New Page 1

Kuvauksia vesistöalueelta

KAINUU VESILTÄ

Näkökulmani Kainuun maisemaan on soutajan. Olen soutanut Oulujoen vesistön molemmat, Sotkamon ja Hyrysalmen reitit latvoilta alas merelle. Kolmas pitkä soutuni vastavirtaan mereltä, Hailuodosta Emäjoen latvoille antoi toisenlaisen, hitaamman, viivyttelevän kokemuksen. Olen katsellut metsiä, vaaroja, rantojen yksinäisiä taloja ja kyliä vesiltä käsin milloin keinuvasta milloin taas tyynestä, usein kesäyön hiljaisesta, runollisesta elementistä. Olen saanut kokea kaiken tuon kauneuden ja syttynyt sille.

Jouduin kiskomaan venettä ohi voimalaitosten, joiden patoja kertyy molemmille reiteille yksitoista. Hikipisaroita piti pusertaa. Kyyneleitäkin. Olen yrittänyt kuunnella kadonneiden koskien ääniä, hahmottaa niitä maisemista tai vanhoista valokuvista. Olen tuntenut menetetyn maiseman kivun. Suurilla järvenselillä, vaikka säännöstellyilläkin, voi silti yhä kokea kainuulaisen luonnon parhaat piirteet, väljyyden, avaruuden, kaukaisuuden sinertävät kumpareet, peltoläiskät rantarinteissä ja vaarojen välissä välkehtivät vedet. Rauhan.

Sotkamon reitillä nimet Katerma, Kalliokoski, Koivukoski ja Ämmä ovat nykyisin voimalaitosten nimiä. Hyrynsalmen reitin padotut jokivedet alkavat myös Ämmästä, josta alkoi Kiannan kuuluisa koskijakso jylhimpänä Aittokoski. Hyrynsalmen alapuolella kuohui kiehtovaniminen Seitenoikea ja lopuksi Iijärveltä alkoivat Kiehimänjoen kosket ennen Oulujärveä.

Vapaita vesiä löytyy vielä Kainuun pääreiteillä. Koskenlaskun hurmaan voi antautua veneellä ja helpommin kanootilla. Pohjoisen reitin ylimmästä Perankajärvestä alkaa koskinen, kiemurteleva Perankajoki, jolla vaeltajan on kuljettava nelisenkymmentä kilometriä itäkoilliseen Valkoisen meren suuntaan. Lounatkosken ankarat kuohut on viisainta kiertää. Vasta Hossan järvillä kiertää reitti etelän suuntaan alas Hossanjokea. Sen yläosien kosket etenkin Levveänkoski ovat haaste melojille ja vielä vaikeampia venemiehille.

Sotkamon reitin latvoilla ärjyy etenkin kevätkesästä Änättikoski, josta vene on parempi laskea köydellä. Laskematon on myös rajunkaunis Lentuanjärveen putoava Kaarne. Iivantiiran ja Lentuan välillä voi kuitenkin keinua muissa, ylempien Nivan koskien kuohuissa. Lentuankoski on vahva elämys. Sen suuret hyökyaallot saa kokea matkailuveneessä kokeneen laskijan melan varassa. Taitaa olla ainoa paikka Kainuussa, jossa tiematkailija voi kokea kosken hurmion. Osannevatko kuhmolaiset arvostaa riittävästi vapaita koskiaan? Pajakka kuohuu aivan kaupungin keskustassa ja viimeinen Saarikoski on pitkä ja korkea putous keväällä, kun vesi on vuolas ja alapuolisen Ontojärven pinta alimmillaan.

Kummallinen on tunne, kun koskenlaskun hurma on ohi, ja viimeisen vapaan kosken kohina hiljenee takana. Saarikosken lasku satasaariseen Ontojärveen tai Hossanjoen alimman Raaninkosken kohinan hiljeneminen ja virran vähittäinen laajentuminen Kiannan seliksi luo mieleen haikeuden. Vapaat vedet jäävät taakse, edessä ovat kahlitut kosket, säännöstellyt vedet, kummalliset vuodenkierron vastaiset vedenpinnan vaihtelut ja kaiken kauneuden keskellä tarpeettomasti veteen sortuvat saaret, ikiaikaiset asuinpaikat.

Kainuun vesillä on hienointa liikkua varhaiskesällä. Ylimmät järvenselät saattavat kantaa jäitään vielä toukokuun loppupuolella. Viileä on järvien tuulinen kevät, mutta silloin luonto on kiihkeimmillään; joutsenet, teeret, käet ja pienemmät rantapensaikkojen laulajat panevat parastaan, rentukat loistavat ja ihmeellinen vihreä aalto valtaa vähitellen rantojen kasvustot. Mutta myös heinäkuussa, kun vedet ovat armeliaampia, ihmiset häärivät rannoilla ja kesämökit ovat vilkkaassa käytössä, saattaa viileässä kesäyössä kokea paluun kevääseen. Yllättäen päivällä jo vaienneet linnut puhkeavat lauluun, säkeiden juoksutuksiin – vielä hetkeksi. Syyskesän aikaan yön jo hämärryttyä ei vesillä liikkuminen ole enää kovin turvallista vaikka hitaasti ja varovasti järvenselällä tai joella vastavirtaan edetessä saattaa kokea öisen hämyn ja hiljaisen lumon.

Kainuussa kohtaavat vaarat ja vedet. Unohtumattomimmat vaaramaisemat järvenselkien takana olen kokenut täällä. Kiantajärven rannattoman horisontin puhkaisevat kummalliset vaaranlaet, peikonpäät, joista vähitellen kasvaa etelään soutaessa yhtenäinen rantaviiva, metsäiset kumpareet. Yksitoikkoisen, lähes kanavaksi kaivetun Emäjoen yläosan jälkeen saapuminen Hyrynjärven vaaraiseen avaruuteen on riemastuttavaa. Kun hienon Vuorisaaren takaa aukeaa lännen suunnalla Tuomivaarojen, vesistön korkeimpien vaarojen jono, näky huikaisee soutumiestä.

Lentuanjärven kimmeltävät selät, pitkät vuonot, pohjoisosan sokkeloiset ja jyrkkärantaiset salmet on koettava veneestä. Lentuan rantojen etäisyyteen sinertyvät vaarat kuten Timoniemenvaara ovat Selkäsaarilta, vesiaapojen keskellä sijaitsevasta turvasatamasta kesäyössä katsellessa unen maisemaa. Sotkamon reitillä on kuitenkin huipentuma Ontojoen kapeiden salmien jälkeen Ison Kiimasen takana kuin äärettömän kaukana kohoava Vuokatin juhlava laki, kansallismaisema. Suomen lippu veneen perässä liehahtaa silloin uljaasti.

Vesistöä ylöspäin noustessa, kun Vaalan kurkku ja Oulujoen niska jää taakse, avautuu ja Oulujärven Niskanselkä kaikessa valtavuudessaan. Idän kaukaisuudessa kohoaa Kivesvaarojen huima jono, kaunis vaikka hylättyjen lasketteluaukkojen haavoittama. Kivesvaara on portti sydän-Kainuuseen, saapuipa mereltä tietä tai vesiä myöten. Manamansalon saaren takaa avautuu Suomen suurin avoin järvenselkä Ärjä, jota voi puiden lomasta tähytä melkein huimaavasta korkeudesta, jos vain hoksaa kiivetä Paljakan jyrkänteelle. Sieltä voi tiedustella reittiä salaperäiseen tarujen Ärjänsaareen. Aina kun soutaja saapuu Oulujärvelle, tuntee, ettei se enää ole järvi. Kainuun meri on portti, joka laskee soutajan lävitseen tai sitten sulkee tien.

Oulujoki oli maineikas lohijoki. Lohi nousi Emäjoella Seitenoikean kuohuihin ja Hyrynsalmen Lietejokeen, mutta ei ilmeisesti jostain syystä Hyrynjärven yläpuolisiin koskiin. Kajaaninjoella lohen nousu tiettävästi pysähtyi Ämmäkosken rajuun könkääseen. Nykyisin Merikosken kalatien kautta lohella on pääsy nelisenkymmentä kilometriä Monttaan asti, josta se unelmoi noususta ylöspäin takaisin entisille Kainuun hääsijoilleen.

Tervan virta oli Oulujoki latvareitteineen. Vesistön ainutlaatuinen innovaatio oli tervavene, pitkänsolakka, notkea jopa 15-16 metrinen kuljetusväline. Jopa neljä, viisi tonnia painavana se syöksyi alas kovia koskia. Se oli aikansa huipputeknologiaa, kommunikaatioväline. Vaikka vene oli tyhjempi oli paluu ylös jokea vastavirtaan raskas mutta sauvoen, soutaen, purjetta apuna käyttäen, väliin rannalta kiskoen riuhdottiin kohti ylävesien kotirantaa. Vielä paikoin on jäljellä tervasoudun monumentteja, kivisiä vetomöljiä, entisajan rakentajien suursaavutuksia.

Poikkeuksellisen hieno on Oulujoen vesistön historia, kun se äärelle pysähtyy. Ikivanha vaellusreitti kulki Perämeren ja Valkean meren välillä pitkin sisarvesistöä Vienan Kemijokea. Vielä kauemmaksi ylettyvät vesireitit, Vienanjoelle, Volgalle, Kaspiaan, silkkitielle… On se ollut sotaväylä, tuhon ja tulen maisema. Sotauiskot ja –haapiot ovat täällä uineet kylväen kuolemaa, mutta vielä pidempi ja vanhempi on kaupan, ajatusten, runojen kulkuväylä. Kalevalainen ja runon virta vesistö on. Latvavesien ja Vienan runonlaulajilta Lönnrot tallensi säkeensä ja loi täällä Kalevalan. Vesistö on Eino Leinon, Isa Aspin ja niin monien runoilijoiden virta. Matkailun virta: Imatralta Punkaharjun Puijon, Kolin kautta Kajaanin koskille ja Vuokattiin. Lopulta Oulujoen Niskakosken ja Suomen korkeimman ja voimakkaimman kosken, Pyhän lasku oli väkevintä, mitä Suomi saattoi tarjota matkailijalle.

Lopulta Oulujoen vesistöstä tuli tiettävästi maailman rakennetuin joki. Oulujoen sähköllä maa nostettiin jaloilleen sodan tuhoista. Mutta näin siitä tuli myös kivun, menetyksen ja surun joki. Rakentamisen myötä tämä kuitenkin myös arkkitehti Aarne Ervin virta, kauniiden rakennusten sarja jatkuu Pyhäkoskelta Emäjoen ylävesille asti. Oulujoki vesistöineen on myös uudelleen löytämisen, unelmien virta, kohta taas lohen nousun, sen myötä taas suurten kalastuselämysten virta. Kenties aikaa myöten vapaana kuohuvien koskien. Voin väkevästi suositella vesillä vaeltamista. Sieltä aukeaa toisenlainen Kainuu kuin häliseviltä teiltä: veden rauha, joskus rajut tyrskyt mutta myös kesäyön äänettömyys, uinuvat aavat ja vaarat, joiden tyköä voi tavoittaa Eino Leinon luontorunojen herkimmät tunnelmat. Mutta varatkaa aikaa ja nöyryyttä; muistakaa kunnioittaa koskien ja tuulten voimaa.

Pekka Jurvelin

Lähde: Kainuun luontokohdeopas (2005), toim. Jouni Laaksonen

▲Alkuun

◄Takaisin vesistökarttaan