vihreä lautta joen pinnalla onkin siitepölyä. Voimalaitoksen sillalla on nainen kalalla, tuskin hän pilaantuneen joen kaloja syö. Musta vesi ja hikinen olo houkuttavat uimaan, mutta päätän välttää nyt vesikosketusta. Kartan mukaan arvioin meloneeni kahdeksan kilometrin lenkin. Arki-iltana en ennätä kovin pitkää matkaa seurata joen kulkua, kun on palattava lähtöpisteeseen. Jokeen on tutustuttava pätkittäin. Seuraavalla kerralla voisin lähteä melomaan Pällistä alajuoksulle.

(22.8.2007)

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: SILMUJEN VIHREÄ VERHO

Silmujen vihreä verho
lepattaa illan edessä.
Leskenlehdet särkevät
rujon maan,
multa halkeaa odotuksesta.
Tuuli sinkoaa pääskyn lentoon,
tarttuu hiuksiin, pyörittää sokaisten valolla.

Paahtava päivä uupuu sateen kohinaan:
kevät räjähtää esiin.
Rantasipi huutaa joen yllä.

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: MIETTEITÄ

Jos heräisin syvästä unesta tai tajuttomuudesta, joka olisi irrottanut minut ajankulusta ja kävelisin joen rantaan, tietäisinkö onko kevät vai syksy?

On sateista ja koleaa, taivas on harmaan pilven takana. Rannan paljaat koivut ojentelevat mustia oksiaan. Vesipisarat tipahtelevat niistä kasvoille. Mistä koivu tietää, onko aika synnyttää silmut vai kuljettaa viimeinenkin elämänneste juuriin? Isokoskelopariskunta liikahtaa sillan alta kulkijan häiritsemänä uimaan. Uroksen mustavalkea hahmo saattelee suklaanruskeapäistä naarasta, tarkkailee häiritsijöitä valmiina puolustamaan puolisoaan. Naaraan pää kääntyilee hermostuneena, tukkatöyhtö heilahtaa, teräväpäinen pitkä nokka rikkoo saaren silhuettia. Pariskunta lipuu levotonta reittiään kohti joen keskustaa toisistaan harhautuen. Sen tajuttuaan palaavat yhteen.

Jos olisin vesilintu, olisin mielelläni isokoskelonaaras. Sen höyhenpuvun värit ovat lämpimät ja hapsottava töyhtö villi. Rakentaisin pesäni kirkasvetisen, karun joen tai järven rantakivikkoon. Eläisin veden liikkeessä, sukeltaisin mustaan sulaan etsien pikkukaloja ravinnoksi. Iltaisin järviruoko huojuisi aaltojen keinussa ja tuudittaisi väsyneen lempeään uneen. Aamulla heräisin lehtokertun hilpeään lauluun. Soutaisin selillä, uisin poukamiin, haistelisin tuulta.

Rantahietikot loistavat keltaisenruskeina. Mistä ne tietävät, koskettavatko pian kuumina kesäpäivinä juoksevien lasten jalkojen keveät painallukset niiden pintaa? Vai onko aika muistella juuri mennyttä kesää, etsiä viilenevästä hiekasta viimeistä jalanpainumaa, jota aallot eivät ole huuhtoneet pois? Syksyn vahva kosketus on läsnä vedessä ajelehtivassa puunkappaleessa ja tuulen rantaveteen lennättämässä oksankarahkassa. Jokea raidoittavat mustat tyynet laikut, tuulenvire särkee pintaan levottomia, kylmiä väreitä. Kulottunut ruoho reunustaa rantoja, mustat kivet rikkovat vaitonaisina veden peilin. Harmaalokki on jähmettynyt kivelle kuin odottaen, kuunnellen.

Haavan lehtien nahkea matto peittää polkua. Tätä polkua pitkin juoksin kesäisin lapsena lukemattomia kertoja kiihkein jaloin veden viileän kosketuksen odotus ihollani. Silloin tiesin, että on kesä. Mistä tietäisin nyt, onko syksy vai kevät, kun metsä on hiljaa, tuulikin? Kuusten syvänvihreä muuri vaimentaa kaupungin levottomat hälyäänet. Kätkeydyn metsän tyynnyttävään hiljaisuuteen. Kanervan lilanmustat varret rikkovat puolukanvarpujen vihreän maton. Metsässä tirskahtaa myöhäisen punarinnan äännähdys, kuin se kutsuisi ystävää, joka on lentänyt jo pois. Mistä tietäisin, onko hyvästien aika? Vai onko aika räjähtää hengittämään kevään hurmioon? Tunteeko sydän jäähyväisten tummuuden vai tajuaako se, että tämä hetki on uuden alku?

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: KKKK

- Porkkallaanko me sitte mennään?
- Entäs jos mentässiin Tammisaareen. Siellä on yks puisto, jossa kasvaa mahottomasti erilaisia kukkia. Se on hieno paekka kevväällä. - Mutta nyt on ollu niin kylymää. Mahtaako ne kukat vielä kukkia? Minä aenaki haluaesin Porkkallaan. Siellä on niin mahtavat kalliot ja nähtäs vesilintuja.
-Tammisaaressa olis kukkia. Siellä et oo tainnu ennen käyvä? Mentäsiin sinne?
- Niin, en oo mahtanu käyvä. Mutta Porkkalassaki oes mukava käyvä. Sinne pitäsi päästä tänäki kevväänä.
- Niin, kumpaan nyt sitte mennään. Vae mennäänkö Gölisnäsiin?
Kuski jo näyttää hermostuvan päättämättömiin kyytiläisiinsä.
- No olokoon, mennään Tammisaareen, onpahan uusi paekka minulle. Van mitä on kevät iliman Porkkallaa…

Ramsholmenin saaressa Tammisaaren kyljessä risteilee polkuja, niitä reunustavat valkovuokkojen (yksi) patjat. Puissa ei ole vielä lehtiä, joissakin ehkä aavistus vihreää, aurinko väistelee pehmeästi puiden runkojen välistä. Niitty on ruskea kulottuneista heinistä, kukkien värit loistavat puhtaina. - Mitä nämä keltaset kukat on?
- Keltavuokkoja (kaksi).
Keltavuokko on hiukan valkovuokkoa pienempi keltainen kukka. Sen kukassa on viisi terälehteä. Suomessa keltavuokko on melko harvinainen. En ole sitä aikaisemmin nähnyt. Tässä metsässä niitä tosin on paljon. Herkkä, aurinkoinen kukka.
- Mikäs tämä keltanen sitte on? Joku vuokkoko tämäki, 'isokeltavuokko'? Ei kae tämä oo kangasvuokko?
- Ei, sehän on valakonen ja karvanen.
- Lehti muistuttaa vähä sinivuokon lehteä. Voe että, ei tullu se kasvikirja mukkaan! Ei kaekkee jaksa kantaa moan äärriin.

Silpaisen vaivihkaa yhden kukan lehtineen mukaan. Ei kai tämä ole rauhoitettu? Sori, kukka, en saisi riistää sinua pois omalta paikaltasi! Mutta minua kiinnostaa tietää, kuka olet. Minulla on huono muisti. En kirjan ääreen päästyäni kuitenkaan muista, minkä näköinen olit.

- No, entäs tämä keltanen. Kahtokkaa, tunnetteko? Kasvaako tämmöstä meillä?
- Se kasvaa tuppaina. Onpa pienet hennot kukat. Mitä tämä muistuttaa? Kukat nuokkuu alaspäen niinku pienet kellot.

Tuonkin pienen hennon uskaltaudun taittamaan mukaani. Haluan tietää siitäkin, mikä se on. Tunto jo kolkuttaa. Mikä minua riivaa, en tavallisesti näin toimi!

- Täällä on taas tuntematon, tässä on sininen kukka. Vähä niinku pillike tai virna.
Kolmas murha, taitan sinisenkin mukaani. Pahalta tuntuu. Sarjamurhaaja on liikkeellä.
- Tämän minä aenakin tunnen. Kahtokkaa syvän sinistä väriä. Minun lempparikukka.

Sinivuokon (kolme) tapasin ensimmäisen kerran, kun olin töissä Etelä-Karjalassa Joutsenossa. Pyöräilin huhtikuussa ympäristössä. Lumen keskeltä rujosta maasta tummanvihreän nahkaisen kolmiliuskaisen lehden tyvestä kohosi yksi syvän sininen kukka. Kehälehtien keskustaa täplittivät kellertävät emit kuin silmät. Silloin syntyi rakkaus tähän pieneen vaatimattomaan, mutta hehkeään kukkaan. Sen väri vangitsee ihmettelijänsä tuijottamaan sineen unelmoiden. Iloitsen keväisin, jos sen kohtaan.

Patikoimme polkua eteenpäin. Huhtikuunlopun tuuli on hyinen, etsimme suojaista kahvittelupaikkaa. Ihmettelemme puhkeavaa kevättä, Suomen äärioloista luontoa. Tulin reilut viisisataa kilometriä pohjoisempaa, jossa hädin tuskin olemme lumista ja jäistä päässeet. Väännämme Kainuun murretta, ohikulkijoista monet puhuvat ruotsia. Kahvi maistuu hyvälle metsässä. Katselemme merelle, joutsen myötäilee aaltojen vuoristorataa. Missä on sen kaveri? Ohitsemme kulkee hymyileviä kävelijöitä, taidamme olla ainoat reppuselkäiset. Pysäyttäisinkö tuon pariskunnan, pärjäänköhän suomenkielellä? Haluaisin kysyä heiltä, tuntevatko he keräilemiäni kukkia.

- Päevvää. Mitähän kukkia nämä mahtaapi olla? Me ollaan pohjosesta, eikä meillä kasva tämmösiä.
- Joo, tämä pieni keltainen on käenrieska. Tuo keltakukkainen on mukulaleinikki ja sininen on kiurunkannus.

Mukulaleinikki, käenrieska, kiurunkannus! Kuka voi nuo nimet muistaa? Mukularieska, käenkannus, kiurunleinikki. Ei tule mitään, muistikapasiteettini ei riitä, se sekoaa.
Mukulaleinikin (neljä) kukat ovat keltaisia, 2-3 cm leveitä. Kasvi on 5-20 cm korkea. Lehdet ovat pyöreähköjä, kiiltäviä. Mielestäni kukka muistuttaa enemmän vuokkoa kuin leinikkiä. Kasvikirjani mukaan kukka on Etelä-Suomessa melko harvinainen. Käenrieska osoittautuu pikkukäenrieskaksi (viisi). Se on liljakasvi, 7-15 cm korkea. Kasvi on yleinen Etelä-Suomessa. Se kukkii parin viikon ajan ja sen kukat ovat auki vain auringon paistaessa. Kiurunkannus on tarkemman tutkiskelun perusteella pystykiurunkannus (kuusi). Se on 10-20 cm korkea ja sitä kasvaa Etelä-Suomessa paikoittain.

Paluumatkalla löydämme kannon juuresta pohjoisempanakin tutun ketunleivän eli käenkaalin (seitsemän). Puron varressa loistaa tulvivan kevätpuron varrelta tuttu rentukka (kahdeksan). Kukat tuovat mieliimme muistoja ja tarinoita. Keskustelemme, mitä jokin kukka meille merkitsee. Talojen paahtavilla seinustoilla ponnistavat pohjoisen kevään ensimmäiset tervehtijät leskenlehti ja voikukka (yhdeksän, kymmenen). Mietin Pertti Niemisen joulurunoa 'Keskellä talvea, jouluna', jossa hän ylentää voikukan joulukukaksi. Siinä on runoilijan mielestä aurinko. Hän toivoisi, että jouluaamuna maa olisi täynnä voikukkia. Silloin hän tuntisi, että aurinko alkaa nousta ja jää sulaa. Toivottavasti runoilijan toive ei toteudu, ainakaan konkreettisesti. Silloin kasvihuoneilmiön seuraukset olisivat jo vaarallisen pitkällä. Mutta nyt on kevät, kohta vappu ja KKKK, kymmenen kukan kävelykierros on täynnä.

PS. Lukijani, jos haluat katsoa, miltä jutussa mainitut kukat näyttävät, niin voit ihastella niitä esim. kirjoittamalla Googleen kukan nimen tai etsimällä kuvat Wikipediasta osoitteesta www.wikipedia.fi.

▲Alkuun


JOEN PAPPA: JOEN LAHJA

Keväällä jäidenlähdönaikaan joessa virtaili kaikenlaista rojua. Tulvaveden ja jäiden irrottamia laiturinlankkuja ja lautoja.. Virrassa oli vesakoista kaadettuja notkeita koivun rankoja, joidenka päissä riippui lauenneita iskukoukkuja. Kasassa kulkevat haot, olivat luultavasti olleet pyyntivälineiden peittoina. Katkenneita airon ja melan pätkiä. Tuuranvarsikin pomppi kohona joen pinnalla. Terä oli painunut pinnan alle. Jokainen virrassa kulkeva esine ja oksankarahka kertoivat menneen syksyn ja talven tarinaa. Elämä oli sykkinyt myös talvella, jään kattaman joen päällä.

Elettiin Oulujoen jäiden lähtöä. Joki heräili uuteen kesään. Rannalta seurasin joen keväistä näytelmää. Se jos mikään oli näkemisen arvoinen. Jää teleillä oli kovakiire väistyä kesän tieltä. Ryskyen ne painuivat hitaampien päälle. Laanilan Virkatalon kohdalla ne kasottuivat suuriksi röykkiöiksi. Auringon lämmittämät, puikoiksi haurastuneet jäätelit, hajosivat helisten ja rysähtelivät sulaan veteen. Joessa oli elävän virran ääni.

Eräänä päivänä huomasin Yrjänäisen rannan kohdalla möhkälemäisen tumman esineen. Se ei vielä hahmottunut näkökenttääni. Hintan kursusta oli sentään matkaa Yrjänäisen rantaan. Tumma esine liikkui hiljalleen virrassa. "Sehän on kuin "Nooan Arkki" aikojen alussa". Päättelin mielessäni.

Jäät tönivät tuota omituista kulkijaa. Oudoksuivat sitä. Se ei tuntunut kuuluvan samaan heimoon. Alemmaksi tultuaan ja jäiden käännyttämänä se piirtyi soutuveneen muotoiseksi.
Sain jalat alleni. Juoksin kaverini luokse, joka asui joen varrella. Kerroin hänelle virrassa vaeltavasta veneestä.

Viereiseltä rannalta lainasimme veneen. Nopein aironvedoin saavutimme karkulaisen. Se oli jo edennyt Erkkolan rannan kohdalle. Vene oli lyhyt ja leveän mallinen. Jokivene se ei ollut, mutta taitavan veneenrakentajan tekemä kuitenkin Vanhat kuluneet airot olivat pohjateljon päällä ja hankaimet paikoillaan. Hinasimme sen rantaan.

Emme omineet sitä vielä. Kuuntelimme kumisiko viidakon rumpu? Viestikö se kadonneesta veneestä? Kesä koitti. Ei sitä kukaan kaipaillut.

Vene oli meille kuin joen antama lahja.

Myöhemmin se siirrettiin merenrannalle. Kaverini isä teki siihen uudet airot ja perämelan. Hänen kanssaan teimme sillä monta onnistunutta kalareissua, Saapaskarin kupeelle asti. Merivene se mielestäni oli.

▲Alkuun


JOEN PAPPA: KANOOTTIRETKELLÄ OULUJOELLA

Pienen kajakkia muistuttavan kanoottini kanssa odotin kavereita saapuvaksi. He olivat lähteneet Pikisaaresta Oulujoen suistolle Intiaanikanootin kanssa.

Pojat olivat kesälomansijaisia työpaikallani. Uti, joka kanootit oli valmistanut, oli taitava käsistään. Kitaroita joita hän valmisti, olivat arvostettuja valtakunnallisestikin. Uti niitti mainetta niiden tekijänä. Ne olivat merkkituotteita. Toinen kavereista valmistui "kansan kynttiläksi" ja katosi pohjolan perukoille.

Kaverit olivat iloisia ja mukavia Pikisaaren poikia. Reilu kaveruus, oli vielä silloin arvossaan. Yhteinen harrastus liitti heidät yhteen. Musiikki ja laulu olivat heidän tavaramerkkinsä.

Olimme jo työpaikalla päättäneet lähteä melomaan Oulujoen yläjuoksulle. Tavoitteena Turkansaari. Lauantai- iltana nousimme jokea ylös. Ilta oli tyyni ja seesteinen. Joenvarrella olevat rantasaunat tuprauttelivat valkoisia savun hattaroita siniselle taivaalle. Oulujoen vesi virtaili peilikirkkaana. Taivaankansi poutapilvineen heijastui veden pintaan. Ilta hiljentyi ehtoon viettoon.

Rantaannuimme jyrkkärinteiselle hiekkatasanteelle. Teimme pienet kynsitulet. Oli iltapalan ja kahvin aika. Kepinnokassa oleva nokinen kahvipannu kuohahti nopeasti valmiiksi. Kahvin virkistäminä pojat virittivät kitaransa. Kaksiäänisesti he aloittivat laulamisen. Minkäpäs muunkaan, kuin "Ilta Nuotiolla." Kitaran pehmeän kauniit melodiset soinnut säestivät laulua. Minäkin tapailin sävelmää.. Äänet sulautuivat harmonisesti luonnon puhtaaseen ja mahtavaan tunnelmaan. Jyrkkärantainen törmä toimi akustisena kaikupohjana. Laulu kiiri joen kanjonissa rannalta toiselle. Joki virtasi vakaana verkalleen.

Elämässä oli muutakin, kuin arki ja työ.

Lähestyimme Kärpänkaria. Meloimme ja lauloimme.. Talojen rantasaunat lämpenivät. Heinäpelloilta saapuva väki riensi saunomaan. Oliko niin, että naiset kylpivät ensin? Siltä näytti.. Nauravia iloisia naisia riensi saunalle. Heidän heinäpellolla saamansa hikinen iho nautti puhdistavasta kylvystä. Saunasta he juoksivat suoraan veteen.. Joen raikasvesi virvoitti mieliä. Naiset näkivät meidät ja kuulivat laulumme. Vähänkään ujostelematta he huiskuttivat käsiään. Olihan kesä ja vapaa viikonloppu, sekä Väinölän niemessä tanssit. Meloimme yli Madekosken.

Turkansaaren virrat haaroivat vastaamme. Nousimme ylös eteläiseltä joenuomalta. Kanootit nostimme ylös kuivalle rantapenkalle. Nousimme kesänvihreää loivaa rinnettä. Edessämme oli korkea harjakattoinen rakennus. Siinä oli yhtenäisessä rivimuodostelmassa matalampi samanmuotoinen eteisrakennus. Turkansaaren kirkko.

Sisällä hiljennyimme istumaan penkkiriville. Mielikuvitukseni loi esille kuvaelman vuosikymmenien takaa: "Sarkavaatteissaan istuvia isäntämiehiä. Tervalle tuoksuvat lapikkaat jalassa. Oli huivipäisiä, kirkkohameissaan olevia emäntiä ja muutamia Lettipäisiä, punaposkisia tyttöjä. Polvihousut jalassa olevia pojanviikareita, joidenka päät kääntyilivät puolelta toisella.

Pappi saarnasi tuonpuoleisesta. Tuomiohenkistäkin. Emännät päivittelivät mielessään piikojensa suruttomuutta. "Tansseissa, vain piti hypätä joka viikonloppu, eikä kirkkoon kertaakaan. Miehiä eivät papin puheet hetkauttaneet puoleen eikä toiseen. He olivat arjessa kiinni ja miettivät: "Oliko lohennousu onnistunut tänä vuonna ja oli hyvä, että heinät olivat jo korjuussa." Oli niitäkin, jotka kuuntelivat papin saarnaa pelolla: "Voi, voi mitähän tämän jälkeen"?

Havahduin mietteistäni. Pojat olivat ottaneet kitaransa esiin ja lauloivat: ----------"Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa luojaansa kiittäisi!-------- Joen pappa

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: CRESCENDO

Aurinko on laskemassa pellon piirtämään horisonttiin. Hehkuvana loimottava taivaanranta sammuttaa kevätpäivän puhtaan valon. Ihmiset ovat vetäytyneet huoneisiinsa ja riisuvat päivän painon harteiltaan. Takkaan on sytytetty lämmittävä roihu. Teemukit höyryävät, lasten ilakointi vaimenee makuuhuoneen harmauteen. Sanomalehden sivut kääntyilevät rapisten illan himmeässä hiljaisuudessa.

Äkkiä ilmaa leikkaa törähdys. Pellon ylle räjähtää kiihkeä kalkatus. Torven toitotus repäisee tummuvan taivaan.

Teemukit kaatuvat pöydissä, kuuma vesi valuu lattialle. Koira nuuhkaisee lammikkoa, pakenee sohvan alle häntä roikkuen. Lapset heräävät kevyestä unestaan, parahtavat itkuun. Valot syttyvät ikkunoihin. Verhot kahahtavat ilmavirrassa.

- Kang, kang, sirot torvet puhaltavat.
Lukot rasahtavat. Ovet lennähtävät auki. Ihmiset rientävät pihoille. Katulamppu särähtää säpäleiksi. Tuuli kohauttaa männyn latvoja, kävyt tippuvat kopsahdellen mustaan katuun.

Taivaan karmiininpunaa vasten liitelee neljä valkeaa paluumatkallaan pellolta. Toisilleen toitottaen ne suuntaavat joelle yöksi. Jyvät lämmittävät vatsoja.

Joki virtaa kiihkeänä. Sen musta voima lävistää ikävöivän mielen. Torvet kalkattavat tervehtien. Valkeat kaulat ojentuvat ylväinä, kuuntelevat. Vastaus kajahtaa toiselta rannalta. Musta vesi pärskähtää valkean siiven iskiessä joen kalvoa. Vesi kohisee, siivet suhisevat, kuluu hetki ja parvi on laskeutunut. Hiljenee.

Joki tyyntyy. Musta verho laskeutuu pellon ylle. Lato kutistuu yön hämärään. Katulamput syttyvät. Ihmiset palaavat huoneisiinsa ja lukitsevat ovet perässään. Lapset kannetaan vuoteisiin, he nukahtavat pian valkeaan viattomuuteensa. Koira hiipii takan eteen ja käpertyy tuhisten keveään uneen.

Ne ovat palanneet.

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: TOUKKAA KIERÄMÄSSÄ

Tummaa iltataivasta kirjavoivat kirkkaat tähtikuviot. Lumi ratisee kenkien alla. Vaikuttaa lupaavalta. Tulee pakkasyö.

Pysäköin auton tien varteen, vedän repun selkään ja lähden taiteilemaan Oulujärven rantaan. Mökkitie on jäinen, suksilla ei voi jarruttaa. On annettava mennä eteenpäin sillä vauhdilla, jonka tie antaa. Onneksi ei tule autoa vastaan, toiseksi suksija jäisi. On ensimmäinen yritykseni hiihtää jäällä tänä talvena. Ikkunat saavat odottaa pesijäänsä.

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli loistava keli jäähiihtoon. Monet olivat sen hoksanneet, mutta minä ajattelin, että ennättäähän vielä. Kevättalvi on vasta alussaan. Mutta saatoinpa erehtyä. Jääkö tämä lauantai ainoaksi kerraksi minun kohdallani? Vältynkö tänä keväänä levottomuudelta, jonka aurinko ja valkea jääkenttä sytyttävät minuun? Monta viikkoa on ollut sateista, eikä ole ollut yöpakkasia, joita jäähiihto vaatii. Tyypillistä poikkeussäätä tänä talvena.

Lykin Toukanlammelle. Järven pinta on kirkkaalla jäällä, lunta ei ole tuulisessa paikassa pehmentäjänä. Suksi jurisee hiihtäjän alla. Mahtaako pohjista olla retken jälkeen mitään jäljellä? Ei näy kenokauloja keinumassa, Toukanlampi ei siis vielä ole sula. Muhoksella näin viikolla kevään ensimmäiset joutsenet. Tarkkailen ympärilleni, näkyykö muita liikkujia, kai jää kestää. Toukan rannoilla joku hiihtelee, mies ahkion ja koirien kanssa. Ärjänselällä näkyy tummia pisteitä, lienevät pilkkijöitä.

Aurinko paistaa. Katselen avaraa valkeutta. Saavutan Toukansaaren itäkärjen. Käännyn hiihtämään pitkin saaren pohjoista rantaa. Täällä koen olevani kaukana kaupungista ja ihmisistä. Minun ja sivilisaation välillä on erämainen saari. Saari muistuttaa pienoiskoossa muodoltaan ja maisemaltaan Ärjänsaarta. Jos ei ole aikaa retkeillä Ärjään, voi samaa mystisyyden ja salaperäisyyden tunnelmaa tavoittaa Toukassa. Mietin, mistä syystä Toukka lumoaa minut. Hiekkaperäisessä maassa tönöttävät tukevat männyt, rannoilla huojuvat tervalepät, koivujen rungot ponnistavat lyhyinä, käkkyräisinä niukasta alustasta. Poikkean saaren sisäosiin. Nyt lunta on vähän, ei tarvitse uppuroida suksien kanssa. Tuuli kuhahtelee, huojuvien männynrunkojen välejä raidoittaa sininen taivas. Suksen jälki viiltää hankea, täällä on siis joku muukin hiihtänyt. Seuraan jälkeä. Saaren keskiosa on joskus hakattu, mutta nyt siinä kasvaa jo tukeva männikkö. Täällä kuulen kaikuja Ärjän hengistä. Aurinko kutsuu minua takaisin jäälle.

Hiihtelen kohti saaren länsipäätä. On hiki, vaatteet ovat märkinä ihoa myöten. Tällä puolen saarta ei tuuli viilennä. Toukansalmen Paltamon puolella näkyy liikkujia. Sinne ei parane hiihdellä, salmi on välissä ja yleensä sula. Kivesvaaran hakatut laskettelu-urat loistavat valkoisina. Yksi moottorikelkka päristelee vastaan. Kelkoista on se hyöty, että ne kovettavat lumet hyviksi hiihtäjän hiihdellä. Tai rikkovat jäisen lumen pinnan, kuten nyt. Ne toimivat hiihtäjälle myös indikaattoreina, vieläkö jäälle uskaltaa mennä. Saaren länsipäässä on laavu, johon pysähdyn evästelemään. Tässä olen ennenkin kahvini hörpännyt ja miettinyt, mihin päin jatkan matkaani. Vetäisen villapaidan takin päälle, viluttaa. Kaivan repusta kahvit ja pullaa. Ei tällä kertaa Pentti Linkolan suosittelemaa kotona leivottua korvapuustia, vaan marketista ostettua omenaunelmaa. Mietin Toukan kohtaloa.

Oikotie Ouluun Toukansaaren kautta on ollut esillä yli 40 vuoden ajan. Luonnonsuojelijat vastustavat sitä. Oulujärvi ja Toukansaari ovat liian arvokkaita pätkittäväksi silloilla ja tiellä. Toukanlampi on matala ja veden virtaukset kärsisivät mahdollisista pengerryksistä. Järvi kuljettaisi liikennemelun kauaksi. Tiehanke kaivetaan aika ajoin esille. Joku kirjoitti muutamia viikkoja sitten Kainuun Sanomissa, että ylitystie tuo asukkaita Kainuuseen, kun matka Ouluun lyhenee 20 minuuttia. En ymmärtänyt kirjoittajan logiikkaa. Kai uusia asukkaita tulee työn eikä tien perässä. Vetää tie toisinkin päin, muuttajia Kajaanista Ouluun. Joku puuhamies perustelee, että ylitystien ansiosta Oulujärvi tulee useampien ihmisten ulottuville. Luulenpa, että Ouluun menijät pyyhältävät satasta siltaa pitkin ja korkeintaan sillan ylitettyään tuumaavat, että olisi pitänyt pysähtyä. Kuka välittää kääntyä takaisin, kun on kiire määränpäähän. Järvi täytyy löytää muulla tavoin kuin siltaa pitkin huristelemalla. Esimerkiksi hiihtämällä. Lehden pääkirjoituksessa ehdotettiin ylistystie-nimen muuttamista oikotie- tai maisematieksi. Kirjoittaja uskoi nimen muuttamisen tuovan tielle kannattajia. En ymmärrä, miten nimen muuttaminen voi poistaa luonnolle koituvan haitan.

Sama ilmiö toistuu hiukan pohjoisempana Kollajan ja Vuotoksen altaiden rakentamishankkeiden ympärillä. Eivätkö luonnonystävät voi koskaan hengähtää, onko jatkuvasti oltava valmiustilassa? Me ihmiset saatamme nähdä saman asian täysin vastaväreinä. Tosin jotkut tulkitsivat allasintoilun vaalienaluspuheiksi. Toivottavasti!

Mietin huomisia vaaleja. Olen tehnyt tavallista enemmän työtä selvitellessäni itselleni, mikä puolue ja kuka henkilö ottaa vastuuta ympäristöasioista. Tärkeinä niitä tunnuttiin pidettävän, mutta keinot eivät olleet kovin mietittyjä. Lähetin jopa muutamille ehdokkaille kysymyksiä sähköpostilla itselleni tärkeistä asioista. Eivät nuo välittäneet vastata. Sain mielipiteet selville muulla tavoin.

Tätä kirjoittaessani tiedämme vaalien tuloksen. Ei vaikuta hyvältä. Taloustutkimuksen tekemän kyselyn mukaan valtaosa vastanneista asettaa ilmastonmuutoksen kärkisijoille, kun heiltä kysyttiin omaan elämään vaikuttavista asioista. Se ei mielestäni näy kuitenkaan äänestyspäätöksissä. Pelkään, että kovin kovat arvot ovat nousemassa esille. Vaalitulos osoittaa, että ihmiset hyväksyvät ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi yhdeksi energialähteeksi ydinvoiman. Minua se ei vakuuta, eikä lohduta. Jostakin uraani on saatava, mutta omille nurkkajuurilleen suomalaiset eivät uraanikaivosta halua. Huoli on pois, jos se kaivetaan aboriginaalien tai intiaanien asuinseuduilta. Myös jätteet on johonkin sijoitettava.

Katselen pitkin järvenselkää. Lännessä taivaalle nousee tummanharmaa pilviverho. Osasinpa oikeaan aikaan lähteä hiihtämään. Pakkaan reppuni ja lähden jatkamaan Toukan kiertämistä. Ei kannata kauemmaksi lähteä, kun ilma muuttuu. Toukkaa on vaikea jättää. Palaan istumaan kaatuneelle puunrungolle ikiaikaisen harmaiden oksien väliin. Metsä on vihreä - männyt, katajat, rahkasammal, puolukanvarvut. Pilviverho saavuttaa auringon, maisema muuttuu yksiulotteiseksi. Hiihdän saaren ainoan mökin rantaan. Valkeat pylväät kannattelevat kuistin kattoa, somat penkit sijaitsevat kuistin molemmin puolin. Tuossa olisi mukava ilta-auringossa juoda kahvit ja katsella mielensä sisäisiin kuviin. Palaan autolle. Tänään ehdin vielä hyvin pesaista muutaman ikkunan päästämään pääsiäisvaloa huoneisiin.

▲Alkuun


KEVÄTKUVIA

Unohdettu vene

▲Alkuun


JOEN PAPPA: TARINAA JOELTA

Asuin lapsuuteni ja osan nuoruudestani Oulujoen päivänpaisteisella puolella pohjoisen rannan välittömässä läheisyydessä. Joki oli osa elämääni. Kasteisen aamun ensimmäisinä tunteina kaivoin viereiseltä pellolta matopurkkini täyteen. Juoksin paljain jaloin onkivapaani kannatellen isolle kivelle. Kivi kohosi korkealle joen pinnasta. Se sijaitsi lähellä Hintankursua. Sinne pääsi hyppelemällä pienemmiltä kiviltä toiselle. Kiven takana oli suojainen syvänne. Isot ahvenet viihtyivät siellä. Aamusyönnillä sainkin niitä ison vartaallisen. Ongenkohoa katsellessa haaveilin rakentavani joskus jonkinlaisen veneen, päästäkseni ylävirtaan uistelemaan.

Samassa talossa asui perheenisä, joka oli saanut uistellessaan suuren lohen. Puhuttiin, jopa kahdenkymmenen kilon painoisesta. Pato ei vielä silloin vapaita vanginnut. Lohet pääsivät nousemaan joen yläjuoksulle.. Mielikuva siitä saaliista kantoikin minut myöhemmin ”veneen” rakentamiseen.

Pato oli jo rakennettu. Asuin perheeni kanssa kaukana joesta kuivan metsän keskellä. Sen laitamalla rakensin kovalevystä” jollan”. Oikeaan jokiveneeseen ei taitoni riittänyt. Eikä sen tekemiseen tarvittavia välineitä. Talon isäntä, nähtyään puuhani nauroi varmaan elämänsä makeimman naurun: ”että pahvinen vene” En tiedä monennenko ”hullun” merkin silloin hattuuni sain? Vesikelpoinen siitä kuitenkin tuli. Neitsyt matka tehtiin Oijärven kalarikkaalle selälle..

”Jolla” kelpasi myös suurenlohen saaneen perheenisän pojallekin. Iijoen Aatsingin lohien uistelija hänkin. Lainasi sitä usein ja opetti minut vetämään viehettä lähellä rantaa, lepikkojen vierestä. Tasapohjainen ”jolla” antoi siihen mahdollisuuden. Hauet viihtyivät rantavesissä.

Uistelin joen eteläpuolella, Kauppilan rannan kohdalla vavannokka tärähti voimakkaasti. Uskoin uistimen tarttuneen johonkin pohjassa olevaan oksankarahkaan. Kelasin rissaa. Käsissä tuntui muutama voimakas potku. Vapa taipui luokalle. ”Se on lohi”! parkaisin ääneen. Innosta vapisten sain saaliin kelattua pintaan. Joesta nousi iso hauen pää kita ammollaan, Uistin oli kiinni leukaluussa, mutta minkä muotoinen kala. Se oli kuin Bumerangi. Selkäranka oli jäykistynyt mutkalle. Kunniallisen lopun se kuitenkin sai köyhän perheeni ruokapöydässä.

Näin vuosikymmenien päästä vieläkin ihmetyttää millä tavalla hauki on saalistanut ja mikä tällaisen invaliditeetin on saanut aikaan?

Joen pappa

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: MELOJA

Millainen on ihminen, joka unelmoi kajakin ostosta? Hän on haaveilija, joka etsii kartoista uusia teitä. Hän haluaa kulkea kaukana valtaväylistä, tutkia saarten sopukat, laskea rantojen kivet. Hän toivoo saavansa nukkua yötuulen supinaan, herätä auringon paahteeseen. Hän haluaa vaipua mietteisiinsä veden hiljaisuudessa, keskustella laineiden liplatuksen kanssa. Levoton hän on, pitkästyy helposti, jos tunnit ovat liiaksi toistensa kaltaisia. Maisemaa täytyy vaihtaa. Hän rakentaa vaikka itse kanoottinsa, jos sitä ei muuten pysty hankkimaan. Niin isäni teki 40-luvulla. Kanootti oli tehty kankaasta! Ei minun äitini, Pohjanmaan lakeuksien kasvatti, uimataidoton, sitä tajunnut ennen kuin oli kanoottiin jalkansa astunut ja melontaretkelle lähtenyt. Isäni kai minut veden saloihin synnytti.

Haaveilija tuijottaa karttoihin kaikkialta maailmasta ja unelmoi kesästä. Sininen väri kartassa saa hänet innostumaan. Jäistä vapautuva vesi kaihoamaan kaukaisuuksiin. Musta joki saa hänen silmiinsä utuisen katseen.

Haave voi elää vuosia ennen toteutumistaan. Melonnasta haaveileva tutkii läheisen kansanopiston esitteitä, että löytyisikö niistä melontakursseja. Hän ei luovuta, vaikka kesän kurssille ei enää mahdukaan. Hän soittaa opistolle kysyäkseen, eikö opettaja sittenkin ottaisi innokasta kurssilaista ylimääräiselle paikalle. Ei, kursseilla on pidettävä huoli turvallisuusmääräyksistä. Puhelin vaipuu vaiti haaveilijan syliin.

Haaveilija elää seuraavaan kevääseen. Kuume nousee, onko melontakursseja. On, mutta sellaisena viikonloppuna, jolloin hän ei pääse. Taasko toive pakenee teillensä? Haaveilija vannoo itselleen, että kaikesta huolimatta hän hankkii kajakin tulevana kesänä, vaikka ei ole perehdytystä lajiin eikä välineisiin vielä saanutkaan. On jo ikää ja aika toteuttaa unelmiaan. Virtaava vesi kutsuu häntä mukaansa.

Unelman toteuttaminen on hidasta, vaikeaa. Kajakkikaupat ovat kaukana Etelä-Suomessa. Haaveilija tilaa tuoteluettelon liikkeestä. Kesäkuumalla aivot höyryävät lukijan päässä, kun hän yrittää päästä kajakkien salaisuuksista perille. Pyörryttää. Hinnankin pitäisi olla kohdallaan. Naapurin tyttö lainaa Meloja-lehtiään, kertoo matkoistaan ja antaa arvokkaita neuvoja. Haaveilijalla on viimein tilaisuus käydä muutamassa melontavälineitä myyvässä kaupassa pääkaupunkiseudulla, mutta ei niistä vielä osaa sopivaa kulkuvälinettä valita. Tieto kylläkin lisääntyy. Ja innostus.

Tulee kesälomamatka Etelä-Savoon. Mökkiin on asetuttu ja alkaa paikallisten matkailuesitteiden tutkiminen. Ahaa, läheisessä melontakeskuksessa järjestetään muutaman tunnin melontakursseja! Haave alkaa näkyä lähempänä, se muuttuu suunnitelmaksi. Paikat varataan, eväät tehdään, reppu pakataan.

On kuuma päivä. Melontakeskus kuhisee ihmisiä ja järvi litisee veneitä. Niiden sekaan puikahdamme oppaamme kanssa. Saimaa keinuu alla, aurinko paahtaa päällä, vesi kimmeltää. Oikea ote melaan löytyy, ponteva käden ojennus vetää kajakin vauhtiin. Pois veneväylältä, edessä ovat sokkeloiset saaret, korvissa oppaan neuvot. On kesän hieno hetki, yhtä veden kanssa! Kolmen tunnin melonnan, evästelyn ja uintilenkin jälkeen rakot käsissä tuntuvat ilkeiltä. Hiki valuu, auringon kilo pakottaa silmiä. Rannassa pidetään vielä pelastautumisharjoitukset. Kyllä, melonta on minun lajini!

Mutta vielä ei ole omaa kajakkia. Ehkä oma malli on jo löytynyt. Tulee syksy ja taas matka Etelä-Suomeen lähelle kajakkikauppoja. Odotus kipristää mahassa, nytkö. Ajankohta on väärä, syksyllä valikoimat ovat olemattomat. Yhtä merkkiä aloittelija kuitenkin saa sateessa kokeilla. Tukka märkänä kokeilija palaa rantaan. Kajakki on liian iso kooltaan. Haave valuu jälleen viileneviin vesiin, odottamaan koivujen puhkeamista silmuihin. Milloin uudet mallit tulevat liikkeeseen? Toukokuussa.

Läheinen joki peittyy jäähän. On aikaa tutustua Meloja-lehden sisältöön, eri kajakkityyppien vertailuihin. Joskus katse karkaa joelle, joko jäät sulavat, joko näkyy vettä. Aloittelija lyö suunnitelman lukkoon: toukokuussa taas etelään ja kurkistamaan melontakaupan valikoimaan. Joko tänä keväänä haavekuva terävöityy vaikkapa linjakkaaksi punaiseksi kajakiksi? Melojan tarina on kesken.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: ILMASTO MUUTTUU - ENTÄ IHMINEN

Ilmasto lämpenee eniten pohjoisessa. Suomi lämpenee kolmesta yhdeksään astetta seuraavan sadan vuoden aikana. YK:n hallitusten välisen ilmastopaneelin arviointiraportin mukaan maapallon lämpeneminen on lähes varmasti ihmisen aiheuttamaa. Hätkähdyttävät otsikot lehdissä pysäyttivät helmikuun ensimmäisellä viikolla. Helmikuun toisena päivänä julkaistiin kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n osaraportti. Se osoittaa, että maapallon ilmaston lämpeneminen aiheutuu kiistatta ihmisen toimista. Muutamat nimekkäät henkilöt kuten USA:n entinen varapresidentti Al Gore ja viimeksi meidän kotoiset Jorma Ollilamme ja arkkipiispa Jukka Paarma ovat avanneet suunsa ja kehottaneet toimiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Hyvä niin, erittäin hyvä.

Olen pohdiskellut ihmisen hyödyntämien luonnonvarojen riittämistä sillä kotikutoisella viisaudella, jonka matemaattis-luonnontieteellis-kasvatustieteellinen koulutukseni on minulle antanut. Ihmettelen taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn vaatimusta. Eikö ole mahdollista elää Telluksella ilman jatkuvaa talouskasvua? Ehkä minun on ryhdyttävä opiskelemaan taloustieteitä, jotta tämän ymmärtäisin. Minun maalaisjärkeni sanoo, että maapallo ei voi kestää kiihtyvää kasvun, luonnonvarojen kuluttamisen ja ihmisen vaurastumisen kiihkoa.

Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä hillitäkseen ilmastonmuutosta? Meille annetaan ohjeita sammuttaa turhia valoja, vaihtaa hehkulamput energialamppuihin, suosia joukkoliikennevälineitä, kierrättää jne. Ok, niin teemme. Sen lisäksi voimme ottaa järjen käyttöömme.

Olen seurannut omakotialueilla, järvien rannoilla, metsien kätköissä toinen toistaan isompien lukaalien rakentamista. Kun perhekoko pienenee, talojen koko kasvaa. Miksi? Talo saattaa olla kooltaan pari sataa neliötä, mutta neliöt eivät enää riitä koon ilmaisemiseksi. Pitää ottaa käyttöön kuutiot. Tietääkseni ihminen liikkuu vielä maan pinnalla eikä ole oppinut lentämään. Olohuoneet rakennetaan yli viisi metriä korkeiksi. Miksi jokaisella pitäisi olla kotonaan katedraali? Eikö olisi ekotehokkaampaa mennä seurakunnan rakentamaan kirkkoon vaikka joka sunnuntai, tietenkin kävellen tai polkupyörällä? Niissä kuulemma ollaan huolestuneita, kun yhä harvempi käy jumalanpalveluksessa. Olisi kirkonmiehiltä ja -naisilta yksi huoli vähempänä. Myös minun tuntoani pistää asumisneliöpohdinnoissa. Muutin nimittäin yksiöstä kaksioon. Tuhlausta sekin.

Kun rakentaja pohtii talonsa lämmitysjärjestelmää, hän tietenkin laskee, mikä on edullisin ratkaisu hänen kukkarolleen. Päättäjien pitäisi tukea ympäristön kannalta kestäviä energiaratkaisuja, esim. maalämpöjärjestelmää. Ruotsissa n. neljännes pientaloista lämpiää erilaisilla lämpöpumpuilla, Suomessa vasta n. viisi prosenttia. Kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa insinöörikoulutuksen saanut mies kertoi talonsa lämmitysjärjestelmäratkaisusta. Hän ei ollut uskaltanut laittaa pari vuotta sitten rakentamaansa taloon maalämpöä, koska piti järjestelmän tekniikkaa epävarmana. Minun isäni laittoi omakotitaloonsa maalämpöjärjestelmän jo v. 1981 eikä hän ole edes teknikko koulutukseltaan. Tekniikasta kiinnostunut ihminen kylläkin. Ensimmäinen lämpöpumppu kesti 25 vuotta. Isäni osoitti ennakkoluulotonta ajattelua. Ehkä ratkaisun takana oli nuukuuttakin. Pitäähän maan uumeniin kätketty ilmainen energia käyttää hyödyksi.

Ihminen on aina hyödyntänyt viisauttaan tehdäkseen elämästään miellyttävämmän. On keksitty työtä helpottavia koneita ja laitteita. Niin paljon, että niissä mennään yli järjellisyyden. Mahtaisimmeko pärjätä ilman monia teknisiä laitteita, joita kotiin hankitaan energiaa syömään? Ovatko hampaat paremmassa kunnossa, jos ne harjataan sähköhammasharjalla kuin leivän voimalla? Entä yhä hienommat kotiteatterilaitteet, tietokoneet jokaisella perheenjäsenellä, talojen ulkoseiniä valaisevat lamput, tehokkaat kaupunkimaasturit? Jollakin perheellä kuului olevan yli 300 neliön loma-asunto. Missä on raja, jossa tulemme järkiimme? Mistä otamme energian, jota mukavuudenhalumme ja itsekkyytemme vaatii?

EU:ssa on herätty ilmastonmuutokseen. Valitettavasti se näyttää johtavan siihen, että lisäydinvoiman perään on alettu haikailemaan. Ja Suomessa vesivoiman. Eivät uhkat näytä loppuvan. Sen sijaan, että päättäjät puhuisivat energian säästämisestä, mietitään, millä yhä kasvava energiantarve tyydytetään. Pieniä viitteitä säästämisen tarpeellisuudesta ilmastopaneelin raportin julkistamisen jälkeen näyttää olevan onneksi havaittavissa. On tehtävä tavoiteltavaksi sellainen hyvä elämä, joka ei perustu kasvavaan kulutukseen vaan luonnon kannalta kestävään kehitykseen. On lyhytnäköistä tukeutua vain ydinvoimaan kasvihuoneilmiön pysäyttämiseksi. Kansainvälisen ydinenergiajärjestön IAEA:n mukaan uraania riittää vain ehkä 50 vuodeksi. Ihmisen viisaus on nyt kanavoitava energiatehokkuuden lisäämiseen ja kehittämään uusiutuvia energialähteitä. Saksan avaruuskeskuksen ja Euroopan uusiutuvien luonnonvarojen neuvoston raportin mukaan uusiutuvalla energialla voitaisiin kattaa jopa 70 prosenttia maailman sähköntuotannosta v. 2050.

Teollistuneiden maiden on kannettava ensisijassa vastuunsa sen muutoksen pysäyttämiseksi, jonka olemme aiheuttaneet. Paljon kysymyksiä on ratkaistavana, mutta jos ihmiskunta niihin tosissaan paneutuu, saattavat ratkaisut löytyä piankin. USA:kin kehitti ydinpommin tarpeisiinsa uskomattoman nopeasti toisessa maailmansodassa. Näin tuntuu uskovan Heikki Ikonen Kainuun Sanomien alakertakirjoituksessaan. Onko tultava sodan tai jonkin muun katastrofin, ennen kuin ihminen oppii tyytymään vähempään?

Haluan omilla ratkaisuillani olla vaikuttamassa siihen, että meillä säilyisi talvi ja kesä, kevät ja syys kokea luonnon monimuotoista kauneutta ja rauhaa. Haluan säilyttää hiljaiset metsäpolut, joiden kuusikkoon voi hukuttaa väsymyksensä. Haluan, että joet saavat virrata vapaina niin, että ajatukset voivat tempautua niiden mukaan. Eikä kysymys ole vain minun iloistani, vaan ihmiskunnan mahdollisuudesta jatkaa suhteellisen tasapainoista elämää maapallolla. Pertti Linkola on joskus kirjoittanut, että ihmisen pitäisi oppia nauttimaan hitaasta souturetkestä läheiseen saareen, jossa kaivetaan repusta pullollinen kahvia ja kotona leivottuja korvapuusteja. Ehkä on elettävä riittävän vanhaksi tajutakseen tämän.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


REIJO HEIKKINEN: HUISKETTA JA SUIHKETTA OULUJÄRVEN PALTASELÄLLÄ

Kevättalvella, kun pimeä kaamos kaikkoaa ja auringon hohtava kehrä kiertyy yhä korkeammalle, Oulujärven jääkentät saavat aivan uuden ilmeen: utuiset ja ajoittain luotaantyöntävän alakuloiset lumiaavat muuttuvat silloin hohtavan houkutteleviksi jääaavoiksi. Horisontti siintää etäällä ja huikaiseva sinitaivas kaartuu korkealle. Koko pitkän pimeän talven sisällä olon jälkeen mielikin avartuu ja silmä etsiytyy yli jääkenttien kaukaisuudessa siintäviin saariin, taivaanrannassa kohoaviin vaaroihin tai siellä täällä kyykkiviin pilkkijöihin. Sellaisena huikaisevan kirkkaana kevättalven päivänä maailman näkee kouriintuntuvan kolmiulotteisena.

Jääaavalla ei ole tungosta Rauhanniemen isäntä linkoaa lunta Paltaselällä.
Paltaselän jäätie

Loskaisen alkutalven jälkeen kuluva helmikuu on kuin toisesta maailmasta. Tuuli on puhaltanut pohjoisesta ja selkeä korkeapaine on jämähtänyt koko Skandinavian ylle. Hohtavan kirkkaina päivinä Oulujärvi on tarjonnut parastaan. Sen jääpeitekin on vahvistunut alkutalven rospuuttokelien jälkeen. Ei siis ihme, että jääkentillä on voinut liikkua melko vapaasti. Paltaselän ylitse kulkeva jäätiekin on saatu viimein auki. Paltaselkä on talvisin vanhastaan ylitetty jäätietä myöten. Viime vuosisadalla sitä ajanjaksoa, jolloin järven jääkansi oli riittävän vahva kulkea eikä lunta ollut haitaksi asti, kutsuttiin Kainuussa kieräksi. Entisaikaan kierän aikana Oulujärvellä riitti kulkijoita. Silloin rantakylien asukkaat vierailivat ahkerasti kyläpaikoissa tuttuja ja sukulaisia tapaamassa. Joskus hevosmatkat päättyivät tosin onnettomasti, kun jää salakavalasti heikkeni altapäin ja matkalaiset suistuivat sulaan. Vaarallisia paikkoja olivat salmet ja jokisuut sekä saarten kärjet, joissa virtaamat kalvoivat jään salakavalasti ohueksi. Vankin jääkansi on ollut yleensä Oulujärven Paltaselällä, jonka rantakylien asukkaat ylittivät asiointimatkoillaan.

Kaukaisuudessa siintävä Riuttakari on päämäränä
Paltaselän suihkijoita

Aurinkoisilla keleillä Paltaselällä on riittänyt vilskettä. Sen sijaan Ärjän- ja Niskanselillä on ollut hiljaisempaa, siellä vain kalastajat ovat olleet lumikelkoillaan liikkeellä. Kuuluvat saaneen kohtalaisia matikka- ja kuhasaaliita. Kalastuksen ammattimiehet on helppo tunnistaa jo kaukaa varmoista liikkeistä ja monipuolisista jäävarusteista. Nopein liikkein he tempaisevat sätkyttelevät mateet jäälle, laittavat pyydykset jälleen kuntoon ja säntäävät muille apajille. Sunnuntaipilkkijät on myös helppo tunnistaa. Kun heitä lähestyy, he tempaisevat pilkkinsä avannosta, kokoavat kimpsunsa ja kiiruhtavat uutta avantoa kairaamaan. Kalastajien ohella jääkentillä näkyy nyt myös hiihtäjiä, jotka voivat kantavalla lumella hiihtää minne mielivät. Suihkijat eivät yllä aivan samaan vauhtiin kuin valmiilla hiihtoladulla, mutta vapaudentunne on sitäkin suurempi. Ei edes aurinkoisena kevätpäivänä jääkentällä ole samanlaisia ruuhkia kuin höylätyillä hiihtoladuilla. Jokainen saa hiihtää omaan tahtiinsa kohti etäisyydessä siintäviä saaria. Jokainen saa valita oman kulkureittinsä: jotkut lykkivät lylyä kovettuneella kelkkauralla, mutta toiset suihkivat hohtavan puhtaalla umpihangella, johon suksi vain hieman uppoaa. Umpihankisuksia ei jääaavoilla tarvita. Uusin suksin jäähiihtoon ei kannata kuitenkaan lähteä, sillä karhea lumi ja rosoinen jää syövät nopeasti suksenpohjat urille.

Pilkkijöitä Paltaselällä Järkevä umpihankihiihtäjä etsiytyy vanhalle kelkkapolulle, jos aavalta sellaisen löytää.

Hiihtotamineidenkaan ei tarvitse olla viimeisen muodin mukaisia, sillä kukapa aavalla pääsee arvioimaan asusteiden muodinmukaisuutta. Monella hiihtäjällä on vetojuhtanaan koira, joka kieli pitkällä tempoo tohkeissaan isäntäänsä pitkin aavoja. Hetki vain ja suihkija katoaa pieneksi pisteeksi jääaavalla.

Jääsurffausta ja varjokiitoa

Paltaselän jäälle on viime vuosina ilmaantunut myös jääsurffaajia, jotka kiitävät pohjolan puhureissa pitkin jääkenttää. Navakassa tuulessa surffaajan vauhti voi kohota jopa 60 kilometriin tunnissa. Hurjimpaan vauhtiin yltävät kuitenkin varjokiitäjät, joiden pallopurje voi liidättää hurjapäät jopa 80 kilometrin vauhtiin. Vihuripäissä suuri purje paukahtaa levälleen ja tempaa surffaajan hetkessä huimaan kiitoon. Välistä kypäräpäinen mies ponnahtaa ilmaan, mutta tömähtää sitten jäälle ja katoaa hetkessä vastarannan tuntumaan. Jos huimassa vauhdissa iskeytyy rosopaikkaan, voivat luut olla vaarassa. Kolhuja hurjapäät eivät näytä kuitenkaan pelkäävän. Jäätiellä on näkynyt myös riippuliitäjiä, jotka tempaistaan moottorikelkan ja liki parisataa metriä pitkän vetoköyden avulla yläilmoihin. Värikkäät varjot kieppuvat jonkin aikaa jään yllä, mutta liukuvat sitten hallitusti alas. Muutamalla riippuliitäjillä on selässään myös oma voimanlähde: ärhäkkä moottori ja kehikon suojassa propelli, jonka avulla he kohoavat jäältä korkeuksiin. Muutaman kymmenen metrin korkeudesta näkymät ovat kuulemma huikaisevia. Siellä täällä lakeutta kiitää peräkanaa pieniä pisteitä: moottorikelkkailijat karauttavat kaukaisuuteen. Lumi vain pöllyää heidän perässään. Silloin tällöin kelkkailijat pysähtyvät tupakkatauolle, tarkistavat menopelejään ja paistattavat päivää. Mitään untuvaviiksisiä pärinäpoikia he eivät ole vaan keski-ikäisiä, hieman jo tukevoituneita äijänköriläitä, joita viehättää jääkenttien väljyys, viimeinen vapauden reviiri. Ryhmä muistuttaa entisaikaan ritarijoukkoa kypärineen. Hetkessä he karauttavat kaukaisuuteen ja jäljelle jää leijailemaan vain kelkkojen pistävä savunkatku. Muuten jääkentän kulkijat ovat melko sekalaista seurakuntaa. He voivat olla autoilijoita, joiden mökkimatkaa Paltaselän jäätie lyhentää huomattavasti, hevosmiehiä, jotka juoksuttavat ravihevostaan jäällä ja traktorimiehiä, jotka kuljettavat puutavaralasteja Paltaselän saarilta. Selällä voi olla myös koiravaljakkoja, jotka harjoittelevat valjakkokilpailuihin, tai lapsiperheitä, jotka pinnistelevät pulkkineen, rattaineen ja eväineen Pihlajasaaren laavulle makkaranpaistoon.

Varjon varassa vauhtiin Varjon varassa vauhtiin Lumikelkka kaahaa pitkin lumista aavaa ja jättää jälkeensä sankan katkun.
Öinen jäätie

Yöllä jäälakeudella on hiljaista. Vain muutama kulkija uskaltautuu pimeyden keskelle ja silloinkin vain auton lämpimässä. Aluksi vastarannalta läikähtää vain heikko valokiila, mutta sitten valokiila terävöityy ja voimistuu. Jäätien kuopissa ajovalot poukkoilevat välillä ylös ja alas, kunnes tulija on kohdalla tyrkkien häikäiseviä valokiiloja kohti kaupunkia. Ohittavan auton kuskin kasvoista näkyy vain aavemainen häivähdys. Pian jäällä näkyy vain pari punaista perävaloa, jotka katoavat pimeyteen. Sen jälkeen aavalla on hiljaista. Vain loppumaton tähtitaivas kaartuu jääaavan yllä.

Karhuvartijan tähdistö ja sen kirkas tähti Arcturus ovat etelässä. Neitsyt ohittaa juuri etelän. Pohjan kruunun puoliympyrän muotoinen tähdistö on korkealla Herkuleen ja Karhunvartijan välissä. Laajalla jääaavalla, jossa rantakylien yksinäiset talojen valot eivät juuri häiritse, pohjoisen taivaankannen tähdistö pääsee todella oikeuksiinsa. Avaruuden syvyydestä tuikkivat tuhannet tähdet viestinä aikojen takaa.

Keskellä jäistä lakeutta, joka uhkaavana ja autiona levittäytyy ympärillä, purevan tuulen nipistellessä poskipäitä ja korkeuksiin kaareutuvan tähtitaivaan alla ihminen voi kokea koko kosmisen orpoutensa. Hän on kuin tyhjyyteen heitetty solumöykky ja sinne unohdettu.

Aurinko painuu mailleen Paltaselän lumiaavan taa. Paltaselän raju railo

Mitättömyyden kliimaksia tehostaa vielä tieto, että tuossa jalkojen alla, muutaman kymmenen sentin vahvuisen jääkuoren alla huljuu 20-metrin vahvuinen vesipatja, hiljainen, hiilenmusta ahventen valtakunta. Ja varmaan jossain tuolla pohjan syvänteissä, yksinäinen madevanhus juuri luikertelee liekopuiden seassa. Ehkä sekin katselee kohti korkeuksia ja pohdiskelee olevaisen kysymyksiä. Jossain pohjakiven kupeella haukivanhuskin uinailee horroksessa ja haaveilee kirkkaista kevätpäivistä ja rantakaislikon riemuista. Vahvatkin jäät voivat olla ajoittain vaarallisia. Sen koin tässä eräänä päivänä, kun jäällä kulkiessani kuului ensin raju jylinä ja liki puolimetrinen jää huojahti kuin maanjäristyksessä. Hyvä, että pystyssä pysyi. Kokemus oli hyvin epätavallinen ja pelottavakin, mutta todellinen yllätys paljastui rannan tuntumassa. Keskelle jääkenttää oli syntynyt noin kuusikilometrinen railo, joka oli katkaissut jäätien niin, ettei railoa voinut ylittää. Siinä sitä liki kymmenen kilometrin lenkin jälkeen ihmeteltiin, kuinka railon voi ylittää. Onneksi paikalle sattui avulias kelkkamies, jonka kyydissä pääsimme railon yli kuivin jaloin. Mahtava on luonnonvoima, joka tällaisia jälkiä synnyttää.

Kuvat: Reijo Heikkinen

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: JÄÄHUILU

Jäälautat

JÄÄHUILU

Laskeudun joen hyiseen sulaan.
Pyydän sen jäistä kättä:
leikkaa pois mieleni pimeä varjo.

Lännessä aurinko venyttää pastellijuovaa,
saaren musta selkä rikkoo horisontin.
Kuuset palelevat usvapeiton alla.

Silmänräpäys repäisee jään,
railosta helähtää kirkas laulu.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: VIRRAN LUMO

Luin joulun aikaan Tommy Tabermannin kirjoittaman novellin. Siinä ovelle koputti salaperäinen vieras, joka tarjoutui pesemään ihmisten jalkoja. Lempeästi jaloille vettä valaen ja puhellen vieras vieritti vähitellen väsymyksen raskaan kiven ihmisen rinnasta. Tarina oli kaunis. Se sysäsi ajatukseni liikkeelle. Mikä voisi olla salaperäinen samarialainen, joka murentaisi väsymykseni hiekanjyväsiksi? Mikä olisi tuuli, joka pöllyttäisi jyväset maan ääreen, palaamattomiin? Joki, se voisi olla joki. Minun oli lähdettävä etsimään vastausta.

Kävelen Ämmäkosken rannoille. Näen mustana virtaavan veden ja aavistan vastauksen. Lämmintä ja herkkää liikahtaa mielessäni. Haluan upottaa kireän otsani joen kylmään kalvoon. Jos hukutan murheeni ja väsymykseni virran vesimolekyylien sekaan, jäävätkö ne sinne? Hajoavatko ne pienen pieniksi väsymysatomeiksi? Hajoavatko ne niin, ettei niistä, kerran niiden rantauduttua, tule enää samanlaista väsymyksen kokoonpanoa kuin ne alkujaan olivat? Voisivatko ne liukua vesimolekyyleihin limittyneinä joen pyörteissä Oulujärveen, Oulujokeen ja mereen asti? Merivirrat kuljettaisivat niitä yhä kauemmaksi, Itämerelle, valtamerille saakka. Vähitellen ne haihtuisivat veden mukana, kohoaisivat taivaalle. Kunnes taas sadepilvistä laskeutuisivat takaisin maanpinnalle, vesiin, jokiin. Palaisivatko ne minun murheikseni takaisin? Mietin, olisiko mahdollista tutkia, kauanko kestää vesimolekyylin matka kaukaisille merille, kun veden vaihtuminen Oulujärvessäkin kestää yhdeksän kuukautta.

Laskeudun Kalkkisillalle Renforsin talon laiturille. Terva tuoksuu. Tuijotan jokea kysyen, mitä se voisi minulle kertoa. Vesi virtaa vahvana, määrätietoisena tunnelivoimalan aukosta. Pyörteet kisailevat keskenään. Jos yksi pyörre on edellä muita, säntää kohta takaa toinen sen edelle. Yhä uusia pyörteitä heittäytyy kepeään kisaan. Spiraalit pyörteiden ympärillä laajenevat, supistuvat, katoavat, nousevat uudelleen pintaan.

Nostan katsettani alajuoksulle päin. Tehtaan valaistu entisöity tiilipiippu ja surulliseksi kutistunut, Eino Pitkäsen suunnittelema funkkistyylinen toimistorakennus kertovat tarinaa niistä sadasta vuodesta, jolloin Kajaani Oy on ollut kaupungin hyvinvoinnin luoja. Virran pyörteissä kohoilee ohuita, kirkkaita jäälauttoja. Nekin kisaavat keskenään. Tuolla nousee pupujussin hahmoinen figuuri. Pyöreä selkä ja korvat pitkin kylkiä. Pupujussi vajoaa veden alle, nousee uudestaan pintaan. Pyörii, pyörii vinhasti joen juoksussa. Sen vieressä purjevene taistelee olemassaolostaan. Purje kallistuu, vene hoippuu, hörppää vettä ja vaipuu veden alle. Muutamien metrien päässä se pongahtaa taas pintaan ja nousee ylpeänä pystyyn. Matka jatkuu, kunnes uusi pyörre imaisee sen veden hyiseen valtakuntaan. Jossakin kohoilee jäinen kalan selkäevä, villisti kuin lohilordien aikaan.

Minua hymyilyttää. Voisin seurata huimaa kisaa loputtomiin, mutta palaan todellisuuteen. Minä seisomassa sateenvarjon alla itsekseni hymyillen, naurua pidätellen. Maagisesti vangitsevaan virtaan tuijottaen. Saattavat koirantaluttajat katsoa pitkään. On viisainta lähteä kävelemään.

Nousen tervakanavan reunaa Kyynäspäänniemen rantapolulle. Linnanvirrassa uiskentelee lukemattomia sorsapareja. Joukossa kelluu muutamia telkkiäkin. Aiemmin olin kuullut, että lämpimän syksyn harhauttamina ne olivat ruvenneet pesimispuuhiin.

Linnanvirta tulee useasti uniini. Uni toistuu samanlaisena. Joki on musta ja syvä. Vesi syöksyy väkevästi Ämmäkoskea kohti. Minun on ylitettävä virta, mutta silta on hutera. Vain muutamia lankkuja joen päällä, eivätkä nekään yllä koko joen yli. Ensin on päästävä Linnanraunioille, sitten Teppanan rannalle. On hypeltävä lankulta toiselle. Kulku on epävarmaa. Ei ole edes kaiteita, mistä pitää kiinni. Katson lumoutuneena, kun vesimassat vyöryvät liki lankkuja. On oltava rohkea, jos haluaa päästä toiselle puolelle. Koski pauhaa, hyppään virran yli. Onnistunko, en ainakaan huku? Uni päättyy siihen.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


TALVIKUVIA

Soutaja Rantajäät Jokisuisto

Veneitä rannalla

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: VUOSI VAIHTUU - ENTÄ SITTEN

Vuodenvaihteessa ilma jatkuu poikkeuksellisena. Lunta on vain hennosti maan peitoksi, vettä sataa ja on harmaata. Kovin erilaista on kuin useimpien entisten talvien kiukkupakkasten aikaan: ilma hytisee sinistä kylmyyttä, pienikin ääni kalahtaa repivästi korvaan. On puettava untuvatakin alle villaista, käteen rukkasten päälle lapaset, huppu villamyssyn suojaksi, vielä kaulaliina hyistä viimaa torjumaan. Näissä varustuksissa on ollut turvallista astua ulos kodin lämpimästä. Mutta nyt on kuunneltava tarkasti, ropiseeko katolla. Katsottava ikkunasta pimeälle pihalle, onko varauduttava sateeseen?

Vuoden vaihtuminen aiheuttaa hysteriaa. Ihmiset hullaantuvat tavaratalojen mainosten tulviessa postilaatikkoon ja lehtien sivuille. Pitää ostaa mahtiraketteja, Jätti Vulcanoita, Pyro Powereita, säpinäpusseja, kiinareita, papatteja (onko niitä vielä?). Noihinkin menee jo erään mainoksen mukaan yli 50 euroa rahaa. Näiden omien latausten lisäksi järjestävät useat kunnat näyttävän ilotulituksen. Eikö se riittäisi? Voitaisiinko omien ilotulitteiden ampuminen kieltää edes kaupunkien keskustoissa ja lähialueilla kuten tehdään esim. Tampereen ja Jyväskylän ydinkeskustoissa? Ensimmäiset pamaukset kuulin aatonaattona päivällä. Se oli vasta lievää alkusoittoa. Varsinainen ryske alkoi aattona kuuden maissa. Joka puolella viuhui, räiskähteli, sähisi, pimahteli. Kun ajelin kotikadulla, meinasin saada osuman. Pienet pojat latasivat jonkin pamahtavan aivan autoni edessä. En tiennyt, miltä puolelta olisin pommin kiertänyt. Onneksi minulle, paukku lensi kadun varressa olevan talon pihaan. Lapsuudenkotini on lähellä joen rantaa, josta viime vuosina on järjestetty kaupungin ilotulitus. Niin nytkin. Olin varautunut asianmukaisesti korvatulpilla ja kömpimällä peiton alle hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Turhaan. Kun tykistökeskitys alkoi, eivät korvatulpatkaan antaneet unirauhaa, suodattivat vain meteliä hiukan. Maa jyrähteli, ilma räsähteli, taivas jylisi, pilvet heijastivat räjähdysten värit kelmeänä takaisin. Kauanko meteliä kesti, sitä en jaksanut kellosta katsoa. Silmiä kiinni puristaen kestin urhoollisesti vihollisen tulituksen ja uudenvuodenyön taistelun.

Mutta ei koettelemus tähän loppunut. Aamulla lähdin lenkille jokivarteen. Olin mielessäni varautunut siihen surulliseen näkyyn, minkä pommien jäljiltä tiesin kaduilla odottavan. Tämänkertainen maisema järkytti minua. Joen ylittävän sillan kaiteelle oli unohtunut rakettien hylsyjä. Torin rannalla ja Suvantorannassa oli hurinahyrrien ja punaisten pörriäisten jätteitä, rakettien tikkuja, vihreitä, keltaisia, punaisia paperinriekaleita. Pahinta kaikesta oli joen alennustila. Jäällä lojui muovikasseja, pizzalaatikoita, kaljapulloja, muovisia ja pahvisia ilotulitteiden kuoria. Siellä täällä oli surullisen näköisiä nokilänttejä kuin tulipalon jäljiltä. Mitä joki on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Pietari Brahekin käänsi selkänsä hävitykselle. Rannoilta roskat voidaan kerätä (kuka kerää, mikä maksaa?), mutta miten joki peittää nöyryytyksensä? Jäät ovat ohuet, ei niille voi mennä siivoamaan. Onko odotettava koko pitkä talvi ennen kuin joen pinta puhdistuu jäiden sulamisen myötä? Vai onko huokaistava kuten Koskenniemi: Tulis talvi ja lumin ne peitteleis!! Puhisen kiukkua. Ovatko ihmiset menettäneet lopullisesti järkensä? Mikä panee kylvämään mustaa ruutia, kemikaaleja, raskasmetalleja ja euroja taivaalle vaivaisen vuodenvaihtumisen kunniaksi? Eivätkä ne pysy taivaalla, ennen pitkää ne leijailevat alas. Suomessa ammutaan erään lähteen mukaan 1-2 miljoonaa erilaista ilotulitetta. Haukun mielessäni paukuttelijoita sivistymättömiksi. Korjaisivat edes jälkensä! Vähitellen kiukku laantuu, muuttuu ahdistukseksi. Toivon muutosta ihmisten ajatteluun, mutta se tuntuu mahdottomalta kehitykseltä tätä menoa seuratessa. Mikä voisi korvata nykyisille ja entisille pikkupojille sähisevän tulilangan tuoman latauksen? En ole onneksi ainoa roskaantumista kummasteleva. Moni näyttää pysähtyvän mietteissään ja puistelevan päätään. Kumma kyllä ihmettelijät ovat vanhempaa ikäpolvea. Taitaa nuoriso vielä nukkua! En pohdinnoistani huolimatta voi käsittää vuoden vaihtumisen aiheuttamaa riehaantumista. Johtuuko se kenties ihmisten erilaisesta aikakäsityksestä? Itse ajattelen ilmeisesti aikaa janana, jolloin uuden vuoden alkaminen ei ole tavallista yötä kummempi taitekohta. Jos aikakäsitys on syklinen, mieltää ehkä vuoden kierron merkkipäivät ainutkertaisina. Tiedän toki ilotulitteiden alkuperäisen merkityksen: niiden avulla karkotettiin pahoja henkiä onnen ja menestyksen saamiseksi. Onko kuitenkin kysymys jostakin muusta? Vielä asia ei ole minulle selvinnyt.

Paluumatkalla välttelen katsomasta joelle, ettei avantouinnin vaikuttama valoisa mieli painu maahan. Nostan katseeni Pöllyvaaran kuusikkoon, vaaran jyhkeään silhuettiin. Annan mieleni levätä Koivukosken rantarinteillä, lehtikuusten latvoissa. Kuurnan puolella joen pinta on koskematon, jää kirkasta. Ehkäpä ilotulitusprobleemani selviää seuraavaan vuodenvaihteeseen mennessä. Siihen on 365 päivää aikaa.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


HUOLESTUNEEN KALAMIEHEN TOIVE UUDELLE VUODELLE

Talvikala

Mitä toivon Uudelle tulevalle vuodelle?

Vaelluskalojen pääsylle takaisin kotijokien kutukoskiin ja virtoihin on ilmestynyt isoja uhkia!

Toivon aktiivisuutta ja kannanottoa mahdollisimman monelta, joka tuntee tärkeäksi Oulu- Ii- ja Kemi-/Ounasjoen saamisen takaisin uhanalaisten vaelluskalojemme lisääntymis- ja elinalueiksi. Oulun kalatie on antanut meille pienen aavistuksen siitä, mitä voi tapahtua, kun ryhdytään tosissaan kalateiden ja jokien kunnostushankkeisiin.

Jalot kalamme elävät tänä päivänä veitsenterällä. Useimmille ainoa havainto oman meremme lohesta on yhä harvinaisempana kaupan kalatiskeillä pötköttävä herkku; mereltä tai jokisuilta ryöstöpyydetystä lohesta viilletty filee. Useimmat kauppojen tiskeillä näkyvistä oman meremme lohista ovat nykyisin peräisin Tornio- Kalix- ja Simojokien korvaamattoman arvokkaista villilohikannoista.

Uhanalaisten vaelluskalojemme pelastamiseen, kalateiden rakentamiseen, jokien kunnostamiseen jne. liittyvien kirjoitusten ja kannanottojen vastapainoksi tarjotaan toiselta puolelta mielikuvia uhkista, jotka koskettavat meidän jokaisen arkielämää. Mielikuvat siitä, että joet on jo tuhottu ja loputkin täytyy rakentaa, koska muuten sähkö loppuu kesken, ovat systemaattista ja tarkoitushakuista harhaanjohtamista voimayhtiöiden ja joidenkin poliitikkojen taholta. Meille halutaan luoda menettämisen pelkoa. Menettämisen pelko on aina ollut tehokkaimpia tapoja pitää kurissa ja nuhteessa meitä Suomalaisia.

Vesivoiman loppuun rakentaminen esim. raiskaamalla vaikkapa Iijoen koko keskijuoksun vapaa osuus; toista sataa kilometriä vapaita virtoja, suvantoja ja koskia, on edesvastuutonta. Tuhoamalla vaelluskaloiltamme jäljellä olevat ja valitettavasti vuosikymmeniä patoamalla estetyt ja toistaiseksi edelleen suljetut luontaiset lisääntymisalueet ei ratkaista millään tavalla Suomen energiatarpeita. Vesivoima ei ole ratkaisu energiaongelmiimme. Tästä huolimatta oltaisiin kepeästi rallatellen ja ilman omantunnontuskia hävittämässä jo pelkästään Iijoen osalta ainakin 200 000 - 300 000 lohen ja meritaimenen vuosittainen luonnonmukainen lastenkammari. Lastenkammari, johon tie olisi helppo avata ja emokaloille pääsy järjestää. Luonnonympäristö, joka pystyisi tuottamaan terveitä ja selviytymiskykyisiä jalokalojen poikasia. Oulujoen virtojen patoajien lohenistutusvelvoite on samaa luokkaa kuin olisi pelkästään Iijoen kyky tuottaa luonnonpoikasia. Toki yhdellä järkyttävällä erolla: tänä päivänä keinotekoisesti laitoksissa kasvatetut poikaset tuhoutuvat jo yli 90 prosenttisesti joutuessaan luonnonympäristöön. Luonnonpoikasten selviytyminen on yli 3 kertainen. Kemi-/Ounasjoelle suunnitellaan vähintäänkin samaa luokkaa olevaa raiskausta ja tuhoamista kuin Iijoelle. Kun laki estää toistaiseksi suunnitelmien toteuttamisen, ollaan lakiakin nyt ehdottelemassa muutettavaksi tarkoituksiin sopivaksi. Kenen tarkoituksiin?

Raha puhuu jälleen. Toisaalta kun puhutaan rahasta yhdistettynä voimayhtiöihin, varmaankin jokaisella lienee tänä päivänä myös oma henkilökohtainen käsitys siitä, mihin energiantuottajien kasvaneita voittopotteja kilokuutiokaupalla ammennetaan. Jotkut harvat ja valitut jaolle päässeet ovat saaneet kokea miltä todellinen kultainen kosketus tuntuu. Kosketus ei enää näy riittävän, seuraavaksi halutaan todellinen kultainen syleily. Toisaalta taas nuukia ollaan, kun kalateihin ei oltaisi valmiita päästämään edes kuutiota taivaalta satanutta vettä!

Mitä voidaan tehdä vaelluskalojemme puolesta? Jalojen kalojemme ikiaikaisia lisääntymisalueita ja poikasten kasvualueita on vielä tuhoamatta ja hävittämättä kohtalaisen paljon. Alueita olisi riittävän paljon pitämään yllä meremme lohi- ja meritaimenkannat elinvoimaisina ja jopa kasvattamaan niitä moninkertaisiksi nykyisestä tilasta.

Oulujärven saastuttamissuunnitelmien vastavoimaksi tarvittiin -80 luvulla Oulun kaupungin päättäjien kannanotto 100 000 asukkaan puolesta. Myös vaelluskalojemme etua hoitamaan ja puolustamaan tarvitaan iso voima. Mistä se löytyy?

Suomen satojatuhansia kalastuksen harrastajia asian ainakin uskoisi kiinnostavan erityisen paljon; sieltä löytynee riittävä määrä sellaisia, jotka kokevat harrastuksensa niin tärkeäksi, että ovat valmiita ilmaisemaan mielipiteensä harrastuksensa arvokkaimpien kohteiden; jalokalojen puolesta!

Oulujoki on meille paikallisille tärkeä ja niin pitää ollakin. Mutta nyt on perimmältään kysymys koko vaelluskalakantojemme tulevaisuudesta. Luonnolla on monesti ihmeellinen kyky toipua ja korjata vaurioitaan ja nyt meidän vastuullamme on, annammeko sille mahdollisuuden toipumiseen.

Meillä on jäljellä kaksi vaihtoehtoa ja jompikumpi niistä täytyy valita:

Joko, tuhoamme loputkin jäljellä olevat luonnon tarjoamat lisääntymis- ja elinmahdollisuudet vaelluskalojemme jälkeläisiltä. Annamme myös nykyisessä muodossaan jalokalakannat tuhoavan merikalastuksen jatkua muuttumattomana.

Tai, autamme lohen ja meritaimenen takaisin niiden kotikoskiin ja virtoihin. Järkeistämme myös merikalastuksen lähtökohdaksi ja perusteiksi sen, mitä kulloinkin olemassa olevat kannat vaarantamatta niiden tulevaisuutta, kalastusta kestävät. Samalla tulemme pelastaneeksi uhanalaiset kalakantamme ja turvaamme mahdollisuuden hienoihin elämyksiin villien luonnonkasvattien parissa myös tulevaisuudessa.

Sinun valintasi ja mielipiteesi ratkaisee.

Paremman Uuden Vuoden toivotuksin:

Veikko Rantala, Muhokselta

▲Alkuun


OULUJOEN PUHTAAN VEDEN TALVITAIMEN, ENTÄPÄ JOS OLISIKIN TOISIN?

Eipä olisi ihan ensimmäiseksi uskaltanut veikata, -80 luvulla kun tapeltiin sellutehtaan tuloa vastaan, että 2006 Muhoksella soudetaan taimenta joulupöytää juhlistamaan. Jos tuolloin olisi arvannut ääneen esittää, että Muhoksen vesissä pian vuosituhannen vaihteen jälkeen ui jälleen myös lohi ja meritaimenkin, niin pyöreään ja pehmustettuun koppiin olisi pikapassituksella päässyt.

Tarina lapsesta, josta piti kasvaa Oulujärven rannan jättiläinen

Tovin aikaa taaksepäin -80 luvulla Suomeen synnytettiin sellulapsi. Alulle sen yhdessä panivat isot metsäherrat. Kun lapsonen oli yhdessä alulle saatettu, sai se lahjaksi sellaisen perimän, että siitä kasvaisi mahtava ja ennen näkemätön. Herrat tiesivät somasta lapsosesta kasvavan suuren ja komean jättiläisen, jonka ruokahalu olisi valtava. Mutta kun paljon syö, niin paljon tulee myös toisesta päästä. Ja sitäpä herrat nyt yhdessä pohtimaan, mistä paikka, johon voisi lapsonen rauhassa ahterinsa asettaa ja huoletta löysätä kaameat sotkut ja liemet, jotka jatkuva ahmiminen aikaansaisi.

Naamat punoittaen ja suupielet hymyssä selluisät istuivat ja arvailivat toinen toisilleen sitä, kuinka paljon täyteen mittaansa vartuttuaan tuon jätin, metsien molokin, kitaan ammennettaisiin petäjäistä pureskeltavaksi. Mutta mistä se istumapaikka löytyisi, mistä löytyisi jätille mieluinen koto? Kainuu ja Oulujärven ranta, siellä olisi petäjäistä ikiajoiksi ja iso vesi jätin perästä pursuvat kaameat sotkut upottaa! Herrat toinen toistaan ja itseään kiittelivät, nostivat maljan jos toisenkin, suuren viisautensa kunniaksi! Isät päättivät houkutella lapselleen myös kummeja, Kainuun petäjäisen kansan isäntiä, jotka kummeiksi päästessään ilomielin ruokkisivat jättiä metsiensä puilla. Tuuma oli ylen viisas ja kiiruusti herrat sitä ryhtyivät täytäntöön panemaan.

Toisin kuitenkin kävi. Ei meitä, jotka karmean jätin perästä kohta tulvivista sotkuista ja liemistä parkua pidimme ja hädässä huusimme, alun perin montaa ollut. Mutta joskus vähänkin on paljon! Toimitimme tietoa tulevasta pitkin veden vartta. Kun tarpeeksi huutaa, niin kyllä joku sen kuulee!

Oulun kaupungin isät ja äidit kuulivat ja kauhistuivat sitä, mitä kohta jokea pitkin Oulun lapsosten vesikuppeihin valuisi. Suuttuivat ja yhdessä karjaisivat lastensa puolesta! Karjaisu oli niin kova ja mahtava, että herratkin sitä säikähtivät. Sellulapsonen, josta piti kasvaa jätti, käyskenteli jo Oulujärven rannoilla sovitellen paljasta ahteriaan sopivaan paikkaan. Mieluisan paikan se oli isiensä opastamana jo löytänytkin rannasta, Kajaanin seudulta. Kita ammollaan se hiljaa odotti petäjäistä kohta tulevaksi. Kuullessaan Oulun kaupungin isien ja äitien karjaisun lapsi säikähti! Säikähti niin, että hyppäsi pystyyn ja juoksi paljas ahteri vilkkuen karkuun Kainuun mailta. Perässä juoksivat selluisät, jotka yrittivät lasta kiinni saada ja seisauttaa. Juostiin siinä tovi jos toinenkin. Välillä piti herrojen jo pysähtyä ja hengähtää ja eväspullosta vahvistukseksi kupponen kulauttaa. Juostiin ja viimein isät tavoittivat itkevän ja parkuvan lapsosensa, saivat sen joukolla seisahtumaan. Juostessa matkaa oli taittunut pitkälti ja paluuta ei Oulujärvelle ja Kainuun maille enää ollut. Mikä nyt neuvoksi?

Herrat katselivat ympärilleen ja huomasivat saapuneensa meren rantaan. Rannalla näytti olevan sopivan näköinen paikka istuttaa lapsi rauhoittumaan. Lasta tyynnyteltiin ja yhdessä se istumaan saatiin. Mutta voi ja ohhoh! Lapsi istui ja hymyili leveästi, avasi kitansa ammolleen jääden odottamaan pureskeltavaa. Oli löytynyt koto missä olla ja istua, ahmia kyllikseen ja vielä suurempi vesi löysätä perästään kaameat sotkut. Taas herrat onnittelivat toinen toistaan ja itseään! Eväspullo kaivettiin esiin ja maljoja nostettiin yksi jos toinenkin suuren viisauden kunniaksi.

On mukava muistella noita menneitä juttuja kun nyt puhtaissa vesissä saa jalokaloja soudella! Miltähän tuntuisi, jos selluliemissä ja dioksiinikeitoissa vaappujaan pitäisi liotella? No onneksi ei ole kokemusta moisesta. Tämän episodin tarkempien tapahtumien kertominen jää toiseen kertaan. Kerron kyllä mielelläni jos vaan lukijat niin toivovat.

No, entäpä miten kävi kirjoittajan tämän vuoden joulutaimenelle?

Huonostihan siinä olisi käynyt, jos ei tuota ¨uutta syksyä¨ olisi tullut. Eipä siinä auttanut muu kuin heti rauhoitusajan päätyttyä hakea mökiltä jo talviteloille laitettu vene takaisin. Ja ei muuta kuin taas Montan alle soutamaan!

No soutaa kyllä piti melko pitkään; meinasi jo mennä usko Oulujoessa ja muuallakin hyvin pelittäneisiin vaappuihinkin.

Kunnes. Vapa notkahti ja räikkä pärähti! Pakko tunnustaa, että pikkuisen saattoi käsikin täristä kun taimenta haaviin tähtäilin. Kaunis kala; parikiloinen. Kaiken kruununa omin käsin vuoltu kapula; Hakeva, tukevasti suupielessä.

Joulupöydässä on taas Oulujoen herkullista taimenta niin kuin viimevuonnakin, perinne siis saa jatkoa!

Jouluisin terveisin Muhokselta jossa taas kirkon kellot soivat lohta leipää:

Veikko Rantala

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: JOKI TULVII

Merkillinen joulukuu. Lenkille pitää lähteä kumisaappaat jalassa ja sateenvarjo kädessä. Marraskuussa sataneet lumet ovat sulaneet, jäät vesistä hävinneet. Vettä on satanut monta viikkoa. Tänään on kuitenkin kuiva päivä. Lehdistä olin lukenut, että Kajaaninjoella on aloitettu syysvesien ohijuoksutukset. Vettä oli yläjuoksulla järvissä jo siinä korkeudessa kuin säännöstelijä sen talveksi yleensä jättää. Mutta Oulujärveen vettä mahtuisi.

Kävelen Koivukosken alle. Yksi tulvaluukku on avoinna. Siitä työntyvä vesimassa on vakuuttava voimassaan. Tuijotan veden massaa ja liikutun. Oma häilyvä mieleni asettuu paikoilleen, jotakin vahvaa ja ehdotonta vielä on. Rannalta ei ole kiirettä pois. Vesi pärskyy alas vasten kiviä, koukkaa lahden kautta, ärjyy Kyynäspäänniemen ympäri, laantuu vähitellen mustiksi vesipatjoiksi ohi linnanraunioiden matkallaan kohti Ämmää. Tällainenko Kajaaninjoki on ollut, kun historiantutkija Johannes Messenius oli 1600-luvulla vankina Kajaanin linnassa? Olen ihmetellyt, kun olen kuullut, että hän kirjoitti sen aikaisissa oloissa, kosteassa majassa kosken partaalla mittavan 14-osaisen historiateoksen Scondia illustrata. Jatkan matkaani rantakallioilta alas Kyynäspäänniemen lahdekkeeseen. Puro tunkee vettä lahteen, puut seisovat kuin kevättulvan aikaan rantavedessä. Nyt tulva ei innosta, oudoksuttaa ja mietityttää kyllä. Kynskillä on mies kalassa. Vastaantulija kysyy minulta huvittuneena, että olenko tulossa pilkiltä. Nauramme yhdessä, että jäät sulivat alta pois. Näky joen varrella on absurdi, musta ja märkä maa, vyöryvä koski. Talojen ikkunoissa loistavat jouluvalot kuin väärään aikaan sytytettyinä. Minä ja koko ihmiskuntako tämän on aiheuttanut itsekkäällä kaiken haluamisellaan? Voinko olla vielä suuremman muutoksen estämässä tai edes hidastamassa? Vai Luojako meille järjestää nyt vettä ennätyskuivan kesän jälkeen? Jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Ämmäkoskella on auki kolme patoluukkua. Vesi syöksyy jyrkästä putouksesta vasten kallioita, vesipisarat ja -höyry kohoavat metrien korkeuksiin. Joki vaahtoaa valkeana kapeaan kuiluun. Renforsin talon kohdalla se jo rauhoittuu. Rantamilla kävelee ihmisiä kameroineen. Luonto on järjestänyt meitä yhdistävän näytöksen: joulutulvan. Karolineburgin lehtikuuset seisovat tyynenä rinteessä. Mitä tuuminevat tästä esityksestä?

Myöhemmin lähden käymään isäni kanssa vanhempieni mökillä. Pihakalusteet jäivät marraskuun lumen alle. Nyt on hyvä aika käydä ne nostamassa sateelta suojaan. Mökki sijaitsee Kajaanin Koutaniemellä syvän, vihreävetisen lammen rannalla. Samalla voimme käydä katsomassa Oulujärven ja lammen veden korkeutta. Tuntuu oudolle laskeutua mökkitietä lammen rantaan. Lampi on tyyni ja vihreä kuin kesällä. Nostelemme rivakasti penkit ja pöydän suojaan. Tutkimme veden korkeutta, ei se juuri ole noussut. Ilmeisesti lammen vedenpinta on yhteydessä Oulujärven korkeuteen. Istun kirjoittamaan mökkikirjaan. Tuijotan lammen tyyneen hiljaisuuteen. Nyt ovat ne pyhäinpäivän harmaat hetket, jotka jäivät tänä syksynä kokematta. Yhtäkkiä herään. Tuuli tohisee voimakkaasti männyissä, mutta lampi on tyyni. Taasko mieletön näky? Mietimme asiaa isäni kanssa. Lähden ottamaan asiasta selvää. Etsin jotakin, jonka voisin heittää lampeen. Onko vihreys vettä vai jäätä? Kiviä ei kangasmetsästä löydy, mutta käpyjä kyllä. Heitän muutaman kävyn. Ne kopsahtelevat virkeästi lammen pinnasta. Lammessa on ohut jää, jonka päällä on muutama sentti vettä.

Joulukuun päivän hämärän aika on lyhyt kokemiseen, on lähdettävä pois. Ajamme Koutalahden uimarantaan. Rantavesissä on jäälauttoja, mutta muuten järvellä näkyy jopa vaahtopäitä. Vesi on noussut ainakin elokuisen kanoottireissun vedenkorkeuteen verrattuna. Lehdestä olin lukenut, että Oulujärven pinta on ollut marraskuun lopussa 40 senttiä pitkäaikaisen keskiarvon alapuolella. Käytän paluumatkalla isääni Ämmäkosken rannoilla. Hän on elättänyt perheensä Ämmäkosken voimalaitoksen koneenhoitajana. Isäni muisteli, että joskus kevättulvien aikaan Ämmäkoskella saattoivat olla kaikki tulvaluukut auki. Katselen pimentyvää maisemaa, valot syttyvät, valaisevat linnanrauniot ja rannat, joki elää kiihkeästi vapauden hetkiään. Tänä hetkenä haluaisin esittää kiitokset Pietari Brahelle siitä, että hän on perustanut Kajaanin kaupungin näin hienolle paikalle. Myöhemmin illalla pilvipeite rakoilee niin, että kirkas tähti pilkistää taivaalta. Lapsi minussa ajattelee, että se voisi olla joulutähti.

Ämmänkosken voimalaitos
Kuva: Reijo Heikkinen

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


KONSTANTIN: JOEN LAULU

Olen vuntsinut asian näin:

On joessa sanat ja kuohussa laulu, juokseva virta kuin maisemataulu.

Ei kahlitse riemua lumi ei jää, soi ilmassa korennon keväinen hää.

Haurasta voimaa nuo perhoset uhoo, tällaista näytelmää tuulet ei tuhoo.

Joki on aika, se talveksi jäätyy, kesällä elää ja mereksi päätyy.

▲Alkuun


REIJO HEIKKINEN: TALVITULVIA JA SYNKISTÄ KAAOSTA

Kuluva talvi on Kainuun kulmakunnilla - kuten varmaan muuallakin - ollut säiden osalta varsin poikkeuksellinen. Lumi lankesi maisemaan jo lokakuussa ja talvesta näytti tulevan perin hyinen. Loka-marraskuun vaihteessa sankat nietokset peittivät maiseman. Kipakat pakkaset hyydyttivät nopeasti pikkulammet vankkaan jääpeitteeseen ja avarat järvenselätkin saivat jääkatteen.

Aakkovaara marraskuussa Marraskuun maisemaa

Kuljeskellessani marraskuun alkupuolella Kajaanin Akkovaaran maisemissa hyisenä, mutta kuulakkaan kirkkaana talvipäivänä, luonto näytti upeimmat puolensa. Vaikka aurinko jaksoi vain vaivalloisesti nousta metsän rajan ylitse, se loihti kuitenkin huurteiset puut upeaan väriloisteeseen. Siellä täällä hangessa näkyi jäniksen jälkiä ja muutamia jänis loikki valkoisessa talvipuvussaan laajan pirunpellon laitamilla. Talitiaiset pyrähtelivät siellä täällä kitukasvuisten mäntyjen latvoissa ja etsivät pakkasessa evästä.

Mutta sitten talven selkä taittui ja säät muuttuivat totaalisesti: alkoivat viikkokausia kestäneet räntä- ja vesisateet, lehmänkielenkosteat lounaistuulet ja römppäkelit. Valkeat hanget katosivat nopeasti lämpötilan pysytellä sitkeästi nollan yläpuolella. Marraskuun lopulla nietokset olivat kadonneet liki kaikkialta. Laskettelukeskukset vaikeroivat lumen puutteesta ja sanomalehdetkin voivottelivat niiden tappioita.

Lumettomassa Kainuussa, kuten muuallakin pohjoisessa, alkoi todellinen kaamos, jollaista harvoin näkee näillä tienoilla. Lumettomuus aiheutti synkistä synkimmän pimeyden, jossa päivän ja yön eroa ei juuri huomannut. Valkoisen talviturkin hankkineet cityjäniksetkin loikkivat pihapiirissä maisemaan sopimattomina kummajaisina ihmetellen säiden nopeaa vaihtelua.

Koivukosken voimalan patoluukut auki Ämmänkoski, putous voimalan takana

Oulujoen reitin järvet täyttyivät pian jatkuvista sateista ja sulaneesta lumesta. Itsenäisyyspäivän tienoilla paikallislehdissä uutisoitiin, että vedenpinnat olivat jo säännöstelyn ylärajoilla useissa järvissä. Sitkeät sateet ja lumien sulaminen nosti mm. Sotkamon ja Hyrynsalmen reittien järvien vedenpinnat säännöstelyn ylärajoille ja useassa paikassa jopa ylikin. Tulvat Kainuun mailla joulukuussa ovat hyvin harvinaisia, mutta tänä syksynä nekin on nyt sitten päästy näkemään. Kajaaninjoen voimaloissa oli ryhdyttävä itsenäisyyspäivän jälkeen ohijuoksutuksiin, jollaisiin on jouduttu turvautumaan viimeksi kuutisen vuotta sitten. Koivukosken tulvaluukkujen kautta juoksutettiin tulvavettä parhaimpien kevättulvien lailla. Valtavesi vyöryi kohti Kajaanin linnaa, joka näytti hieman orvolta poikkeuksellisten talvitulvien keskellä. Vedet vyöryivät kohti Ämmäkosken voimalaa, josta vesipatja syöksyi sitten jylisten ohijuoksutuksessa liki viisimetrisestä putouksesta voimalaitoksen alapuolelle. Putouksen jylinä kantautui laajalle ja muistutti paikallisia asukkaita entisistä ajoista, jolloin kahlitsematon Kajaaninjoki jylisi valtoimenaan ja lumosi voimallaan monet etelän turistit. Tulvajuoksutukset eivät ole olleet viime vuosina kovin tavallisia ja talvijuoksutukset ovat tuiki harvinaisia Kainuun kulmakunnilla. Oulujärveen toki vettä mahtuu, sillä marraskuun lopulla järven vedenpinta oli kuivan kesän vuoksi vielä noin 40 senttiä normaalia alempana. Ohijuoksutuksia saa jatkaa vielä pitkään ennen kuin Oulujärven rantalaiturit ovat vaarassa. Oulujärven jäät ovat huvenneet lenseiden säiden vuoksi. Kun marraskuun alkupuolella pilkkimiehet ja muutamat ammattikalastajat karauttelivat jo moottorikelkoilla apajapaikoille, joulukuun alkupuolella jääkentät sulivat silmissä. Paltaselällä vain sinnikkäimmät pilkkimiehet uskaltautuivat heikoille rantajäille pilkkimään. Tosin heilläkin oli jäänaskalit kaulallaan ja ylimääräinen, muovipussissa säilytettävä vaatekerta repussaan siltä varalta, että jäihin pulahtavat. Katselin uhkarohkeaa pilkintää jonkin aikaa ja toivoin, etteivät kalaäijät sulaan suistu.

Pilkkimes apean vetisellä Paltaselällä 23.11.2006 Kohti Kajaanin linnaa Paltaselän jääaavaa

Jos lämpimät römppäkelit vielä pitkäänkin jatkuvat, voi olla, ettei Oulujärven jäätietä Paltaselälle tänä talvena ennätä avata. Jää ei ehdi vahvistua tarpeeksi. Pitkäaikaisen keskiarvon mukaan Oulujärven selät jäätyvät marraskuun puolivälin tietämillä miehen kantavaan jäähän ja jo tammikuussa talvitiet entisaikaan aurattiin liikenteelle.

Toivottavasti tuulten suunta muuttuu ja hyiset napa-alueen tuulet viimein pääsevät tekemään tehtävänsä ja talvi viimein koittaa tänne Tulevaisuudessa jääkentät jäävät ilmastomuutoksen vuoksi vain haaveeksi ja Oulujärvi lainehtii koko talvikauden synkkänä, harmaana ja luotaantyöntävänä.

Reijo Heikkinen
Kuvat: Reijo Heikkinen
11.12.2006

▲Alkuun


PEKKA JURVELIN: ITSENÄISYYSPÄIVÄN PUHEESTA UTAJÄRVELLÄ 6.12.2006

”…Mitä eniten Suomessa, isänmaassani puolustaisin?

En Nokiaa tai formulamestareita
miljonäärejä, jotka maksavat veronsa ulkomaille

En Fortumia, mutta koskia puolustaisin
viimeisiä suomalaisia koskia
joita voimayhtiöt nyt hamuavat

viimeisiä vanhan metsän sirpaleita puolustaisin
ikimäntyjä, joiden äärellä sielu lepää

Sielunmaisemiani puolustaisin…”

▲Alkuun


MERIKOSKEN YSTÄVÄ: NÄKYMÄ TUIRAN SILLOILTA

Tuiran silloilta avautuu taas - ennen armeliasta lumipeittoa - armoton näky: Merikosken pohjakivikot paistavat tylyinä ja ankeina. Tuossa on kuitenkin tarjolla suuren maineikkaan kosken pohjaa, jossa vesi edelleenkin virtaisi kiivaana. Näin on tilanne, vaikka Oulujoen lohella ja erityisesti sukupuuttoon kuolemisen partaalla elävällä Itämeren meritaimenella on huutava puute kutu-ja poikastuotantopaikoista!

Kalatutkija Timo Yrjänä on jossain esittänyt, että Hupisaarien purot voisivat toimia poikastuotantoalueina, samalla hän väläytti myös tietyn vesimäärän juoksutusta vanhaan kosken uomaan. Tuo ajatus on mainio. 5-10-15 m3/s tai miksei 25 m3 sekunnista, joka olisi vain 10% Oulujoen virtaamasta juoksutettaisiin pysyvästi vanhaan uomaan. Syntyi poikastuotantoalue, joka suurimmillaan vastaisi pienen pohjanmaan joen poikastuotantoaluetta. Oulu antaisi meritaimenelle elintärkeän lahjan.

Veden juoksutus uomaan vaikka sitä vähitellen vuosien myötä kasvattaen olisi mitä mainioin kulttuuriteko! Olen varma, ettei Oululla ei tule olemaan koskaan mahdollisuuksia päästä kulttuuripääkaupungiksi ennen kuin se palauttaa ainakin osan vanhasta sielunmaisemastaan, kosken äänen kaupunkiin.

"Merikosken ystävä"

Tyhjä jokiuoma

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: JOEN KUTSU

Kohtuullisen raskas työviikko on takana. Joulu on tulossa ja huolet jouluvalmisteluista tunkeutuvat mieleen. Tänä iltana on siis aloitettava viikkosiivous. Väsyttää mielettömästi, kuten perjantai-iltana tavallisesti. Mieli on musta, päätä särkee, itkukin on pienen vastoinkäymisen päässä.
Imurointi, matot ulos. Siivoussanko esille, vettä, pesuainetta, moppi.

- Joelle, heikko kutsu kuiskaa.
On siivottava, huominen vyöryy päälle. Hermot ovat kireällä. Kohta olen saanut keittiön luututtua.
- Joelle, lähde joelle.
Ei! Eteiset ainakin on saatava siivottua. Moppi rämähtää lattialle. Taisin antaa sille vähän lähtövauhtia. Lähtiköhän maalia kynnyksestä? Tuhannen siivouslasta! Tekisi mieli paiskata moppi ikkunan läpi pihalle, vedet pitkin seiniä.
- Joelle, vesi on mustaa, kutsu kuuluu voimakkaammin.
Eteiset vielä, ei enempää tänä iltana.
- Joelle, ei kello vielä ole liian paljon!

Siivousvauhti kiihtyy. Minun on pakko päästä joelle. Koko viikko on mennyt sisällä, en ole ehtinyt jokea tervehtimään. Jääkööt loput touhut huomiselle. En voi vastustaa kutsua, lähden avantoon.

Talsin kadulla, räntäsade heittelee kosteita riekaleita sateenvarjoon. Katse on maassa. Taitaa lumi sulaa pois ja jäät. Kengät kastuvat. Ajatukset pyörivät menneen viikon asioissa. En näe vastaantulijoita, vain omat väsyneet ajatukseni.

Käännyn rantapolulle. Kuusen oksat ovat pitkät, raskaat. Nostan katseeni, vilkaisen joelle. Avanto on musta ja laaja. Vesi kutsuu, joki on tyyni. Onnen kosketus nousee syvältä, rauhoitun. Pukuhuoneessa ei onneksi ole muita, saan yksin kuunnella ilmastointilaitteen hurinaa.

Olen miettinyt useasti avantouinnin merkitystä. Oululainen dosentti Pirkko Huttunen on tutkinut avantouinnin ja kylmän fysiologisia vaikutuksia. Hänen mukaansa kylmäaltistus vapauttaa aivolisäkkeestä beetaendorfiinia, joka on kipua lievittävä yhdiste. Se aiheuttaa myös mielihyvää ja voi jopa johtaa riippuvuuden syntyyn.

Avantouinti on ihmiselle stressitekijä. Se vapauttaa stressihormoneja verenkiertoon, mutta ei lyhyen kestonsa vuoksi ylikuormita elimistöä. Avantouinnin stressi koetaan positiivisena, energiaa antavana. Toisaalta uimari myös kokee, että avantouinti lievittää henkisen jännityksen aiheuttamaa stressiä. Kun ihminen on stressaantunut, stressihormonien pitoisuudet ovat koholla. Avannossa elimistö käyttää hormonit puolustusreaktioon kylmää vastaan, jolloin hormonipitoisuudet laskevat ja stressi laukeaa.
Mutta onko avantouinnin merkitys pelkästään fysiologinen ilmiö?

Sini Saren on selvittänyt pro gradu -tutkielmassaan haastattelututkimuksella avantouinnin vaiheita Kajaanissa sekä uimarien henkilökohtaisia kokemuksia lajin parissa. Hänen mukaansa yhteys luontoon oli kaikille hänen haastattelemilleen uimareille erittäin tärkeää. Avantouimarit seurasivat säätilan vaihteluita, muuttolintuja ja vuodenaikojen vaihtelua. He kuvailivat uimisen tuomaa kiireettömyyden, itsensä voittamisen sekä stressin vähenemisen tunnetta. Myös hiljentymisen ja rauhoittumisen kokemukset olivat tärkeitä.

Ehkä Sarenin tutkimuksen tulos vastaa sitä päätelmää, joka minulle on muodostunut vuosien avantouintiharrastuksen aikana. Mutta olen pohtinut vielä muutamaa tekijää. Onko uinti ihmiselle houkuttelevaa siksi, että suuri osa ihmisestäkin on vettä? Voisiko se olla ihmisen kaipuuta johonkin alkuperäiseen? Ehkä keho haluaa lähemmäksi omaa olomuotoaan, myös talvella.
Mietin, onko veden arvoitus erityisen kiehtovaa meistä, jotka olemme syntyneet veden merkeissä.
Mustaa vettä halkoessaan kokee avaavansa joen, veden salaisuutta. Uimari muuttuu osaksi jokea. Hän etsii vastausta veden salatusta tummuudesta. Uija viiltää jälkensä vanana veteen, joka sulkeutuu pian hänen jälkeensä. Vesi palaa ennalleen, kätkee mysteerinsä jälleen syvyyksiinsä.

Lähteet: Heikura, P., Huttunen, P., Kinnunen, T. 2000. Hyinen hurmio - avantouimarin käsikirja. Helsinki: Edita Saren, Sini 2004: Eihän se oo kuin vettä - Kajaanilaiset avantouimarit. Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


HYRYN PURJEHTIJA: SUSI, EKOSYSTEEMIN LÄÄKÄRI

Puro Oravivaaralla Suden tassunjälki Lippusiima Suden viimeiset jäljet Sudenjäljet

Niin kävi Hyrynjärvellekin, että jäät sulivat melkein olemattomiin. Saunavedet saa koppaamalla ämpärillä rannasta. Kova tuuli synnytti pärskeitä, pressukin lensi purjeveneen päältä. Tuumailin, että jospa laskisin veneen vesille. Ei nyt sentään. Maltetaan ensi kesään. Vaikka mistäpä sitä tietää, vaikka kesä tuleekin jouluksi, ja uusi vuosi otetaan vastaan purjehtimalla Vuorisaaren ympäri. Tuttu joululaulu "No, onkos tullut kesä talven keskelle" taitaakin olla totta ihan kirjaimellisesti. Aika näyttää.

Olin muutama päivä sitten (24.11.06) elämäni opettavaisimmalla reissulla. Olin ikään kuin TK-kuvaajana susijahdissa Hyrynsalmen Oravivaaralla. Siellä on mukavia purosia, jotka virtaavat korkeilta vaaroilta laaksossa virtaavaan Emäjokeen. Kuvasin puroa, jossa oli ollut jo paksu jääpeite, mutta sitten jäät lohjenneet paikoin irti. Tämä puro toi jotenkin mieleen todellisen susiekosysteemin. Siellä elää sopusoinnussa paju, haapa, leppä, sammal, tikankontti, päästäinen, majava, jänis, hirvi ja susi ja moni muu. Tällainen luonto on salaperäinen, yhtä aikaa turvallinen ja hieman pelottava. Äärimmäisen kiehtova. Etenkin marraskuun hämärässä, suden kuussa, jolloin luonnossa voi ihailla lumeen painautuneita suden tassun jälkiä. Olen seuraillut susilaumaa marraskuun alusta lähtien. Kahdeksan suden lauma on ristitty Jokikylän laumaksi, koska se on pitänyt hieman pysyvämpänä tukikohtanaan Ristijärven Jokikylää sekä Seitenjärven ja Pölhöjärven maastoa.

Taitaa olla aika viisas tuo susi, sillä Hyrynsalmi on eteläisin poronhoitopitäjä, mutta Jokikylä on jo poronkääntöpiirin tuolla puolen. Hyrynsalmelaiset ovat keksineet käsitteen poronkääntöpiiri. Poronkääntöpiirin pohjoispuolella susi on ikään kuin lainsuojaton, sen eteläpuolella on turvallisempaa ihmisen suhteen. Ihminenhän on ekosysteemissä suden syöjä. Tulkintani mukaan sudet tekivät pikamatkoja Jokikylästä, ikään kuin lähimarkettiin Seitenjärvelle ja Oravivaaralle. Siellä laiduntaa poroja, joita riittää suden eväskassiin. Mutta kuten ihminenkin, susi haluaa purjehtia laajemmille vesille. Jokikylän lauma on tehnyt retkiä aina Ämmänsaareen asti seuraillen tietyllä väljyydellä Emäjoen rantamia. Pituussuunnassa matkaa kertyy 60-70 kilometriä ja leveyttä siinä 10-15 kilometriä Ukkohallan korkeudelle. Evästä on susille riittänyt, koska porot laiduntavat vapaasti metsissä tuolla alueella. En usko, että sudet piruuttaan napsivat poroja. Uskon sanalaskuun: "Sutuus on pinninna hukassa". Lenkin tehtyään hukat palasivat taas Hyrynsalmen kautta Jokikylään "kotipihansa" turvaan. Tätä heiluriliikettä lauma on tehnyt ainakin heinäkuusta asti.

Mutta sitten viime viikolla, torstaina (23.11.06) paikalliset metsästäjät saivat lippusiiman ringin sisään viisi Jokikylän lauman sutta. Kolme jäi lippusiiman ulkopuolelle. Tälle jahdille oli oikein maa- ja metsätalousministeriön lupa eli koko Jokikylän lauman saa tappaa. Lupa myönnettiin jo edellisellä viikolla. Pääsin erinäisten sattumien, mutta myös omien tutkimusteni perusteella selville, missä jahti tulee tapahtumaan. Völjäydyin todistajaksi maassamme, ehkäpä koko maailmassa, ainutlaatuiselle metsästysreissulle. Mutta samalla sukelsin elämäni suurimpaan ajatusmyrskyyn. Susi opetti minut ajattelemaan. En tässä jaksa nyt kirjoittaa, mitä tällä tarkoitan, mutta ehkä palaan aiheeseen myöhemmin. Mutta yksi asia nousee yli kaiken. Kysymys kuuluu: Mitä yhteiskunnassamme on tapahtumassa? Susijahti paljastaa paljon "substanssin infrastruktuurista". Ensinnäkin: Vaikka jahdissa oli lähes kaikki Hyrynsalmen metsästysseurat ja muualtakin, ulkopuolisille ei juuri tihkunut tietoa, tai jos tihkuikin niin asiasta puhuttiin kuiskaamalla tai elekielellä. Vaikka "kaikki" tiesivät, kukaan ei tiennyt. Voin sanoa, että olin susijahdissa lainsuojaton En ollut metsästäjä. Silti oletan, että minulla oli koko jahdin kulusta paras yleiskuva. Lippusiiman sisällä oli viisi sutta ja muutama mies, jotka suden ulvontaa matkien ja hirvein huudoin ajoivat susia lippusiiman reunoille. Siellä päivysti 60 passimiestä haulikkoineen. Kiersin koko seitsemän kilometrin lippusiiman ympäri, ja paljon lisääkin, ehkä 15-20 kilometriä yhteensä. Kävin siiman sisälläkin, tutkin miten sudet oli ammuttu. Yksi susi oli tehnyt monen metrin loikan, ennen viimeistä henkäystä. Yritin saada passimiehiltä tietoja. Tiedot olivat niukkoja. Kuulin surmanlaukaukset, samalla havainnoin suden jälkiä lippusiiman ulkopuolella. Jahdin aikana yksi susi hiippaili melkein passimiehen selän taakse. Koska hän tähtäsi katseensa vain siiman sisään, hän ei huomannut selkänsä takana olevaa sutta. Nimitän tätä siiman sisäpuolista maailmaa "substanssiksi" ja siiman ulkopuolista maailmaa "infrastruktuuriksi". Minä kuljin tässä välimastossa. Keksin sananlaskun: Löytääksesi totuuden, etsi sitä infrastruktuurista, älä substanssista. Tässä alan päästä asian ytimeen: Periferiasta löydetään yhteiskunnallinen totuus. Susi opettaa. Jätän tämänkin asian toistaiseksi ajatuksen laineille. Kun ensi kesänä purjehdin, tulen varmasti pohtimaan suden opetuksia syvällisemmin. Muuten, Kalevalakin syntyi periferiassa, osittain jopa Oulujoen vesistön latvoilla.

Haluan heittää keskustelun kehiin "suden substanssin suhteessa ihmiseen". Meillä susikeskustelu on äärimmäisen kapeaa. Se rajoittuu suden syömiin koiriin, porotuhoihin ja yleiseen sudenpelkoon. Tiedotusvälineet herkuttelevat näillä populistisilla, stereotypioita vahvistavilla aiheilla. Opin Hyrynsalmen kunnallisessa keskikoulussa 1960-luvulla, että jänis ja hirvi syövät kasviksia ja susi jäniksiä ja hirviä. Ja tasapaino luonnossa säilyy. Liekö uusia oppeja tullut, mutta olen pähkäillyt lisäteorioitakin. No, ihminen "syö" susia, kun susi syö koiria ja poroja ja hirviä. Koska ihminen on, tai luulee olevansa, ekosysteemin kunkku, niin hänen tulee vihata ensimmäisenä sutta, jotta susi ei ottaisi ihmisen paikkaa. Tuskinpa susi ajattelee, että valloitetaan ihminen. Onko susia liikaa? Jos on, niin miksi? Siinä kaksi oleellista kysymystä. Väitän, että metsien kohtuuttomat hakkuut Kainuussa ovat tuoneet sudet ihmisten ilmoille. Hakkuiden jälkeen nousevat vesakot ja uudet taimet eli hirvien ja jäniksien ja muiden kasvissyöjien ruokaa. Hirvikanta paisuu. Lopulta tulee susi tasapainottamaan tilannetta napsimalla hirviä, poistamalla epäsuotuisia yksilöitä. Ja metsien hakkuut edelleen kiihtyvät, vesakot lisääntyvät, hirvet pulskistuvat, koko ekosysteemi ontuu. Karjalan Kontupohjassa kuulin sanalaskun: Susi on metsän lääkäri.Susi on myös ekosysteemin lääkäri. Rakastakaamme sutta!Susi, tule ja pelasta meidät! Tule niin suurina laumoina, että me lopultakin heräämme ahneuden unestamme. Opeta meidät ajattelemaan. Aamen.

Hyryn purjehtija

PS. Oravivaaralla ammutut viisi sutta olivat koirankokoisia ja -näköisiä viime kesän pentuja, painoltaan 25-30 kiloa. Nämä pennut jäivät lippusiiman sisään. Yöllä, ennen varsinaista jahtia, kolme sutta yritti mennä siimarinkiin, ilmeisesti pentujen luo. Kun jahti alkoi, yksi siiman ulkopuolinen susi, emoko lie, kävi passimiehen selän takana ilmeisesti yrittäen uudelleen siiman sisään. Pelastamaan poikasiaan? Kun kaikki sudet oli ammuttu, metsästäjät purkivat lippusiiman. Lopulta olin yksin. Ilta pimeni. Kuljin metsätietä, autolleni oli matkaa ainakin viisi kilometriä. Toivoin, että nämä hengissä olevat sudet tulisivat luokseni. Tiesin, että ne olivat lähettyvillä. Olisin jutellut niille. Olisin halunnut vaihtaa ajatuksia. Mutta sudet olivat minut hyljänneet. Tunsin syvää yksinäisyyttä.

▲Alkuun


AULIKKI PIIRAINEN: JOUTSENUINTI

On marraskuinen ilta. Laskeudun avantouintipaikalla uintikehikkoon. Mikä on uintikehikko? Jos et tiedä, käy katsomassa Muhoksen venesatamassa. Jos et jouda tai pääse sinne poikkeamaan, niin kuvailen sen nyt. Se on teräslangasta rakennettu häkki, kantiltaan muutaman metrin. Häkissä on seinät, mutta ei kattoa. Ymmärrettävistä syistä. Luultavasti siinä on pohja. Sitä en ole tutkinut, eikä sitä kai vielä muidenkaan ole tarvinnut tutkia. Onneksi! Ilmeisesti kehikon asettamisen syynä on turvallisuus.

Tarina kertoo, että jonakin talvisena päivänä lähivuosina oli löydetty jälkeen jääneitä vaatteita pukukopista. Eikä omistajaa missään! Oli tehty ainoa mieleen tuleva johtopäätös. Omistaja on joen pohjassa. Tietenkin vastuuntuntoisten pelastajien tehtävänä oli aloittaa naaraukset. Mitään (?) eikä ketään löytynyt. Viranomaiset tekivät siis turhasta työstä viisaan johtopäätöksen, että avannossa täytyy olla pohja, mahdollisimman pieni pinta-alaltaan. Helpottaa etsijöiden työtä. Ja on turvallinen. En kyllä ymmärrä, miten se parantaa uijan turvallisuutta. Hukkuu kun hukkuu, ei siinä pohjat ja reunat auta.

Niin. Mikä oli vaatteiden kadonneen omistajan arvoitus? Uijalla olivat unohtuneet avaimet koppiin ja hän joutui niine hyvineen palaamaan kotiin. Ilman kuivia vaatteita. Lieneekö tarina totta?

On jo pakkasta, joten kehikkoon on asetettu virrankehitin/pumppu (?). Sen tarkoitus on pitää avanto sulana. En vain käsitä, miksi sen pitää pulputtaa niin mahdottomasti. Vähempikin riittäisi! Uija kokee polskuttavansa koskessa ja koettaa välttää nieleskelemästä vettä. Avantouinnin pitäisi mielestäni olla rauhallisen nautiskeluhetken, mieluummin tyynessä suvannossa, mustaa vettä halkoen. Kehikko ahdistaa, ei siinä voi uida, on lekuteltava paikoillaan. Ehkä kokemus onkin valaiseva. Voi kuvitella, miltä kalasta tuntuu asustella vuosikausia kasvatusaltaan vankina.

Olen siis uintihäkissä ja polskuttelen paikoillani. On pimeää, vain sataman heikot valot valaisevat illan mustuutta. Joki on jo osittain jäässä, lunta on satanut, pakkasta useita asteita. Tuntuu talvelta. Yhtäkkiä kuulen epätodellisen, hiljaisen äänen! Täytyy terästää kuuloaan, jotta voin kuulla sen veden kohinalta. Keväisen tuttua trumpetin törähtelyä pimeässä marraskuussa! Voiko se olla totta? Nousen pois avannosta. En näe joelle, jossakin näkyy jään välissä mustaa sulaa. Mistä ääni on lähtöisin? En saa selvää.

Menen pukuhuoneeseen, puen päälleni. Suljen oven, kävelen lähemmäksi rantaa. Kuuntelen. Käheää narinaa, katkeilevaa kalkatusta. Valkoisia hahmoja mustassa vedessä. Joutsenia! Viivyn hetken joen rannassa. En haluaisi lähteä pois, en haluaisi jättää hyvästiä kesälle, syksylle. Joutsenten tarinointi on vaimeaa, surumielistä. Poissa on kevään keveä uho. Onko niiden muuttomatka jäänyt kesken? Jäävätkö ne jään vangeiksi? Sitäkö ne murehtivat? Kävelen raskain askelin pois joelta.

Muutamia päiviä myöhemmin tapaan lintubongareita samaiselta joen rannalta. Kysyn heiltä myöhäisten joutsenten kohtalosta. He vakuuttavat minulle, että ei linnuilla ole hätää. Sulaa vettä löytyy riittämiin kyllin läheltä. Ne pääsevät lämpimämmille uintivesille vielä. Trumpetin äänessä soi toivo.

Aulikki Piirainen

▲Alkuun


AAVOJEN KOLUAJA: ÄRJÄÄ KOLUAMASSA

Talven tultua on mukava muistella kesäisiä veneretkiä avaralla Oulujärvellä. Viime kesä oli poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen, joten järvikelejä oli riitti. Oulujärvi näytti viikkokausia päivänpaisteiset kasvonsa eivätkä tuuletkaan olleet haitaksi asti kuten aikaisempina kesinä. Aurinkoisista poutasäistä huolimatta Koutalahden venesatamassa keinahteli useasti monta apeata venettä, joita ei juuri kesän aikana käytetty. Ilmeisesti omistajilla työt painoivat päälle eikä veneretkille ollut mahdollisuuksia. Oli kyllä niitäkin, jotka säntäsivät järvelle aina kun siihen oli mahdollisuus. Itse kuuluin tähän joukkoon.

Venereissuni eivät olleet mitään hupimatkoja, sillä keräsin aineistoja ja kuvamateriaalia tekeillä olevaan kirjaan. Vaikka kuvia on jo tuhansia, siitä huolimatta jokin voima ajaa metsästämään aina uusia kuvakulmia ja kuvauskohteita. Tähän onkin hyvät mahdollisuudet Oulujärvellä, sillä järven ilmeet ovat hyvin vaihtelevia. Vesillä sitä ei aina huomaa pieniä eroja valon määrässä, ilman kirkkaudessa tai pilvisyydessä. Mutta kun vertaa samoilta seuduilta otettuja kuvia, huomaa kuinka kohteet voivat liki samanlaisissa valaistusolosuhteissa näyttää kuvissa aivan erilaisilta.

Monien veneretkien kohteena oli jälleen tuttu Ärjänsaari, joka yhä jaksaa kiinnostaa, vaikka olen käynyt siellä liki 20 vuoden aikana varmaan yli 200 kertaa. Saaren hiljaiset, autiot rannat ja saaren myyttinen menneisyys monine taruineen jaksavat yhä kiinnostaa. Jyhkeän saaren vaiheisiin liittyy myös monia ihmiskohtaloita.

Veneet nuokkuvat Koutalahden laiturissa Ärjän Poronkiko riittipaikka eli Aarretörmä Aarretörmän innokkaita tutkijoita

Ennen suomalaista uudisasutusta lappalaiset asustelivat Oulujärven rantamilla. Lappalaisten asutuksesta kertovat monet paikallistarinat, paikannimet samoin kuin heidän kaivamansa pyyntikuopatkin. Lappalaiset elivät peuranpyynnillä. Saaliin turvaamiseksi he suorittivat vuosittain pyhinä pitämillään paikoilla vuotuisriittejä, joissa he uhrasivat eläimiä ja muita luonnon antimia tulevan vuoden peurasaaliin turvaamiseksi. Varsinkin Vuoreslahti on ollut vanhastaan lappalaisten asuttamaa seutua, jossa sanotaan muinaisen lappalaisruhtinaankin asuneen Vuoreksen talon liepeillä. Ärjänselällä kohoava Ärjänsaari oli seudun lappalaisten tärkeimpiä riittipaikkoja. Lappalaisilla oli saaressa myös myyttinen Poronkirkko, josta on säilynyt perimätietoa aina viime vuosisadalle asti.

Paltamon rovasti Antti Andelin teki 1860-luvulta lähtien Vuoreslahdessa ja sen lähiseudulla lappalaisiin liittyviä kotiseutututkimuksia. Hänen työtään jatkoi Eino Leinon vanhin veli, O. A. F. Mustonen, joka kävi Ärjässä tutustumassa saarella olevaan Poronkirkon riittipaikkaan. Hänen mukaansa paikalla oli vielä vuonna 1887 kannokkoa, joka todisti siitä, että lappalaiset olivat aikoinaan uhranneet siellä jumalilleen. Sittemmin kannot katosivat ja lähiseudun asukkaat kutsuivat paikkaa Aarretörmäksi.

Törmä on sitten Mustosen päivien tuulten voimin huomattavasti kohonnut: lentohiekka on levittäytynyt Aarretörmän takaiseen metsään ja näivettänyt kankaalla kasvavat männyt keloiksi. Törmän hiekka on hyvin kevyttä, lähes puuterimaista ja pöllyää länsituulilla. Aurinko kuumentaa jyrkän Aarretörmän aurinkoisena kesäpäivänä niin, ettei sitä juuri paljain jaloin rohkene nousta. Hiekkaan on paikallistarinoiden mukaan haudattu lappalaisten aarre. Sen kuulemma saa, mikäli onnistuu pääsemään saarelle yksiöisellä varsalla yksiöistä jäätä myöten yksiöinen lapsi selässä. Toisen tarinan mukaan aarteen saisi, jos kaivaisi sen omalla kädellä, kukolla kyntäisi ja kanalla karhitsisi. Näiden perin vaativien seikkojen vuoksi aarteen löytäminen ei ole vielä onnistunut kenellekään. Lappalaisvaihe Ärjänsaaressa lienee loppunut jo 1600-luvulla, jolloin savolainen uudisasutus työnsi kotakansan kohti pohjoista. Heistä jäi muistoksi rantamille vain muutamia pyyntikuoppia, paikannimiä ja lappalaisaiheisia tarinoita.

Miten epäoikeudenmukainen historia usein onkaan: seudun alkuperäisasukkaat katosivat historian näyttämöltä kuin tuhka tuuleen, eikä juuri mikään kerro heidän pitkästä menneisyydestään. Jos katseensa oikein herkistää, voi saaren hämärässä hongikossa kenties nähdä muinaisten metsästäjien häilyvät varjot ja kuulla hongikon yksitoikkoisen huminan seasta aivan kuin Ärjänsaaren kanta-asukkaiden valitusta. Kukapa tietää, vaikkapa Ärjään kauan sitten haudattujen mykkä katse seuraa puiden lomasta samoilijan kulkua saaren yksinäisillä metsäpoluilla.

Usko saaren maahisiin voimistuu hämärän tullessa tai usvan peittäessä Ärjän rantamat. Tuollainen mystiset harhakuvat laukaiseva sää sattuikin aivan kesän loppupuolella, kun sumu peitti järven kuin paksu peitto. Näkyvyyttä ei ollut juuri lainkaan. Mantereen puolella aurinko hajotti nopeasti sumuverhon, mutta tyynen sään vuoksi järvellä oli sankka sumu vielä pitkälle iltapäivään. Sumusta huolimatta auringonvalo sirottui vetten keskelle ja sai saaren häilymään arvoituksellisesti udun seasta.

Heti venesatamasta lähdön jälkeen hernerokkasumu kätki tutut rantamat ja kiintopisteet hävisivät. Silmänsä sai tosissaan siristää, jotta erotti tutut reimarit ja pääsi etenemään niiden avulla kohti selkävesiä. Sumun seasta päilyvä aurinko auttoi hieman suuntimisessa, mutta muuten etenin mateluvauhtia kuin sokkona. Jonkin ajan kuluttua pala saaren tuttua siluettia häilähti hetkeksi sumuverhon takaa, joten tiesin olevani oikeassa suunnassa. Vauhti oli hiljennettävä minimiin, jotta ennättäisin väistää, jos sumun seasta ilmaantuisi muita veneitä. Jonkin ajan kuluttua Ärjän Kirkkosäikän hietakaarto sukelsi esiin ja pian näkyi myös etäämpänä olevaa rantaviivaa. Mieleeni nousivat muutamat tervansoutajien kuvaukset 1800-luvulta heidän seikkaillessaan tervalasteineen avaralla Ärjänselällä. Heidätkin sumu yllätti ja oli viedä soutajat Karjalankallion kiville tervalasteineen tuhoisin seurauksin.

Ohjasin veneen viimein turvalliselle särkälle ja katselin outoa valojen ja sumuharson leikkiä: välistä utu hälveni kuin taikaiskusta, mutta kohta sumuverho häilähti kuin taiottuna saaren ylle ja teki sen rantamista täysin tunnistamattomia. Hetkittäin kaukaisuudessa näytti kulkevan kuin valkoisiin harsoihin pukeutuneita hahmoja, jotka huojahdellen ilmaantuivat tutulle rannalle. Oudonnäköiset hahmot olivat kuin muinaisten lappalaisten haamuja, jotka kuitenkin jonkin ajan kuluttua katosivat rantametsään. Sai siinä tovin siristellä silmiään ja epäillä jopa silmiensä luotettavuutta. Ei siis ihme, että entisaikaan lähitienoon asukkaat vierastivat koko aavesaarta eivätkä juuri uskaltautuneet sen rantamille kuin vain pakosta. Jos kalastajat rantautuivat Ärjän hietikoille, he pitivät koko ajan nuotiota, jotta maahiset eivät olisi männiköstä iskeneet heidän kimppuunsa. Pelkonsa vuoksi he eivät uskaltautuneet saaren sisäosiin kuin vain joukolla.

Sumu levittäytyy ylle kuin huntu Utuiset harsopilvet piirittävät aitoita rantamia

▲Alkuun

Uudemmat Joen tarinat►