New Page 1
 

Kolumnit

LOHISEMINAARIN HENKI: MALTTIA OULUJOEN LOHIPOLITIIKKAAN

Järjestin 29.11. vihreiden järjestöjen taloudellisen tuen turvin lohiseminaarin Oulussa. Hallinnon, tutkimuksen ja järjestöjen huippuvaikuttajat olivat noudattaneet kutsua ja saapuneet kertomaan, miltä lohen ja sen kalastuksen tulevaisuus näyttävät uusimpien havaintojen ja kokemusten mukaan. Ovathan ensimmäiset lohet ja muut kalat jo käyttäneet Merikosken padon ohittavaa kalatietä, jonka Oulun kaupunki on EU-rahoituksen turvin saanut aikaan.

Padon ohittava kalatie laajentaa parhaimmillaan jokikutuisten kalojen lisääntymisalueita ja palauttaa jokikalastusmahdollisuuksia. Nämä asiat ovat varmasti olleet mielessä Merikosken kalatien rakentajilla. Tämä on kuitenkin vain kolikon yksi puoli.

Toisella puolella ovat mm. kalastusrajoitukset, kalatautien leviämisvaara, tarve järjestää veneiden rantautumispaikat, venerannat, jokivarren kalastuspisteet ja muut kalastuksen edellyttämät järjestelyt. Sekin on otettava huomioon, että jokivarsi on varsin tiheään asuttu.

Kalastusrajoitukset tulivat esiin jo tämän vuoden syyskuussa. Kuuluin niihin, joihin otettiin tuolloin yhteyttä. Vaatimuksiin kuului, että Merikosken ja Montan padon välinen vesistöalue tulee julistaa pelkäksi kalastusalueeksi, jossa ei odoteta merilohien lisääntyvän. Jos hallinto päätyisi tähän johtopäätökseen, se päätöksellään poistaisi kalastusrajoitukset rajatulta vesistöalueelta.

Odotin seminaariin niitä henkilöitä, jotka olivat em. kalastusrajoituksen purkupäätöstä syyskuussa vaatineet, mutta heitä ei paikalla näkynyt. Paavo Vasala kylläkin puolusti tämänsuuntaista menettelyä. Toisaalta tuotiin esiin näkökohtia, jotka puoltavat harkitsevaa etenemistä tässä suhteessa. Kalatie näyttää toimivan hyvin. Kysymys onkin siitä, riittääkö nousukalaa. Parhaillaan EU:ssa on vireillä hanke kieltää ajoverkkokalastus Itämeren pääaltaalla. Se turvaisi merilohta Perämerelle, jos ajosiimakalastus ei ryöpsähtäisi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen kokeilut ovat osoittaneet, että Oulujoen isoilla sivujoilla ainakin järvitaimenistukkaat varttuvat hyvin, mikä on varsin rohkaisevaa. Niinpä voitaisiin hyvällä syyllä odottaa merilohenkin onnistunutta lisääntymistä näillä joilla, ja miksei itse Oulujoessakin.

Nykyisellään merilohenkalastus on patoaltaalla mahdollisuus vain suhteellisen suppealle kalastajajoukolle. Ehdotin seminaarissa, että Oulun seudun seutuvaltuusto ottaisi tähän kalastuskysymykseen kantaa ja samalla ratkaisisi sen, kuka on toimija näissä kalastusasioissa. Fortum Power and Heat -yhtiökin edellyttää lisäkalateiden rakentamisasiassa, että vastuullinen toimija/vastuulliset toimijat ovat tiedossa. Firman suhtautuminen lohiasioihin oli hyvin rakentavahenkinen, mikä on hieno asia. Lohiseminaarin yleishenki oli, että merilohiasiaa ei saa pilata liialla kiireellä ja heikolla valmistelulla. Sekin oli rohkaisevaa.

Kolumni Juoksupojassa joulukuussa 2003, Erkki Pulliainen

▲Alkuun


RAFAEL ZACHARIAS ENGELBERG

Eräs hieman unohtunut kirjailija ja hänen Merikoski-aiheinen runonsa Oulun 300-vuotisjuhlajulkaisussa vuonna 1905

Oulun lyseon kasvatiksi ja 'oululaiseksi' kirjailijaksi voidaan mieltää myös Rafael Zacharias Engelberg (1882-1962). Vielä muutama vuosikymmen sitten hänen nimensä löytyi kaikista tietosanakirjoista vaivattomasti, mutta yhtäkkiä hän sitten katosi yleisestä tietoisuudesta. Suomen kirjailijat-teos (1993) paljastaa Engelbergin Pulkkilassa syntyneeksi maanviljelijänpojaksi, joka kävi Oulun lyseota hieman ennen V. A. Koskenniemeä - tuossa 1800-1900-lukujen taitteessa. Ylioppilaaksi hän tuli Oulun Lyseosta 1902.

Nuori Rafael Engelberg - jota ei nimen puolesta aivan heti pulkkilalaiseksi osaa kuvitella - sai kunnian julkaista runonsa 'Merikoski' vuonna 1905 ilmestyneessä juhlajulkaisussa: 'Oulun muistoksi 1605-1905' (Kalevan uusi kirjapaino, hinta 75 penniä). Tämä nykynäkökulmasta hieman 'ontuvaniminen' 300-vuotisjuhlateos oli pieni pettymys. Siitä löytyvät toki kunnialliset artikkelit kaupungin perustamisesta, linnasta, tulipaloista, kouluista, Oulujoesta ja - pororaidoista. Vuoden 1905 juhlateoksen 23:sta sivusta peräti kuusi kuluu 'vankilasaarnaaja Hedbergin kilvoitusta' julistavan Mauno Rosendalin hurskasta paatosta uhkuvaan, tunnustukselliseen artikkeliin...

Hedberg ei ole Oulun historian kannalta niin mahtava henkilö, että moinen olisi ollut tarpeen. Ennemmin taisi olla kyse tunnetulle opettajalle ja ylen hurskaalle itsenäisyysmies Rosendalille osoitetusta suosiosta; kaikki mitä hän kirjoitti, otettiin kunnioittaen vastaan, vaikka se olisikin ollut 'hieman asian vierestä'.

Teoksen viimeinen kirjoitus on kuitenkin Rafael Engelbergin runo 'Merikoski':

Laulaa jylhää lauluansa
Merikoski, vaahtovuo.-
Maat ja mannut yöhön peittyy,
Suomi on kuin suuri suo.

Suomi on kuin rimpi, jossa
Maatuu yksin puu,
Jossa kaikki ruoste raiskaa,
Usvan alle ummehtuu.-

Laulaa jylhää lauluansa
Merikoski, vaahtovuo.-
Kavahtakaa, Pohjan miehet...
Kuulkaa, kuulkaa laulu tuo!

Rafael Engelberg ei ollut 'nälkäkirjailija', vaan akateemisten opintojen jälkeen hän toimi teatterimiehenä, toimittajana sekä Helsingin Sanomissa että Suomen Viestissä ja Hengellisen Työn päätoimittajana ja lisäksi Kouluhallituksen virkamiehenä. Hän ehätti Työväenopistojen liiton ja Suomalaisuuden liiton sihteeriksikin. Tohtoriksi hän väitteli 1914 Kalevalan sisällöstä ja rakenteesta. Engelberg julkaisi runokokoelmia, kansatieteelllisiä teoksia ja varsin tunnetut teokset Amerikan suomalaisten elämästä (1944 ja 1949). Engelberg sai kanslianeuvoksen arvon vuonna 1952, mutta jotenkin hän tuntuu nykyisin olevan unholassa.

Tuolloinen nuori Helsingin Sanomain toimittaja sai siis kunnian kirjoittaa Oulun 300-vuotisjuhlajulkaisuun oheisen Merikoski-runon. Siinä voi havaita piiloviestejä Suomen tilanteesta venäläistämisterrorin puristuksessa. Tai - ennemminkin vaikuttaa, että Merikoski tarjosi vain sopivan 'kulissin' kulttuuriselle ja isänmaalliselle kommentille. Siinä määrin itse koski tuntuu runossa toissijaiselta. 'Maatumiseen, ruosteeseen ja usvan alle ummehtumiseen' kätkettiin muodollisesti ankarat tunnot Venäjän sortovaltaa kohtaan. Onnistuneesti, sillä - kaikesta päätellen lähes lukutaidoton tai ainakin venäläiseen 'soromnoo-tyyliin' hosuva - sensuuri hyväksyi teoksen 8. huhtikuuta 1905!

Markus H. Korhonen
FM, Oulu

▲Alkuun