New Page 1

Nettivieras

Aiempien Nettivieras-juttujen otsikot löydät täältä.


LINNANVIRTA JÄLLEEN KALAPAIKAKSI

Kajaanin Perhokerho – Renforsin vesillä vuodesta 1980

Kajaanin Perhokerho sai Oulujoen reitti ry:n vuoden 2008 Vesistöteko-tunnustuksen Oulujoen vesistön urheilukalastuksen perinteiden ja historian vaalimisesta. Kerho järjestää mm. Maria Renfors -perhonsidontakisat, jotka tulivat v. 2008 neljännesvuosisadan ikään.

Ensi keväänä 30-vuotisjuhlia viettävä Perhokerho toteutti kuluneena kesänä haaveensa kalastuksen elvyttämisestä Kajaaninjoella. Se vuokrasi joesta Koivukosken ja Ämmäkosken välisen osuuden ja istutti kesällä taimenia ja harjuksia jokeen. Samalla se tarjosi ilmaisen kalastusmahdollisuuden Kajaaninjoella.

Linnanvirran kalastusalue

Linnanvirta, Kajaanin linnanrauniot ja Lussitupa
Linnanvirta, Kajaanin linnanrauniot ja Lussitupa

Perhokerho alkoi valmistella haaveensa toteuttamista hallituksen keskuudessa, kun todettiin kalastajien kaikonneen ennen suositulta kalastusalueelta. Myös kalastajilta tuli toiveita alueen kehittämisestä. Muutamat rahoittajat toivovat alueesta matkailun vetonaulaa Renforsin hengessä. Nimensä Linnanvirta sai kajaanilaisen, myös aiemmin Oulujoen reitin vesistötekopalkitun, historianlehtorin Kalle Sillmanin ehdotuksen perusteella.

Tavoitteena on saada kalastajat kiinnostumaan Linnanvirran kalastusalueesta. Alueen vetovoimaa halutaan lisätä ja tuoda esille Kajaania, Linnanvirtaa, Perhokerhoa sekä kehittää kalastusmatkailua. Samalla on mahdollisuus tehdä tunnetuksi Herman Renforsia ja hänen kalastusvälinetuotantoansa. Perhokerholaiset pyrkivät palauttamaan Kajaaninjokeen luontaisen koskikalaston, harjuksen ja taimenen.

Kulunut kesä

Kuluneen vuoden aikana alueelle istutettiin 1000 kpl harjuksen 1-kesäisiä poikasia, 7000 kpl 1-vuotiaita poikasia ja 160 kpl 4-vuotiaita (sukukypsiä) harjuksia. Taimenen vastakuoriutuneita poikasia laskettiin jokeen 5000 kpl, 4-vuotiaita taimenia 200 kg ja 6-vuotiaita taimenia 92 kg.

Kalastus Linnanvirralla on sallittua ainoastaan heittouistimella ja perhokalastusvälineillä. Harjuksen osalta kyseessä on c&r- eli pyydä ja päästä -kalastus, koska halutaan elvyttää luontainen harjuskanta. Taimenella alamitta on 50 cm ja saaliskiintiö on yksi kala/vrk. Kuturauhoituksen aikana saa kalastaa, mutta kaikki taimenet pitää vapauttaa. Näiden sääntöjen avulla kalastajia ohjataan kestävän kehityksen mukaiseen kalastukseen ja kalaston hoitoon.

Simo Yli-Lonttinen elvyttää Linnanvirran harjuskantaa
Simo Yli-Lonttinen elvyttää Linnanvirran harjuskantaa

Kesän 2009 aikana kalastuslupia lunastettiin noin 600 kpl, joista puolet on alle 18-vuotiaiden lunastamia. Lupamäärä ja varsinkin nuorten osuus kalastajista yllätti kerholaiset myönteisesti. Valvontaa hoidetaan talkooperiaatteella neljän valantehneen kalastuksenvalvojan toimesta.

Kesän saalismääristä ei vielä tällä hetkellä ole tietoa, koska saalistiedustelu tehdään kaikille kalastaneille vasta tulevan talven aikana. Saalista on tullut ja kalastajilta on saatu paljon myönteistä palautetta hankkeesta.

Kalojen istutuksia ovat rahoittaneet Kajaanilaiset yritykset ja Perhokerho. Lisäksi poikasia on saatu ilmaiseksi tutkimustarkoituksiin. Osa harjuksista on merkattu ja niiden menestymistä seurataan koekalastuksin.

Tulevina kesinä toimintaa on tarkoitus jatkaa saatujen kokemusten ja palautteen pohjalta. Aluetta pyritään tekemään tunnetuksi mm. opasteilla ja esitteellä. Suunnitelmissa on pyytää joesta vähempiarvoisia kaloja, jonka toivotaan parantavan arvokalojen elintilaa. Jatkossa harjuksia ja taimenia istutetaan lisää ja kalastuslupien saanti tehdään yksinkertaisemmaksi. Yhteistyötä sponsoriyritysten ja kerhon välillä jatketaan ja kerho toivoo uusia yrityksiä mukaan toimintaan.

Lussitupa

Lussitupa eli sulunvartijan mökki on rakennettu sulunvartijan asunnoksi vuonna 1880. Silloin tervaveneitä varten rakennettiin Ämmäkosken putouksen ohittava kanava. Lussituvalla oli oma tärkeä roolinsa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Sitä käytettiin jääkärien etappipaikkana ennen heidän siirtymistään sotatoimiin.

Lussituvalla toimii Perhokerhon kesäkahvila
Lussituvalla toimii Perhokerhon kesäkahvila

Sulku ja sulkuvartijan talo avattiin yleisölle vuonna 1984. Lussituvalla on ollut Renforsin kalastusvälineitä esittelevä näyttely ja kesäkahvila kolmena kesänä. Kalastajat saavat hakea sieltä Linnanvirran kalastusluvat. Kerholla on tarkoitus hankkia kalastusvälineitä vuokrattavaksi Lussituvalle ja sen aukioloaikaa pyritään jatkamaan.

Kajaanin Perhokerhon ansiokas toiminta Linnanvirran kehittämiseksi on tuonut elämää Kajaanin kaupungin sydämessä virtaavalle Kajaaninjoelle. Harvan kaupungin keskustassa on mahdollisuus heittää perhoa virtaavaan veteen, vaikkapa kesken kauppareissun, kuten Perhokerhon sihteeri Juha Väisänen tuntee houkutusta tehdä. Kun kalastajan silmien edessä nousevat Kajaanin linnan 1600-luvulta peräisin olevat jyhkeät kivimuurien rauniot, ei parempaa kaupunkikalastuskohdetta voi juuri toivoa. Kenties kaupunkilaiset näkevät tulevina kesinä yhä useamman nuoren heittämässä perhoa joen pinnalle kaljapullojen sijaan.

www.perhokerho.kajaani.net

Juha Väisästä haastatteli Aulikki Piirainen (4.12.2009)

Kuvat: Juha Väisänen

▲Alkuun


KOLLAJA KESTI!

Iijoen puolustajille lokakuun 20. päivä oli juhlapäivä. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus antoi lausuntonsa Iijokea uhkaavan Kollaja-hankkeen ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA:sta). Lausunnossa todetaan, että hanke on koskiensuojelulain, Naturan ja vesipuitedirektiivin vastainen. Selvitysten todettiin olevan riittämättömiä ja puutteellisia ja niistä on tehty vääränsuuntaisia päätelmiä. Lausunto on yksiselitteinen.

Pudasjärven Luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja ja Iijoen suojeluyhdistyksen aktiivi, Pirkko-Liisa Luhta: Miltä nyt tuntuu?

- Meille joen ja lain puolustajille oli alusta asti selvää, ettei Ympäristökeskus olisi voinut toisenlaiseen johtopäätökseen tulla. Koskiensuojelulaki, Natura ja vesilaki selvästi osoittavat, että Kollaja-hanke on lakien vastainen. Tehdyt selvitykset olivat niin asenteellisia ja riittämättömiä, ettei niiden perusteella voida lähteä lakeja purkamaan. Kuluneet kolme vuotta ovat jälleen osoittaneet, että kansalaisliikkeen toiminnalla on merkitystä. Kuitenkin olo on yllättävän keventynyt! Kollaja kestää ja kestää ja kestää.


Iijoki hengähtää helpottuneena

Kansalaiset Kollajaa vastaan

Mutta mitä olisi tapahtunut, elleivät kansalaiset olisi toimineet aktiivisesti Kollaja-hanketta vastaan, Pirkko-Liisa pohtii. Pohjolan Voima olisi saanut vapaasti muokata ihmisten käsitystä markkinoimalla ”perusteellisia selvityksiä” Kollajan haitattomuudesta. Ympäristökeskus ei olisi saanut sellaista määrää vastineita YVA:sta. Nyt yhdistysten, kansalaisliikkeen ja kansalaisten aktiivinen perehtyminen asiaan poiki valtavan määrän lausuntoja ja kannanottoja. Eri viranomaisten ja tutkijoiden lausuntojen merkitys oli oleellinen. Voimayhtiön teettämät ja tekemät tavoitehakuiset puutteelliset selvitykset eivät vakuuttaneet ketään, joka asiaan perehtyi. Yksityishenkilöt ja yhteisöt jättivät yli 90 vastinetta YVA-selvitykseen. Niistä lähes kaikki olivat hanketta vastustavia. Ympäristöviranomainen toimi ryhdikkäästi.

Toisaalta hämmästyttävää on ollut se, kuinka valtavasti tavalliset ihmiset ovat valmiita uhraamaan aikaansa ottaessaan selvää asioista ja puolustaessaan omaa jokeaan ja sitä suojelevia lakeja. Mitä kaikkea ihmiset olisivat voineet tehdä sillä ajalla, minkä yhtiön hyökkäys suojeltua jokea kohtaan heiltä vei?

Pohjolan Voiman markkinointikampanja

Pirkko-Liisan mielestä Pohjolan Voiman osaselvitykset olivat lähinnä markkinointikirjoja. Surullista hänen mielestään on ollut huomata, kuinka vähän poliitikot, kuntatasolta valtakunnan tasolle, ottavat asioista selvää. PVO:n toimitusjohtajan julistus vesivoiman uudesta tulemisesta ja uusista ympäristöystävällisistä innovaatioista on kääntänyt monen poliitikon mielen vesivoimamyönteiseksi. Mitään uutta innovaatiota ympäristöystävällisestä vesivoimasta ei kuitenkaan löydy 400-sivuisesta yva-selvityksestä, vaikka voimayhtiö sellaista koko ajan mainosti.

Osa kansanedustajista vaikuttaa luottavan voimayhtiön kantoihin enemmän kuin suojeluyhdistysten jakamaan tietoon. Asian toista puolta ei haluta kuulla tai ottaa selvää. Siitä voi päätellä, että heillä on puutteellinen ymmärrys laeista, esim. vesienhoitolaista. Nykyinen Kollaja-suunnitelma ei todellakaan poikkea miltään olennaisilta osin 1980-luvun suunnitelmasta. Iijoen puolustajat olivat viimeksi lokakuussa eduskunnassa kertomassa, mitä Kollaja-hanke todella aiheuttaisi. Paikalla oli vain murto osa kansanedustajista, vaikka kysymys on valtakunnallisesti vaikuttavasta asiasta.


Pirkko-Liisa istuttamassa vastakuoriutuneita iijokisia meritaimenia

Miten eteenpäin

Suomen luonnonsuojeluliiton vuotuisen tunnustuksen, Ympäristöpalkinnon, Iijoen suojelusta tänä vuonna saanut Pirkko-Liisa Luhta: Uskotko, että PVO nyt luovuttaa? Sanoihan yhtiön pääjohtaja Ympäristökeskuksen lausunnon tultua julki, että nyt voimayhtiö tietää, miten allas pitää luontoarvoja menettämättä toteuttaa.

- Yhtiö, samoin kuin selvityksen tehnyt Ramboll Finland Oy, on menettänyt uskottavuutensa. Kollaja ei yksinkertaisesti ole mahdollinen ilman suuria ympäristötuhoja. Voimayhtiöllä on pitkä tie edessään saadakseen takaisin luottamuksen, jonka he olivat jo saavuttaneet ennen tätä. Kuulutamme yhteiskuntavastuuta yhtiöltä. Työpaikkakiusaaminen on kriminalisoitu. Milloin kriminalisoidaan kiusaaminen, jota yhtiöt ovat jatkaneet vuosikymmenestä toiseen, kuten Kollajalla ja Vuotoksella. Millä korvataan sosiaalisen pääoman murentumien näillä alueilla, millä korvataan ihmisille heidän aikansa, jonka he joutuvat käyttämään puolustaessaan kotiseutuaan yhtiöiden oman edun tavoittelun nimissä lailla suojelluilla alueilla? Fiksu yhtiö ymmärtää milloin on tultu tien päähän, vähemmän fiksu jatkaa pään hakkaamista betonipatoon. Konsultit, jotka ovat ohjanneet yhtiön toimia Kollaja-hankeessa, voisivat nyt kertoa, miten tässä tilanteessa on viisainta toimia. Yhtiömaailman ohje on, että virheet kannattaa tunnustaa välittömästi, toteaa Pirtsi.

Ympäristöviranomainen saa nyt kuitenkin kovasti kiitosta Kollajan puolustajalta. Lait ja yhteiskunnan kokonaisetu voittivat, eikä Iijokea uhrata mitättömän energiamäärän takia. Kansalaisjuhla on tulossa!

Kollajasta tietoa: http://www.sll.fi/pohjois-pohjanmaa

Pirkko-Liisa Luhtaa haastatteli Aulikki Piirainen (17.11.2009)

▲Alkuun


TERVAN TIE -MATKAILUTIEHANKE

Tervan tie on Suomen yhdeksäs virallinen matkailutie. Tiehallinto hyväksyi reitin matkailutieksi marraskuussa 2008. Tervantie-reitti alkaa Kuhmosta ja kulkee Kajaanin kautta valtatielle 22. Reitti poikkeaa Manamansaloon ja palaa Oulujärven eteläpuolta pitkin takaisin valtatie 22:lle päättyen Ouluun. Tervan tie liittyy Suomen puolella osaksi Oulusta Vienan Karjalan kautta Arkangelin alueelle ulottuvaa kansainvälistä matkailureittiä.

Kajaanin ammattikorkeakoulussa käynnistyneen Tervan tie –matkailutiehankkeen pääteemana on terva ja tervakulttuuri. Hankkeen projektipäällikkönä toimiva Anne Hyvärinen kertoo, että hanke kartoittaa jo olemassa olevia tervaan liittyviä tuotteita ja matkailutarjontaa. Tavoitteena on koota yhteen tervaan perustuvat käyntikohteet, myyntituotteet ja tapahtumat ja muodostaa niistä tuotteistettu matkailureitti. Vaikka Hyrynsalmen reitti ei ole virallisen matkailutien osa, kuuluu se tien vaikutusalueeseen. Matkailutie on yhteistoimintavyöhykkeen ydin, mutta huomioi vaihtoehtoiset reitit ja tervakulttuurin kannalta merkittävät kohteet muualtakin lähialueelta. Tielle rakennetaan opastus- ja viitoitussuunnitelma ja tie merkitään Tervan tie –matkailutieopasteilla. Hankkeen puitteissa käynnistetään markkinointi ja tuotetaan Internet-sivut ja esite neljällä kielellä. Hanke toteutetaan kuluvan vuoden loppuun mennessä.

Tervan tie on rekisteröity tavaramerkki, jonka omistaa Valtatie 22 yhdistys ry. Yhdistyksen muodostavat alueen kahdeksan jäsenkuntaa (Oulu, Muhos, Utajärvi, Vaala, Paltamo, Kajaani, Sotkamo ja Kuhmo). Edellisen lisäksi projektia rahoittavat EAKR, Kainuun maakunta –kuntayhtymä ja Pohjois-Pohjanmaan liitto

.

Anne Hyvärisen mukaan Internet-sivustolle on tarkoitus kerätä tietoa tervasta ja tervakulttuurista, mm. tervanpoltosta ja tervansoudusta. Lisäksi reittiä esitellään matkailuhistorian näkökulmasta. Alueen vesistöt toimivat aikanaan tärkeinä kulkuväylinä ja oman hohtonsa toivat urheilukalastajat Oulu- ja Kajaaninjoella. Sivulle suunnitellaan kartastoa, jossa esitellään reittiä ja sen kohteita: kulttuuria, liikuntamahdollisuuksia, yrityksiä jne. Sivulta yrittäjät löytävät ohjeet siitä, miten Tervan tie –tavaramerkkiä haetaan ja mitä sen myöntäminen edellyttää. Kätevää on löytää tilattavat tervatuotteet ja ohjelmapalvelut Tervan tie -sivujen kautta.

Internet-sivusto suunnitellaan erilaisille kohderyhmille sopiviksi: mikä kala nappaa Tervan tie -alueella kalastajan koukkuun, mistä golffari löytää viheriöitä tai mitä on tarjolla kulttuurinälkäiselle, jne.

Tervakulttuuri on alueelle omaleimaista ja arvokasta perintöä. Samoin rikkaat vesialueet. Kulkeminen vesistöjä pitkin tervaveneen lailla on tehtävä jälleen mahdolliseksi. Veneiden siirto voimalaitosten yli vaatii järjestelyjä, samoin valtavan järvialueen, Oulujärven, löytäminen. Toivottavasti Tervan tie –hanke osaltaan auttaa matkailijoita ymmärtämään alueen ainutlaatuisuuden ja elinvoimaisuuden.

1.7.2009 Aulikki Piirainen

▲Alkuun


SUO, KUOKKA JA OULUJOKI

Kuvankaunis Hyrynpuro
Kuvankaunis Hyrynpuro muuttuu kuivatusviemäriksi, mikäli Isosuo tuhotaan

Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla alkaa sanoin ”alussa oli suo kuokka ja Jussi”, samoilla sanoilla voi kuvat Pelsonsuon asutuksen syntyhistorian, tosin Jussin paikalle täytynee laittaa vangit. Elämä Pelsolla soljui sopuisasti, osa kyläläisistä hankki elantonsa maanviljellystä ja toinen puoli kävi vankilalla töissä. Leivänjatketta kyläläiset saivat laajoilta suoalueilta, jotka ympäröivät kyläkeskusta. Voin vieläkin muistaa lapsuusajan riekkopaistin huumaavan tuoksun, joka levisi syksyiseen pihapiiriin avoimesta keittiönikkunasta lähes jokaisessa talossa. Samaten muistan heinäkuiset hillaretket, tätä suon kultaa riitti kaikille saavitolkulla aina myynti asti. Eikä pidä unohtaa karpaloita, jotka nykytietämyksen mukaan ovat ”terveystuotteen” asemassa.

Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan ja näin kävi myös Pelsolle. Tuhon siemenet lensivät seitsemänkymmentäluvun öljykriisin muodossa. Tuolloin Vapo valjasti Pelson mittaamattoman arvokkaat suot turvetuotantoon. Kyläläiset suhtautuivat aluksi positiivisesti koko hankkeeseen, sillä tarjosihan se aluksi runsain mitoin töitä paikalliselle väestölle. Eipä aikaakaan kun soraääniä alkoi kantautua yhden jos toisenkin suusta, kun huomattiin miten hävisivät riekot, hillat ja karpalot. Siinä sivussa liettyi soiden kuivatusvesistä Kanto- ja Pitkäjärvi. Ja kuka tietää onko Rokuan lampien kuivumisen syynä Pelsolla harjoitettu turvetuotanto? No, asian tiimoilta tehdään parasta aikaa tutkimuksia. Lopullisesti mielipideilmasto kääntyi turvetuotantoa vastaan, kun työpaikat hävisivät koneiden kehityksen ja töiden ulkoistuksen kautta.

Nyt lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin Pelsosta on jäljellä vain raiskatut, lohduttomat suomontut. Olen tätä lohdutonta näkyä katsellessani miettinyt, mitä ympäristölupapäätöksissä mainittu jälkityö ja jälkihoito oikeastaan tarkoittavat. Onko se sitä, että viedään turpeen nostoon käytetyt ehjät koneet pois?

Mennäänpä sitten nykyhetkeen ja otsakkeessakin mainittuun Oulujokeen. Vuosituhannen alussa vierailin Pasin mökkityömaalla, kuvankauniin Otermajärven rannalla, missä karhunpentu lyllersi ojanpohjaa pitkin ja riekko lauleskeli kanervikossa, siis paikka oli paratiisi. Ja kun selvisi vielä, että metsähallituksella oli kyseisellä rannalla kesämökkitontti myynnissä, ei ostopäätöstä tarvinnut kauan miettiä.

Niin nousi minunkin tontille pienoinen saunamökki, missä pystyi rentoutumaan luonnonrauhasta nauttien ja muikkuja kalastellen. Tätä auvoisuutta kesti parivuotta, kunnes posti toi kirjeen, missä kerrottiin Vapon aloittavan turvetuotannon läheisellä Isollasuolla. Ensimmäinen reaktioni oli, että Kainuun ympäristövirastolle on sattunut inhimillinen erehdys. Eihän turpeen nostolupaa voida myöntää, koska Oulujokeen palautetaan nousulohi ja Otermajärvestä lähtevä Kutujoki on todettu lukuisissa tutkimuksissa hyväksi poikastuotantojoeksi ja nyt siihen alettaisiin laskea Isosuon likavesiä. Toisekseen lohen palauttamiseksi Oulujokeen on sitouduttu sijoittamaan miljoonia euroja ja myös Kainuun ympäristövirasto oli hankkeessa mukana.

Oli karmeaa todeta päätelmäni inhimillisestä erehdyksestä täysin vääräksi. Alkutyrmistyksen jälkeen nousi voimakas vastarinta Isosuon puolesta, johon osallistuivat niin mökkiläiset, Oterman kyläläiset, kalastusseurat, Oulujoki liikkeet ja Vaalan kunta. Vaasan hallinto-oikeudesta tuli turpeennostoa puoltava päätös tietyin rajoituksin ja valitus on parhaillaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Lopullista päätöstä odotellessa voimme kuvitella mitä vaikutuksia turpeennostolla Oulujoen vesistöalueella on itse Oulujokeen.

Aiemmin kävimme perhostelemassa harjuksia Kutujoella. Myllykoskesta saikin niitä ja ne lisääntyivät luontaisesti. Sitten tuli turvesuo…Niskansuo, koko noin 270 hehtaaria jonka jätevedet laskettiin suoraan Kutujoen yläjuoksulle. Sen jälkeen kaloissa alkoi olla makuvirheitä, eipä huvita enää mennä perhostelemaan. Kutujoki on vain yksi joki, jota turvetuotanto kuormittaa ja joka laskee Oulujokeen. Ympäristöviranomaiset katsovat lupapäätöstä tehdessään vain yhtä suota, eivät kokonaisuutta. Oulujoki-varren kymmenistä turvesoista jokaisesta muodostuu pieni jätevirta, joka Oulujoessa yhdistyy suureksi jätevirraksi.

Oulun kaupunki on alueen ainoa kunta, joka ottaa lähes kaiken talousvetensä Oulujoesta. Oulun Vedessä ongelmaa varmaan jo tiedostetaan, se vaan olisi tiedostettava laajemmin kaupunkilaistenkin joukossa ja päättäjien olisi herättävä Ruususen unesta pohtimaan asiaa vakavammin.

Oulun Veden vuosikertomuksista voidaan lukea, kuinka Oulujoen veden happamuus ja humuspitoisuus on koko ajan lisääntynyt. Samoista vuosikertomuksista näkee myös, kuinka puhdistuskemikaalien käyttöä veden puhdistamiseen juomakelpoiseksi joudutaan koko ajan lisäämään. Mistähän humus ja happamuus tulevat? Maatalous on jokivarressa vähentynyt, ja metsäojituksiin on tullut jo ajat sitten tarkemmat ympäristömääräykset laskeutumisaltaiden ym. osalta. Kaikki varmaan muistavat taannoisen vesikriisin Nokialla. Turvesoilla vaikkapa urakoitsijan polttoainesäiliön rikkoutuminen voisi johtaa tuhansien litrojen polttoainemäärän valumisen Oulujokeen. Tai sitten turvapalojen yhteydessä vesistöihin pääsevät sammutuskemikaalit… Mistäs sitten kaupunkilaisille saataisiin puhdasta vettä. Viinivaara-haihattelua on ollut jo kohta parikymmentä vuotta ja se jatkunee toisen mokoman. Muistaneeko vielä joku tilanteen 80- 90-luvun vaihteessa, jossa Muhoksella hieman ”lipsahti” jätevesilaitoksella tulvien aikana. Kraanavesi maistui ja tuoksui suorastaan pask… usean päivän ajan. Siinä hyvä muistutus kuinka tärkeä puhdas raakavesi on. Voisi yhdeltä jos toiselta päästä pieni parahdus, jos hanasta alkaisi tulla veden lisäksi vähän muutakin…

Oulun kaupungilla on kylläkin oma lehmä ojassa. Oulun Energia sahaa oksaa, jolla Oulun Vesi istuskelee, Toppilan voimalaitoksethan ovat alueen suurin turpeenkäyttäjä. Oulun Energia ei voi tosiaankaan sanoa tuottavansa vihreää energiaa, tosin tunnuslauseena onkin ”Pohjoista Voimaa”. Voimallisesti he tosiaan vaikuttavatkin Oulujoen ja sen sivujokiin. Veden laatu heikkenee turvesoiden jätevesistä ja Oulun Vesi puolestaan yrittää tehdä puhdistamalla juomakelpoista vettä kaupunkilaisille.

Oulun kaupungin pitäisi pikkuhiljaa huomata, että turpeella energian tuottaminen ei ole enää kestävällä pohjalla. Vesistövaikutusten lisäksi turve on jopa kivihiiltä pahempi kasvihuonekaasujen tuottaja, kun otetaan huomioon tuotannosta, kuljetuksista (rekkaralli) ja poltosta vapautuvat kasvihuonekaasu päästöt. Luonnontilassa oleva suo sitoo ilmasta hiilidioksidia. Kun sen päältä kasvillisuus poistetaan turvesuon käyttöönoton yhteydessä, niin sen jälkeen se ei enää sido tuhansien vuosien aikana keräämäänsä hiiltä vaan alkaa päästää sitä. Turvesoilta vapautuukin lähes yhtä paljon hiilidioksidia mitä sen poltosta aiheutuu. Tätä ei yleensä ajatella, kun esim. ilmoitetaan tuotantolaitoksien vuosipäästöjä. Oulun Energia ei kylläkään voi ylpeillä edes niillä, parin vuoden takaista tilastojen mukaan Toppilan voimalaitokset olivat Suomen 9. suurin hiilidioksidi-päästäjä yksittäisistä laitoksista. Näistä ja muista päästöistä aiheutuvat happamat laskeumat aiheuttavat maaperän ja vesistöjen happamoitumista...niinpä niin. Kaupungin isien tulee katsoa peiliin ja sen jälkeen varsin vakavasti harkita siirtymistä vaihtoehtoisiin energialähteisiin.

Koko turpeen käyttöä voidaan verrata kaupankäyntiin: jos ei ole kysyntään, tarjontakin häviää pikkuhiljaa. Uusien turvesoiden avaaminen Pohjois-Pohjanmaalla on turhaa kun Oulun Energia siirtyy käyttämään vaihtoehtoisia energialähteitä ja Oulujoen ja sen sivujokien vedenlaatu alkaa kohentua.

Rauno Korolainen ja Pasi Virkkunen

▲Alkuun


OULUJOEN KEHITTÄMISEKSI PERUSTETAAN OSUUSKUNTA

Alustus aiheeseen

Kalevassa (sunnuntai 1.2.2009) oli kolmipalstainen juttu, jossa uutisoitiin Oulujoen asiaa ajamaan perustettavasta osuuskunnasta. Juttu oli kaikin puolin hyvä ja ajatus luonnollisesti kannatettava, onhan se tavallaan oma lapseni. Mutta on silti syytä hieman jarrutella ja oikaista uutista toteamalla, ettei minkään sortin päätöstä minkään sortin toimijasta ole toistaiseksi tehty. Ajatus on kuitenkin esitetty ja mm. tuon Kalevan jutun toivottavasti poikimalle julkiselle keskustelulle saadaan sopivasti syttöjä puolesta ja vastaan. Se olisi nyt mitä hartain toiveeni, ja siksipä rohkenen lähestyä asiasta kiinnostuneita tämän vuodatukseni muodossa. Listaan seuraavaksi esille nostamiani asiakohtia, jotta se selkiyttäisi mahdollisia kommentteja ja tehostaisi vuorovaikutusta.

Selitykseksi

Kirjoittaessani maantieteellisessä mielessä Oulujoesta tai Oulujokivarresta tai Oulujoen alueesta yleensäkin tarkoitan Oulujärvestä alkavaa ja Hailuotoon päättyvää vesi- ja ranta-aluetta sekä niitä kuntia, jotka sijaitsevat vesistön alueella.

Voimassa olevien sopimusten mukaisesti Oulujoen veden omistavat Fortum Oyj sekä Oulun Energia. En ole kiistämässä tai kyseenalaistamassa näiden toimijoiden juridisia oikeuksia veteen tai hallitsemiinsa maa-alueisiin.

Edellä mainitut voimayhtiöt toimivat lakien ja asetusten sekä tehtyjen sopimusten mukaisesti.

Oulujoen ympärillä toimivilla tahoilla tarkoitan yksityisiä tai yhteisöllisiä toimijoita, jotka ovat tai kokevat olevansa jokeen suhteessa joko kotiseudun, asumisen, omistuksen, sijainnin, työtehtävän, harrastuksen tai virkavastuun kautta.

Lähtötilanne

1. Asenneilmapiiri (haaste)

Oulujoki rantoineen pitää sisällään useita eri intressipiirejä. Heistä jokaisella on omia tarvelähtöisiä oletuksia ja odotuksia, vahvoja tunnelatauksia sekä myös vahvoihin ennakkoluuloihin perustuvia varauksia. Tämä sekalainen intressikirjo on tosiasia ja se on muokannut Oulujoen ympärillä käytävää keskustelua joko yksipuoliseksi julistamiseksi tai nurkkakuntaiseksi inttämiseksi. Rakentavan ja sitovan, kattavasti koko jokivartta koskevan yhteistyömallin synnyttäminen onkin haasteista suurin, mutta samalla ehdoton edellytys Oulujoen kehittämiselle ja joen tarjoamien monien mahdollisuuksien hyödyntämiselle.

2. Tarve

Oulujoen asian ajaminen edellyttää yhtä ääntä. Yhden äänen takana on oltava jokivarren asukkaiden ja toimijoiden enemmistön hyväksymä Oulujoki-edustajisto. Oulujoen ääntä käyttää edustajiston valvonnassa ja edustajiston valtuutuksella toimiva juridinen toimielin, joka siis voisi olla esim. osuuskunta-muotoinen, mikäli näin parhaaksi nähtäisiin. On huomattava, ettei tässä tarkoitetun toimielimen ole itse tarkoitus omistaa vettä tai rantoja, sen sijaan elin voi toimia eri osapuolten välillä neuvottelijana, aloitteentekijänä, organisaattorina sekä juridisena osapuolena Oulujoen kehittämiseen liittyvissä asioissa.

Ensimmäinen Oulujoki-edustajisto perustaa juridisen toimielimen, valitsee perustettavaan toimielimeen vastuullisen päällikön ja määrittää päällikön toimivaltuudet, tehtävänkuvan, toiminnalliset tavoitteet sekä työsopimuksen sisällön. Päällikön työsuhde on kokopäivätoiminen, mutta määräaikainen kahdeksi vuodeksi kerrallaan.

Juridinen toimielin on edellytys mm. EU-hankkeiden toteutumisille.

Esitys

3. Eteneminen

Kunkin Oulujoen varren kunnan (Hailuoto, Muhos, Utajärvi, Vaala) sekä Oulun kaupungin valtuuston puheenjohtaja nimittää kaksi edustajaa tunnustelu- ja valmistelutyötä tekevään selvitysryhmään. Lisäksi työryhmään voivat nimittää oman edustajansa Pohj.Pohjanmaan ja Kainuun Maakuntaliitot sekä Ympäristökeskukset.

Selvitysryhmä vastaa annettujen selvitystehtävien toteuttamisesta 12 kuukauden kuluessa tehtävän saamisesta.

Syntyvistä kustannuksista vastaavat toimeksiantajat yhdessä erikseen määrättävien jakoperusteiden mukaisesti. Ryhmälle osoitetaan osapuolten toimesta ja niiden välisellä keskinäisellä sopimuksella tarvittavat toiminnalliset resurssit. Selvitysryhmän on toimittava näiden resurssien rajoissa.

Selvitysryhmä voi käyttää työssään ulkopuolisia asiantuntijatahoja oman harkintansa mukaisesti, kuitenkin annettujen resurssien puitteissa. Ulkopuolisia asiantuntijoita ovat esim. Ympäristökeskukset, Maakuntaliitot ja muut viranomaiset sekä osalliset yksityiset henkilöt, yhdistykset ja järjestöt.

Selvitysryhmä kokoontuu kahden viikon välein eri puolella tarkasteltavaa aluetta. Ryhmän toimintaa johtaa ryhmän keskuudestaan nimeämä puheenjohtaja.

4. Selvitysryhmän tehtävä

Analysoida nykytilanteen haasteet ja mahdollisuudet (Oulujoki SWOT, huomioiden myös alussa mainitun asenneilmapiirin sekä aiemmat kokemukset osapuolten välisestä yhteistyöstä)

Kartoittaa jokivarren alueen olemassa olevat toimijat sektoreittain

Visioida tulevaisuuden mahdollisuuksia ja tarpeita

Pohtia perusteita yhteisen toimielimen perustamiseksi

Laatia jatkokäsittelyä varten esitys jokivarren alueen kehitysstrategiaksi

5. Selvitysryhmän tavoite

Oulujoen tarjoamien mahdollisuuksien kartoittaminen ja hyödyntäminen elinkeinolähtöisesti, kulttuurisesti sekä virkistysmielessä.

Yhteisen toimielimen perustaminen edistämään tavoitteiden täyttymistä.

6. Toimielimen tehtävä

Toimia kaikkia Oulujoen alueen yksityisiä osapuolia edustavana edunvalvojana

Kehittää alueen elinkeinomahdollisuuksia (elinkeinostrategia)

Tuotteistaa Oulujoki-palvelut yhden kattobrändin alle (imago)

Vastata EU-hankkeiden hakemisesta ja koordinoinnista (hanketoimisto)

Markkinoida aluetta matkailukohteena (markkinointikanava)

Järjestää itse tai olla osaltaan järjestämässä yleisötilaisuuksia ja tapahtumia (organisaattori)

Heikki Pesämaa 3.helmikuuta 2009

▲Alkuun


OULUJOEN JUOVA - KYMMENEN KIPEÄÄ TIKKIÄ SUOMINEIDON UUMALLA

On aika hoitaa haavat kuntoon.

Johdanto

Oulujoki. Satakaksikymmentä kilometriä Kainuun kaukaisilta vaaramailta kerättyä vetten virtaa. Virrassa sen seitsemän patoa pakottamassa veden voimavarastoiksi ja kokonaista kolme kuntarajaa karsinoimassa alueen kolmeksi kunnaksi ja yhdeksi kaupungiksi. Oulujoki piirtyy suurena suonena kahden maakunnan mailla: länsipuolella, Pohjois-Pohjanmaalla, vuolas pääuoma hyväilee suomineidon pehmeää vatsanseutua, idässä lukuisat latvavedet kiemurtelevat kutitellen luista jäntevää selkää. Oulujärvi kerää altaaseensa kehon nesteet kuin valtaisa virtsarakko, päästääkseen paineensa purkautumaan Oulujoen kanavan kautta aina Pohjanlahteen saakka. Oulujoen upea vesistö on pohjoisen ihmisen ikäinen elämänvirta.

Oulujoki ei ole joeksi pitkä, eikä liioin leveä, mutta juoksultaan se on joutuisa. Ei luulisi Oulujoen vaikuttavan reittiseutujen ihmisiin muutoin kuin kanssakäymiseen kannustavasti. Joki voisi yhdistää, se voisi ikään kuin neuloa yhteen rantojen ja kuntien kansaa - mutta sitä se ei tee - enemmän se erottaa, Oulujoki ratkoo ihmisiä erilleen toisistaan. Kymmenen kipeää tikkiä. Patoja ja rajoja. Joki valjastettiin heti sotien jälkeen seitsemällä suurella seinällä, ensimmäiset suunnitelmat sähköntuotantotoiminnan toteuttamiseksi oli tehty jo 1900-luvun alussa. Voimalaitosten rakentaminen oli kansallista elvytystyötä vailla vertaa! Sodasta työkykyisinä palanneet miehet saivat kipeästi kaipaamansa mahdollisuuden päästä käsiksi ansiotöihin, mutta, mikä kenties sitäkin tärkeämpää, he myös saivat mahdollisuuden käsitellä vertaisjoukossa sodan jättämiä traumaattisia kokemuksiaan. Voimalaitostyömaat olivat suuren luokan kriisityön keskittymiä ja ne täyttivät osaltaan paikkansa järkkyneitä ihmismieliä eheyttäneinä traumaterapian tarjoajina. Toisenlaisiakin terapiamuotoja suosittiin, mutta niiden hintana oli joko alkoholismi tai kuolema tai sekä että.

Oulujoen virta on vahva, mutta väki sen reunoilla voimatonta. Kuten on virta puristettu sähkövoimaksi valtakunnan verkkoihin, on väki virran varrelta toimitettu työvoimaksi valtakunnan keskuksiin. Molemmilla on toki hyödyllinen tehtävä, vaikka sen kestoa ei kumpaiseltakaan kysytty. Joki liikkuu, mutta pysyy uskollisesti uomassaan, myös joen äärellä varttunut ihminen liikkuu, mutta on loitonnut etäälle alkuperästään. Tietämättään moni sytyttää kaksionsa valot lapsuutensa kotijoen voimasta. Oulujoki on alati läsnä, niin ihmisten ajatuksissa kuin heidän arjessakin. Se kummittelee kattolampuissa, kahvinkeittimissä ja lämpöisten kaakelilattioiden alla.

Mutta kyräilevä kansa Oulujoen äärellä. Kuinka kaukana ovatkaan ihmiset toisistaan. Nyt jos koskaan yhdessä tekemisen tahtoa tarvittaisiin, Oulujoen virran olisi neulottava rantojensa kansaa yksiin ja yhteisiin talkoisiin. Kyllähän sitä tahtoakin löytyy, joskin lähinnä silloin, kun on kyse omasta edusta, henkilökohtaisesta hyödystä. Tahto ilmenee tarvelähtöisesti ja tarve on silloin ihmisen oma. Kuka olisi joen puolella ilman, että olisi yhteiskuntaa tai ihmisiä vastaan? Ei voi väittää, etteikö heitä harvoja olisi, mutta lukumäärältään he ovat kyllä vähäiset kuin syksyisessä sateessa soutajat.

Voi, voi, minähän marisen ja motkotan! Tiedän, tiedän! Kuritan kuulijoita ja ruoskin rantakuntien päättäjiä harkitun tarkoituksenmukaisesti. En siltikään koe irvisteleväni, enkä koe tikkuista toimintaani epäpyhäksi. Pikemminkin päinvastoin. Valmistaudun kohtaamiseen, muokkaan maaperää ja käyn varjonyrkkeilijän lailla kulissien takaista esitaistelua. Minussa on käynnissä liikekannallepano, kuivaharjoitteluvaihe. Tässä vaiheessa täytyykin huudella kokoon kannattajia ja kasvattaa lepoon asemoituneiden joukkojen taistelumoraalia. Minulla ja kaltaisillani isänmaan ystävillä täytyy olla mahdollisuus voittaa virallinen vihollisemme, välinpitämättömyys. Taistelun tavoitteena on vapaa Oulujoki, asenteiden muutos ja kotiseutuhenkinen toimeliaisuus!

Oulujoki on yhä mysteeri minulle. Mitä tapahtui 1943 sattuneen Pyhäkosken traagisen veneonnettomuuden jälkeen? Mitä tapahtui 1944 päättyneen sodan seurauksena? Kumpi vaikeni ensin, kansa vai joki? Selvää on, että elämäntapa Oulujoella muuttui peruuttamattomasti, vaikeneminen jäi tavaksi ja kehittyi välinpitämättömyydeksi. Rantojen kuntiin asettui muualta tulleita työmiehiä yksiksensä tai perheineen. Työmiehistä parhaat lähtivät työmaiden valmistuttua kesyttämään Kemijokea, heikkolahjaisempi sakki juurtui Oulujokivarteen.

Joki oli tuolloin jo muuttunut. Ja kohta muuttuivat kunnat, ja myös politiikka muuttui ja tapakulttuuri muuttui. Oli alkanut uusi aika, joka on jättänyt seutuun lähtemättömän jälkensä. Välinpitämättömyyden ja vaiteliaisuuden jäljen.

Jututin muutama vuosi sitten neljän eri tapaamiskerran aikana erästä Oulujoen rannalla syntynyttä ja siellä lapsuutensa ja nuoruutensakin viettänyttä, ansioitunutta sotaveteraania. Tunnelma oli alkuun varautunut ja vaisu. Mies ei halunnut puhua Oulujoesta, mieluummin kaikesta muusta. Rohkaisin silti häntä palaamaan lapsuutensa muisteluihin ja lopulta hän myönsi hiljaa hylänneensä joen koskien äänten lakattua kuulumasta. ”Ei sitä Oulujokea enää ole” hän sanoi. Mies on syntynyt, kasvanut ja myös asunut koko pitkän ikänsä lähellä Oulujokea, muttei ollut voimalaitospatojen valmistuttua käynyt edes sen rannoilla. Ilman puhumisen pakkoa puhuimme pitkään hänelle häpeällisen kipeästä aiheesta ja saatoin kuunnellessani havaita hänen silmänsä kostuneen kyynelistä, jotka jäivät häpeilemättä kimaltelemaan punakoille poskipäille. Seuraavana kesänä Oulujoen mökkipaikkamme pihasta näin tutun veneen liukuvan rantavesiä, heilutin tervehdyksen ja näin kokassa pienen nyytin. Luulin sitä ensin pikkulapseksi, mutta tarkemmin katsoessani tunnistin nyytin tutuksi juttukumppanikseni. Myöhemmin kuulin veneen soutajalta, että vanha mies oli halunnut vielä kerran palata kauan sitten hylkäämälleen kotijoelle ja oli siksi pyytänyt päästä soutajan kanssa vesille. Kuulin veneretken olleen lähes sanaton ja muutoinkin vähäeleinen. Tajusin miehen halunneen tehdä sovinnon itsensä ja tuskaisiin tapahtumiin syyttömän Oulujoen välillä.

Oulujoen rantojen asukkaat kokivat tulleensa petetyiksi, heille oli pelottavan suuri shokki, kun kosket yhtenä aamuna olivat lakanneet jylisemästä ja kun raikas kosteus katosi hengitysilmasta pysäytetyn virran väljähdyttyä. Niin ikään samoihin aikoihin sotien seurauksena maassa valtaan päässyt uusi komento teki elämästä erilaisen, jollain oudolla tapaa tyhjänpäiväisemmän. Jokivarren ihmisillä tulikin vallalle tunne hylätyksi tulemisesta. Tuon tunteen ja elävän joen menettämisen välillä oli selvä syy-seuraus –suhde ja niin elämää lähdettiin etsimään muualta. Kotijoki jätettiin unohduksiin ja hylättiin, olihan se nyt kokonaan menetetty. Tuskaa täytyi hallita vaikenemisella tai pois muuttamisella. Muutoksen seurauksena syntyi kaksi toisistaan täysin eroavaa Oulujokea, entinen vapaa ja nykyinen kahlittu. Huomioiden samaan aikaan tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sodan kipeät seuraamukset on selvää, että kyseessä olivat mittavan kokoluokan mielenmyllerrykset. Havaintoa helpottaa, kun vertaa rannoilta otettuja vapaan Oulujoen aikaisia mustavalkovalokuvia tämän hetkisiin maisemiin. Riettaat risukot ovat kasvaneet vapaan joen aikaisten ihmisten kyynelistä ja peittäneet taakseen heidän pahanolonsa katkerimman mielenmaiseman.

Oulujoki sisältää runsaasti taitavasti selitettyä saamattomuutta, opitun kuuliaista välinpitämättömyyttä ja vaalittua varautuneisuutta. Toimettomuus on tullut taloihin tavaksi. Lähtövalmius jokiasian puolesta on varovaista ja vähintäänkin viipyvää, innostus laimeaa, onhan nykyään koko jokivartinen elämä laimeaa. Ihmisten henkisyys on kahlittu, kuten viereinen virta; ihmisten fyysisestä valmiudesta viestivät risukoituneet rannat ja puhtaat paidat. Nämä Oulujoen kotirannat paistavat päittemme yllä saamattomuutemme häpeän kruununa. Unelmat vapaasta joesta, jos niitä vielä jossain elää, ovat täydellisen epätodellisia niin kauan kuin perinnepirttien ikkunoista näkyy joen sinen sijaan läpinäkymättömien leppäpattereiden harmaat rivistöt. Jos ajatuksesi juoksu on kuin kahlitun joen virta, siis monissa kohdin ohjattu, koko ajan kontrolloitu ja paikoin betoniin peitetty, niin ei sinusta ole soturiksi. Mutta jos ymmärrät asiaani, jos mielesi on vapaa ja osaat nähdä virran ja rannat vapaina, ja tahdot toimeen, niin tule taistoon! Sinua tarvitaan, sillä meitä on oltava paljon!

Velvollisuudentunnoissaan rantakuntien päättämättömät valtuustovaliot työstävät naapureittensa suuntaan pakollisia tunnusteluja, vaikka takaraivojaan painaa enemmänkin pelko paikanmenetyksistä kuin huoli todellisen yhteistoiminnan viipymisestä. Kuntalaisilla sen sijaan on aitoa kiinnostusta Oulujokea ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Valitettavasti tarvittavan vahvan kansalaistoiminnan syntyä vaikeuttavat kuppikuntaiset asenteet. Pidetään perin mustasukkaisesti vain huolta siitä, että kaikilla menee huonosti, koska silloin ei naapurillakaan mene hyvin ja kyräilevä meno jatkuu kuten ennenkin.

Koko jokivarren matkalla tapahtuu kuitenkin, toisistaan toistaiseksi liikoja tietämättä, pieniä ujoja havahtumisia. Ilmassa on tervettä, joskin varovaista hapuilua, mutta yhtä kaikki selvää uuden suunnan hakemista. Eväitä vapaalle Oulujoelle on siis olemassa! Tämä on tärkeää ja toivoa antavaa, sillä vapautuminen tapahtuu ihmisissä itsessään. Meidän on kyettävä yhteiseen rintamaan, meidän on voitava tarttua toimintaa vaativiin aloitteisiin. Yhteistyön edellytys on molemminpuolinen tarve ja tietoisuus, meidän täytyy tulla toisiamme vastaan, meidän täytyy olla itse valmiita antamaan enemmän kuin odotamme saavamme. Nyt on koittanut aika kysyä, missä onkaan joukkojen edessä kulkeva tulenkantaja, kuka olisi aloitteentekijä ja mistä hänelle löytyisi tarvittavat apostolit?

Miten me sitten voisimme välittää voimaa Oulujoen virrasta myös rantamaiden miehittäjille? Miten me voisimme vapauttaa ihmismielet patojen painosta, kuinka koota kansan kannat yhteisen asian taakse? Taistelu vaatii voimakseen vahvimmat veljet ja sisukkaimmat siskot. Riviin on tultava kaikki kunnat ja sakeimmatkin suvut. Vapaa Oulujoki on taistelemisen arvoinen tavoite! Olen itse raivannut oman sijani Oulujokivarteen lähellä Utajärven ja Vaalan rajaa. Tiedän puhuvani monella tapaa tärkeän asian edestä julistaessani, että rannat on siivottava risuista ja jokimaisema on avattava katseiden kulkea. Olen suureksi ilokseni saanut huomata esimerkkini tarttuneen kaiken ikänsä jokirannoilla asuneisiin naapuritalojen isäntiin. Ensi kesänä voimmekin esitellä ihastelijoille, ja tietenkin myös epäilijöille, upeinta ja alkuperäisintä jokimaisemaa ainakin kahden kilometrin matkalta! Raivaustyö on ollut kieltämättä suuri, kuten on jokakesäinen lammaskatraiden hoitama maiseman ylläpitotyökin, mutta upeiden petäjien paaluttamia rinnepolkuja kulkiessa ja joenjuoksua katsellessa ei vielä yksikään ole kysynyt, kannattiko!

Oulujoen vapauttaminen on mielen vapauttamista vastaanottamaan tervehdyttävää viestiä luonnosta. Vielä tänään ovat monet mielet jähmeitä kuin betonin taakse padottu virta ja vastaanottavaisia kuin jääkylmä vesi. Asenteet näkyvät yhä rantojen risukoissa ja näkyvät niin kauan, kun toiminnanohjaajana toimii unohdetun historiamme epäisänmaallinen oppi. Kätketty maisema kertoo karua kertomaa isiemme kätkemistä hylätyksi tulemisen tunteista. Surutyö on ollut suunnaton, kivut kertomattomat. Meidän sukupolven on kohdattava vanhempiemme voittamattomat vaikeudet ja palautettava kotiseutujemme kadotettu kunnia. Oulujoen vapaus vaatii vesurein ja viikattein varustettua vapaaehtoisten joukkoa lammaskatraineen.

Kenelle minä tässä oikeastaan puhun ja puhunko vain turhaan, puhunko jo menetetylle sukupolvelle vai puhunko risurinteiden seasta nousevalle niittojoukolle? Minä päätän nyt sanomalla, että olen päättänyt, viimeistään ensi kesänä on sinun vuorosi päättää.

Kunnia, kunnia!

Heikki Pesämaa

▲Alkuun


OULUJOEN LOHEN TILANNE ON HÄLYTTÄVÄ

Viime kesänä nousi Oulujoen kalatiestä ennätyksellisen vähän jalokaloja, vain hieman yli 100 lohta. Myös Oulujoen edustan ammattikalastuksen lohisaaliit ovat viime vuosina laskeneet voimakkaasti.

Kalatien nousijoiden määrä oli pettymys, kun meren ajoverkkokiellon ajateltiin tuovan runsaasti enemmän kalaa jokisuulle ja kalatiehen. Aiempina vuosina lohia on noussut kalatiessä 300-400 kpl luokkaa, vuonna 2007 nousi 269 lohta.

Oulu edustan merialueen eli ns. Oulujoen terminaalikalastusalueen ammattimaisen kalastuksen lohisaalis

Vuosi     Kg        Kpl
2000       4943     919
2001       4389     1001
2002       3890     810
2003       2764     824
2004       2784     632
2005       2964     537
2006       1052     162

Saalismäärien kehitys on myös koko Oulun läänin alueella ollut laskeva vuosien aikana. Viime kesänä ajoverkkokiellon myötä saalismäärä kääntyi nousuun mutta ei silti yltänyt kuin puoleen parhaan kesän 2004 saaliista. Oulun läänin ammattimaisen kalastuksen lohisaaliit:

Vuosi     Kg           Kpl
2000       21 905     6 106
2001       30 120     9 010
2002       24 612     6 306
2003       26 667     10 916
2004       52 107     13 478
2005       23 177     5 081
2006       10 684     2 162
2007       11 790     2 695
2008       25 174     6 231

Lähde: Kainuun TE-keskuksen kalatalousyksikkö

Lohensaaliin nopeasti laskeva suunta kertoo karulla tavalla Oulujokisuulle palaavien lohien määrän voimakkaasta laskusta jopa romahduksesta. Vuosien 2007 ja 2008 Oulujokisuun terminaalialueen saalista ei olla eritelty koko läänin saaliista.

Voi kuitenkin sanoa, että todennäköisesti v. 2007 lohisaalis Oulujokisuulla ei ollut suurempi kuin vuonna 2006 eli hyvin kehno. V. 2008 Lohisaalis Oulujoen terminaalialueella ei varmastikaan ole tuplaantunut kuten koko läänin saalis ajoverkkokiellon seurauksena. Siitä kertoo kalatiessä nousevien lohien määrän romahdus. Vaikka 2007 todennäköisesti lohisaalis oli heikko, kuitenkin kalatiestä nousi 276 lohta.

Vapakalastajien saalis Oulujokisuulla on laskenut vuosi vuodelta. Arvion mukaan tällä kaudella vain muutamia kymmeniä lohia on saatu saaliiksi.

Kaikki tuntuu viittaavan siihen, että Oulujoen istutuslohi ei enää juurikaan selviydy hengissä merivaellukseltaan. Ero luonnonpoikasten ja istutuspoikasten hengissä selviytymisessä näyttää yhä vain kasvavan. Tornionjokeen näytti palaavan aiempaa selvästi suurempi määrä lohta ajoverkkokiellon myötä. Epäilemättä myös Oulun läänin rannikolla pyydetystä lohesta muhkea osa on ollut Tornionjoen luonnonlohta. Kuvaavaa on että Tornionjoen 700-800 000 luonnon vaelluspoikasta tuottaa palaavaksi kymmeniä tuhansia lohia. Oulujoen 200 000 istutetusta vaelluspoikasesta näyttää palaavan muutamia satoja! Ero on huikea.

Nykyisen kaltainen käytäntö velvoiteistutuksissa laitospoikasilla näyttää tulleen tiensä päähän. Istutusvelvoitteita täytyy vääjäämättä tarkastella uudelleen.

Kalataloustarkastaja Unto Komulainen Kainuun TE-keskuksesta pitää saalislukuja Oulujoen lohen kannalta hyvin huolestuttavina. Hän pitää lukuja luotettavina. Merikalastajien on edullista antaa todelliset lohisaalisluvut koska ns. hylkeensietopalkkiokorvaukset maksetaan niiden perusteella. Noiden vuosien aikana ammattikalastajien määrä Oulujoen terminaalialueella on hieman laskenut mutta viime vuosina on 6-8 ammattikalastajaa kalastanut lohta alueella.

Komulaisen mukaan Kainuun TE-keskuksessa pidettävässä ammattikalastajarekisterissä on 250 kalastajaa. Rekisteriin kuuluvista kalastajista N. 50 harjoittaa lohenkalastusta. Näistä on ehkä 10-20 kalastajaa, joiden kalastustuloissa lohella on hyvin olennainen merkitys. Komulainen ei usko, että laiton, ns. pimeä pyynti olisi kovin laajaa Oulun edustalla. Kylien vesialueella on ns. harrastuskalastajilla jonkin verran rysäpyyntiä. On kuitenkin vaikea kuvitella, että harrastuskalastajien saalismäärän kehitys poikkeaisi jotenkin olennaisesti ammattikalastuksen saaliista.

Iijoen terminaalialueen lohisaalisluvut ovat myös laskeneet voimakkaasti, joskaan saalismäärä ei ole painunut niin alas kuin Oulujokisuulla.

Komulainen pohtii, onko merialueella jatkuvasti voimistuneella hyljekannalla mikä vaikutus istutuspoikasten selviytymiseen. Tämä jää vain arvailuiden varaan. Syksyinen siian verkkokalastus on ainakin käynyt lähes mahdottomaksi, hylkeet syövät saaliin ja repivät verkot käyttökelvottomiksi.

▲Alkuun


TUTKIMUSTIETOA MERIKOSKEN KALATIESTÄ

Marleena Isomaa sai vastikään valmiiksi pro gradu –työnsä: Lohen (Salmo salar L.) ja meritaimenen (Salmo trutta L.) nousu Merikosken kalatiessä vuosina 2004-2007. Nelivuotinen aherrus kalatiestä nousevien lohikalojen parissa tuli näin päätökseen. Hän jatkaa nyt kalatutkijana Helsingissä aiheenaan turskapopulaatioiden muutokset kalastuspaineissa. Mutta ei hän lohiakaan aio unohtaa.

Oulujoen tyttö

Marleena Isomaa on Oulujoen tyttö, aivan avojalakanen. Ensimmäinen muistikuva Oulujoesta on hänellä, kun aivan pikkuisena onki leikkiongella Tuiran uimarannalla. Myöhemmin alkoi oikeaan onkeen tarttua särkiä ja muita pikkukaloja. Vanhemmat harrastivat retkeilyä ja kalastusta, ja äiti opetti Marleenalle kalan perkuuta jo nelivuotiaana.

Paikalle haastattelukahvilaan osuu sattumalta Marleenan äiti, joka kertoo aina ihmetelleensä tyttärensä kärsivällisyyttä kala-asioissa. Kuinka pikkutyttö elvytti ongella saamaansa pikkuhaukea sydänhieronnalla päästääkseen sen vapaaksi. Juhannuslahna oli hänen välttämättä ongittava perheelle mummolassa Siikajoen Vuoluojalla, kesti sitten vaikka kuinka pitkään. Ei perhonsidonnassakaan tytär hermostunut.

Perhokalastus jäi yläasteiän jälkeen, mutta eiköhän vielä tule takaisin. Oulankajoen tutkimusasemalla opiskelijana ja myöhemmin opettajana hän kalasti sittemmin haukea. Kuhaa hän on edelleenkin pyytänyt jokisuussa Hartaanselällä. Kalat, kalastus ja Oulujoki ovat siis kuuluneet Marleena Isomaan elämään jo pienestä pitäen. Isä jutusteli kuulemiaan tarinoita vapaasta Oulujoesta. Ala-asteella Marleena kirjoitti aineen, kuinka Merikosken voimala pitäisi räjäyttää, jotta lohet pääsisivät nousemaan jokeen!

Marleenan haaveena oli eläinlääkärin ammatti, joka vaihtui sitten biologiaan ja eläinfysiologian opintoihin Oulun yliopistossa. ”Eläinfysiologian opinnoissa piti kiusata eläimiä tieteen nimissä, ja minä halusin enemmän auttaa niitä.” Opinnot saivat uuden suunnan, kun Marleena pääsi kesän harjoittelujaksolle SAP (Salmon Action Plan)-projektiin Kiiminkijoelle. Työ oli lähinnä lohen ja taimenen smolttiseurantaa. Tästä olikin helppo jatkaa tarjottuun graduaiheeseen Merikosken kalatiestä v. 2004.

Gradu

Gradutyössään Marleena Isomaa on seurannut lohikalojen nousua Merikosken kalatiessä neljän vuoden ajan vv. 2004-2007. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää nykyisten istutusperäisten lohikalojen nousuhalukkuutta, -määriä ja -käyttäytymistä kalatiessä, vaellusesteen poistuttua lähes 60 vuoden tauon jälkeen.

Lohikalojen nousun seurannassa  käytettiin apuna Vaki-infrapunakalalaskurin rekisteröimiä tietoja, vedenalaista videokameraa, visuaalista tarkkailua ja myös radiolähettimille merkittujen kalojen telemetriaa. Laskuri sijaitsee kalatien ulostuloaukossa ja on mitoiltaan 50x60cm. Se antaa kalan pituuden ja korkeuden sekä varsin selkeän muodon, josta voidaan hyvin pitkälle päätellä kalalaji osin jopa sukupuoli. Videolta on voitu vielä tarkemmin varmistaa laji ja sukupuoli.

Tutkimuksen neljän vuoden aikana lohia nousi 1142 ja taimenia 356. Nousevien kalojen määrässä havaittiin laskeva trendi vuosien aikana. Ensimmäisen merivuoden kaloja oli 89%. Merikosken kalatiessä havaittu laskeva nousukalojen määrä voi johtua luontaisesta kannanvaihtelusta. Toisaalta lohen poikaskuolevuus näyttää kasvavan merivaelluksella.

Vertailu luonnontilaisen Oulujoen loheen

Tutkimuksessa verrattiin historiallisten tilastojen perusteella myös luonnontilaisen ja nykyisen Oulujoen lohen nousua, kalojen kokoa sekä määriä. Vertailun perusteella nykyisin jokeen nousee vähemmän usean merivuoden kaloja ja että nousuhuipun ajankohta on siirtynyt myöhemmäksi.

Mielenkiintoinen on tutkimuksen vertailu vapaan Oulujoen aikaisen Merikosken lohipadon tilastoihin. Tuolloin saalismäärät varmasti kertoivat hyvin lohen nousun aikataulun. Pato voitiin ”iskeä” vasta tulvan käännyttyä laskuun. Oulujoella johtuen latvavesien valtavista järvialtaista johtuen tulvahuippu oli vasta kesäkuun puolen välissä jopa jälkeen. Suurten lohien, yli 4 kg, nousu alkoi nopeasti kesäkuun 20. pv jälkeen ja huippu oli heinäkuun parina ensimmäisenä viikkona hiipuen sitten tasaisesti kuun loppua kohden. Kossien, alle 4kg, lohien nousu alkoi heinäkuun loppupuolella ja elokuu oli kossinousun aikaa.

Luonnontilaisessa Oulujoessa lohien ikäjakauma oli hyvin erilainen kuin nykyisessä. Vapaassa joessa 10% nousulohista oli yhden merivuoden lohia, 25 % kahden merivuoden lohia ja 50 % kolmen merivuoden lohia Vastaavasti Oulujokeen nousseet sukukypsät taimenet olivat vähintään kolmen merivuoden kaloja (75,7 %).

Miksi lohennousu on nykyisin myöhäisempää, ja suuria kaloja ei nouse enempää vaikka niitä saadaan alakanavasta ja pintakäynneistä päätellen niitä näyttää siellä vaikuttaisi olevan?

”Lohikalojen nousuaika on myöhäisempi, koska joki, sen virtaukset ja olosuhteet ovat luonnottomat, eivät vastaa vapaan joen olosuhteita.” kiteyttää Marleena Isomaa aluksi. Myöskään joen lohi- ja taimenkannat eivät ole enää alkuperäisiä.

Istutettujen lohien on todettu nousevan jokiin villejä lohia myöhemmin. Istutettujen lohikalojen nousun viivästymiselle on esitetty lukuisia syitä, kuten istutettujen kalojen heikompi leimautuminen, heikentynyt kutuajan käyttäytymismalli sekä istukkaiden ja luonnonkalojen väliset geneettiset erot. Vaelluksen viivästymistä voidaan selittää myös lohikaloilla havaitulla nousun hidastumisella tai pysähtymisellä nousuesteen, tässä tapauksessa voimalaitoksen edustalle.

(Kalojen seisahtuessa voimalaitospadon eteen veden virtaukset yleensä ovat heikkenemässä ollen keskikesällä heikoimmillaan ja vesi lämpenee nopeasti. Nousuhalut ilmeisesti hyytyvät? PJ)

Nousun ajoittuminen on ympäristötekijöiden lisäksi myös kalojen perimän säätelemää, jolloin Oulujoen lohen nousun viivästymisen selityksenä voidaan pitää myös sitä, että nykyiseen istutuskantaan on valikoitunut emokaloiksi myöhään nousevia kaloja. Nousun liiallinen myöhästyminen voi olla kuitenkin haitallista, mikäli kalat eivät ehdi kutualueille ennen kutuajan alkamista, vaan joutuvat kutemaan poikastuotannon kannalta epäedullisiin paikkoihin  tai kalat eivät kude lainkaan.

Oulujoen lohet suuntaavat ensin Perämeren pohjukkaan asti, ennen kääntymistä takaisin Oulujoen suuntaan. Tämä on osaltaan selittänyt myös vapaan Oulujoen muita jokia hieman myöhempää lohennousua.

Nykyisen lohen nousu painottuu elo-syyskuulle, eli ajanjaksolle jolloin virtaamaolosuhteet vastaavat entisen Oulujoen lohikalojen nousuhuipun virtaamia. Näiden asioiden valossa Oulujoen lohikalojen nousua ei voida pitää viivästyneenä, vaan noudattavan virtaamien osalta samanlaista trendiä kuin luonnontilaisessa Oulujoessa. Tämä viittaisi siihen että Oulujoen lohen nousun viivästyminen johtuu enemmän virtaamassa kuin kalojen perimässä tapahtuneista muutoksista.

Viljelyperäisten lohien on todettu saavuttavan usein sukukypsyyden jo ensimmäisen merivuoden jälkeen, mikä voi selittää nuorempien kalojen suurempaa osuutta Oulujokeen nousevissa lohikaloissa.

Kookkaat kalat suosivat suurempia virrannopeuksia, joten ne saattavat pysytellä voimalan turbiinivirrassa, eivätkä tästä syystä hakeudu yhtä aktiivisesti kalatiehen. Turbiinivirrassa pysyttelemistä on selitetty myös sillä, että voimalan läpi kulkeneet mereen pyrkivät vaelluspoikaset eli smoltit leimautuvat kyseiseen vaellusreittiin, jonka seurauksena aikuiset kalat pyrkivät turbiinivirran kautta takaisin jokeen, kalatiehen sijasta.

Emme tiedä, miten paljon ja minkä kokoisia lohia saapuu jokisuulle. Tämä on todellinen ongelma. (Asiaa yritettiin kartoittaa muuan vuosi sitten. Tavoitteena oli pyydystää merkittäväksi riittävästi lohia jokisuulta. Näitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta saatu lähimainkaan riittävästi edustavaksi otokseksi. PJ)

Kemijoen kalatiessä usean merivuoden lohet eivät nousseet kalatiehen, ennen kuin sen virtaamaolosuhteita ja kalatien suuaukon houkuttelevuutta parannettiin.

Lohen vaelluspoikasista istutetaan vuosittain 200 000 kpl ja niistä laitetaan 2/3 jokisuulle, käytännössä mereen ja  1/3 Montan kalanviljelylaitoksesta. lohta. Taimenenpoikasia istutetaan 100 000 kpl.

Telemetriaseurannssa todettiin, että osa lohikaloista ei nouse lainkaan ylös jokisuiston alueelta tai kalatiehen asti. Suistoon jäävät lohikalat saattavat kuulua siihen 2/3:aan istutettavista kaloista, jotka eivät voimakkaan istutuspaikkaan leimautumisen vuoksi hakeudu ylävirtaan. Vastaavasti kalatiestä ylös nousseiden lohikalojen on todettu uivan lähes suoraan Muhokselle. Nämä todennäköisesti kuuluvat Montasta istutettuun kolmannekseen. Kuitenkin suuria kaloja nousee, jopa 15-kiloinen lohi mahtuu nousemaan kalatiestä.

(Lienevätkö sitten isot kalat herkempiä luonnottomille olosuhteille? Tänä kesänä kuitenkin näyttää, että useamman merivuoden kalojen osuus on aiempaa suurempi. 25.8. mennessä 71 lohta oli noussut, 11 kpl 7-9-kiloisia jopa yksi 11-kiloinen. Lisäksi 3,5-5,5 kg lohia on noussut kuusi, joista suurin osa liene toisen merivuoden kaloja. Jopa viidennes ellei lähes neljännes näyttäisi olevan vähintään toisen merivuoden kaloja aiemman 10% sijasta. PJ)

Lohen nousun käynnistyminen

Syksyllä veden lämpötilaan sidoksissa olevan kutuajankohdan lähestymisen on todettu lisäävän kalojen vaellusaktiivisuutta. Tämä selittää myös Merikosken kalatiellä tehtyjä havaintoja lohikalojen nousun aktivoitumisesta, viimeistään syyskuun puolivälin jälkeen.

Seurannassa havaittiin, että lohikalat pysähtyivät keskimäärin vuorokaudeksi kalatien viimeiselle ylätasanteelle, ennen siirtymistä laskurilaitteen läpi jokeen. Voi olla, että nousuhuipun aikana alempaa nousevat kalat ajavat, tai edellä menevät houkuttelevat toisia kaloja eteenpäin.

Lohen ja taimenen nousun on todettu etenevän joessa kolmessa tai kahdessa vaiheessa, joita ovat (1) aktiivisen vaellusvaiheen eteneminen, (2) passiivinen odotus- tai levähdysvaihe ja (3) ylä – ja alavirtaan liikkumista sisältävä etsintävaihe.

Kaikki ylätasanteella havaitut nousukalat menivät kuitenkin laskurilaitteen lävitse jokeen, ennemmin tai myöhemmin. Neljän vuoden aikana havaittiin vain yksi lohi, joka peruutti laskurilaitteen suuaukolta takaisin portaaseen eikä mennyt jokeen.

Onko kalojen lajin ja määrän arviointi kalatiessä varmaa?

Marleena Isomaa pitää havaintoja nousevista kaloista varsin luotettavana. Laskurissa on vaikeaa joskus erottaa etenkin suuri taimen ja lohi toisistaan. (Sehän on hankalaa joskus kalamiehellekin rannalla. PJ). Tästä syystä vedenalainen videokamera oli useimmiten ehdoton varmojen havaintojen saamiseksi. Kaikkina tutkimusvuosina todettiin joitain kymmeniä (n. 20-30 nousukalaa/tutkimusjakso) laskurilaitteelle rekisteröityneitä kaloja, joita ei pystytty määrittämään luotettavasti  - liian hitaasti tai nopeasti. Lohen ja taimenen nousukäyttäytyminen oli yhdenmukainen, niitä ei pääosin eritelty.

Tänä vuonna videokamera on ollut pois mutta laskurin lisäksi täydentävää tietoa on saatu nettikamerasta, joten tämänkin vuoden nousijalukuja, lajia ja sukupuolta Isomaa pitää varsin luotettavana. Rekisteröintilaitteena laskurin sijainti on optimaalinen nykyisellä paikallaan mutta sijoittamalla toinen laskuri alakalatiehen voitaisiin saada tärkeää lisätietoa.

Ympäristötekijöiden merkitys

Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään ympäristötekijöiden mm. virtaama, veden lämpötila, ohijuoksutukset, vuorokauden aika, valo ja tuuli. Tutkimuksissa ei todettu kovin selkeää tilastollisesti merkitsevää vastetta ympäristöolosuhteiden ja nousukalamäärien välillä. Graafinen tarkastelu osoitti kuitenkin lohen ja taimenen nousuhuipun ajoittuvan selkeiden virtaamamuutosten yhteyteen, sekä veden lämpötilan laskiessa 16˚C tuntumaan. Kunakin vuonna lohikalojen jokeen nousua edeltää virtaaman hetkellinen kasvu ja lämpötilan laskeminen pysyvästi + 20˚C:n alle. Nousuhuiput ajoittuvat kaikkina vuosina veden lämpötilan laskettua  + 16˚C:n tuntumaan tai alapuolelle.

Syksyn myötä virtaamat voimalaitosten läpi yleensä kasvavat ja tämä on varmasti tärkeä tekijä nousun käynnistymiseen. Nousuhuippu painottui yleisesti syyskuulle, lukuun ottamatta sateista vuotta 2004, jolloin paras nousukuukausi oli elokuu. Oulujoessa lohikalojen nousu oli aktiivista myös kohtuullisten ohijuoksutusten aikana ja kaloja nousi patoaltaaseen jopa vanhan jokiuoman kautta kauneuspatojen kautta.

Tulosten mukaan kaloja nousi eniten etelätuulilla ja kovemmilla tuulennopeuksilla, mikä vastasi myös odotettuja tuloksia.

Smolttikuolleisuus

Lohen luonnonkierrossa on tärkeää on, että alas vaeltavat smoltit selviytyvät hengissä mereen, etenkin uidessaan voimalaitosturbiinien läpi. Merikosken voimalassa on Kaplan-mallin turbiinit, joista smoltit eli vaelluspoikaset selvitytyvät yleensä varsin hyvin. Poikastappioksi on arvioitu eri tutkimuksissa 7-14%. Viitettä on jopa vähäisemmästäkin kuolleisuudesta.

Istutusten aikaisella veden lämpötilalla näyttää olevan hyvin suuri merkitys. Montasta vapautettujen smolttien selviytymisprosentti vaihteli 40-95%:iin riippuen veden lämpötilasta. 5-asteisessa vedessä kuolleisuus oli korkein ja 9-asteisessa mitätön. Haukien ja muiden petokalojen saalistus eli predaatio on merkittävä kuolleisuuden lisääjä.

(Lieneekö se kuitenkin toisaalta osa luonnonvalintaa ja karaisee hengissä selviytyneitä merielämää varten? PJ)

Viljeltyjen lohikalojen eloonjäämisen on todettu olevan luonnonkaloja heikompi. Siiran ym. (2006) tutkimuksissa viljeltyjen lohien selviytyminen merivaellukselta kudulle arvioitiin olevan noin 2,5 - 4,5 kertaa alhaisempi kuin villien lohien kohdalla.

Meritaimenet jäävät erityisen alttiiksi rannikkokalastuksen vaikutuksille vaeltaessaan syönnösvaelluksella rannikon myötäisesti 100-200 km säteellä istutuspaikastaan ja vieraillessa loppusyksyisin myös jokisuissa.

Toimivan kalatien rakentaminen ei ole helppoa

Merikosken kalatietä suunniteltaessa on pyritty ottamaan oppia Isohaaran ja muista kalateistä. Mystiikkaa liittyy kuitenkin kalatien toimintaan kuten lohen käyttäytymiseen yleensä. Joskus kuitenkin hyvin rakennetut tai helposti noustavat kalatiet eivät jostain selittämättömästä syystä houkuta kaloja nousemaan kalatiessä. Joissain tapauksissa itse kalatien on todettu olevan nousueste tai kalojen nousua hidastava tekijä.

Tutkimusten mukaan kalatien houkutusvirraksi riittää 3% koko voimalan virtaamamäärästä ja Merikosken kalatien houkutusvirrat (aputurbiinikanava 4 m/s², nippu-uittokanava n. 2 m/s²) ovat tutkimusten mukaan optimaalisia.

Oulujokeen nousi vuosittain keskimäärin 330 lohta ja 100 taimenta. Kyseistä nousumäärää voidaan pitää hyvänä, verrattaessa esimerkiksi Kemijoen kalatien lohimääriin (359 lohta/v) missä lohien istutusmäärät ovat lähes kolminkertaiset Oulujokeen verrattuna, tai Uumajajokeen, jossa istutetut lohet eivät merkintäkokeen perusteella nousseet lainkaan kalatiehen.

Kalatie toimii

Tutkija Marleena Isomaa on saattanut todeta tutkimuksen johtopäätöksinä, että Oulujoen nykyiset lohikalat ovat osoittaneet selkeää nousuhalukkuutta kalatien kautta ylemmäksi jokeen. Merikosken kalatie soveltuu lohikalojen nousureitiksi ja sen voidaan sanoa toimivan vähintäänkin kohtalaisesti. Lopullisen arvion antamista vaikeuttaa se, että ei tiedetä todellista jokisuuhun jäävien ja kalatiehen hakeutuvien lohikalojen lukumäärää.

Joka tapauksessa Merikosken voimalan ohitse on noussut satoja lohikaloja, parantaen näin voimalan yläpuolisen alueen virkistyskalastusarvoa ja todistaen samalla että lohikalat saadaan nousemaan vaellusesteiden ohitse oikein rakennetuilla kalateillä.

Miten lisätä nousevien kalojen määrää?

Tutkija Marleena Isomaan näkemys on, että mikäli jokeen nousevien lohikalojen määrää halutaan kasvattaa, tulisi myös istutuskäytännön muuttamista harkita. Kalojen nousuvietti olisi epäilemättä voimakkaampi, jos ne jokisuun sijasta istutettaisiin ylemmäksi pääuomaan ja sivujokiin. Istutusajankohtaan ja veden lämpötilaan tulisi kiinnittää huomiota smolttien vaelluskokeiden radikaalien tulosten vuoksi.

Tärkeää on tietenkin se, että mereltä yleensä palaa jokisuulle lohia. Lisääntyvä lohen poikasvaiheen jälkeinen kuolleisuus merellä huolestuttaa. (Jokisuulle näyttää palaavan vuosi vuodelta vähemmän lohia ainakin vapakalastajien saaliista päätellen. PJ)

Millainen on tilanne Oulujoella 20-30 v päästä, voisiko luonnonkierto olla merkittävä?

Marleena Isomaa miettii kysymystä. Lohen ja taimenen jonkinasteinen luonnonkierto on luonnollisesti tavoitteena. Oulujoella on kuitenkin hankala päästä laajaan luonnonkiertoon ja näin todistaa kalateiden toiminnan täysi kalataloudellinen merkitys. Suuriin luonnonpoikasmääriin on vaikea päästä nopeasti. Tämä edellyttäisi laajoja luonnontilaisia alueita joella. On edettävä kärsivällisesti, rakentaa kalateitä, kunnostaa poikastuotantoalueita, istuttaa enemmän poikasia jokialueille. Tulokset nähdään vähitellen. Pienelläkin lohen ja taimenen luonnonkierrolla Oulujoella on tärkeä merkitys uhanalaisille lajeille.

Voi, olla Iijoella saataisiin paremmin ja nopeammin todisteita kalaportaan toiminnasta laajan luonnonkierron käynnistämiseksi. Siellä on laajoja poikastuotantoalueita, jonne on jo pidempään istutettu suuria määriä jokipoikasia, joilla pitäisi olla nousuviettiä. Kalatutkijan mieli olisi palanut Iijoen vaelluskalaprojektiin mutta Helsingissä tarjottiin mielenkiintoista tutkimustehtävää ja rahoitusta turskapopulaatioiden muutosten parissa.

Jos suurempi osa lohista leimautetaan ylemmäksi, esim. 50% poikasta, epäilemättä nousuvietti voimistuisi. Toisaalta predaatioriski kasvaa. Nyt tänä kesänä pitäisi olla nousemassa ensimmäisiä jokeen leimautettuja  poikasia. Muhosjokeen ja muuallekin laitettiin  kolmisen vuotta sitten jokipoikasia, joiden havaittiin selviytyvän hengissä joessa. Niiden pitäisi olla leimautuneita sivujokiin, ja se saattaisi jopa näkyä lohen nousussa. (mm. Kutujoesta lähti liikkeella n. 2000 vaelluspoikasta alaspäin toissa keväänä). Muutaman vuoden kuluessa kenties alamme nähdä näiden jokipoikasistutusten ja elinympäristökunnostusten (mm. Muhosjoki, Laukka, Konttisaari) tuloksia.

Kalatien vastaanotto

Marleena Isomaa on ollut tämän kesän esittelemässä kalatietä yleisölle Oulun Energian palveluksessa. Ihmiset kommentoineet kalatietä hyvin positiivisesti. Monet ovat sanoneet, että vuosikymmeniä on asiaa jankattu, eikä siihen olla uskottu, että kalatie tullaan tekemään. Nyt kuitenkin kalatie on siinä, ja lohi nousee! Eipä juuri ole kuulunut mielipiteitä rahojen haaskaamisesta, ei ainakaan nuoremmilta ihmisiltä.

Joku vanhempi mies on tuumannut, että paljonko tulee kilohintaa kalaporraskalalle. Sitä voi miettiä mutta kannattaa muistaa, että joen voimalla on jauhettu sähköä ja rahaa 60 vuotta.

Tänä kesänä on jonkin verran ärhennelty, kun lohi ei kesä-heinäkuulla noussut jokeen. ”Sanoin, että olen huolissani vasta, jos elo-syyskuussa ei lohi nouse.”

Marleena Isomaa

Omat mietteet tutkimuksen jälkeen

Marleena Isomaa pohtii kokemuksiaan tutkimusprojektista: ”Alkuun minulla oli epäilyjä, on Oulujoen lohikannalla enää nousuviettiä tai kutuviettiä, mutta on selvästi käynyt ilmi, että viettiä on säilynyt, ei ole hävinnyt. Kutukäyttäytymistä on jopa voitu havaita joella, ja kutemista on todettu kalatiessä ja Muhoksella.”

”Tämä vaelluskalojen palautushanke on luonut uskoa siihen, että radikaalienkin virheiden jälkeen on mahdollista korjata tilannetta. Vaikka kalatie on lähes 60 v liian myöhään rakennettu, on paljon parempi kuin jos sitä ei ollenkaan olisi rakennettu.”

”On ollut hienoa olla mukana projektissa. Aiemmin en uskonut, että kalaporras rakennetaan. Nyt olen nähnyt sen, että kalatie toimii, ja lohi voi nousta, niin ettei patoa tarvitse räjäyttää!” nauraa Marleena Isomaa heleästi, kun muistelee alakoulussa kirjoittamaansa ainetta.

Haastatteli Pekka Jurvelin (suluissa välikommentit PJ)

▲Alkuun


ELÄVÄ JOKI -teemavuosi

Haastateltavana Pohjois-Pohjanmaan ympäristöpäällikkö Ismo Karhu.

1) Mistä syntyi ajatus ottaa juuri JOKI 12. ympäristötietoisuuden teemavuoden aiheeksi?

Jokilaaksot ovat perinteinen osa Pohjois-Pohjanmaata, ja asutus keskittyy edelleen jokivarsille. Siksi ne valittiin teemavuoden aiheeksi.

2) Teemavuoden toimijoita vaikuttaa olevan valtavasti (ProAgriasta Oulun hiippakuntaan). Miten on mahdollista koota yhteen näin suuri joukko toimijoita? Ovatko kaikki toimijat lähteneet mukaan teemavuoden toteutukseen?

Ympäristötietoisuustoiminnassa on aina ollut mukana suuri joukko maakunnan viranomaisia ja kehittämisorganisaatioita. Osallistumisinto vaihtelee kunkin vuoden aiheesta riippuen - Elävä joki on osoittautunut aiheeksi, joka innostaa monia.

3) Millaisia suunnitelmia eri toimijoilla teemavuoden toteuttamiseksi on?

Käytännössä teemavuosi on aiheen monipuolista esillä pitämistä, tapahtumia jokivarsilla ja valokuvakilpailua. Yleisöä vetäviä tulevat olemaan ainakin melontatapahtumat; niitä järjestetään mm. Pyhäjoelle ja Kiiminkijoelle.

4) Miten teemavuodesta tiedotetaan yleisölle?

Suuri yleisö tavoitetaan paikallislehdistön kautta. Muutamia juttuja on jo ilmestynyt, ja varsinainen tehoviestintä tapahtuu toukokuun lopussa, jolloin jokilaaksoittaiset valokuvakilpailut julistetaan. Liiton ja monien muiden tahojen www.sivuilla annetaan Elävä joki -informaatiota.

5) Millaisia tuloksia teemavuodelta odotetaan?

Pitkän tähtäimen päätavoitteena on jokilaaksojen ympäristöarvostuksen kohoaminen, mikä lisäisi ympäristön vaalimista ja jokilaaksojen kehittymistä yleensäkin. Liiton kannalta on hyvin mielenkiintoista nähdä, mitkä asiat painottuvat kussakin jokilaaksossa; ehkäpä saamme jokilaaksojen "persoonallisuusprofiilit", ja niistä voisi olla hyötyä maakuntaliiton työlle. Kaikille mukana oleville toimijoille teemavuosi antaa mahdollisuuksia "lähestyä" jokilaaksoja omalla työsarallaan.

6) Kullakin toimijalla näyttää olevan laajoja suunnitelmia. Onko tarkoitus toteuttaa suunnitelmat kuluvan vuoden aikana? Onko tarkoitus, että hankkeesta jää jotakin pysyvää? Miten taataan teemavuoden aikana mahdollisten luotujen toimintojen jatkuvuus ja pysyvyys?

Pysyvyys tulee parhaiten niin, että teemavuosi nostaa esille sellaisia asioita ja arvoja, jotka jäävät ihmisten mieleen pitkäksi aikaa ja vaikuttavat siihen miten jokilaaksoissa eletään ja toimitaan tulevaisuudessa. Myös Pohjois-Pohjanmaan liitto voi viedä esille tulleita asioita maakunnallisiin pitkän tähtäimen suunnitelmiin. Sama koskee muitakin mukana olevia toimijoita.

7) Miten mahdolliset hankkeet rahoitetaan?

Käytännössä rahoitukseen osallistuvat kaikki tapahtumajärjestäjät osaltaan. Kenellekään ei näin tule raskaita kustannuksia, mutta kokonaispanos muodostuu aikamoiseksi.

8) Miten jokivarren asukkaat saadaan mukaan teemavuoden toteutukseen?

Tapahtumat pyritään tekemään yleisöä kiinnostaviksi. Samoin valokuvakilpailu on nimenomaan asukkaille suunnattu.

9) Mitä yksittäinen jokivarren asukas voi tehdä teemavuoden onnistumiseksi?

Osallistumalla innolla tapahtumiin ja valokuvakilpailuihin. Myös kaikki palaute (esim. Pohjois-Pohjanmaan liiton www.sivulle) on tervetullutta ja rakentaa vuotta.

10) Kootaanko teemavuoden tulokset yhteen? Miten niistä tiedotetaan?

Vuoden lopussa tehdään yhteenveto. Se tulee nähtäville liiton www.sivuille ja lähetetään kaikille toimijoille.

Ismo Karhu ja joki

1) Mikä on sinun henkilökohtainen suhteesi jokeen? Mitä joki sinulle merkitsee? Mikä on kotijokesi?

Minulla on hyvin läheinen suhde virtavesiin. Se on syntynyt tammukkapuroilla kalastellessa. Mielestäni jokivarsilla Suomen luonto on kaikkein rikkaimmillaan: pienipiirteistä maisemaa ja runsasta eläinmaailmaa. Kun kalastellessa hiljaa liikuskelet, pääset hyvin lähelle kaikkea sitä. Kun omaa kotijokea kysytään, ei vastausta tarvitse miettiä. Olen lähtöisin Kiiminkijoen latvoilta, Puolangan vaaramaisemista, Kiimingin kunnassa olen asunut kolmekymmentä vuotta ja mökkipaikkaa pidän Kiiminkijoen puolivälissä, Koirakoskella. Sanoisin, että melko lähellä on hetki, jolloin alan ymmärtää Kiiminkijoen ajatukset…

2) Mitä odotat teemavuodelta?

Päästä näkemään, mitä joki merkitsee pohjoispohjalaisille tänä päivänä.

▲Alkuun


KUNNIAVIERAANA TOIVOTTAVASTI MERITAIMEN OULUJOEN KALATIESSÄ

Kalatie

Oulun Energia on lupauksensa mukaan avannut kalatien vapuksi ja kalatien tilannetta ja kalojen nousua pääsee jo nyt seuraamaan reaaliaikaisista kuvista internetissä http://www.oulunenergia.fi/index.php?356. Edessä on mielenkiintoinen kesä. Ajoverkkokalastus on kielletty. Se voisi mahdollistaa suurempien lohijoukkojen nousun pohjoisiin kotijokiinsa. Toisaalta rannikkokalastuksen rajoituksia on puretta ja lohikannan tila näyttää heikkenevän, lohen määrä Itämeressa kaikkiaan vähentyvän. Monia uusia uhkia kuten kampamaneetti ja ilmaston lämpeneminen on olemassa. Mutta toivomme hyvää lohikesää.

Meritaimenta on näyttänyt olevan niukahkosti Merikosken alla. Meritaimen nousee yleensä kalatiessä ensimmäisena. Odotamme jännityksellä ensimmäisen meritaimenen näkymistä kuvissa.

▲Alkuun


ERKKI PULLIAINEN: ITÄMERELLÄ KAIKKI ON TOISIN - JOKIASIOISSAKIN

Atlantin valtamerellä merilohia ei saalisteta, pyynti tapahtuu - jos siihen on kestävän käytön perusteita - joissa. Tämä on kokonaistaloudellisesti edullisinta. Näin pitäisi olla koko Itämerelläkin, onhan jokikalastuksessa kilokohtainen, aluetaloudellinen tuotto 30-kertainen verrattuna lohikilon kalastajahintaan (3,80€).

Lohikantaa verottavat monet muutkin tekijät kuin kalastajat ja hylkeet. M74 oireyhtymä (uusi nimi: oksidatiivinen stressi) alentaa luonnonlohen poikastuottoa. Sen merkitys on jälleen nousussa. Lohi-istukkaat, joita voimayhtiöt tuottavat, ovat todella heikkolaatuisia. Kaiken tämän lisäksi kummankin ryhmän smoltit pysyvät heikosti hengissä mereen jouduttuaan. Miksi, sitä ei tiedetä. Tuskallisen kiusallista.

Ajoverkkokalastus Itämerellä kiellettiin vuoden alusta lukien, mutta pyyntiverkkoja ei hävitetty. Laiton kalastus rehottaa erityisesti eteläisellä Itämerellä. EU:n kalastuskomissaarikin jo hermostui.

Pyyntikiintiöjärjestelmä on ollut täysin älytön. Jos kaikki meressä syönnöksellä olevat aikuiset lohet olisi pyydetty, niin kiintiö ei olisi vielä täyttynyt.

Ei ihme, että merentutkimusneuvosto ICES tarjosi lohiasetukseen ensiavuksi varovaisuusperiaatetta. Simojokeenkin noussut lohimäärä oli ehtinyt jo romahtaa kymmenesosaan muutaman vuoden takaisesta tilanteesta.

Ruotsalainen kansanpuolue ilmoitti politiikakseen, että merilohen meripyyntiä tulee jatkaa vaikka kanta pienenisi (ei kuitenkaan "olennaisesti"). Muu hallitus oli onneksi toista mieltä. Se halusi noudattaa hallitusohjelmaa, jonka mukaan tulee pyrkiä mahdollisimman suuren luonnonlohen poikastuotantoon kutujoissa. Tästä ristiriitatilanteesta ei selvitty muuten kuin voimasuhteet hallituksessa mittaamalla. RKP:tä lukuun ottamatta hallitus oli varovaisuusperiaatteen kannalla. Uudella lohiasetuksella rajoitetaankin merilohen meripyyntiä, mikä on nyt ainoa järkevä vaihtoehto. Ratkaisevan tärkeää on, että suurikokoiset naaraslohet pääsevät mahdollisimman täysilukuisesti nousemaan kutujokiin. Ne takaavat lähtökohtaisesti kannan uusiutumisen. Nämä naaraat saapuvat syönnösvaellukseltaan jokisuille ensimmäisinä, siksi pyyntirajoituksen päättymisajankohdalla on kussakin kalastusvyöhykkeessä erityistä merkitystä. Nyt tarvitaan kunnollinen valvonta meri- ja jokialueille, jotta laittomuuksiin ei sorruttaisi.
Kuka voitti suuren lohisodan vuosimallia 2008?
Toivottavasti luonnonlohi!

Erkki Pullianen, Vihreän liiton blogissa 31.3.08

▲Alkuun


REIJO HEIKKINEN TUNTEE KAINUUN KUIN OMAT TASKUNSA

Kainuun kuudes kirjallisuuspalkinto luovutettiin Kalevalan päivänä Kaukametsän Kalevala-juhlassa historian dosentti Reijo Heikkiselle hänen uusimmasta Kainuu-aiheisesta tietokirjastaan Avara Oulujärvi (2007). Teos tarkastelee järveä monista näkökulmista, järven synnystä ja geologiasta pilkkionginnan SM-kisoihin vuonna 2007. Teoksen pohjana ovat Heikkisen edeltävät Oulujärvi-kirjat, joiden tietoja hän on päivittänyt.

'Oulujärvellä on rantaviivaa 520 km. Kainuu on Belgian kokoinen alue ja siten suuri tutkittavaksi. Nykyisin tunnen tienoon paremmin kuin moni syntyperäinen kainuulainen', kuvailee Oulusta kotoisin, mutta jo 30 vuotta Kajaanissa asunut Heikkinen työsarkaansa. Oulujärveä ja Kainuuta ei juurikaan ole tutkittu, ja muita tutkijoita alueella on vain kourallinen.

Heikkisen Oulujärveä käsittelevien kirjojen lähtökohtana on ympäristöhistoria ja vesistöä tarkastellaan useista näkökulmista geologiasta kultuurihistoriaan.

'En ole muilla nähnyt järvien historiaan liittyvää lähestymistapaa. Suurin osa tutkijoista asuu Helsingissä, jossa tutkitaan viemärilaitosta, ilmansaasteita ja kaatopaikkoja', Heikkinen pohtii. Vaikka järvet ovat olleet tärkeitä asuinmiljöönä, niitä on kuvattu vain luontokirjoissa, Oulujärveä tyypillisesti Paltaniemeltä. Heikkinen kuvailee Oulujärveä toimintamiljööksi, jonka erikoisuutena ovat olleet tervasoudut Ouluun. 'Oulujärvellä on paljon maisemia, joita ei ole kuvattu. Suuret selät avautuvat harvoista paikoista', Heikkinen sanoo ja jatkaa: 'Järvi on niin suuri, että moni tuntee vain 5 - 10 kilometriä lähivesiä.'

Kainuun kuudennen kirjallisuuspalkinnon raadin muodostavat Eero Marttinen, Eila Parviainen ja Eine Syvävirta. Perusteluna palkinnon myöntämiselle on teoksen yhteiskunnallinen merkittävyys ja laaja-alaisuus, joka käsittelee niin luontoa kuin kulttuuria. Teos kattaa Oulujärven historiaa kivikaudelta asti. Teoksesta välittyy asiantuntevuus ja kotiseuturakkaus. Myös teoksen piirrokset ja valokuvat, jotka Heikkinen on pääosin itse ottanut, tukevat tulkintaa. Heikkinen on Kainuuta ja sen historiaa tallentanut tuottelias tekijä.

Kainuun Sanomat 29.2.2008

▲Alkuun


LOHEN PALAUTTAMINEN OULUJOKEEN

Lohi ja muut vaelluskalat katosivat Oulujoesta lähes 60 vuotta sitten, kun vapaasti virrannut joki kahlittiin. Vain hippunen alkuperäistä Oulujoen lohta on säilynyt laitoksessa ylläpidettävässä emokalastossa. Jo muutaman vuoden ajan vaelluskalat ovat päässeet Merikosken kalatien kautta Muhokselle ja alajuoksun sivujokiin. Tämä on herättänyt toiveita lohen saamisesta myös ylemmäksi jokivarteen. Viime vuoden lopussa päättyi Euregio Karelia naapuruusohjelman hanke, jossa tarkasteltiin Oulujoen edellytyksia vaelluskalajoeksi sekä keinoja vaelluksen toteuttamiseksi. Työhön osallistui suuri joukko eri alojen koti- ja ulkomaisia asiantuntijoita.

On selvä, että voimalaitoskäytössä oleva pääuoma ei ole lisääntymisen ja poikasten kannalta paras mahdollinen ympäristö. Virtaaman säätelyn vuoksi virtaus loppuu ajoittain kokonaan parhaiden virtapaikkojen, rantojen ja karikoiden, läheisyydessä. Lisäksi pohjan kovuus haittaa mädin ja poikasten selviytymistä. Sen sijaan sivujoet tarjoavat jo nykyisellään noin 50 hehtaaria lohelle ja taimenelle soveltuvia elinalueita. Ne voisivat tuottaa jopa 15 000 merivaellukselle lähtevää poikasta. Lohen ja taimenen poikasia on istutettu parin vuoden ajan Oulujoen sivujokiin. Ne ovat menestyneet vähintään kohtuullisesti kaikissa sivujoissa. Kutujoesta lähti keväällä 2007 vaellukselle arvioilta noin 1700 lohen smolttia. Myönteiset tulokset puoltavat jatkamaan kotiutusistutuksia sivujokiin, joissa harjus ja paikoitellen taimen lisääntyvät jo nyt. Istutuskäytännön muuttaminen voisi lisätä jokeen hakeutuvien lohien määrää huomattavasti. Myös virtavesien kunnostuksia tarvitaan. Konttisaaressa selvitetään parhaillaan kutusoraikon ja poikaskivikon pysyvyyttä ja kykyä tuottaa vaelluskykyisiä lohenpoikasia säännöstellyssä joessa. Sivujoista kunnostuksia on tehty Kutu- ja Muhosjoella ja Utosjoelle on laadittu kunnostussuunnitelma. Sanginjoella päähuomio on jatkossa happamuuden torjunnassa ja virtaamien tasaamisessa. Keskeinen tulevaisuuden haaste on vedenlaatuongelmien vaivaamissa sivujoissa maa-, metsä- ja turvetalouden vesiensuojelun tuntuva tehostaminen.

Kalateiden rakentamiseksi Oulujoen voimalaitospatoihin löytyy useita vaihtoehtoja. Ylisiirto voi tulla kyseeseen tiettyjen patojen ohittamisessa ja suositeltavaa se on etenkin vaelluskalojen palauttamisen alkuvaiheessa. Vaihtelevien kalatieratkaisujen käyttö eri padoilla lisäisi koko alueen kiinnostavuutta varsinkin, jos kullakin kohteella valittavien ratkaisujen ympärille kehitettäisiin niitä tukevia muita käyttömuotoja. Oulujoelle suunnittelijat päätyivät suosittelemaan luonnonmukaisia ohitusuomia silloin, kun se on mahdollista, koska näin saadaan kulkureitin lisäksi lisääntymis- ja poikastuotantoalueita. Mikäli kaikille voimalaitoksille toteutettaisiin ohitusuomat, saataisiin vuosittain parhaimmilllaan pari tuhatta vaellusppoikasta lisää merivaellukselle. Alasvaelluksen aikainen kuolevuus ei kokemusten perusteella ole ongelma Oulujoen pääuoman laitoksilla. Utosjoesta vaeltamaan lähteneet kalat tulee kuitenkin ohjata laskeutumaan turvallistä reitti Ala-Utoksen voimalaitoksen ohi. Oulujoen kalatiet voitaisiin toteuttaa Merikosken tapaan vapaaehtoisena hankkeena, jolloin kalatien rakentaminen ei vaikuttaisi suoraan voimassa oleviin kalatalousvelvoitteisiin. Käyttöoikeuksista kalateiden tarvitsemiin alueisiin ja vedenjuoksutuksesta kalatiessä tulisi sopia voimayhtiön kanssa. Kalatiet voitaisiin toteuttaa myös muuttamalla voimayhtiön kalatalousvelvoitteita tai muuttamalla nykyiset velvoitteet kalatievelvoitteeksi. Nämä vaihtoehdot ovat huomattavasti työläämpiä kuin kalateiden toteuttaminen vapaaehtoisena hankkeena. Kunnostukset sekä vaellusyhteyden palauttaminen ovat keskeinen osa koko alueen kehittämistä. Kalateiden toteutusta varten tulee perustaa käytännön organisaatio, joka on riittävän pysyvä ja oikeustoimikelpoinen. Sitoutuminen vaelluskalan palauttamisen tavoitteisiin vaatii pitkäjänteistä työtä, koordinaatiota ja kokonaisvaltaista näkemystä.

Oulujoella käynnissä olevat ja uudet kehittämissuunnitelmat edistävät vaelluskalan palauttamiseen liittyvien tavoitteiden saavuttamista. Päätavoitteena tulee olla kalastuksen mahdollistaminen patojen yläpuolisilla alueilla, mikä lisää tuloja jokivareen kuntiin. Luonnonlisääntyminen olisi lisäarvo, jolla mahdollistettaisiin vähitellen Oulujokeen leimautuneen kannan syntyminen, ja joka toisi vaelluskaloja kalateiden käyttäjiksi. Kalastus ei saa olla ristiriidassa velluskalojen palauttamistavoitteiden kanssa. Kalastuksen järjestelyihin onkin Oulujoella kiinnitettävä erityistä huomiota. Lisäksi tarvitaan vaellukalojen palauttamista laajemmin tukevia merialuetta koskevia kansallisia ja kansainvälisiä päätöksiä.

Nyt valmistuneen perusteellisen selvityksen tuloksia tulisi pikimmiten hyödyntää Oulu-Kajaani -kehittämisvyöhykkeen kärkihankkeena. Vaelluskalojen palauttaminen ja lohijoen rakentaminen parantaa joen statusta ja ekolopgista tilaa, mikä lisää joen virkistyskäyttöarvoa ja matkailullista vetovoimaa. Vaellukalojen palauttamisella on mahdollista nostaa koko jokivarren imagoa ja tiivistää yhteistyötä yheisen joen parhaaksi. Oulujoki voisi toimia mallina ja esimerkkinä muillekin entisille lohijoille.

Eero Merilä Anne Laine

Kirjoittajat Eero Merilä ja Anne Laine , työskentelevät Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksessa ja ovat olleet vetämässä Lohen palauttaminen Oulu- ja Lososinkajokiin hanketta.

Julkaistu Kalevan Alakerta -palstalla 23.1.2008

▲Alkuun


SUURI HILJAISUUS

Musiikkinäytelmä Suuri hiljaisuus valmistuu Kuhmossa

Olimme Eero Juntusen kanssa Ouluun tehdyllä kuhmolaisten opettajien järjestämällä teatterimatkalla. Kävimme katsomassa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja pohdimme siinä tulomatkalla, voitaisiinko tehdä jotakin yhteistyötä teatterin alalta. Eero kertoi mielensä päällä jo pitkään olleesta haaveesta, joka liittyisi jollakin tavalla vesistöjen valjastamiseen - erityisesti Oulujoen vesistö olisi kohteena. Ja jos vielä tarkennetaan, Seitenoikean seutu Hyrynsalmella. Asia jäi silloin niin sanotusti hautumaan, mutta eräänä syyspäivänä Eero soitti minulle ja pyysi mukaansa käymään mummulassaan Väärälän talossa Seitenoikeaan liittyvän Vääränkosken rannalla. Tapasimme siellä hänen sukuaan, ja tein Kainuun Sanomiin jutunkin Vääränkosken tienoosta. Sen jälkeen alkoi tutkimustyö haastatteluineen ja arkistokäynteineen.

Kirjoitin synopsiksen näytelmään - Eero hyväksyi sen, ja varsinainen kirjoitustyö alkoi. Maija Laakso puolestaan tuli mukaan sattuman kautta. Hän oli lukenut erään suoaiheisen juttuni ja lähetti suota käsittelevän runon luettavakseni. Jatko on helppo arvata! Maijasta tuli Suuri hiljaisuus -musiikkinäytelmän laulujen tekstittäjä. Näytelmän tapahtumat liittyvät läheisesti Väärälän talon vaiheisiin, mutta ovat monella tavoin yleispäteviä. Joka kosken varrella oli oma Kustaansa, joka ajatteli, että vaikka hanketta ei pysty pysäyttämään, voi sitä vähän jarruttaa. Tai vastaavasti Sakarinsa, joka näki koskiosuuksissa mahdollisuuden saada kerrankin läjäpäin rahaista rahaa.
Suuri oli muutos jokivarsien taloissa. Lohi katosi jäljelle jääneistä koskista, turbiinit alkoivat jauhaa sähköä.
Tuli suuri hiljaisuus.

Radio

Suuri hanke

Keväällä 2007 saimme Eeron kanssa Kainuun Kulttuurirahaston apurahan näytelmähankkeen toteuttamiseen. Jo samalla viikolla oli asiaa koskeva lehti-ilmoitus, jossa pyydettiin laulajia ja näyttelijöitä ja laulavia näyttelijöitä saapumaan Kontion koulun kirjastoon. Paikalle tuli nelisenkymmentä henkilöä, heistä suurin osa naisia. Jouduimme muokkaamaan roolihenkilöstöä jonkin verran, mutta melko vaivattomasti Matiaksesta tuli Matilda ja Kauko Lotvosesta Katariina Lotvonen. Harjoitukset alkoivat syksyllä koulun alettua. Roolimiehitys loksahti kohdalleen, ja ohjaaja Pentti Lampinen saattoi alkaa työnsä. Ryhmämme on kokoontunut kahdesti viikossa Kontion koululle.

Vasta ensi-iltaa edeltävällä viikolla siirrymme Kuhmo-taloon, jossa ensi-ilta on perjantaina 16. marraskuuta kello 19.00 Suuri hiljaisuus on nimensä mukainen projekti. Kun ääni- ja valomiehet sekä säestäjät ovat paikalla, kasvaa ryhmämme 36 henkilöön. Onneksi huolto on pelannut hienosti.

Naaraamaan

Kainuulaista työtä

Jo alun perin oli selvää, että näytelmämme lähtee kiertueelle. Esityspaikatkin löytyivät vähin vaivoin - tarvitsi vain seurata Oulujoen vesistön kulkua. Suomussalmi, Hyrynsalmi, Kajaani, Vaala ja Oulu ovat kiertuepaikkakunnat. Yhteensattumien vuoksi esitysketju ei aivan ole edellä kerrottu; Hyrynsalmen esitys on ennen Suomussalmea, mutta se on pieni kauneusvirhe. Suuri hiljaisuus on kokonaan kainuulaista työtä. Käsikirjoitus, runot ja sävellystyö sekä toteutus ovat syntyneet Kainuun alueella. Kotoiselta pohjalta ponnistetaan.

Seppo Kämäräinen

▲Alkuun


ANTTI SORRO

Antti Sorro

Lisävesivoimaa lompakon säätämiseksi

Hallitusneuvottelut etenevät hyvällä vauhdilla. Miksi ei, kun perjantai-iltana 13.4. sai kuulla televisiossa Vihreän liiton puheenjohtajan Tarja Cronberginkin jo väittävän, että vesivoima on atomivoiman säätövoimaa!

Noin väittäessään Vihreä liitto osallistuu samaan huijaukseen niiden sähköntuotantoihmisten ja keskustapolitiikkojen kanssa, jotka ovat tuosta sanonnasta mantransa tehneet. Atomivoima ei tarvitse vesivoimaa. Vesivoimaa tarvitsevat sähköä tuottavat energiayhtiöt ja niiden tulospalkatut optiojohtajat. Vesivoimaa halutaan myydä, koska vesivoimaa ei tarvitse myydä halvalla.

Pelin hengen ymmärtää, kun vain jonkin aikaa seuraa päivittäin Suomen voimajärjestelmän tilaa Fingrid’in sivulta Toisin kuin loppukuluttajalla, sähkön hinta ei tuotannossa ole kiinteä, vaan Suomen Elspot-hinta (euro/MW) vaihtelee koko ajan. Sähkön kulutuksen ollessa suurimmillaan tehoja (Watteja) tarvitaan enemmän ja MegaWatista saa paremman hinnan kuin peruskulutusvaiheessa, joilloin tehon tarve on pienempi.

Aivan tavallisena reilun 10 000 MW:n arkipäivänä Suomen Elspot’in hinnan vaihtelu on noin 5 euron luokkaa, joka tarkoittaa 20-25% päivittäistä hintavaihtelua. Tässä yhteydessä kannattaa huomioida, että päivittäisvaihtelu on moninkertainen verrattuna pörssien osakekauppaan, jollaista sähkön tukkukauppa eli sähköpörssi nykyisin on. Aivan kuin osakkeita, sähköä ostetaan mahdollisimman halvalla ja myydään mahdollisimman kalliilla.

Kovalla pakkasella tarvitsemme yli 15 000 MW tehon selvitäksemme kaikesta. Kysyntä on kova kaikilla samanaikaisesti, joten MegaWatittien hinta on huipussaan ja sähkövoimamiehet tekevät tiliä: aamulla sähköpörssissä on sähköinen tunnelma kun MegaWattia myydään nelin-, jopa viisinkertaiseen (!) hintaan. Elohopean noustessa aamun 80 euron MegaWatti on iltapäivällä enää 40 euron arvoinen ja seuraavana päivänä vain 30 euroa.

Oli myyntihinta mikä tahansa, sähkön tuottaminen maksaa samanverran. Sähköä kannattaa siis myydä silloin kun siitä saa parhaimman hinnan. Hinnanvaihtelu on kuitenkin niin nopeaa, ettei siihen aivan kaikilla tuotantovälineillä voida vastata. Mitä isompi pyörä, sitä hitaammin se pyörii -voimalaitosta ei startata kuin autoa. Ainoa mylly, jolla hinnanvaihtelussa pysytään mukana, on vesivoimala, jonka tehoa voidaan helposti ja nopeasti säätää turbiinien läpi ajetulla vedellä.

Meidän kulutustarvettamme (kiloWattitunteja eli kWh) ei vesivoimalla enää ratkaista, se ei yksinkertaisesti riitä. Vesivoimasta saadaan helposti hetkittäisiä tehoja ja sitäkin vain, jos vesipotentiaalia, siis kerättyä vettä on nopeasti käytettävissä. Tämä tarkoittaa altaita, mahdollisimman suuria ja mahdollisimman lähellä voimalaitosta. On kuitenkin turha luulla, että energiayhtiöt haluavat kerätä vettä meidän tarpeiksemme; altaita tarvitaan, jotta energiayhtiöilla on nopeasti saatavilla myytävää silloin, kun siitä saa parhaan hinnan ja suurimmat voitot.

Tästä on hyvänä esimerkkinä Pohjolan Voima, joka ehdottomasti haluaisi Kollajan altaan Iijokeen. Perusteluna hankkeelle esitetään, että nyt 30% joen vuosittaisesta valumasta joudutaan päästämään turbiinien ohi joen tulviessa. Kollajan altaan vesimäärä olisi helposti ja halvalla varastoitavissa jokivarsien suoalueille, siis sinne, missä se on alunperin ollutkin. Tämä vaatii vain rakennettujen suo- ja metsäojituksen purkamista, jolla vesialueen valumanopeutta hidastatetaan.

Tämä ei tietystikään energiayhtiölle kelpaa, koska suoalueilta hitaasti valuvaa vettä ei saa turbiineille silloin, kun siitä saisi parhaan hinnan. Kollaja ja Vuotos ja niistä saatu lisävesivoima olisi siis säätövoimaa –mutta ei atomivoiman vaan lompakon säätövoimaa! Energiamiehet haluavat lisää vesivoimaa, koska nykysysteemillä vesivoimalla tehdään suuria voittoja. Toisin sanoen vesivoima ei ole halpaa, se on kallista.

Kuluttajahinta on sitä kalliimpaa, mitä suuremman hinnan sähköntuottaja onnistuu siitä saamaan. Näin ollen voi vain ihmetellä, miksi meidän etujemme ajajaksi demokraattisesti valitsemamme hallintovaltamme on (taas!) niin innokkaasti joittenkin asialla. Lisävesivoiman rakentamiseen liittyy nyt niin paljon yksityisiä etuisuuksia ja niiden ajamista, että siinä on vaikea nähdä sellaista yleistä etua, jonka perusteella koskiensuojelulakeja tulisi muuttaa.

- - -

Uusista vesivoimahankkeista Kemijoen Sierilä on suurin. Viime vuonna minun piti perustella, miksi en voi hyväksyä Sierilän ja muun vesivoiman rakentamista - Torstaina 27 heinäkuuta 2006 10:59 kirjoitin:

Sierilän rakentaminen ei perusteltavissa

Vielä valjastamattomina olevien koskien valjastaminen voimatalouden käyttöön ei enää ole perusteltavissa samoilla perusteilla kuin YVV:n aikana. Pahin moka, mitä Suomessa on vapauden aikana business-huumassa tehty, on Suomen energiatuotannon uhraaminen keinottelun alttarille eli sen vieminen pörsseihin.

Meidän pitäisi voida luottaa siihen, että eduskuntamme omaa vahvan kyvyn hahmottaa tulevaisuutta ja johtaa maata hyvin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan pahimmin meidät on pettäneet ihmiset, jotka äänestimme itseämme edustamaan ja puolestamme maan asioita hoitamaan. He uhrasivat energiataloutemme keinottelun ja ahneuden alttarille.

Sen seuraksena elämme nyt "vapaassa maailmassa", joka amerikkalaiseen malliin on vapaampi joillekin: säädösten tilalla on se paljon puhuttu "terve kilpailu" -kilpailu siitä kuka kerää kovimmat voitot. Vellit ja jauhot päästettiin pahasti sekaisin, kun vallanpitäjämme unohtivat, että energiaa tarvitaan kuin kattilaa ja sähköstä maksetaan se, mitä siitä peritään.

Sähkö on nyt "big business". Vain muutama vuosi pörssissä ja sähkön hinta on moninkertaistunut. Energiaa kuluttavan teollisuuden työpaikat pakenevat maasta ennennäkemätöntä vauhtia samalla, kun sähköyhtiöt keräävät voittoja, joista he eivät aikaisemmin osanneet edes uneksia. Energiamiehillä rahaa riittää jaettavaksi asti; joka viides sähkölaskussa maksamamme euro menee nyt "Amerikkaan"!

Elämme muutosten, siis keinottelun kulta-aikaa ja energiayhtiöitä vievät nyt johtavassa asemassa olevien ahneus ja henkilökohtaiset tavoitteet. Keinottelevia johtajia ei hävetä; häpeä ja moraali ovat näille kansakoulua käymättömille tuntematon suure. Oma etu ja oma raha ovat ainoa käyttövoima eikä miljoonilla ole kattoa.

Meitä viedään kuin pässiä narussa. Varmaa on, että Sierilän voimalaitos tulee ja Kemijärven alapuolinen Kemijoki muuttuu kokonaan ojaksi (oja kaivetaan) ...ellei sitten asiasta synny niin suurta kansanliikettä, että Sierilän rakentaminen "siirtyy". -Siihen en kuitenkaan usko, vaan olen mielessäni varma siitä, että myös Vuotos tulee.

Lukujen valossa Sierilän vesivoimalan rakentamista ei ainakaan voi perustella. Kulutamme sähköä noin 85 TWh, josta teollisuus kuluttaa noin puolet (49%), rakennusten lämmittämiseen menee viidennes (22%), liikenne vie kuudenneksen (16%) ja vain seitsemäs osa (13%) palaa julkisissa ja yksityisissä palveluissa, maatalouksissa ja kotona.

Sähkön kulutus vaihtelee, viimeisen vuoden aikana se putosi reilut kaksi prosenttia (1,8 TWh). -Kun Sierilän vuosituottoa 0,155 TWh, vaivaista 0,2% nykyisestä kulutuksestamme vertaa esim kulutuksen vaihteluun, sillä ei todellakaan ole minkäänlaista merkitystä Suomen energiatuotannossa. -Kun Olkiluoto kolmonen 13 TWh tuottoineen valmistuu, Sierilän olematon merkitys pienenee entisestään.

Vesivoimalla ja Kemijoen valjastamisella on ollut keskeinen, ehkäpä kaikkein tärkein osa läänimme kehittämisessa. Silloinkin valjastamisen alkaessa elettiin muutosten aikaa. Elettiin keinottelun kulta-aikaa eikä kaikkea tehty niin kuin olisi pitänyt. Silloiset väärinkäytökset tekevät vieläkin kipeää eikä aivan kaikesta voida vieläkään keskustella avoimesti.

Jälkeenpäin on jouduttu korjaamaan monia silloin tehtyjä virheitä, mutta kokonaan korjaamatta on jätetty vaelluskalojen elämäntie. Rakennetun joen rakentaminen "valmiiksi" voisi olla "järkevää", mutta vielä valjastamattomina olevien koskien valjastamista ei voi enää perustella samoilla perusteilla kuin YYA:n aikana.

Energiamiehet haluavat kaiken, he eivät vieläkään anna luonnolle eikä muille yhtään mitään. Tässä yhteydessä sopii miettiä sitä, että parhaillaan väännetään kättä Kemijoen vaelluskalateihin sijoittettavasta vaivaisesta 3 milj eurosta, kun Fortumin liiga sai jakaa keskenään yli 500 miljoonaa! - Noiden "taskurahojen" keräämiseksi Sierilän 4,9 Milj euron vuosituotolla vettä saa virrata Sierilän läpi toista sataa vuotta.

Näin ollen en voi parhaalla tahdollanikaan kannattaa Sierilän ja muun vesivoiman lisärakentamista.

Antti Sorro
Perhokalastaja

▲Alkuun


TIMO YRJÄNÄ

Timo Yrjänä

Joet valmiina lohenpoikasten tuloon

Pohjoiset rakennetut joet Iijoki, Kemi/Ounasjoki ja Oulujoki pitää saada tuottamaan merilohen ja meritaimenen poikasia. Viikon vieras kalatutkija Timo Yrjänän mukaan joet on suurella rahalla ja pitkän ajan kuluessa kunnostettu paljolti valmiiksi poikastuotantoa varten. Nyt tarvitaan kalat, merilohet ja meritaimenet noille työläästi kunnostetuille virta-alueille!

Yrjänän mielestä jokien poikastuotantokapasiteetti tulisi ottaa käyttöön ripeästi. Hän uskoo, että luonnonkierto ja luonnonpoikastuotanto tarjoaa vakaamman pohjan lohen ja meritaimenen selviytymiselle rakennetuissa vesistöissä kuin laitosviljelyyn perustuva nykykäytäntö.

Timo Yrjänä on työskennellyt pitkään Iijoella ja myöhemmin myös Oulujoella kalataloudellisten kunnostusten suunnittelussa ja tutkimuksessa. Alaosastaan rakennetun Iijoen keski- ja yläjuoksulla sekä sivujoissa on vähintään 600-700 hA poikastuotantoaluetta, josta pääosa on kunnostettu. Entinen hieno lohijoki voisi tuottaa arvaamattoman paljon, joka tapauksessa merkittävän lisän elinkykyisiä luonnonpoikasia Itämeren lohikannan vahvistamiseksi.

Ounasjoelta, alaosastaan rakennetun Kemijoen vapaalla sivujoella poikastuotantoalueita löytyy saman verran. Joki on sentään virtaamaltaan Oulujoen ja Iijoen välillä. Eikä pidä vähätellä kaikkein rakennetuimman Oulujoen mahdollisuuksia. Poikastuotantoalueita on löydetty enemmän kuin aiemmin ajateltiin.

Joet kunnostettu - lenkin muut osat kuntoon

Emokaloja vain täytyy saada nousemaan jokisuille ja jokiin. "Joella on nyt tehty valmiiksi ketjun tärkeä lenkki, poikastuotantoalueet. Muut ketjun osat pitää saada rakennettua", painottaa Yrjänä. Lohen ja meritaimenen merikalastus ei ole enää kovinkaan monen kalastajan leivän lähde. Yhteiskunta voisi hoitaa tämän asian kuntoon korvaamalla elinkeinon menetykset.

Nopeimmin meren kalastusrajoitukset tuottaisivat tulosta Tornion/Kalixjoen ja Simojoen vapaissa vesistöissä. Noiden jokien poikastuotantomahdollisuuksia ei ole otettu vielä lähimainkaan käyttöön.

Timo Yrjänän mielestä Lohiadressin vaatimukset ovat oikeansuuntaisia. Lohen ja meritaimenen merikalastusta täytyy rajoittaa, jotta emokalat pääsevät nousemaan jokiin. Varhennetun rannikkopyynnin pysäyttäminen on tärkeä mutta ei riittävä edellytys vaelluskalakantojen elpymiselle.

Itämeren lohen tilanne on huolestuttava. Meri on pahasti saastunut. Pahin vaihtoehto olisi, jos meressä olisi käynnistynyt palautumaton rehevöitymis- ja saastumiskierre. Tätä pelätään. Tämänkaltainen kehitys on valitettavasti tapahtunut jo monissa järvissä.

Lestijoen poika…

Timo Yrjänä on kotoisin Himangalta Lestijoelta, Keski-Pohjanmaan maineikkaalta meritaimenjoelta. "Mummola oli jokitörmällä ja koti parinsadan metrin päässä joesta. Pienestä pennusta kalastin, ensin ongella, nuorena myös katiskalla, verkolla ja virvelillä. Saalis oli pääosin haukea ja ahventa, syksyisin madetta ja saaliin syöminen oli olennainen osa asiaa." Kymmenvuotiaana tärähti mato-onkeen. Meritaimen! Sitä ei saanut suoraan ylös vaan piti väsyttää. Kala oli hieman alamittainen, ja Timo päästi sen takaisin jokeen. Jo silloin seudulla nähtiin meritaimenen uhkaava vähentyminen eikä alamittaisia tiettävästi juuri otettu. Joku naapuri saattoi tuoda suuren meritaimenen isoisän kauppaan.

Lestijoki lähtee suuresta Lestijärvestä, joka sijaitsee hiekkakankaiden maisemissa ja on kirkasvetinen. Tämän vuoksi Lestijoen vesi ainakin yläjuoksulla on kirkkaampaa kuin useimpien naapurijokien. Jokea ei säännöstellä ja siinä on tehty vähemmän uitto- tai tulvaperkauksia ja se on näin luonnontilaisempi kuin monet muut Pohjanmaan joet. Nämä ovat selittäviä tekijöitä, miksi joessa on edelleen kohtalaisesti meritaimenta toisin kuin monissa muissa. Lestijoessa on yksi voimalaitos n. 30 km päässä suulta ja se estää meritaimenen nousun yläpuoliseen jokeen. Voimala on pieni ja sitä on suunniteltiin aikanaan purettavaksi, jolloin meritaimen olisi saatu myös joen yläjuoksulle. Hanke jäi tuolloin vielä toteuttamatta.

Meritaimenen tilanne on hyvin huolestuttava. Luonnossa lisääntyvän kannan tila on suorastaan kriittinen. Myös Lestijoessa on taimenkanta heikentynyt elvytystoimenpiteistä huolimatta. Jokisuulla ja merialueella kalastus on voimakasta, joka lienee pääsyy kannan heikkenemiseen. Toinen syy on veden laatu. Ojitusten ja niiden uudelleen kunnostusten aiheuttama rasitus ilmenee mm. kuivan kauden jälkeisten runsaiden sateiden aiheuttamina happamuuspiikkeinä.

…ja Iijoen…

Metsänhoitajan ura-ajatukset vaihtuivat aikanaan luonnonharrastajan kohdalla biologian opintoihin Oulun yliopistossa. Silloinen tyttöystävä tuli Ouluun ja sekin veti tänne. Kalabiologia muovautui pääaineeksi, ja gradun Timo Yrjänä teki kotoisen Lestijoen ahven- ja kiiskikantojen vaelluksesta. "Ei ikinä lohikalatutkijaksi!", hän ajatteli. Kaikki muut tuntuivat kiinnostuneilta vain jalokaloista ja hän halusi kulkea vastavirtaan. Elämä toi hänet kuitenkin lohikalojen pariin. Hän aloitti työt Vesi- ja ympäristöpiirissä Iijoen virtavesikunnostusten parissa vuonna -88. Taimenen ja harjuksen elinympäristön selvittäminen ja parantaminen tuli pitkäaikaiseksi työurakaksi, joka osin jatkuu vielä.

Iijoki ja sen laaja vesistöalue tuli tutuksi. Kymmenkunta kokonaista kesää kului työhommissa eripuolilla vesistöä. Yrjänä sai maineen miehenä, joka tuntee Iijoen läpikotaisin. Hänen työnsä on saanut myös tunnustusta. Metsäpurokunnostukset yhdessä Metsähallituksen kala-asiantuntija Pirkko-Liisa Luhdan kanssa saivat äskettäin WWF:n ympäristöpalkinnon.

Salaperäisen raakun eli helmisimpukan ja taimenen vuorovaikutuksen tutkiminen ja raakun elinympäristöjen parantaminen Korvuanjoella olivat eräs kiehtova hanke. Niiden tuloksia Yrjänä mielisi tutkimaan nyt vuosien päästä.

…myös Oulujoen poika

Lisensiaattityön aiheena oli virtavesikunnostukset Iijoella, kalojen mm. harjuksen, taimenen ja lohen elinympäristövaatimusten selvittäminen. Näiden asioiden selvittely jatkui väitöskirjatyönä, ja alueeksi laajeni myös Siikajoki ja Oulujoen Laukan alue. Tutkimus liittyi olennaisesti kunnostustyöhön ja sen tulosten parantamiseen mm. elinympäristövaatimusten tietokonemallin kehittämisenä. Lyhytaikaissäännöstelyn vaikutus kalojen elinolosuhteisiin oli selvittelyssä Laukassa ja Siikajoella.

Harjuksia merkittiin Muhoksen alapuolisessa Laukassa radiolähettimillä, joka oli silloin uusinta tekniikkaa. Elinympäristömalleilla saadut tulokset vastasivat varsin hyvin sitä, kuinka harjukset todellisuudessa käyttäytyivät ja mihin ne hakeutuivat virtausten muuttuessa. Siikajoella tutkimustulokset osoittivat, että kalat kärsivät suuresti nopeista lyhytaikaissäädön virtausmuutoksista. Tämä oli yhtenä perusteena rantahaittojen ja virkistystarpeen ohella, kun tehtiin päätös lyhytaikaissäädön lopettamisesta Siikajoella. Varsin historiallinen päätös.

Joet kuntoon myös EU-direktiivien tuella

Kalojen elinympäristöjen kunnostaminen ei ole helppoa. Alkuvuosina projekteissa osaaminen saattoi olla huteraa ja tulokset kehnoja. Rahaa paloi paljon turhaankin. Vähitellen on opittu virheistä ja kehitetty menetelmiä, ja elinympäristöt muovautuvat lähemmäksi luonnollisia .Näin kalat viihtyvät niissä paremmin. "Samanaikainen jokien kunnostus liittyneenä tieteelliseen tutkimukseen on ollut hyvin antoisaa ammattitaidon kehittymisen kannalta", Yrjänä arvelee.

Timo Yrjänä toimii ympäristönhoitopäällikkönä Pohjois-Pohjanmaan Ympäristökeskuksessa. Hän tulee toimimaan vetäjänä työryhmässä, jossa suunnitellaan EU-direktiivien mukaista vesien hoitoa voimakkaasti muutetuissa vesissä. Tässä määritellään kyseisten vesien luonnontilaisuuden astetta ja mahdollisuuksia palauttaa niitä lähemmäs alkuperäistä tilaa, toimenpiteiden reunaehtoja yms. Vanhan vesivoiman ekologisuus ei ole lainkaan itsestään selvää. Siihen täytyy liittyä myös näyttö siitä, että ekologisesti tärkeät asiat ovat kunnossa. Tätä olisi vaelluskalojen luonnonkierron mahdollisuuksien parantaminen. Tässä Yrjänän mielestä voimayhtiöillä olisi mahdollisuus toimia rakentavasti ja korottaa ympäristöprofiiliaan.

Kohti vaelluskalojen luonnonkiertoa…

Itämeren lohikanta näyttää heikkenevän. Merikalastuksen saaliksi jää yhä niukemmin kalaa, alennetutkaan kiintiöt eivät täyty. Silti aiempaa vähemmän lohia, emokaloja, palaa jokiinsa. Viime kesänä Perämeren jokisuilla olivat kossit, ensimmäisen merivuoden lohet vähissä. Jos kokonainen ikäluokka on hyvin heikko tai puuttuu, saattaa se ennustaa todella pahaa tuleville vuosille.

Jos tässä tilanteessa edelleenkin purettaisiin rannikkokalastuksen kevätrauhoituksia, tuntuu se vähämieliseltä. Merirajoituksia on päinvastoin tilanteen käydessä kriittisemmäksi syytä tiukentaa. Tässä Yrjänä antaa lohiadressin vaatimuksille tukensa. Lohen merikalastajat ovat niin pieni joukko, että heidät voitaisiin ostaa pois uhanalaisia lajeja kalastamasta yhteiskunnan varoin.

Merilohen laitospoikasten selviytyminen merivaelluksellaan on käynyt vuosien myötä heikommaksi. Jotkut puhuva laitoskantojen romahduksesta. Ainakin kriisi on selvä ja se näyttää yhä syvenevän. Ulospääsyn kriisistä tarjoaa Yrjänän mielestä pyrkiminen luonnonkiertoon, kalateiden rakentaminen padottujen jokien voimalaitoksiin ja lohen ja meritaimenen emokalojen pääsy kunnostetuille hääkentilleen.

…ja luonnonpoikastuotantoa

Kunnostetut joet Iijoen kuten myös Kemi/Ounasjoen ja Oulujoen vesistössä odottavat lohen ja meritaimenen paluuta. Yrjänä on ollut mukana EU-rahoitteisessa Oulujoki-Lososinka -projektissa, jossa suunnitellaan kalateitä Oulujoen voimalaitoksiin sekä Ääniseen laskevan Lososinka- eli Lohijoen patoihin. "Luonnonkierron palauttaminen kaikkein voimakkaimmin muutettuun jokeen on haastavaa samoin suunnitteluyhteistyön saaminen sujuvaksi venäläisten, skottien ja suomalaisten asiantuntijoiden kesken", Yrjänä aprikoi. Optimismia on antanut tulokset, että poikastuotantoalueita löytyy Oulujoen vesistössäkin sentään runsaasti.

Luonnonpoikastuotannon lisäämiseen Perämeren isoissa joissa on mahdollisuuksia. Kalatiet kuuluu ilman muuta rakentaa suurten pohjoisen jokien voimalaitoksiin. Ne tulevat kuitenkin väistämättä hitaasti. Ensi hätään voitaisiin käyttää emokalojen ylisiirtoja vapaille vesille. Pienpoikasten tai mädin istutukset meren ja alajuoksun sijasta ylemmäksi vesistöihin, pääuomiin ja sivujokiin olisi Yrjänän mielestä olisi alku luonnonkierrolle. Venäläisten yhteistyökumppanien kehittämät mainiot muoviset mätipesät saattaisivat tarjota nopean ja halvankin tavan lisätä todellisten luonnonpoikasten, luonnossa syntyneiden määrää. Asiantuntijavoimin mädin toimittaminen pesissä jokiin tulisi kalliiksi. Mutta jos koulutettaisiin vapaaehtoisia kalastuskunnista ja -seuroista laittamaan näitä talkoovoimin tai kulukorvauksin, voisivat mahdollisuudet olla aivan toista luokkaa? Tarvittavan mädin toimittaminen voisi olla osa voimayhtiön velvoitetta.

Timo Yrjänä kertaa päätteeksi perusasian: "Perämeren vaelluskalajokien kunnostaminen on pääosin tehty, se osa lohen ja meritaimenen luonnonkierron palauttamisesta alkaa olla hoidossa. Emokalojen on nyt päästävä palaamaan mereltä, nousemaan yli voimalaitospatojen jokien poikastuotantoalueille ja tuottamaan uusia elinkykyisiä luonnonpoikasia. Ketjun muut lenkit on myös hoidettava kuntoon."

▲Alkuun


SIMO PÖYHTÄRI

Simo Pöyhtäri

Lohi on poliittinen kala!

Tätä mieltä on viikon vieras Simo Pöyhtäri, "Väylän" varren tunnettu lohimies. Tulevat eduskuntavaalit ovat tärkeä hetki vaikuttaa lohipolitiikkaan! Täytyy valita sellainen eduskunta, joka kykenee tekemään selkeitä päätöksiä luonnonlohen puolesta.

Tornionjoki-Muonionjoki -seuran puheenjohtaja, lohiaktivisti Simo Pöyhtäri sai tänä vuonna Lapin luonnonsuojelupiirin ympäristöpalkinnon. Perusteluissa todettiin, että Pöyhtäri on laittanut itsensä esimerkillisesti likoon luonnonlohen nousun turvaamiseksi "Väylään", Tornion-Muonionjokeen. Simo Pöyhtäri ei ole pitänyt itseään mitenkään varsinaisesti luonnonsuojelijana. Innokas lohenkalastaja hän on ollut vuosia ja alkoi vähitellen ottaa selvää loheen liittyvistä asioista. Hänelle oli järkytys tietää Itämeren nykyisestä tilasta. "Tieto lisää tuskaa -sanonta pitää minun kohdallani täsmälleen paikkansa", huokaa Pöyhtäri

Aikoinaan hän luuli, että maa- ja metsätalousministeriö tekee hyviä päätöksiä. Ministeri Kalevi Hemilän aikana 90-luvun lopulla niin olikin. Tuolloin tehtiin selkeät kalastuksen rajoituspäätökset, jotka näkyivät lohen ennennäkemättömän runsaana paluuna Tornionjokeen mutta myös muihin jokiin kuten Oulujokisuulle.

Silloin tosin "natsasivat" muutkin asiat. Tuolloin vv. 96-97 oli poikkeuksellisen varhainen lohen nousu, joka ehti jokeen ennen pyynnin aloitusta. Jo muutamana vuotena oli Tornionjoen smolttimäärä kääntynyt reippaaseen nousuun. M74 -kalatauti alkoi hellittää otettaan, ja yhä enemmän smoltteja vaelsi mereen. Lisäksi jokisuun merialueella oli 96 - 97 lohenkalastuskielto. Nämä tekijät yhdessä aiheuttivat nuo suurten lohisaaliiden vuodet.

Lohenkalastuspolitiikan kehno suunta

Sittemmin Simo Pöyhtäri on saanut surullisena ja kiukkuisena seurata, miten kalastusrajoituksia on purettu. Lohta palaa Väylään yhä vain vähemmän. Nykyinen maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja näyttää joko olevan joko täysin kyvytön tai sitten tyystin johtamiensa, vain merikalastuksen etua ajavien virkamiesten vietävissä. Jo kahtena keväänä on lohen rannikkopyyntiä aikaistettu ja ensi kesänä lohenkalastus Perämeren rannoilla saa alkaa taas vielä neljää (v. 2005 7 pv, 2006 10 pv ja 2007 14 pv) päivää aiemmin. Pöyhtäri on pettynyt erityisesti keskustapuolueeseen, joka kyllä on luvannut toimia luonnonlohen puolesta mutta puolueen ministeri tekee jotain aivan muuta.

Tornionjoen-Muonionjoen näkökulmasta tilanne Itämerellä on traaginen. Tällä hetkellä merellä kalastettavasta lohesta jo 70 % on luonnonlohta, pääosin Tornionjoen ja Kalixjoen kantaa. Laitoslohen selviytyminen on romahtamassa kovaa vauhtia. Myös luonnonlohen selviytyvyys merellä näyttää heikkenevän mutta laitoslohen kohdalla kyse on paljon suuremmasta romahduksesta.

Viime vuonna kalastettiin RKTL:n mukaan Itämerellä Tornionjoen luonnonlohta arviolta 60 000 kappaletta. Erityisen puistattavaa on se, että esimerkiksi Tanska pyytää suurta luonnonlohta - minkinrehuksi. Siellä suuren merilohen kaupallinen markkinointi on kielletty korkean dioksiinipitoisuuden vuoksi. Ruotsissa ja Suomessa on poikkeusluvan turvin mahdollista pyytää merilohta koosta riippumatta kaupalliseen pyyntiin. Valtion tuen turvin kalastetaan dioksiinipitoista suurta merilohta kaupan hyllyille.

Luonnonlohi on vaarassa

Julkisuudessa esitetään toistuvasti, että Tornionjoen vaelluspoikas- eli smolttituotanto on hyvä. Tuota väittävät etenkin maatalousministeriön virkamiehet ja lohenpyynnin lisäämistä havittelevat merikalastajat.

"Tämä ei ole totta, tilanne ei ole hyvä, kaukana siitä!" tuohtuu Pöyhtäri. "Tornionjoen smoltintuotantokyky on arvioitu tuossa aivan alakanttiin." Aikaan luotiin SAP:n (Salmon Action Plan) puitteissa tietty poikastuotantotavoite eri jokiin. Tämä tavoite laadittiin surkeassa tilanteessa, poikastuotanto oli tavattoman heikkoa. Merilohi oli lähes sukupuuton partaalla. Tornionjoen lohi säilyi paljolti laitoksessa kasvatettujen lohenpoikasten varassa. Tuonkaltaisessa hätätilanteessa asetettiin edes jonkinlaiset tavoitteet luonnontuotannolle.

Jälkeen päin kalatutkijat ovat tilanteen parantuessa todenneet, että Tornionjoen todellinen poikastuotantokapasiteetti on jotain aivan muuta kuin tuo 500 000 smolttia. Tuon arvion pohjalta tavoite asetettiin, ja joka nyt on hieman ylitetty. Kukaan ei pysty sanomaan tarkkaan, miten paljon Tornion-Muonionjoki kykenisi lopulta tuottamaan lohenpoikasia. Todellinen smolttien määrä olisi varmuudella mahdollista olla kaksin-kolminkertainen nykyiseen verrattuna. Kenties jopa 5-10 -kertainen?!

Edellytyksenä on se, että emokaloja pääsee nousemaan riittävästi jokeen. Tähän nykyiseen, aivan liian alhaiseen smolttimäärään nähden on surkeaa, että jokeen nouseva lohimäärää ei kyetä kasvattamaan selkein kalastusrajoituksin. Joku yksittäinen vähän parempi lohivuosi on ollut, mutta perussuunta jokeen palaavien ja siitä kalastettavien lohien määrässä on voimakkaasti laskeva. Viime kesä oli pohjanoteeraus niin joella kuin merelläkin ja samaa on kuulunut kaikilta Itämereen laskevilta lohijoilta.

Liikakalastusta jokisuilla

Jos kalastusta merellä ja jokisuulla ei saada kuriin, on vaarana nykyisenkin luonnonpoikastuotannon heikkeneminen. Eräs suuri ongelma on se, ettei Kemijoen suulla ns. terminaalialueella ole mitään pyyntirajoituksia. Jopa 80-90% pääosin harrastuskalastajien verkoilla pyytämästä saaliista on Tornionjoen luonnonlohta. Selkeä lohennousun aikainen pyyntirajoitus antaisi näille kaloille mahdollisuuden nousta omaan jokeensa kudulle.

Jatkuvaa ja turhauttavaa on ollut riitely lohenkalastuksesta Suomen ja Ruotsin raja-alueella Tornionjokisuulla. Suomen puolella on sentään saatu aikaan lohen nousun aikainen rajoitus, mutta Ruotsissa on sallittu siian ja muiden kalojen pyynti rysillä. Näihin sitten "joutuu" lohtakin. Saalislohi pitäisi vapauttaa. Tätä ei kuitenkaan juuri valvota eikä pitävä valvonta ole mahdollistakaan. Muuan ruotsalainen jokisuulta palaava kalastusalus tarkistettiin viime kesäkuussa. Saaliina oli aluksessa 356 kg lohta ja 12 kg siikaa!

Toissa keväänä yritettiin Suomen ja Ruotsin välinen Rajajoki-sopimus laittaa uusiksi. Merikalastus olisi yhtenäistetty Ruotsin mallin mukaisesti eli olisi sallittu muiden kalojen pyynti lohenpyydyksillä. Rasvaeväleikatun lohen ja taimenen kalastus olisi tehty sallituksi jopa rauhoitusaikana. Epäselvyyksiä olisi ollut paljon, ja tämä olisi vesittänyt täydellisesti valvonnan. "Onneksi saimme tuon hölmöilyn torjutuksi", iloitsee Pöyhtäri, jolla oli kamppailussa keskeinen rooli. Se oli myös peruste ympäristöpalkinnon saannille.

Kalastusrajoitukset myös ammattikalastajien etu

Olisi myös meren ammattikalastajien etu, että Tornionjoen ja Kalixjoen koko poikastuotantokapasiteetti otettaisiin käyttöön. Silloin riittäisi kalaa myös merikalastajille. Ammattikalastajajoukko täytyy rajata riittävän pieneksi. Tällä hetkellä on kaikkien edun vastaista lohen harrastusmainen verkkokalastus merellä ja jokisuilla. Ammattikalastajille on toki korvattava uusien välttämättömien kalastusrajoitusten aiheuttamat menetykset.

Pöyhtäri esittää, että myös merikalastajille olisi erinomainen vaihtoehto rakentaa suhde loheen matkailun suuntaan. Tästä on hyvä esimerkki Simojokisuulla.

Simo Pöyhtärin mielestä nykyinen lohipolitiikan suunta vaarantaa koko luonnonlohen olemassaolon. Lohikantojen tila on luvattoman heikko, ja merikalastajienkin saaliit heikkenevät vuosi vuodelta. Suomen lohikiintiötä ei saatu tänä vuonna lähimainkaan täyteen. RKTL:n mukaan pikkulohet eli kossit olivat tänä kesänä kadoksissa merialueilta eikä lohia ollut kunnolla jokialueillakaan. Tätä menoa on Itämerellä tehtävä samat ratkaisut kuin äskettäin Irlannissa ja useissa maissa aikaisemmin. Koko lohen merikalastus on kiellettävä.

Näissä vaaleissa on suunnan muututtava. On valittava eduskunta, joka todella kääntää suunnan luonnonlohen puolustamiseen.

Kalajoen ja Väylän poika

Simo Pöyhtäri on syntynyt Kalajoen varrella. Syntymäjoesta ei hänellä ole juuri kalastusmuistoja. Myöhemmin on hän katsellut jokea ja ihmetellyt, että miten se meritaimen on päässyt nousemaan jokeen, joka on niin kivinen ja kuiva. Simon ollessa 12-vuotias hänen isänsä muutti kirkkoherraksi Muonioon, Väylän varteen. Simo tuumaa, että hänen ikänsä oli tuolloin juuri otollinen kalastuskipinän syntymiseen. Myöhemmin ei syte ehkä olisi leimahtanut.

Perholitkat alkoivat lentää jokeen, ja eräänä syksynä hän oikeasti oppi homman. Silloin alkoi mittaharreja tulla riittämiin. Joskus isä piti seuroja Enontekiöllä, ja Simo pyöri likeisillä tammukkapuroilla onkimassa sillä aikaa, kun isä saarnasi. Jerisjärvessä ovat isä ja poika sittemmin kalastaneet verkoilla talvisin siikaa ja muikkua.

Simo Pöyhtäri

Lohen tavoittelu

Simo Pöyhtäri kertoo, että kun tulimme Muonioon, ei joessa tiedetty lohta olevan. Eivät tienneet edes paikkakuntalaiset. Kerran jotkut amerikkalaiset vieraat kysyivät, että mitä kalaa siinä on. Simo luetteli tavalliset kalat. "On siinä lohtakin", hän vähän liioitteli, kun kerran kysyttiin. Sitten eräällä harrin pyyntireissulla Simo näki pikkulohen hyppäävän. Kuultiin myös, että jotkut olisivat saaneet lohia. Kiinnostus alkoi herätä. Hän luki kirjastosta kaiken mahdollisen lohesta. "Osasin Kustaa Vilkunan Lohi -kirjan melkein ulkoa."

Kesällä -86 armeijan jälkeen hän päätti kalastaa niin kauan, että lohi tulee. Ja soudettiin. Sitten yksi päivä oli iso kala kiinni. Simolla oli suoravetoinen rulla ja vapa rautakangen luokkaa. Veneen vierellä selkäevä näkyi, hän luuli pyrstöksi - onpa parikiloinen lohi! Sitten kauempana vasta näkyi oikea pyrstö. Lohi tuli veneeseen ja punnittiin - 12 kiloa.

Monta vuotta kului. Yhdestä kolmeen kalaa tuli joka kesä, mutta paljon soutamista se vaati, "järkyttäviä soutumääriä". 80-luvun lopulla hän oli joella melkein ainoa soutaja. 90-luvun alkupuolella alkoi lohta tulla runsaammin, etenkin tittiä (yhden merivuoden pikkulohta) mukavasti. Tuli lisää kalamiehiäkin. Kovina lohen nousuvuosin etenkin vv. 96-97 myös kalastajien määrä joella suorastaan räjähti, ja Simo vähensi omaa soutamistaan. "Öisin soutelin, kun oli rauhallisempaa. Lohta tuli aivan riittävästi."

Kalamiehet ovat tunnetusti kateellisia. Simon mielestä se saa kalaa, joka jaksaa olla joella. Kun oppii olemaan iloinen toisen saamasta lohesta, on se "kalamiehen mitta". Silloin on saavuttanut tietyn kypsyystason. Lohen tappaminen vaikka syödäkseen tekee kalamiehen väliin myös surulliseksi. Tänä vuonna Simo teki päätöksen, että jos loppukesästä tulee "marjaslohi", naaras, mätikala, niin hän laskee pois. Ja saattaa jatkossa laskea joskus muutenkin. Moni tappaa lohen saadakseen valokuvan. "Aiemmin tuli kuvattua kaikki lohet, nyt on jo aikaa, kun viimeksi kuvasin."

Lohipolitiikan suunnan muuttaminen

Äskettäin Helsingissä vieraillut Lapin lohilähetystö vaati, että Suomen lohipolitiikan suunta on käännettävä. Merilohen rannikkopyynnin aikaistaminen on keskeytettävä. On luovuttava ns. valikoivasta pyynnistä, joka perustuu rasvaeväleikattujen laitoslohien pyyntiin. Kuitenkin vain pienellä osalla laitoslohta on rasvaevä leikattu. Merellä ei näin ole mahdollista valikoida, ja vapauttaa luonnonlohi kuten on muka esitetty.

Tilanne on mieletön. Valtion varoilla subventoidun merikalastuksen lohisaaliin kokonaisarvo on n. 1,3 miljoonaa euroa. Laitoslohen istutuksiin käytetään 6 miljoonaa euroa. Istutusten tuotto on romahtamassa. Näin valtaosa lohisaaliista merellä on luonnonlohta. Näiden lohien olisi päästävä nousemaan jokiinsa tuottamaan uusia, merellä laitoslohta paremmin menestyviä lohisukupolvia. Voi kuvitella, mikä olisi tilanne, jos vaikka puolet nykyisin merellä kalastetuista Väylän lohista pääsisi palaamaan jokeensa.

Lohen arvo joessa vavalla kalastettuna on huikeasti paljon suurempi kuin meripyynnissä. Pöyhtärin mukaan suuressa joessa kuten Tornionjoessa ei vavalla saada pyydettyä kuin ehkä enintään 10-15% kaloista. Intohimo näihin siiman päässä taisteleviin kaloihin se tärkein tekijä, miksi luonnonlohen puolesta on yleensä alettu toimia.

Lohen merikalastusta on vähennettävä roimasti. Siihen ei riitä tuleva EU:n ajoverkkokielto. Se voidaan korvata mm. ajosiimapyynnillä. Avainasemassa on maaherra Hannele Pokan Helsingin lohiseminaarissa tekemä esitys Vaelluskalalaiksi. Siinä halutaan turvata kaikkien lohien, myös uhanalaisimman saimaanlohen ja taimenten tulevaisuus sekä sisävesistöissä että merellä.

Simo Pöyhtärin kuningasajatuksena on, että lohen ja taimenen myynti muuttuu lisenssin varaiseksi toiminnaksi. Pyyntiin annetaan lisenssi tietylle kestävän kehityksen mukaiselle kiintiölle. Saaliskala merkataan, siihen annetaan kalastajalle tietty määrä pantoja. Vain tällaista merkattua kalaa on lupa markkinoida kaupallisesti. Näin voidaan ratkaisevasti vähentää tällä hetkellä hyvin suurta lohen ja taimenen ns. pimeän pyynnin ja markkinoinnin ongelmaa.

Lohen ja taimenen puolustajat liikkeelle vaaleissa!

Luonnonlohen tilanne Tornionjoessa ja koko Itämerellä on niin huolestuttava, että on toimittava. Nyt on Simo Pöyhtärin mielestä koottava lohen puolustajien voimat yhteen. On tärkeää ettei jokainen ei taistele vain oman jokensa puolesta. Kokonaisuus on tärkeintä. Yhteisellä toiminnalla saadaan enemmän lohta nousemaan myös Kemijoen Isohaaran ja Oulujoen Merikosken kalateistä ja näin pohjaa ylemmille kalateille.

Vapakalastajaväki näyttääkin olevan viimein lähdössä liikkeelle. Tähän saakka tuo suuri porukka on ollut liian passiivista. Nyt lohen ja taimenen kriittinen tilanne nähdään yhä laajemmin. Kalamiesten aktivoituminen aiheuttaa sen, että nykyisen lohentappolinjan aktiiviset ja passiiviset kannattajat kärsivät varmuudella eduskuntavaaleissa.

Vaalit lähestyvät. Ministeri Korkeaoja on muuttunut taakaksi keskustapuolueelle. Puolue on antanut paljon lupauksia mutta ei ole niitä lunastanut. Hallitusohjelmassakin luvattiin puolustaa luonnonlohta ja kalastusmatkailua mutta linja on viime vuosina kulkenut vain huonompaan. Keskustapuolueella ja koko hallituksella on viimeinen hetki alkaa lunastaa lupauksiaan ja kääntää lohipolitiikan suuntaa.

Simo Pöyhtäri, palkittu lohimies jyrähtää: "Ruotsissa koiraihmiset vaihtoivat hallituksen. Nyt Suomessa saattaa käydä niin, että vapakalastajat kaatavat hallituksen, ellei suunta muutu!"

Simo Pöyhtärin eli Kala-Simon tuore päiväkirja Väylän varresta löytyy tornionjoki.fi -nettisivuilta.

▲Alkuun


JERMI TERTSUNEN

Naparetkeilijä ja kalatutkija Jermi Tertsunen:
Poikastuotantoalueita Oulujoella uskottua enemmän!

Pohjoisnavalle hiihtänyt Jermi Tertsunen on siviiliammatiltaan kalatutkija, vanhempi suunnittelija Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksessa. Hän on mukana OuLo-projektissa, jossa tutkitaan mm. Oulujoen ja sivujokien vaelluskalojen poikastuotantoon soveltuvia alueita). Lohelle ja meritaimelle sopivia virta-alueita löytyi yllättävän paljon etenkin Utosjoesta mutta monien epäilyistä huolimatta varsin runsaasti myös Oulujoen pääuomasta Utasen voimalaitoksen yläpuolelta.

Tertsunen kertoo, että vaikka kesä oli kuiva ja virtaamat paljon keskimääräistä vähäisemmät, löytyi Utosjoen alaosalta jopa 40 hehtaaria poikastuotantoalueeksi soveltuvaa virta-aluetta. Normaalivirtaamalla alueita olisi enemmän. Sentään vasta noin puolet jokialueesta ehdittiin tutkia. Ylempää löytyy epäilemättä reilusti lisäalueita. Muut sivujoet kartoitetaan ensi kesän aikana.

Oulujoen pääuoman parhaat ja laajimmat poikastuotantoalueiksi soveltuvat virtakarikot, yli 20 hehtaaria, löytyivät Utasen ja Nuojuan voimalaitosten väliseltä jokiosuudelta. Tutkijoillekin tämä oli positiivinen yllätys. Soveltuvien poikastuotantoalueiden määrä vähenee kuitenkin voimakkaasti virtaaman vähentyessä.

Taimen

Kaikkiaan Oulujoen pääuomasta ja sivujoista löytyy tutkijoiden mukaan varovaisesti arvioiden toista sataa hehtaaria hyvää poikastuotantoaluetta. Määrä voi olla selvästi suurempikin. Ylävesillä Varis-Kongasjoelta alkaen Sotkamon ja Hyrynsalmen reiteille näitä potentiaalisia alueita lienee vielä kenties parinkertainen määrä. Oulujoen maine täysin tuhottuna poikastuotantojokena ei näin pidä paikkaansa.

Voimayhtiön argumenteista

Voimayhtiö Fortumin edustajien argumentti on ollut, että joen parhaat poikastuotantoalueet ovat jo Merikosken kalatien ansiosta vaelluskalojen saavutettavissa. Tertsusen mielestä tämä näkemys on tarkoituksenhakuinen ja osoitettu nyt virheelliseksi. "Hatusta vedettyjä!" kuvaa hän voimamiesten useimpia väitteitä kalateiden tarpeettomuudesta ja riskeistä.

Voimayhtiön toinen perustelu lisäkalateiden tarpeettomuudelle on ollut lohen velvoiteistutusten erinomaiset tulokset. Tämä argumentti on merilohen kohdalla myös joutunut enemmän kuin kyseenalaiseksi. Lohen laitospoikasten selviytyvyys meressä on hälyttävästi heikentynyt erityisesti verrattuna luonnonpoikasten selviytyvyyteen. Yhä selvemmäksi käy, ettei lohen elämää ei voida turvata laitoskantojen varassa.

Tähän on suhteutettava myös puheet kalatautien kalanviljelylle aiheuttamista riskeistä, joka seuraisi, kun merikalojen pääsisivät nousemaan kalateitä pitkin nykyisin tukittuihin vesistöihin. Tertsusen mielestä nämä ylävedet eivät ole "puhtaita alueita" nykyisinkään. Mm. suuret joukot kalamiehiä vehkeineen ja veneineen kulkevat huoletta edestakaisin ylä- ja alavirtaan mereltä ylävesille Yli voimaloiden lentävät vesilinnut, mm. suuret koskelo- ja lokkiparvet. Riski kalataudeista saattaa kalateiden mukana jonkin verran kasvaa, kukaan ei tarkkaan tiedä. Mutta esim. Paltamon kalanviljelylaitoksen katastrofi tapahtui tällä ns. puhtaalla alueella. Kalanviljelystoiminta on aina erittäin tautiherkkää puuhaa, ja siihen liittyvät aina suuret riskit.

Suurin riski on tällä hetkellä laitoslohen nopeasti heikkenevä selviytyminen merellä. Lohen luonnontuotannon lisäämisen tarve on niin tärkeä ja kipeä asia, että pieni riski kalataudeista ei voi painaa vaakakupissa ratkaisevana. Ja useiden asiantuntijoiden mielestä joka tapauksessa tuo lisäriski lienee hyvin pieni.

Joen virtauksen vähäisyys ongelmana

Jermi Tertsunen uskoo, että Oulujoella rakennetaan kalateitä ylöspäin. Voipa se olla joku päivä pakollistakin kuten esim. Skotlannissa. Voimayhtiön nihkeyttä asialle on vaikea ymmärtää. Yhtiö on toistaiseksi ilmoittanut, ettei se aio millään muotoa olla aktiivinen toimija kalateiden rakentamisessa. Vettä on luvattu kalateihin niukasti, vain kesäaikaan 0,5 m3/s. Tertsusen mukaan toinen on tilanne Ruotsissa mm.Uumajanjoella. Stornorrforsin voimalaitoksen ohijuoksutusvelvoite on lohen vaelluksen aikaan viikolla 20m3/s. Viikonloppuisin ohivirtaus on jopa 50 m3/s, kymmenesosa joen virtaamasta, jotta houkutusvirtaamaa riittäisi lohille joessa ja padon ohittavalla luonnonuomalla ja kalatiellä.

Ongelmana poikastuotannolle Oulujoen pääuomassa on virtaaman ajoittainen vähyys. Etenkin, kun yläjuoksulla ei ole vähimmäisjuoksutusvelvoitetta, saattaa joen virtaus pysähtyä kokonaan. Fortumin Oulujoen voimalaitoksista ainoastaan Montassa on velvoite vähimmäisjuoksutukseen, 50 m3/s. Tämä on vähän suureen jokiuomaan. Virtausmuutokset ja vedenpinnan vaihtelu on rajua ja äkillistä lyhytaikaissäädön takia. Rantojen asukkaat etenkin Montan alapuolisella jokiosuudella ovat tuskastuneet joen pinnanvaihteluista ja luonnottomien virtausolosuhteiden aiheuttamasta nopeasta rantojen liettymisestä. Monet ovat vaatineet voimakasta puuttumista joen säännöstelyyn virkistyskäytön hyväksi.

Myös lohikalat vaativat virtavettä. "Virtaamaa täytyisi joessa olla, jotta mätimunat ja poikaset selviytyisivät. Sadan tai mieluimmin 150 m3/s suuruisella pysyvällä virtaamalla tilanne olisi jo hyvä ja hyvien poikastuotantoalueiden määrä kasvaisi pääuomassa selvästi verrattuna nykytilaan." toteaa kalatutkija Tertsunen.

Joen lyhytaikaissäännöstelyyn Jermi Tertsunen törmäsi jo lapsuudessaan säännöstellyllä Kalajoella. "Verkot ja katiskat katosivat alavirtaan, kenties merelle asti, kun virtaus pantiin äkkiä täysille."

Isän suku, Karjalan evakkoja, oli asettunut Paltamoon, jossa vaarojen tammukkapurot tulivat Jermille tutuiksi. Ensin kävellen, sitten pyörällä ja mopolla tehdyt kalareissut suuntautuivat purojen jälkeen Varisjoelle sekä Kivesjärveen laskevalle Kongasjoelle, jonka yläjuoksu on säilynyt erämaisempana. Harrit ja taimenet purivat perhoja. Hienoja kokemuksia olivat mm. kevään huippuhetket sumukorentojen eli potnapekkojen lyhyenä kuoriutumistuokiona, jolloin taimenet ruokailevat pinnassa. On vain oltava paikalla juuri tuona oikeana, nopeasti ohikiitävänä taikahetkenä. Se vaatii myös onnea. Eräänä unohtumattomana sumukorentopäivänä Jermin perhoon iski Varisjoen-Oulujärven luusuasta hurja taimenjörmy, puntarissa 6,1 kg!

Myöhemmin kalaretket veivät Oulujoen vesistön latvajoille Hossaan, Peranganjoelle ja Somerjoelle. Tutuksi on innokkaalle perhokalastajalle tullut myös kaunis, salaperäinen ja vaikeasti tavoitettava Jauru Itäkairassa, sen ensimmäiset elokuun hämäräyöt. Retket jatkuivat yhä uusille pohjoisille joille.

Kalavaelluksilta syntyi kaipuu myös arktisille alueille. Naparetkeilijäksi muuntautunut Jermi Tertsunen hiihti aiemmin laskuvarjojääkärikillan retkikunnassa magneettiselle Pohjoisnavalle. Viime keväänä retkikunta Tertsunen mukanaan ylsi perusteellisten, vuosia kestäneiden valmistelujen jälkeen viimein maantieteelliselle pohjoisnavalle. Tuosta kuulemme epäilemättä lisää myöhemmin kotisivullamme. Naparetkestä löytyy tietoa www.pohjoisnapa.fi -sivulta.

Naparetkeilijä Jermi Tertsunen työskentelee arjessaan kalatutkijana, vanhempana suunnittelijana. Aiemmin hän valmistui Turusta iktyonomiksi ja jatkoi työnsä ohella kalabiologian opintoja Jyväskylän yliopistossa. Hänen gradu-työnsä valmistui tänä vuonna. Aiheena oli Muhos- ja Sanginjoki lohikalojen elinympäristöinä. Joten Oulujoen vesistön vedet ovat vain harvalle yhtä tuttuja kuin Tertsuselle. Kiteytettynä hänen tutkimuksessaan lohikalojen esiintyminen joessa kävi hyvin yksiin elinympäristön laadun kanssa. Tärkeimpänä edellytyksenä täytyy löytyä sopivaa soraa sopivalla virtausalueella ja lähistöllä on oltava pienpoikasalueeksi soveltuvia kivikkoja. Harjuksen luonnontuotanto Muhosjoella oli huomattavasti runsaampaa niillä alueilla, missä laajempia soraikkoja esiintyi. Sanginjoella lohikaloja (mutta ei harjusta) esiintyi ainoastaan happamuudesta vähemmän kärsivällä alaosalla.

Viime kesän tutkimuksista

Viime kesän Oulujokeen liittyvissä tutkimuksissa Tertsusen tehtävänä elinympäristökartoituksien lisäksi oli paljolti lohen ja taimenen jokipoikasten säilyvyyteen ja lohikalojen luonnontuotantoon liittyen sähkökalastus. Siinä tainnutetaan kalanpoikaset sähkövirralla ja haavitaan tutkittavaksi. Poikaset eivät vahingoitu vaan tointuvat pian.

Kalanpyyntiä

Sähkökalastuksia tehtiin kaikilla sivujoilla ja pääuomassa. Vaikka tulokset vaihtelivat kovin, kävi ilmi, että istutettujen merilohen ja taimenen poikasten säilyvyys oli paikoin hyvä. Utosjoelta löytyi jopa taimenen luonnonpoikasia ja harjuksen luonnontuotantoa oli kaikilla muilla sivujoilla paitsi Sanginjoella. Erityisesti sameavetisessä Muhosjoessa on hyvä harrikanta mutta eräissä koskissa myös lohenpoikaset selvisivät hyvin.

Suuri (tosin epävarma) uutinen oli se, että Muhosjoesta ja Oulujoen pääuomasta löytyi jopa ns. nollikkaita eli luonnossa syntyneitä lohenpoikasia. Absoluuttista varmuutta ei asian suhteen kuitenkaan vielä ole. Tarvitaan lisätutkimuksia. Mutta jo viite lohen luonnontuotannosta on hyvin rohkaiseva

Sivujokiin sijoitettiin syksyllä ns. keinopesiä, joissa mätimunat kehittyvät poikasiksi muovikartion suojassa. Oulu-Lososinkajokien yhteistyön muotona venäläistä innovaatiota, vaalean vihreää, muovista kartiota, keinopesää kokeillaan näin ensimmäistä kertaa Oulujoen vesistössä. (jos törmäät sellaiseen joella, älä missään nimessä potkaise sitä irti - ei ole jätettä!) . Mikäli tulokset osoittautuvat hyviksi kuten Venäjän joilla on käynyt, voitaisiin näitä keinopesiä periaatteessa käyttää jopa suurimittaiseen, varsin kohtuuhintaiseen poikastuotantoon.

Ojitusten ja turvetuotannon haitat poikastuotannolle

Jokien veden laadun heikkeneminen mm. uusintaojituksiin liittyen on Tertsusen huolenaihe. Uusia ohjeistuksia on tosin annettu mm. siitä, ettei ojia saa enää vetää suoraan puroon tai jokeen. Kiintoainetta kerääviä laskeutusaltaita yms teknisiä ratkaisuja suositellaan. Todellisuudessa ei ohjeiden mukaan useinkaan menetellä. Tertsuselle kovin tuttu Kongasjoki oli aiemmin vedenlaadultaan erinomaista. Ei ole enää. Jokin pilaa vettä.

Kaikki maaperään kajoavat metsänhoitotoimenpiteet vaikuttavat alapuoliseen vesistöön. Kun kiintoaineet ja humus lähtevät liikkeelle ihmistoiminnan seurauksena, kärsii alapuolinen virtavesi ja sen kalapopulaatio. Erityinen aikapommi Oulujoenkin sivujokien poikastuotantoalueelle ovat juuri ojitus- ja turvetuotantoalueet ja niistä erityisesti tulvissa liikkeelle lähtevät humusmassat. Arvokkaita poikastuotantoalueita on vaarassa tuhoutua. Vähäinenkin purotaimen- tai harrikanta osittainkin säilyneessä purossa saattaa olla hyvin tärkeä geenipankki.

Poikastuotantoalueet yhä kallisarvoisempia

Itämeren merilohen tulevaisuus ei ole lainkaan turvattu. Meritaimenen kohdalla puhutaan jo sukupuuttoon kuolemisen vaarasta. Lohen luonnonpoikastuotannon merkitys on nousemassa arvoon arvaamattomaan. Näin koska viljeltyjen laitoslohenpoikasten selviytyminen meressä näyttää laskevan suorastaan romahdusmaisesti verrattuna luonnossa syntyneisiin lohenpoikasiin. Itämeren lohikanta on yhä enemmän vain kahden suuren lohivirran Tornionjoen ja Kalix-joen luonnontuotannon varassa. Toki vähäisemmässä määrin merkitystä on pienempien jokien kuten Simojoen poikastuotannolla.

Jermi Tertsusen mielestä on selvää, että mitä useammassa joessa on luonnonpoikastuotantoa, sen turvatumpi on lohen tulevaisuus. Yhä tärkeämmäksi käyvät olemassa olevat vielä käyttämättömät poikastuotantoalueet. Näitä löytyy erityisen runsaasti Kemi/Ounasjoelta ja Iijoelta. Oulujoella tilanne on toki huonompi, tämä on Suomen rakennetuin joki. Silti ollaan oltu turhan pessimistisiä. Poikastuotantoalueita löytyy vielä täältäkin. Kenties jonakin päivänä kymmenet tuhannet lohen vaelluspoikaset eli smoltit vaeltavat Oulujoesta mereen.

"Utosjoen ja muiden Oulujoen sivujokien mutta myös pääuoman olemassa olevat mahdolliset poikastuotantoalueet käyvät yhä tärkeämmiksi. Näitä kallisarvoisia virtapaikkoja on tarkoin vaalittava!" kiteyttää Jermi Tertsunen.

▲Alkuun


ANNE LAINE

Anne Laine

Ensimmäiset luonnonlohenpoikaset löydetty Oulujoesta?

Viikon vieras projektipäällikkö Anne Laine kertoo vielä hieman varoen ilouutisen: Ensimmäisen vuoden lohenpoikasia on löydetty sähkökalastuksessa tänä kesänä Oulujoen pääuomasta Montan alapuolella. Lohen luonnonpoikasia tavattiin myös Muhosjoesta ja jopa Sanginjoesta. Poikasten alkuperää varmistetaan vielä, ja mikäli poikaset todella osoittautuvat luonnonpoikasiksi, on Merikosken kalatie tuottanut näin ensimmäiset todennetut tulokset luonnonlohen palauttamisessa Oulujokeen!

Anne Laineen mielestä tämä poikasten löytäminen on periaatteellisesti hyvin tärkeää. Vaikka kyseessä ovat vasta ensimmäiset askeleet pitkällä tiellä Oulujoen palauttamisessa lohijoeksi, antaa tämä uskoa kalateiden rakentamisen mielekkyyteen. Laine toimii projektipäällikkönä Oulujoki-Lososinkajoki -hankkeessa . Yhteishankkeen tavoitteena on käynnistää lohen palauttaminen pieneen Petroskoin halki virtaavaan Lososinkajokeen ja selvittää edellytyksiä ja keinoja saada lohi takaisin suureen virtaan, Oulujokeen.

Lohen laitospoikaset eivät näytä menestyvän

Lohen luonnonpoikastuotannon merkitys käy yhä tärkeämmäksi. Viljeltyjen laitospoikaskantojen tuotto näyttää vähenevän jopa dramaattisesti. Äskettäin Uumajassa pidetyssä lohiseminaarissa vieraillut Anne Laine kertoo, että uusimmat ruotsalaiset kalastustutkimukset vahvistavat aiemmat havainnot. Itämerellä kalastetuista lohista luonnonkalojen osuus on noussut jopa dramaattisesti. Vielä 2001 saaliskaloista laitoksissa viljeltyjen lohien osuus oli 90 %. V. 2004 luku oli pudonnut noin puoleen ja tänä vuonna laitoskalojen osuus on vain 30%. Mitkä tekijät johtavat siihen, etteivät laitospoikaset näytä menestyvän, on vielä tuntematonta.

Seminaarissa kävi ilmi, että Ahvenanmeren saaliskaloista Kalix- ja Tornionjoen luonnonkantojen osuus oli kumpikin n. 1/3. Vain 14 % oli ns. Iijoen kantaa eli käytännössä Kemi-, Ii- ja Oulujoen viljeltyä lohta.

Luonnonpoikasten selviytyvyys näyttää olevan aivan omaa luokkaansa laitospoikasiin verrattuna. Kyseessä voi toki olla tilapäinen ilmiö mutta jos tämä suuntaus jatkuu, saattaa koko lohen laitosviljelyn mielekkyys vaarantua.

Villin lohen arvo nousee näin yhä tärkeämmäksi. Tornionjoen ja Simojoen lohen luonnonkannat eivät ole vielä lainkaan riittäviä. Niitä ei saa vaarantaa liiallisella kalastuksella. Pienikin vähitellen aikaansaatu poikastuotanto Oulujoella voisi olla hyvin merkittävää Itämeren lohen pelastamisessa ja kannan monimuotoisuudessa. Sama koskee luonnollisesti myös Kemi- ja Iijokea.

Erilainen historia Ruotsissa ja Suomessa

Anne Laine kertoo, että Uumajan lohiseminaarissa ruotsalaiset olivat hyvin kiinnostuneita Suomen puolen suurten jokien kalatiesuunnitelmista. Uutta tuntui heille olevan myös erilaisuus jokien rakentamisen historiassa. Ruotsissa voitiin jokia rakentaa sähköntuotantoon vähitellen ja ottaa ympäristönäkökohtia paremmin huomioon. Jokiyhtiöiden ja kalatutkijoiden yhteistyö on perinteisesti sujunut hyvin.

Suomessa kaikki kävi sodan jälkeen rajusti ja nopeasti. Täällä oli pakko pyrkiä pikaiseen sähköntuotannon kasvattamiseen. Kemijokisuulle tarvittiin silta tuhotun tilalle ja samaan yhteyteen päätettiin nopeasti rakentaa myös Isohaaran voimalaitos. Lohen nousu pysähtyi auttamatta heti jokisuulle rakennettuun patoon. Oulujoella rakentamisen tahti oli kaikkein nopein. Jo v. 1956 mennessä koko pääuoma oli rakennettu.

Voimalaitosten rakentamisen yhteydessä kalahisseille rakennettiin paikat Pyhäkoskelle ja Jylhämään, pian Merikosken voimalan ja kalahissin valmistumisen jälkeen. Hissejä ei näihin koskaan rakennettu, koska Merikosken ja Isohaaran, sinänsä heikosti suunnitellut, kalahissit eivät toimineet riittävän hyvin. Toki Merikosken kalahissistä nousi lohta, ensimmäisenä vuonna pari sataa yksilöä, mutta valtaosa kossia, pientä lohta. Kalojen siirtäminen padon yläpuolelle ei myöskään tuottanut tuloksia.

Kalateiden rakentamisvelvoitteesta päätettiin luopua Suomessa toisin kuin monissa muissa maissa. Tuolloin ei katsottu tulevaisuuteen: Kemi- ja Oulujoen luonnossa lisääntyvien lohikantojen annettiin tuhoutua. Päädyttiin laitoksissa tuotettujen poikasten velvoiteistutuksiin.

Luonnonlohta minkinrehuksi

EU-maissa ei nykyisin saa myydä yli 2 -kiloisia lohia ihmisravinnoksi. Ruotsi ja Suomi saavat jatkaa poikkeuslupien turvin suurten lohien kaupallista pyyntiä, toistaiseksi. Dramaattista tilanteessa on se, että Tornionjoen, Kalixjoen ja Simojoen (kenties kohta myös Oulujoen) luonnonlohen emokaloja kalastetaan - valtion subventioiden turvin erityisesti Tanskassa - minkinrehuksi! Pitäisikö vaikuttamiseen EU:ssa todella kiinnittää enemmän huomiota?

Lohen myöhäinen nousu Oulujoella.

Anne Laine pohtii kuten varmasti kaikki muutkin jokivarressa sitä ikävää tosiasiaa, että lohen nousu Oulujokeen käynnistyy kunnolla vasta syyskuussa. Kalojen nousu venyisi tulevista ylempien voimalaitosten kalateistä kovin pitkälle syksyyn. Tärkeä syy myöhäiseen ajankohtaan on varmasti kesäajan vähäiset juoksutukset säännöstellyssä joessa. Hiljainen virta ja lämpenevä vesi passivoi nousukalaa. Taustalla on myös se, että nykyinen Oulujoen lohi on jo yli 50 vuotta ollut pelkkää laitoskantaa, mikä näkyy myöhäisen nousuajankohdan lisäksi myös nousuvietissä. Luonnollisesti asiaan vaikuttaa myös se, että suuri osa vaelluspoikasista istutetaan nykytilanteessa jokisuulle.

Mikäli lähdetään palauttamaan lohikantaa rakennettuun jokeen, täytyy pyrkiä suurempaan luonnonmukaisuuteen. Lohenpoikasia onkin alettu istuttaa ylemmäksi sivujokiin ja pääuomaan, osin tutkimuksellisista syistä, osin tulevaisuutta ajatellen. Myös on mietitty sitä, voitaisiinko kohdistaa emokalojen pyyntiä mahdollisimman aikaisin nousevaan osaan lohipopulaatiota, jolloin vähitellen saataisiin tuotetuksi yhä aikaisemmin nousevaa kalaa.

Anne Laineen mielestä Oulujoella on pyrittävä luonnonpoikastuotantoa kohti. Siksi lohenpoikasten syntymän todentaminen joella on ilon aihe. Lisääntymisviettiä Oulujoen lohella näyttää sentään vielä olevan. Poikaslöydön merkitystä korostaa vielä se, että Oulujoki suurena, syvänä ja ajoittain vuolaana jokena on paljon vaikeampi vesi sähkökalastukselle kuin pienemmät joet.

Mutta tärkeintä on tietenkin se, nouseeko lohta jokisuulle. Tällä hetkellä tilanne näyttää heikolta. Merellä kalastetaan aivan liikaa, ja jopa kalastusrajoitusten löysentämistä suunnitellaan lähivuosille Suomen rannikoilla. Ajoverkkokielto on tosin tulossa Itämeren lohen pyyntiin mutta muita tehokkaita pyyntitapoja on olemassa.

Kokemuksia maailmalta

Anne Laine vieraili keväällä USA:n ja Kanadan alueella virtaavalla Columbiajoella ja sen suurella Snake -sivujoella. Suuren vaikutuksen tekivät ne valtavat satsaukset, joita joella on tehty lohen vaellusten turvaamiseksi. Kalateitä tutkitaan ja kehitetään kaiken aikaa vaikka lohikala nousee niistä erinomaisen hyvin. Snake-joen yläjuoksulle matkalla olevista kuningaslohista 90-95 % ohittaa kaikki yhdeksän patoa ennen kutualueille saapumistaan. Ongelmana on lähinnä alas vaeltavien jokipoikasten, smolttien kuolleisuus petokalojen saaliina ja myös turbiineissa. Poikasten alas vaelluksen turvaamiseen onkin kiinnitetty suurta huomiota. Vierailun aikana voimalaitoksissa oli voimakkaita ohijuoksutuksia, pelkästään smolttien alasvaelluksen turvaamiseksi voimalaitoksen ohi. Osa smolteistä kerätään ja kierrätetään kunkin padon yhteydessä olevan tutkimuslaboratorion läpi, joissa ne merkitään yksilöllisesti ennen vapauttamista takaisin jokeen. Osa kuljetetaan jokisuulle proomuilla ja tankkiautoilla. Pelkästään Snake-joen ylimmällä padolla työskenteli 60 henkilöä smolttien merkkauksen parissa. Merkintöjen avulla saadaan arvokasta tietoa, jota voidaan hyödyntää joella tehtävässä tutkimuksessa.

Anne Laine on vieraillut myös Japanissa, joka on myös yksi kalateiden rakentamisen pioneerimaa. Siellä saattoi saman padon yhteydessä olla peräti kolme tai neljä erilaista, eri kalalajeille tarkoitettua kalatietä. Jopa simpukoiden ja rapujen nousumahdollisuus oli pyritty turvaamaan!

Muualla maailmassa ja myös EU-maissa suuntaus on selvä. Vesistöistä täytyy pitää parempaa huolta ja kalojen luontaisen vaelluksen turvaaminen on voimakas trendi, epäilemättä aikaa myöten myös velvoite. Skotlannissa kalatiet ovat pakollisia ja ne on rakennettava patojen rakentamisen yhteydessä pieniinkin patoihin. Vaikka vesivoima on Kanadassa yhtä arvokasta kuin muualla, voimalaitoksissa pitää suorittaa suuria pysyviä ohijuoksutuksia, joilla luodaan poikastuotantoalueita tuhottujen tilalle. USA:ssa on purettu viime vuosina patorakennelmia pienissä joissa, mutta suunnitteilla on suurtenkin patojen purkamista uhanalaisten lohikalojen poikastuotannon turvaamiseksi.

Yleisötilaisuuksia jokivarressa

Anne Laine kutsuu oulujokivartisia kuulemaan kalatiehankkeen nykyvaiheesta yleisötilaisuuksissa, joita järjestetään Utajärvellä, Muhoksella ja Vaalassa. Näissä ihmiset voivat esittää näkemyksiään ja purkaa tuntojaan joki - ja kalatiekysymyksistä.

▲Alkuun


JUHA HUIKARI

Juha Huikari

Mitä Oulujoki minulle merkitsee

Erityisesti tänä vuonna, kun Oulu on viettänyt 400-vuotispäiviään, ovat oululaiset miettineet mitä Oulu on ollut, on parhaillaan ja mitä se tulee olemaan. Oulua kuulee kutsuttavan teknologia- ja tätä ennen tervakaupungiksi - mutta se, miten Oulusta tuli tervakaupunki, jää liian usein huomiotta. Veteen ja vesistöön rakentuu iso osa oululaisten identiteetistä; se, mitä Oulu edustaa muille kaupungeille ja myös oululaisille itselleen.

Itse olen syntynyt ja asunut suurimman osan elämästäni Oulussa ja vesi on ollut ja on minulle olennainen osa elinympäristöäni. Lapsuuteni asuin Toivoniemessä, jolloin vesi oli aina jossakin muotoa läsnä; ikkunasta avautuvana maisemana, leikkien pitopaikkana (joenpohja) tai vaikkapa Kuusisaaren uimarantana. Koulutieni ensiluokasta alkaen Tuiraan koululle meni pitkin Merikosken voimalan sivuun rakennettua kävelysiltaa ja turbiinien voimaa ja pyörteitä ihaillessa kului usein pitkät ajat. Siihen aikaan vielä tukkiniput laskettiin alas padon sivustalla olevalla hissillä ja uitettiin eteenpäin voimalan sivuun rakennettua kanavaa pitkin kohti Oulun tehtaita.

Lapsuuden syksyiset illat kuluivat salakalastajia "kytätessä", jotka kilpaa pitivät kuurupiiloa poliisien kanssa. Tulipa sitä itsekin iltoja vietettyä siltojen alla onkikalastusta harjoittaessa ja joitakin kertoja syöntikalat kotiin tulikin kuskattua. Myöhemmin varttuessani ja Raksilaan muutettuani kerrat merimaisemaa katselemaan vähitellen harvenivat, vaikka vielä Hupisaaret vetivätkin aika ajoin puoleensa. Tuiran uimala oli silloin Oulun suosituin uimapaikka.

Urheilu-urani aikana usein kävelin suiston saarten väliä - siellä oli rauhallista keskittyä illan matsia varten. Ja tennistä iskettiin kesät Raatin lisäalueella. Joki ja sen ranta-alueet merkitsivät kaupunkilaispojalle harrastus- ja rentoutumismahdollisuutta luonnon lähellä, mutta kuitenkin kaupungin sydämessä.

Mikäli joen merkitystä oululaisille pohditaan, tulee Oulujoesta puhuttaessa muistaa aina se fakta, että oululaiset juovat tätä vettä. Sen takia on hyvin tärkeää, että veden puhtaudesta pidetään hyvää huolta. Minulle - kuten niin monelle toisellekin oululaiselle - Oulujoki on ollut aina ja on suuri osa Oulua. Tämän olen usein saanut huomata patosillalla ja uusilla pyöräilyreiteillä pikisaarelta aina nallikariin asti kävellessäni, kun oululaiset keskellä päivää pysähtyvät katsomaan ja ihailemaan oululaista jokimaisemaa.

Oulujoen suisto on kuitenkin vain osa Oulujokea, eikä pitkää jokivartta tule unohtaa. Oulujoen varrella on hyvä elää ja asua !

Terveisin
Juha Huikari
Oulun Kaupunginvaltuutettu

▲Alkuun


LEENA KUHA

Leena Kuha

Olen syntynyt meren rannalla, Helsingissä. Olen kasvanut meren rannalla, Kemissä. Olen asunut koko aikuisikäni meren rannalla, Oulussa. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät voi kuvitella asuvansa sisämaassa. Voi olla, että tosi tiukan paikan tullen minut saisi raahatuksi Saimaan rannalle, Lappeenrantaan, mistä isäni on kotoisin. Luulen kuitenkin, että noin tiukkaa paikkaa ei tule. Johtuneeko sukunimestäni, Kuha, että vettä pitää olla lähellä, jotta voi elää.

Perämeren lisäksi meillä oululaisilla on upea Oulujoki. Olin asunut muutaman vuoden Oulussa, kun keksin Turkansaaren. Kun meillä ei ollut täällä kesämökkiä, niin oli ihana lähteä retkelle Turkansaareen. Lukemattomia kertoja olemme siellä käyneet. Toisinaan ajoimme sinne polkupyörällä, toisinaan menimme jokea pitkin laivalla tai omalla veneellämme, joskus toki autollakin. Olemme käyneet katsasta-
massa lähes kaikki käsityöperinneviikot ja muutama juhannusaattokin on siellä vierähtänyt. Turkansaaren syysmarkkinoilta olemme tehneet ainutkertaisia ostoksia. Ystävystyimme Turkansaaressa pelimanni Elias Kivilahden kanssa. Hän soitteli saaressa meille usein uusimpia sävellyksiään. Tämän äärettömän sympaattisen ja valoisan ihmisen poismeno muutama vuosi sitten oli suuri suru.

Veneillessä Oulujoella avautuu laajoja peltomaisemia, joita ei olisi uskonut näkevänsä. Oulujoen pinnan korkeutta nostettiin puoli metriä vuosia sitten. Olen surullinen, että kaupunginvaltuuston niukka enemmistö löytyi tuolle päätökselle. Jätin pöytäkirjaan päätökseen eriävän mielipiteeni. Väitettiin, että suppohaitat poistuvat, kun joen pintaa nostetaan. Minun mielestäni (ja monen muun mielestä) suppohaitat olisivat korjaantuneet siten, että joen pintaa ei olisi nostettu ja laskettu jatkuvasti jäätymisaikaan, vaan olisi annettu jääkannen rauhassa muodostua. Muistelen, että yli 30 miljoonalla markalla energialaitoksemme korjasi vaurioita, joita veden pinnan nosto aiheutti yksityisten omistamille rannoille eli rannat jouduttiin rakentamaan uudelleen. Näiden kustannusten lisäksi piti tietenkin rakentaa uudelleen myös Oulun kaupungin omistamat rannat, kuten esimerkiksi Tuiran uimaranta. Tuolloin rakkaan Oulujokemme rannat olivat pahasti murjotun näköisiä ja rannoilta katosivat monet kasvit, joista osa on tullut onneksi takaisin.

Jokeamme pitää vaalia ja Oulun kaupungin pitää tehdä periaatepäätös, että matonpesupaikat siirretään maalle, jolloin likaiset pesuvedet suodattuvat maahan eivätkä Oulujokeen, josta saamme juomavetemme. Iloksemme kaloille on rakennettu portaat, joten pitkästä aikaa lohetkin pääsee uiskentelemaan Oulujokeen.

Leena Kuha
Kirjoittaja on Oulun kaupunginvaltuutettu ja Oulun seutuvaltuuston jäsen.

▲Alkuun


VEIKKO ERVASTI

Veikko Ervasti

Oulujoen suiston "kasvatti"

Olen syntynyt, viettänyt kasvuvuoteni ja asunut pääosan elämästäni joen pohjoispuolella. Avioiduttuani asuimme kolme vuotta Torikadulla, jonne en koskaan kunnolla kotiutunut. Oulujoki on - näin asiaa tarkemmin ajateltuani - ollut minulle tietynlainen henkinen linkki ja jakaja. Joen pohjoispuolelle kuulun - en missään tapauksessa eteläpuolelle. Vaimoni mukaan tällainen osin alitajuinen ajattelu meni pisimmälle, kun kävimme Torikadun yksiön jälkeen katsomassa kaksiota Lintulasta. Olin kuulemma jäänyt istumaan autoon ja murahtanut, että tämä kaupunginosa ei kiinnosta ollenkaan. Vaimo kävi katsomassa kaksiota. Onneksi se ei miellyttänyt häntä. Niinpä päädyttiin joen pohjoispuolella Tuirassa sijaitsevaan kaksioon. Sittemmin ei ollakaan hairahduttu pois joen pohjoispuolelta. Voisikohan tällaista kutsua Oulujoki-syndroomaksi, joka on muunnelma turkulaisten huomattavasti tunnetummasta Aurajoki-oireyhdistelmästä.

Oulujoki on minulle oikeastaan lähes aina merkinnyt joen suistoa. Vietin 16 ensimmäistä vuottani Tuirassa Kangastiellä noin 300 metrin päässä suistosta. Ensimmäiset muistikuvat Oulujoen lohesta ovat 1940-luvun lopulta, jolloin elettiin todella niukkaa aikaa nykyiseen verrattuna. Tuiralaiset talolliset ja myös vuokralaiset harrastivat salakalastusta. Poliisit yrittivät saada salakalastajia kiinni. Mieleen on jäänyt elävänä tapaus, jolloin iltahämärässä poliisit huusivat useaan kertaan seisahtumiskäskyä ja uhkasivat ampua. Sitten pistoolilla ammuttiin ilmaan, ja kuului melkoista ryskettä salakalastajien juostessa pakoon pihojen läpi. Jotenkin minulle jäi sellainen käsitys, että poliisit eivät olleet aivan tosissaan jahdissaan. He tiesivät aivan hyvin vallitsevan ravitsemustilanteen.

Harrastinpa itsekin naapurin poikien kanssa "lohenpyyntiä". Lohi yritti epätoivoisesti nousta Oulujokeen. Isoja lohia jäi satimeen Merikosken padon alapuolelle pieniin lammikkoihin. Hupisaarten pusikoissa oli osa meistä vartioimassa ja hälyttämässä poliisien varalta. Toiset mottasivat jo väsyneitä lohia koivuhalolla päähän. Lohet pantiin äkkiä säkkiin ja sitten juostiin pois hippulat vinkuen. Lopulta äiti kielsi harrastuksen, kun lehdissä kerrottiin poliisin ottaneen kiinni nuoria salakalastajia. Joka tapauksessa lohi oli todellinen juhlaruoka työläisperheen suhteellisen nuivassa ruokavalikoimassa. Johtuneeko näistä lapsuuden herkkukokemuksista se, että lohi on aina maistunut minulle.

Lapsuuden kesät ovat muistikuvissa pitkiä ja lämpimiä. Tuiran pojat viettivät aikaansa uiden ja onkien suiston rannoilla. Joka ainoa kohta Merijalin rannalta aina Toppilan satamaan asti on monenmoiseen kertaan kokeiltu onkipaikkana. Naapurin kissat spesialisoituvat kalan syöjiksi. Joskus ne seurasivat rannalle odottamaan särkiä tai seipejä. Ahvenet vietiin aina kotiin paistettaviksi. Aika kului hyvin onkiessa, mutta välillä tietysti pelattiin jalkapalloa ja talvella totta kai jääpalloa. Lapsia oli perheissä paljon, ja niinpä Kisakenttä vilisi innokkaita pelaajapoikia. Tuiran pojista nousikin vaikka kuinka monta poikaa seurojen edustusjoukkueihin ja aina maajoukkueisiin saakka.

Suistossa vesi virtasi väkevästi ja voimakkaasti. Itse koin virran pelottavana ja sitä tietysti lisäsivät äidin jatkuvat varoitukset hukkumisvaarasta. Yhden kerran vaara sitten konkretisoitui jälkikäteenkin ajatellen dramaattisesti. "Lainasimme" rannasta huonokuntoisen veneen ja hinasimme sen hieman Merijalin rannan yläpuolelle. Sitten vaan virran vietäväksi. Virta kiihtyi keskellä, ja vene alkoi pikku hiljalleen täyttyä vedestä. Pari pienintä alkoi jo huutaa peloissaan. Silloin suurin meistä nousi pystyyn ja keikutti venettä sanoen, että eihän tässä ole mitään hätää. Vene ryyppäsi täyslaidallisen vettä ja kaatui. Onneksi kaikki osasivat uida. Ajelehdimme Hietasaaren matalaan rantaan, jossa puolisen tuntia todella peloissamme virvoittelimme yhtä meistä henkiin alkeellisella hengenpelastusmetodilla. Sitten vannoimme, että kodeissa ei kerrota seikkailusta mitään. Läpimärät vaatteet oli vaikea selittää, ja niinpä yksi meistä oli murtunut "ristikuulustelussa". Lopputulos oli se, että kaikki saivat kodeissaan oikein kunnon selkäsaunan. Opetus oli se, että Oulujoki opetti varovaiseksi uimariksi.

Tuirasta muutimme Koskenniskaan aivan joen partaalle. Aika meni lukio-opinnoissa ja jalkapallon ja erityisesti jääpallon peluussa Oulun Luistinseurassa mukavassa kaveriporukassa. Vaikka asuimme joen äyräällä, niin joki häipyi jonnekin taustalle. Muutamia joen rannalla otettuja valokuvia on muistona noista ajoista. Nuoremmille veljilleni joki merkitsi kuitenkin samaa kuin minulle suistoalue. He uivat, soutelivat ja onkivat joella.

Uusia näkökulmia Oulujokeen aukesi opiskeluvuosina maantieteen ja biologian opintojen kautta. Siitä ei sen enempää tässä yhteydessä. Opiskeluvuosina olin Nallikarin leirintäalueella vartijana (1962-67). Kaupungilla ei ollut oppaita eikä juuri tulkkejaan siihen aikaan. Muutaman kerran kaupungintalolta soitettiin ja komennettiin esittelemään kaupunkia ulkomaisille vieraille. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt yhdysvaltalainen arkkitehtipariskunta, jonka kanssa kiersimme taksilla kaupunkia ja erityisesti suistoaluetta. Sitten hän halusi moottoriveneretkeä pitkin Oulujokea ja kävimmekin Turkansaaressa saakka. Hän kehui vuolaasti ja käsittääkseni aidosti Oulujoen kulttuurimaisemaa. Hänen mielestään se vetää täysin vertoja monille kuuluisille Keski-Euroopan jokilaaksojen kulttuurimaisemille Moseljoesta lähtien. Lisäksi hänen mielestään Oulu sijaitsi ainutlaatuisella tavalla joen suistossa. Hän kysyi: "Miksi suiston luonnonmaisemaa ei ole paremmin hyödynnetty? Ymmärtävätkö oululaiset suiston ja joen ainutlaatuisuuden?" Hyviä kysymyksiä edelleen! Onhan näissä asioissa edetty 1960-luvulta aimo askelia eteenpäin, mutta paljon on vielä tehtävää. Ehkä monille joen ja suiston ainutlaatuisuutta on vaikea mieltää, koska nehän ovat aina olleet siinä.

Olen asunut jo kohta 30 vuotta Toppilassa muutaman sadan metrin päässä Toppilansalmesta. Suosituin kävelylenkkimme on suiston kiertäminen - niin kuin se näyttää olevan monen muunkin oululaisen. Suisto on todella ainutlaatuinen, ja se muuttuu niin ihmisen kuin luonnon- kin toimesta. Maannousemisen seurauksena lapsuuden uimapaikalta Huovisen rannasta Tukkisaareen pääsee nyt kahlaamalla.

Toivottavasti Oulun päättäjillä riittää malttia Merijalin rannan niin kuin koko muunkin suistoalueen mahdollisessa rakentamisessa. Suisto ei kaipaa mielestäni mitään ylimääräistä rakentamista. Sen on säilyttävä kaikkien oululaisten virkistysalueena.

Veikko Ervasti
kirjoittaja on rehtori (eläk.), Oulun kaupungin valtuuston 2. varapuheenjohtaja

▲Alkuun


KARI JUNTUNEN

Kari Juntunen
Kari Juntunen - Nykyajan Oulujärven kalastaja ja eränkävijä

Kymmenkunta vuotta sitten minulle selvisi aika moni asia. Olen aina ihmetellyt, mikä vetää kiireen keskeltä Oulujärven aavoille selille ja pienille puroille sekä saariin ja metsiin riistan ja kalan perään.

Kävin nimittäin kirjastossa ja käteeni osui Kansan Sivistystyön liiton julkaisema kirja Huttu-Kalle: Tuppilampi ja muita erätarinoita. Kalle Huttusen vaatimattoman näköinen kirja lojui yöpöydällä, kunnes kirjaston karhukirje herätti minut selailemaan sitä ja sitten jysähti. Kirjassa oli juttu Oulujärveltä Jaalangasta pienenlännästä Oulujärven soutajasta Juntus-Kallesta. Kertomusta ahmiessani kiihkoni nousi, sillä tarina oli iso- isästäni Kalle Juntusesta, joka oli kuollut jo paljon ennen syntymääni, enkä siis tiennyt hänestä mitään. Tarinastahan ne sitten selvisivät mistä periytyvät luonteeni piirteet sekä kalojen ja hirvien perässä juoksentelut.

Tässäpä tarina teillekin……

JUNTUS-KAIMA

Mikähän lieneekin, että saattaa sattua näinkin. Veneessä istuu kaksi kalamiestä onkitouhuissa, vieheet ja pelit saattavat olla aivan samanlaiset molemmilla, mutta kala ei tykkää molemmista. Toinen nostelee tuon tuostakin veneeseen saalista, mutta toinen saa istua aivan rauhassa, tai saa hyvin harvoin jonkun erehtymään onkeensa. Silloin tietysti sen tyhjän onkijan sisukunnassa kiertelee mustia aatoksia, mieli ärtyy ja kaverikin alkaa näyttämään vähemmän reilulta. Mutta sen saamamiehen silmistä alkaa hiljalleen loistamaan ulos maailman vilpittömin tunne. Se on sitä vahingoniloa. Tämä ilo seuraa meitä pienestä pahasta, ja loppuun asti. - Sellaisia me ihmiset olemme.

Sellaistahan on kaikkialla elämässä, toisella onnistuu, kun taasen joku ei saa luonnistumaan mitään. Jos missään nähdään ero ihmisten välillä, niin kyllä kalamiesten keskuudessa. Saa sanoa, että pyyntimiehiä on paljon, mutta saamamiehiä vähän. Vai olisikohan niin, että kalamiehenkin on käytävä läpi monien pettymysten täyttämä kiirastuli, ennen kuin Ahti huolii hänet listoilleen, ja päästää kalan "Hannuksen verkkoon".

Jotkut osaavat päästä niinkin hyviin kirjoihin, että heittipä veteen minkälaisen langanpään hyvänsä, niin kohta siellä jo voimistelee kala toisessa päässä, senkun vain vetävät kuiville. Mutta silloin, kun näin hyviin väleihin pääsee, on pyytäjäkin jo ehtinyt elämänsä ehtoopuolelle, ja on hänen pitänyt siihen asti uskollisesti palvella kalamiehen kutsumustaan, muuttaen kokemuksensa ei ainoastaan taiteeksi, mutta myöskin tieteeksi. Tällainen suuri Ahdin armoitettu oli Juntus-Kalle. Hän ei ollut mikään kalevalainen "Ukko Utara", vain tavallinen pienenläntä Oulujärven soutaja.

Niinä harvoina kesinä, kun kertojalla oli ilo silloin tällöin kalastella hänen kanssaan, oli hän aina samannäköinen. Päässä ilmojen muovaileva huopahattu, suussa väärävarsinen kessunsulattaja, sitten kovasti topattu villapaita tai lyyssin repale, sitten paikkahousut, ja alimmaisena kumiteräiset saapasrosot. Kaiken tämän oli aika ja ilma värjänneet omilla väreillään. Kaiken muun paitsi ei silmien kiloa, joista aina pilkisti hyväntahtoinen veitikka. Ja suun ympärille kertyneet juonteet olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, tai herkkään nauruun.

Jos olikin repale päältä, niin olipa eheä sisältä. Luonne sellainen, että niitä löytyy vain harvoin, ja silloinkin vain tällaisten luonnonihmisten parista. Ihmisten jotka ovat kokeneet kaikki kovat elämänsä varrella ja sitten joutuneet jonkinlaiseen tyveneen. Tyveneen jossa ei enää elämältä toivota paljon, ei enää ojenna kättä parempaa palaa kohden, vaikka se heille kuuluisikin.

Hän se oli päässyt vetehisten kanssa niin hyviin väleihin, että vieraasta tuntui niin kuin hän saisi kalan käteensä ainoastaan ojentamalla kätensä veden ylle. - Niin kuin se tarujen mies, joka halkoi meriäkin käden ojennuksella. - Tätä saantimiehen taitoaan ei kaima kuitenkaan ollut saanut lahjaksi. Koko elämänsä ajan hän oli ärjänteitä soutanut, soutanut joskus henkensäkin kaupalla. Kärsinyt vilut ja nälät, tuntenut tuulet ja tuiskut. Joskus tosin oli hetken aikaa nähnyt päivänkin paistavan elämäänsä, mutta vain niin hetken, että oli oppinut ymmärtämään ettei tuollaista virvatulta kannata tavoitella. Eihän se kuitenkaan ole koskaan Kainuun maan Juntusille kovin pitkään paistanut.

Jos Juntus-Kaima oli pidättyväinen silloin kun puhuttiin suuren maailman touhuista, oli hän sitä puheliaampi silloin kun puhuttiin kalatouhuista. Pitkät rimpsut tulisi niistä tarinoista joita hän kertoili kaimalleen Oulujärven selkäsaarilla nuotiotulilla yön tunteja kuluttaessa. Tarinoita niiltä ajoilta, jolloin miehet saattoivat soutaa näille saarille heti keväällä jäiden lähdettyä, ja tulla mantereelle vasta seuraavia jäitä myöten. Taistelu olemassaolosta oli ollut ankaraa, nuottaa oli täytynyt vetää yön pimeässäkin, ja vaimot oli soutaa rehjanneet kalat mantereelle.

Me kun satuimme olemaan Juntus-Kallen kanssa alkupäästä samannimisiä, niin käytettiin toisistamme nimitystä kaima, eikä siinä sitten muita nimiä kaivattu.

Sekin oli yksi syksyinen iltapäivä kun jäin ainoana matkustajana pois junasta Jaalangan asemalla. Loikin kiireellä sen vajavan kilometrin mikä tästä oli järven rannalle, ja kaiman mökille.

Siellä se isäntä näkyi olevan peltotilkullaan perunoita kaivamassa. - Ka, kaimahan se sieltä tulee. - Vartalo oikesi, hyvän tuulen juonteet alkoivat levitä kasvoilla kohden korvia. Oikea käsi sukelsi taskuun, siihen ilmestyi piippu, ja vasempaan käteen kessupussi. Niin kohta pöllähtelee ilmoille siniset hattarat. - Sattui taasen että mies meni, ja savu jäi. - Sinne jäi kuokka ja perunapussi, nyt oli kysymyksessä tärkeämmät asiat.

Kaima oli ollut edellisenkin yön vaimonsa kanssa selkäsaarilla lahnanpyynnissä, ja saanut kalaa. Niistä oli isoimmat jätetty kotiin, kalaeväiksi paistettavaksi. Väsymyksestä huolimatta hän oli heti valmis lähtemään sinne uudelleen.

Sillä aikaa kun isäntä latasi korvikepannua hellalle, halkoi emäntä lahnoja, ripotteli suolaa tuoreitten tuohien päälle, levitteli kalat tuohille, vielä suolaa vähäisen päälle, ja sitten kuumaan uuniin. Tällä tavalla paistettua lahnaa oli meillä useasti kalaeväänä, ja täytyy sanoa, ettei herkullisempaa syötävää ole missään maailmassa.

Niin taasen irtausi vene rannasta, lähtien kahden airoparin hoputtamana halkomaan Jaalangan lahtea, ja pian avarampiakin vesiä. Tuuli oli melkein vastainen ja merkeistä päättäen uhkasi vielä kiihtyä illaksi. Meillä oli hoppu päästä saareen syöttämään siimat ja saamaan ne pyyntiin ennen kuin tulee aivan pimeä. Täällähän on tapana heittää lahnasiimat pyyntiin juuri siinä pimeän alla, jos erehtyy heittämään ne valoisaan, niin pikkukalat hakkaavat syötit kelpaamattomiksi.

Katseet kiinnitettyinä taakse jäävällä rannikolla kasvavaan korkeaan kuuseen, kiskoimme oikein olan takaa keulassa pärskähteleviä aaltoja vastaan. Puolikymmentä kopallista ehti Kaima savustaa kessujaan, ennen kuin veneen keula otti Tähysaaren rantakiviin, jokaisen uuden kopallisen ensimmäisistä sauhuista näytti lähtevän sellainen voima, että tuntui niin kuin vene saisi siivet kylkiinsä.

Nyt taasen helmeili korvikevesi pakissa tutulla paikallaan, ja me täytimme siimoja. Minä tein työtäni huolellisesti, pistellen koukut täyteen, mutta mitäpä teki Juntus-Kaima. Oli taitellut kastemadon kappaleita kouran silmään, sieltä niitä pisteli koukkuihin niin, ettei tullut kuin pieni pala jokaiseen. En tietenkään malttanut olla huomauttamatta tällaisesta, mutta hän vain hymähti, ja sanoi niiden kelpaavan. Minä motkotin ajatuksissani ja vähän ääneenkin tuollaista huolimattomuutta, ei siitä kuitenkaan ollut apua, Kaima latasi vain piippunsa, ja teki niin kuin ennenkin.

Myrskyn takia päätimme heittää siimat saarien väliin, jossa myöskin on hyviä siiman paikkoja. Heitimme ensin minun siimat, ja sitten Kaiman siimat aivan jo pimeässä. Kun soutelimme takaisin tulille oli alkanut satamaan, tuo ohut sade näytti tulevan pitkäaikaiseksi. Saaressa ei ollut edes isoa puuta jonka alla olisi voinut hakea sateensuojaa, minulla oli kyllä öljyvaatteet, mutta Kaimalla ei mitään vedenpitävää. Myrskyn tuomaa puuta oli onneksi rannikolla niin paljon, että lämpöä piisaisi pitemmäksikin aikaa. Keitimme pakillisen aina silloin tällöin, Kaima istui aaltojen heittämän tukkipuun päällä loisteella, suuri kalakoppa oli heitetty pään yli selän puolelle sateensuojaksi, kopasta pöllähtelevät siniset savut sotkeutuvat nuotion mustempiin savuihin, ja tarinaa tuli. Ne liikkuivat etupäässä entisaikojen pyytäjissä, kala- ja metsämiehissä. Moni sellainen hirvitarinakin, jonka selvittämiseksi oli viranomaiset joskus uurastaneet, selvisi nyt. Kaimakin niitä oli joskus nälkäänsä nurinut. Olimme yhtä mieltä siitä, että minkä köyhä erämaan asukas puutteeseensa ottaa, niin saa ottaa siinä missä joku rintamaitten tirehtöörikin suuren rahan voimalla.

Niin meni sekin yö, puolen yön maissa laitoin pääni suojaksi tyhjän repun, ja pistin makaamaan, minulla ei ollut hätää. Kaima vain istui sateessa koko yön koppa päässä, en tiedä lieneekö nukkunut istuallaan, en kuitenkaan nähnyt hänessä mitään valvomisen merkkejä aamulla.

Aivan aamutunteina ohentuneet pilvet hajosivat, jopa päästivät näkyviin alhaalta paistavan auringonkin, mutta tuuli yhä, ja aalto ajeli toistaan tummansinisellä selällä. Aurinko kimalteli levottoman veden yllä, sen säteet kietoivat loistoonsa myrskyjen runtelemat väärät koivutkin, ja saivat pyyntimiehenkin uskomaan katoavan suven viimeisiin lämpimiin.

Nostimme ensin minun siimat, kalaa tuli, ei kuitenkaan oikein paljon, mutta kuitenkin. Joskus oli oikein iso lahnan kölli nostanut siiman aivan pintaan, siinä sai pitkän aikaa näyttää taitoaan ennen kuin tämä helläsuinen voimaksa kala oli veneessä. Pitkäsiimakalastuksen vaikuttavimpia hetkiä onkin juuri ison lahnan pyynti.

Kun minun siimat oli veneessä, olin hyvin tyytyväinen kopan sisältöön, taisinpa taasen huomauttaa Kaimallekin hänen huolimattomasta siiman syötöstään edellisenä iltana.

Kun näinä vuosina ei tahtonut saada mitään kalastajanlankoja, oli Kaima keräillyt siimansa jos minkälaisista langanpätkistä, nimittelinkin sitä aina ketunlippusiimaksi, mutta ei kalasiimaksi. - Ja sinä vielä sen ketun pelättimen syötit niin huonosti. - No niin, sitten soutelin minä, ja Kaima nosteli siimaansa. Jo toisessa koukussa surautteli siimaa iso leveä lahnan kölli. - Onpas yksi huolimaton eksynyt sinunkin koukkuihin - tulin sanoneeksi. Mutta ennen kuin siima oli ylhäällä, olisin syönyt nuo sanani, ja kaikki muutkin halventavat puheeni, jos niistä niin olisin päässyt. Kaiman iso kalakoppa oli jo puolillaan komeita tummapintaisia lahnoja, ja aina niitä vaan tuli, tuli joku haukikin. Ja kun viimeinkin siimat oli ylhäällä, minä olin lyöty mies. Soutelin hiljalleen kohden asuntosaarta, ja mielessä kaihersi mustia mujuja. Kaima istui tyytyväisenä perässä, kirkkaaseen ilmaan pöllähteli sinisiä sauhuja, hänen silmissään välkkyi nauru.

Päivällä kiertelimme eri saarissa, ja paukuttelimme haulikolla teeriä. Rannan puissa istuivat linnut päästivät veneen helposti ampumamatkalle. Iltasella taasen laiteltiin matoja siimoihin, keiteltiin sörriä, ja pureskeltiin niitä mureita eväslahnoja.

Kaima, joka oli arvannut minun aamuiset mustat ajatukseni, ehdotti nyt että heitettäisiin siimat rinnakkain, ja vastarannalta kohden selkävesiä. Arvioinnin jälkeen päätettiin tehdä tällä tavalla.

Tuuli oli taasen kiihtynyt illaksi, ja pimeni joutuin. Kaima halusi soutaa, koska arveli minun nuorempana ehtivän heittää pikemmin siimat järveen. Jo ensimmäisen siiman puolivälissä Kaima pyöriskeli istuimellaan levottomana ja syljeskeli yli reunan aaltoihin. Tiesin mistä tämä johtui. Piippu oli tukkeutunut, se oli nyt virattomana taskussa. Näin pahan tapauksen varalta oli kuitenkin tupakkapussissa sanomalehden kappale. Sätkäntekomahdollisuus se kiusasi. Pimeni joutuin, isot aallot nostelivat venettä korkealle, ja tuuli painoi aivan vasten. Vielä hetken aikaa Kaima kiskoi voimainsa takaa, ja sitten. - Ei, kyllä se täytyy kääriä sätkä. - Elä hyvä mies, myrskyhän meidät vie mennessään, - koetin hädissäni estellä. Rauhallisesti hän kuitenkin veti airot veneeseen, ja alkoi soutamisesta jäykin sormin keinottelemaan itselleen sätkää. Monesti tuuli vei valmiit rouheet paperilta mennessään, mutta viimeinkin se onnistui. Sätkä nuolaistiin kiinni tällättiin suuhun pystyasentoon, ettei karikkeet varisisi veneenpohjalle. Se tulenteko vasta taitoa kysyi, monen kummallisen asennon jälkeen sanomalehtitruutti kuitenkin päästeli ilmoille säkeniä ja savuja, tuulen vietäväksi. Koko tämän ajan painelin kaikin voimin melalla perästä, ja koetin pitää venettä päin mustina vyöryviä aaltoja, aina joskus heitin toisella kädellä siimaa järveen, kun alkoi kiristämään. Kun Kaima sai jälleen airot ulos, niin tuntui vene taasen nousevan keveästi suurenkin aallon harjalle. Kaiman siima oli taasen syötetty huolimattomasti, jokaisen koukun kärki oli näkyvissä. Katselin näitä koukkuja epämääräisin tuntein. Sinne jäi siimat rinnakkain pimeän veden vellottavaksi. Ilma oli kohtalaisen lauha ja tuuli oikean lahnanpyytäjän toivetuuli.

Jälleen loisteli tulet saaressa komeasti, jo täysin pimenneeseen ympäristöön, keiteltiin kalaa ja perunoita, syötiin lujasti, ja hörpittiin korviketta särpimeksi. Tunnelma oli sellainen niin kuin se aina on, kun vietetään näitä eräelämän parhaimpia hetkiä. Ja taasen Juntus-Kaima tarinoi. Mielikuvitus loihti tähän tulille kaikenlaisia entisten aikojen erämiehiä. Koskaan eivät tarinat eksyneet pois omasta piiristään, ei muistettu että ympäri maailmaa vuotaa veri ja kyyneleet, kun eräät remonttimiehet yrittävät pakottaa maailmaa omaan kaavaansa.

Niinhän siinä taasen kävi aamulla, että Kaiman siimassa oli puolta runsaammin kalaa kuin minun, vaikka kalaa oli kummallakin. Sieltä ne löytyivät hänen kopastaan oikeat lahnojen suurimukset, oikeat käsnäpääköllisköt, joilla alkoi jo olla painoa useampia kiloja.

Näin me viimein jouduimme soutelemaan takaisin kohden Jaalangan lahtea, ja savusaunaa, jonka emäntä oli luvannut tulemaksi lämmittää. sen saunan sisällä oli monet maailman parhaat löylyt otettu kalaretkiltä palattua, ja sen nokisten seinien suojassa oli Kaiman touhukas emäntä saattanut maailmaan ison joukon pieniä Juntusia.

Muistan silläkin kertaa ajatelleeni kun katselin kaiman kalakasaa, että jo nyt sai "martaat" Juntus-Kaima. Mutta eikö mitä, vasta vuosien päästä kulkeusi tieto kertojalle, että Juntus-Kaima ei soutele enää Oulujärven aapoja. Minkälaisen saaliin lie sitten viimeiseksi Ahti väärtilleen antanut. Lähde: Huttu-Kalle: Tuppilampi ja muita erätarinoita, s. 73-79, Helsinki 1985. Waskipaino Oy.

Kari Juntunen
Kuntayhtymän johtaja
Oulun seudun ammatillisen koulutuksen kuntayhtymä

▲Alkuun


EERO MERILÄ

Eero Merilä

Mietteitä Oulujoesta Utajärvellä Oulujokivarressa syntyneen ja eläneen näkökulmasta

Oulujoki on elämässäni ollut keskeisellä sijalla syntymästäni saakka. Olen syntynyt Utajärvellä, Alakylässä Merilän koskenlaskusukuun. Isäni, koskenlaskija Yrjö Merilä oli Oulujoen viimeisimpiä laskijoita. Oulujoen koskenlaskuhan loppui elokuun 2. päivänä 1944 Pyhänkoskella sattuneeseen onnettomuuteen. Onnettomuudesta kertoo hyvin yksityiskohtaisesti elokuun 4. päivän Kaleva. Koskenlaskija Iikka Vähäojan vene osui voimalaitoksen rakennustyömaan harusvaijeriin, särkyi, kaatui ja siinä olleet ihmiset (kaikkiaan 20 henkilöä) joutuivat veden varaan ja kuusi ihmistä hukkui. Isäni ohjaama vene oli tullut jäljempänä, onnistui välttämään vaijerin ja pystyi väistämään onnettomuuden. Se on surullista historiaa, joka sävyttää osaltaan niin kunniakasta Oulujoen koskenlaskuhistoriaa. Päättyi yksi historiaan jäänyt vaikuttava kausi Oulujoen matkailijaliikennettä ja tervansoutua.

Ensimmäiset muistikuvani Oulujoesta ovat 1950-luvun alusta. Olin äitini kanssa käymässä Utajärven Sotkan hautausmaalla, joka sijaitsi ennen niin kauniin Sotkakosken kuohujen äärellä. Kosken rannalla oli ja on vieläkin paikoin näkyvissä uitto- ja koskenlaskumiesten käyttämä kivinen "möljäksi" kutsuttu rakennelma. Sen äärellä olin kuulemma todennut, että "kylläpä vesi kiehuu äänekkäästi". Kosken kohina oli vaikuttavaa kuultavaa ja nähtävää.

Lapsuudesta jäivät erityisen voimakkaina muistoina mieleen kotirannassa, Sotkakosken niskalla vietetyt lukuisat kesäiset hetket. Oulujoen irtouitto oli voimissaan vielä silloin. Oli mielenkiintoista tutkiskella uittopuiden käyttäytymistä vuolaassa virrassa, niiden törmäilyä toisiinsa, tarttumista kiviin ja kertymistä rannoille kasoiksi. Kotirannassani oli karikko, johon syntyi jatkuvasti puiden "suma". Sen alapuolella oli loistava kalapaikka. Silloin en vielä ymmärtänyt, miten arvokasta kalaa pyysin. Harjuksia oli muutaman tunnin onkimisen jälkeen saavillinen. Suurimmat ahvenet olivat yli "kiloisia" köriläitä. Hauki saattoi tarttua pieneen kalaan, ja joskus onnistikin näin saada kaksi kalaa kerralla. Siinä ne kesähetket kuluivat aina vuoteen 1956 saakka, jolloin rantamme muuttui vähävetiseksi, rumaksi ja miltei käyttökelvottomaksi kivikoksi.

Vuonna 1956 valmistui Utasen voimalaitos ja siihen liittyvä 12 kilometriä pitkä alakanava. Rakennustyön jäljet olivat sillon ja on näin jälkikäteenkin vesirakennusinsinöörinkin näkökulmasta katsottuna surkeaa katseltavaa. Tänä päivänä sellainen toteutus ei tulisi missään sivistysvaltiossa kysymykseen. Oulujoki halkaistiin kalliokanavalla, joka rakennettiin suurelta osin keskelle Oulujokea. Utajärvi halkesi kahtia silloin ja kaihoisa proomuliikenne "Roomarin" rannassa loppui. Tosin tilalle tuli Oulujoen ylittävä silta, joka on nykyisin hyvin tarpeellinen ja itsestäänselvyys.

Ehkä jo noihin aikoihin sain kipinän vesiasioiden hoitoon. Kokemusmaailmassani silloinen Oulujoen rakentaminen on näytellyt merkittävää osaa näihin päiviin saakka. Valtava oli se kallion ja maa-aineksen siirtourakka Utajärvellä, mikä toteutettiin vuosina 1954-1956. Maailman suurimmat silloiset kaivinkoneet, dumperit, kuorma-autot, pora- ja puskukoneet jylisivät yötäpäivää. Kallion räjäytykset olivat miltei jokapäiväisiä. Väestön oli oltava pakosalla räjäytyksiä jopa lähes kilometrin päässä. Lukuisa joukko kiviä lävisti rakennusten katot ja tärinä särki uuneja ja rakenteita. Se oli silloista "ryskätyötä". Mittava Oulujoen rakentaminen jouduttiin tekemään kiireellä, jotta Suomi selviytyisi sotakorvauksista ja elinkenoelämän elvyttämishaasteista. Luonto ja alueen ihmiset joutuivat alistumaan ja kärsivät seurauksista hamaan tulevaisuuteen. Nyt näitä vaurioita korjataan pikkuhiljaa erilaisilla yhteistyöhankkeilla ja hyvä niin.

Omaan vesirakentajan historiaan palatakseni pääsin silloisen Utajärven keskikoulun käytyäni Muhoksen lukioon. Isäni vastusti kouluttautumistani, koska halusi minusta pienen tilan "maajussin" eikä missään nimessä insinööriä, jollaiset olivat vieneet leivän mm. koskenlaskijoilta. Sain kuitenkin apuja sukulaisopettajiltani, jotka käännyttivät isäni pään. Ja niin minä pääsin lukion käytyäni opiskelemaan Oulun yliopistoon yhdyskuntatekniikkaa ja vesitaloutta. Virkauraa vesistöjen ja ympäristön parissa on kestänyt vuodesta 1972 lähtien, eli pian 33 vuotta.

Oulujoki on ollut sen rakentamisesta lähtien monenlaisten paineiden kohteena. Oikeusprosesseja on käyty aina 1990-luvulle saakka. Oikeusprosessit eivät tuoneet ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Vesistöjen hoidosta osa on Fortumin ja muiden tahojen velvoitteita, osa vapaaehtoista hanketyötä vesien käytön kehittämisen hyväksi. Vesistöjen hoitovelvoitteista suurimpia ovat kalanhoitovelvoitteet ja rantojen suojausvelvoitteet.

Oulujoella on tehty yhteistyötä monella tavalla oikeusprosessien päättymisen jälkeen. Vesienhoidon suunnitelma valmistui vuonna 1991. EU-ohjelmarahoitteiset kehittämis- ja kunnostushankkeet alkoivat vuonna 1996, joiden puitteita ja sisältöä täsmennettiin vuodesta 2000 alkaen toteutetulla Oulujoki-strategialla. Voimatalous- ja säännöstelyhaittoja on pyritty vähentämään erilaisilla voimayhtiön, kuntien ja ympäristöviranomaisten toteuttamilla kunnostushankkeilla. Monia välttämättömiä kunnostuksia onkin toteutettu. Suurimpana yksittäisenä entisöintinä on valmistunut uittosäännön kumoamiseen liittyvät entisöinti- ja kunnostustyöt. Vuodesta 1998 alkaen kunnostuksia on tehty Oulujoen pääuoman alueella Oulujoen kunnostus- ja moninaiskäyttöohjelman 1998-2005 perusteella, johon on käytetty yhteistyötahojen rahoitusta yhteensä yli kahden miljoonan euron edestä. Ohjelman jatkosta käydään sopimusneuvotteluja.

Oulujoen kunnostusta on kova tarve jatkaa. Vuonna 2004 valmistunut Oulujoen Merikosken kalaporras on saanut aikaan sen, että nyt selvitetään vaelluskalan nousuesteiden poistamista ja vesistön kalataloudellista kunnostusta Oulu-Kainuu- kehittämishankkeen (OUKA) yhteydessä. Oulujoen alaosalla selvitykset ovat käynnissä mm. EU-rahoitteisen Kala-Alma- hankkeen ja Muhoksella Lohta- Leivälle-hankkeella. Vesistön jätevesikuormitusta voidaan ratkaisevasti pienentää mm. rakennetun Oulujokivarren siirtoviemärin ja haja-asutusalueiden jätevesien viemäröinnin avulla.

Puhutaan myös "esteettömästä kulusta Perämereltä Kainuun merelle". Veneliikenteen kehittämiseksi onkin tehty monia rakenteellisia parannuksia. Voimalaitosten ohitus on edelleenkin työlästä. OUKA-hankkeeseen liittyvät selvitykset myös Oulujokivarren matkailijaliikenteen kehittämisen ja virkistyskäytön vaatimista rakenteista. Suunnitteilla on terva- ja lohiperinteisiin ja entiseen matkailijaliikenteeseen liittyvä "tervareitistö". Yhtenä tavoitteena on saada elvytettyä perinne-tervahiihto Vaalasta Rokuan kautta Ouluun, ehkä myöhemmin jopa "Kostamus-Oulu"-hiihtona, joka kestäisi useita päiviä ja jossa hyödynnettäisiin kuljetuksissa valmiina olevaa tiestöä ja rautatietä.

Oulujoki koetaan edelleenkin monimuotoisena vaellusreittinä "idän ja lännen kohtauspaikkana". Se on ollut kautta aikojen myös "sotaväylä". Se tunnetaan Kalevalaisena virtana - runon virtana, lohen, tervan, puun ja matkailun virtana ja rikkaana, monimuotoisena kansallismaisemana. Oulu-, Oulujoen lapsi, viettää tänä vuonna 400-vuotisjuhliaan. Ilman Oulujokea tuskin näin voitaisiin tehdä?

Mutta se koetaan myös eräänä maailman rakennetummista joista. Vapaan joen puolesta puhujia riittää vielä ja siitä jotkut haluavat tehdä joskus tulevaisuudessa "helminauhan Suomi-neidon vyötärölle". Siinä tarvitaan yhteistä tahtotilaa ja erittäin paljon yhteistyötä ja kehittämistoimia.

Eero Merilä
Yli-insinööri, osastopäällikkö
Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus

▲Alkuun


REIJO HEIKKINEN

Suhteeni Oulujoen vesistöön

Pitkäaikainen suhteeni Oulujoen vesistöön on kestänyt jo yli puoli vuosisataa. Tämä suhde on ollut hyvin läheinen, sillä olen viettänyt varhaislapsuuteni Oulujoen partaalla Oulun Parkkisenkankaalla. Oulujoesta tulikin vuosien saatossa se salainen mittapuu, johon olen myöhempiä elämäni virtoja ja vesiä verrannut. Joki oli väkevä ja voimakas. Siitä minua ja kavereitani alati varoitettiin. Valkean kaupungin viileän virran kalseissa pyörteissä vietin myös monia kesäisiä päiviä pulikoiden. Oulujoella opin myös uimaan ja sen voimaa kunnioittamaan. Utuisina muistikuvina mieleeni ovat jääneet Parkkisen rannassa lojuneet ajan patinoimat puuveneet, joilla rantatalojen pönäkät isännät kävivät pyydyksiään kokemassa. Kesäisin puuvenerivistön liepeillä leyhähteli myös sankka tervan tuoksu, joka yhä tuo mieleeni lapsuuden huolettomat päivät. Oulujokeen liittyvät muistot liittyvät myös veden liplatteluun rantakivikoissa ja joen huikaisevaan hohteeseen hellepäivän autereessa.

Oulujoki rautatiensillan alapuolella
Oulujoki Rautatiesillan alapuolella. Nykyisin virrassa
ei ole enää uittolaitteita. Kuva: Reijo Heikkinen

Vaikka joki kuului Parkkisenperän kakaralauman maailmaan hyvin läheisesti, tunsimme siitä vain Parkkisenrannasta Merijalin rantaan ulottuvan osuuden. Mistä asti se vetensä keräsi, ei ollut vielä tiedossamme eikä se meitä tainnut juuri kiinnostaa. Ensimmäisen kerran törmäsin joen arvoitukselliseen ja kaukaiseen yläjuoksuun, kun kajaanilaiset serkkupoikani tulivat käymään Oulussa. ölövinä kehuskelin Oulua ja sen ominaisuuksia ylämaiden kasvateille. Nuorin serkuista kuunteli jonkin aikaa retosteluani ja tokaisi sitten, kun muutakaan ei keksinyt: "Voipihan se Oulu olla hyvä, mutta tepä juotte meijän vessan vesiä!" Tokaisu tukki hetkessä suuni, sillä tajusin, että sieltä Kainuustahan ne Oulujoen vedet olivat lähtöisin, ja minä olin mahdollisesti hörpännyt uimarannalla pärskiessäni serkkuni muinaiset lorottelut kurkkuuni!

Tämä tieto ei kuitenkaan kauan vaivannut mieltäni, sillä myöhemmin joesta ja sen rantamista tuli minun ja kavereitteni lähes jokapäiväistä toimintaympäristöä kesäisin. Tuiran uimalaitoksen vedet ja rantamat tulivat noihin aikoihin hyvinkin tutuiksi. Vaikka uimataitomme oli vielä melko olematon, kilpailimme usein kuka uskaltaa hypätä Rautatiesillan korkeimmalta kohdalta alapuolella lipuvaan virtaan. Meitä eivät tuolloin joessa lipuneet tukkiniputkaan pelottaneet vaan kapusimme sukelluksen jälkeen tukkinippujen kyytiin. Nippuja tuli silloin tällöin Värtön rannasta, jossa uittoyhdistys laski ne irti kohti Merikoskea.

Muuan kerta joku neropatti keksi hypätä muoviämpärin kanssa sillalta ja huomasi, että ämpärin kanssa oli mukava lasketella virtaa alas. Me muut tietysti hankimme samanlaisen kellukkeen ja pian jokirannan kulkijat saattoivat nähdä, kuinka Oulujoessa lipui puolenkymmentä muoviämpäriä ylösalaisin. Pidimme ämpäriä päämme päällä ja roikuimme sen alla. Välillä kiepautimme ilmassa, jotta olisimme saaneet hengitettäväksi puhdasta ilmaa! Saatoimme myös huudella ämpärin sisältä, sillä vedessä äänet kantoivat hyvin. Tuiran uimalaitoksen kohdalla piti olla kuitenkin tarkkana ja pärskiä nopeasti turvaan uittopuomeille, jottei joutunut väkevän virran mukana pelottavan Merikosken voimalaitoksen turbiineihin. Koiraa polskuttaen pääsimme viimein rantaan kylmästä hytisten ja hampaat kalisten.

Oulujoen vedet tulivat tutuiksi myös Hupisaarilla, jossa kevätkesällä kymmenet pikku purot täyttyivät ylämaiden tulvavesistä. Purot lirisivät ja lorisivat kilpaa puiston peipposten kanssa. Siellä täällä nuoret parit etsiytyivät lehdon siimekseen. Me koltiaiset kyttäsimme tietenkin salaa heidän kuherteluaan. Kun sitten hihittelymme paljasti meidät, saimme kivikuuron niskaamme ja loikimme kipin kapin pakoon yli purojen. Välistä joku onneton liukastui liukkailla kivillä ja suistui suin päin veteen. Monet kerrat kuivattelimme kastuneita vaatteitamme lepikkorannassa ja katselimme, kuinka tulvajuoksutukset kuohahtelivat voimissaan voimalaitospatojen alapuolella.

Hupisaarten purot
Hupisaarten purot solisevat keväisin iloisesti ylämaiden
tulvavesistä. Kuva: Reijo Heikkinen

Murrosikäisenä opin tuntemaan myös Oulujoen yläjuoksua kesätöiden lomassa. Ensimmäisen kerran pääsin 1960-luvun puolivälissä uittoyhdistyksen kesätöihin Madekoskelle, jossa korjailimme rikkoutuneita uittopuomeja. Myöhemmin kesätyöpaikka löytyi Muhoksen Montasta, jossa koottiin Kainuusta lipuneita tukkinippuja suuriksi lautoiksi. Pääsin apupojaksi hinaajaan, joka veti tukkilauttoja kohti Oulua. Kiinnitin hinausvaijerin lauttaan ja loikin keksi kourassani nipulta toiselle. Kun hinaaja viimein jyskytti matkaan, hommat helpponivat. Tehtävänäni oli matalan veden aikana antaa käsimerkkejä lautan peräpäästä hinaajan kuskille, jotta niput eivät olisi kapeikoissa ja kaarteissa hipaisseet matalaa. Virheisiin ei ollut varaa. Vähäinenkin väärä ohjausliike saattoi aiheuttaa sen, että tukkilautta karahti rantaan ja siitä sen irrottaminen saattoi kestää monta tuntia.

Suorilla jokiosuuksilla minun ei tarvinnut muuta kuin istua nipulla, varoa pihkaisia tukkeja ja silmäillä ohitse lipuvia rantamaisemia. Jos aurinko porotti liian kuumasti, kuten se silloin usein teki, hyppäsin virtaan ja sukeltelin nippujen seassa. Tämä oli sitä entisajan kunnon kesätyötä, josta nykypäivän lukiolaiset voivat vain haaveilla. Palkkaakin tuli niin paljon, että lompakko ei tahtonut takataskuun mahtua. Vaikka uittotyö oli ajoittain raskastakin, keksimiehen homma oli kuitenkin kuin lomaa. Värtön kohdalla lautat hajotettiin ja niput lipuivat kohti Rautatiesiltaa.

Uitto oli 1960-luvun lopulla vielä vilkasta ja Montassa nippuja kasattiin urakalla. Aherruksen lomassa opin tuntemaan erikoista Oulujoen uittosanastoa ja velmuilevien muhoslaisten uittojätkien ajattelutapaa. Tukkilaisten valakin tuli tehtyä ja monta muuta älyvapaata temppua. Vetoa lyötiin mm. vaijerilla kävelystä. Tämän vedon kuitenkin hävisin, sillä vaijeri alkoi tuulessa yllättäen heijata ja rojahdin keksini kanssa virtaan.

Eräs temppu oli kuitenkin päättyä kohtalokkaasti. Löin uittolaisten kanssa vetoa siitä, että uskallan hypätä Montan noin viiden metrin korkuisesta valomastosta jokeen vaatteet päällä. Nuorta rämäpäätä ei tarvinnut kauan yllyttää, kun jo kiipesin huojuvaan valomastoon ja loikkaisin rempseästi kumisaappaat jalassa jokeen. Voimakas virrankehitin työnsi minut kuitenkin koltsan alle, jonne oli kasautunut sankasti vaijereita. Myös raskaat kumisaappaat vetivät minua vaijerien sekaan ja hetken näytti jo siltä, että joutuisin maksamaan kovan veron huimapäisyydestäni. Viimeisillä voimillani pääsin kuitenkin pinnalle ja ponnistin läähättäen koltsalle, jossa uittojätkät jo hätäilivät, kun poikaa ei vain näkynyt nousevaksi. Makasin paikallani jonkin aikaa kuin uitettu koira, mutta sitten kaadoin saappaissani olleen veden pois ja ryhdyin keräilemään uittojätkiltä vedonlyöntivoittojani. Ansaitsin tuolla kaistapäisellä sukelluksellani liki viikon palkkaa vastaavan summan. Jokiuitto hiipui sittemmin, ja viimein tämä upea elinkeino ja siihen liittynyt värikäs ja rempseä uittolaiskulttuuri painuivat mailleen, kun puutavarakuljetukset siirtyivät maanteille. Tukkinippuja ja tukkijätkiä kuhissut Monttakin hiljeni. Vain Montan apea voimalaitos hyrisee enää tienoolla.

Jouduin 1970-luvun lopulla muuttamaan työn perässä Kainuuseen, jossa monien retkien aikana opin tuntemaan Oulujoen reitin yläpuolista vesistöä jokineen, koskineen, saarineen, lahdelmineen ja suurine selkineen. Erityisen mielenkiinnon kohteeksi tuli avara Oulujärvi, jonka selkiä ja rantamia olen jo yli 20 vuoden ajan kolunnut, ja siitä monta kirjaakin kirjoittanut. Satojen tutkimusretkien ja valokuvausmatkojen aikana olen oppinut tuntemaan mm. Ärjänsaaren kilometriset heleät hietakaarrot, myyttisen Manamansalon laajat jäkäläkankaat ja vyöryvät törmät, järven utuiset lintukarit ja kaukaisuuteen kaartuvat jääkentät. Olen oppinut tuntemaan myös sen monia salakareja ja antoisia kalapaikkoja.

Nuasjärven maisemia Vuokatin vaaralta.
Nuasjärven maisemia Vuokatin vaaralta.
Kuva: Reijo Heikkinen

Vuosien saatossa olen tutustunut myös moniin Sotkamon reitin salaisiin salmiin ja seljänteisiin ja nauttinut Vuokatin vaaroilta Nuasjärvelle avautuvista näyttävistä vesiaavoista ja Kuhmon Lammasjärven värikylläisistä auringonlaskuista. Myös Hyrynsalmen reitin kirkkaat ja väkevät vedet ovat tulleet tutuiksi aina Hossan helmeileviä purosia myöten. Monista ponnisteluistani huolimatta en ole kuitenkaan oppinut tuntemaan vielä kaikkia valtavan, liki 400-kilometrisen Oulujoen vesireitin yksityiskohtia. Nykyisin minusta tuntuukin, ettei edes ihmisen elinikä riitä reitin kaikkien järvien, lampien, virtojen ja purojen, saarien ja luotojen sekä rantakylien yksityiskohtaiseen koluamiseen.

Sen sijaan mieltäni lapsuudesta asti askarruttanut arvoitus on ratkennut: Tänään tiedän, kuinka kauan suunnilleen kestää vesipisaran matka Oulujärven Kiehimästä aina Oulun Tuiran uimalaitoksen tietämille. Jos tänään lorottelen Paltamon Meteliniemessä Paltaselkään, makuelämys on oululaisten ystävieni juomalasissa runsaan puolentoista vuoden kuluttua.

Reijo Heikkinen
Dos.

▲Alkuun


KYÖSTI OIKARINEN

Kyösti Oikarinen

Muhosjoelta - Aurajoen, Elben ja Aaren kautta - Oulujoen suistoon

Vanhin sisareni hukkui 1940-luvulla 100 metrin päässä virtaavaan Muhosjokeen. Katsoessani nyt pienenevää uomaa hämmästelen tapaturmaa, sillä vesi yltää hädin tuskin enää napaan saakka. Joesta muodostukin äidille ikuinen huolenaihe. Jos joku 10 lapsesta oli kadoksissa, oli ensimmäisenä pelkona joki, josta eksyneen haku aina käynnistyi. Joelle kiellettiin menemästä yksin ja ne harvinaiset selkäsaunat tulivat nimenomaan tämän säännön rikkomisesta.

Pelottelu näkillä tai hukkumisella ei tietenkään estänyt kylän lapsia uimasta. Suosituimmat uimapaikat olivat Hautapaltossa ja kaupan kohdalla olevassa joen mutkassa. Vesi oli puhdasta mutta ruskeaa, johtuen soisesta alkuperästä. Joen puhtaus tuli todistettua sillä, että avannossa virutettu pyykki hohti vitivalkoisena jäälevynä kuivatusnarulla.

Isoisäni Vihtori Piippo oli kylän kuuluisin metsästä ja kalastaja. Vuodenajasta riippuen made ja haukisaalit vuorottelivat meidänkin ruokapöydässä. Kotonamme ei kalastettu, mutta kalaa toki syötiin. Joko vanhaisän pyytämää tai karvapääksi nimittämämme kiertävän kalakauppiaan myymää. Isäni ei myöskään metsästänyt ja siksi meistä kuudesta veljeksestä kukaan ei harrasta hirven tai jäniksen metsästystä. Joku sentään kalastaa ja osa innokkaastikin. Mataloitumisesta huolimatta Muhosjoesta saa edelleen ainakin harjusta. Muhosjoki on yksi Oulujoen sivujoki ja nimenomaan se, johon lohi voisi nousta, jos selviää eteenpäin Merikosken lohiportaasta. Ainakaan vielä ei ole voitu markkinoida lohijokeamme. Ehkä sekin aika tulee ja kylästä tulee kalastajien suosikki.

Kävin keskikoulun ja lukion Muhoksen yhteiskoulussa. Olin jo ennen koulun vaihtumista kirkonkylälle tiennyt, että Muhos on voimalaitospitäjä. Meillekin sähkö tuli Pällin voimalasta. Koulussa en voinut olla tutustumatta Leppiniemen kylän koulukavereihin. Kävin Leppiniemissä vasta monta vuotta Muhokselta muuttamisen jälkeen. Pyhäkosken voimalaitoksen ympärille arkkitehti Aarne Ervin piirtämä kaupunkimainen kylä poikkesi täysin muusta pitäjästä. Ei kait ollut kumma, jos siellä asuvat nuoret tunsivat itsensä hieman erilaisiksi meidän maalaistalon poikien ja tyttöjen seassa.

Kylmälänkylä on asutettu nauhamaisesti pitkin Muhosjokea. Kylä on epävirallisesti nimetty maamme pisimmäksi kyläksi. Asia varmistui minullekin kun kauan sitten pääsin kirkkaalla säällä ihailemaan koko pitkän asutuksen Kajaani-Oulu välillä lentokoneen ikkunasta. Vaikuttavinta oli kuitenkin se erämaan laajuus, joka kylää ympäröi.

Muhosjoen latva on suolla, jota Kylmälänkylän ympärillä riittää. Turpeen käyttö energiana on tuonut soillemme aivan uuden merkityksen. Sen seurauksena tosin hillasuot on melkein menetetty. Aika tavaran kaupittelee pitää tässäkin hyvin paikkansa. Minun lapsuudessani kylällämme oli pajun rehevöittämiä joen rantoja, suota ja sääskiä. Suon arvo on jo löydetty ja hyödynnetty. Pajusta tehdään koriste- ja käyttöesineitä ja varmaan vielä keksitään käyttöä sääskillekin. Pari viime kesää tosin ovat olleet poikkeuksellisin vähäsääskisiä. Ettei vain olisi osa kasvihuoneilmiötä?

Lapsuuden kotimme sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Muhoksen kirkonkylästä. Satunnainen kävijä saattaisi sanoa, että luontoäiti ei ole jakanut lahjojaan luodessaan kyläämme. ´Karua mutta kotoista´ on ollut mottomme ja kesäkotimme on nyt jo uuden sukupolven juurtumispaikka. Joskus kateellisena katselen Savon, Kainuun, Lapin tai Keski-Suomen maisemia. Vaikka kylästämme puuttuvat järvet, vaarat ja saaret, on lapsuuden ympäristö jokaiselle tärkein sielun maisema. Kylä on kokenut aivan uuden nousun. Kylätoimikunta on jopa ruoppaamassa suojärveä uimapaikaksi ja retkeilyä varten. Uusia asukkaita muuttaisi enemmänkin jos olisi sopivia taloja tai tontteja myynnissä.

Valmistuin hammaslääkäriksi Turun yliopistosta. Jo kansakoulussa opin, että Aurajoki on maamme äitijoki. Pettymykseni oli melkoinen kuin näin ruoppaamattoman kapean uoman. Muistutti kovasti kotijokeani. Oulussa olen asunut jo yli 25 vuotta, josta ison osan Oulujoen rannalla Värtössä. Muita kotijokiani ovat olleet Elbe ja Aare.

Vuosi Hampurissa näytti miten joen suisto vaikuttaa kaupungin kehittymiseen niin hyvässä kuin pahassa. Euroopan toiseksi suurin satama ja Reeperbahn ovat muokanneet voimakkaasti hansakaupungin katukuvaa. Aare-joen varrella Sveitsin Bernissä asuin pari kuukautta. Joki virtasi vaalean turkoosina ja voimakkaana pienen pääkaupungin läpi. Vauhti tuli vuorilta ja berniläisten - kuten minunkin - huvittelu oli jättäytyä virran vietäväksi yläjuoksulla ja nousta pois vasta usean kilometrin uimisen jälkeen.

Oulu on aina ollut enemmän joensuisto- kuin merikaupunki. Vasta viime vuosikymmeninä on merenrantaa ryhdytty kaavoittamaan ja kunnolla hyödyntämään. Itse ymmärrän enemmän joen päälle. En purjehdi, mutta saatan soudella, uida - joskus jopa avannossakin - ja ennen kaikkea hiihdellä kevätjäillä. Värtön kaupunginosaa pidän edelleenkin oululaisena kotiseutunani ja sinne palannen, kunhan ensin rakennan talon tontille, joka sijaitsee lähellä entistä rivitalokotiani.

Viime eduskuntavaalien aikana sain osallistua muutamiin Oulujokea käsitteleviin tilaisuuksiin. Puolueaktivistimme Pertti Ervasti ei sallinut yhdenkään ehdokkaan unohtaa valjastettua jokea. Pertti, joka on syntynyt ja kasvanut Oulujoen varrella Vaalassa, olikin oikea henkilö jokea puolustamaan.

Vapaa Oulujoki tuntui aluksi utopialta. Kuin katteettomalta vaalilupaukselta. Seuratessani asian ympärillä käytyä keskustelua ja tutustuessani asialle omistautuneisiin henkilöihin, en pidä hanketta enää ollenkaan mahdottomalta. Luonnonmukaisen joen palautus voisi alkaa kalaportailla, joilla lohi saadaan nousemaan aina Oulujärvelle saakka. Kaikki "hullut" ideat tarvitsevat mielikuvitusrikkaat, mutta sitkeät puolestapuhujat. Oulujoen ystäviä ja ymmärtäjiä on onneksi jo melko monta.

Kyösti Oikarinen

Kirjoittaja on suu- ja leukakirurgian professori Oulun yliopistossa, Oulun kaupunginvaltuuston jäsen ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja

▲Alkuun


PIIA-NOORA KAUPPI

Piia-Noora Kauppi

Muistoja Oulujoen rannoilta

Perheelläni on kesänviettopaikka Sotkajärven rannalla, Utajärven kunnassa. Vanhempani ostivat Oulujoen Uittoyhdistykseltä tämän uittomiesten tukikohdan jo muutama vuosi ennen syntymääni ja nimesivät talon Reviiriksi - biologeja kun ovat. Talo sijaitsee pienellä niemellä ja siihen kuuluu myös oma pieni saari, joka ristittiin Kylkiäiseksi. Ensimmäisiä kesiäni vietin siis jo sylivauvana Oulujoen maastoissa, mutta tuolta ajalta minulla ei juurikaan muistikuvia ole.

Vanhasta uittokämpästä löytyi paljon jänniä esineitä ja tavaroita, jotka liittyvät uiton ja sitä kautta Oulujoen historiaan. Aitassa oli jos jonkinlaista rautaista tappia ja pulttia, joilla tukkipuomeja oli kiinnitetty toisiinsa ja rantakiviin. Ensimmäiset soittimenikin olivat jotain ruostuneita uittotyökaluja. Kun myöhemmin opiskelin konservatoriossa lyömäsoitinten soittoa, vanhempani nauroivat, että kyllä se lyömäsoittajan ura lähti jo varhain liikkeelle näillä uittoyhdistykseltä jääneillä rautaromuilla. Reviirin tuvassa oli valtava 20 litran kahvipannu, jolla uittoemäntä oli keittänyt kahvia koko uittoporukalle ja vanhempien makuuhuoneessa, joka sijaitsee uittopäällikön entisessä toimistohuoneessa, on edelleenkin tuolta ajalta perintönä vanhanaikainen työpöytä ja tuoli, jotka ovat prikulleen samanlaiset kuin Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa uitosta kertovassa näyttelyssä. Myös rantasauna on todella tilava - pitihän uittoporukan mahtua lauteille samaan aikaan saunomaan.

Ensimmäiset muistoni varsinaisesta liikkumisesta Oulujoen vesistöissä liittyvät retkiin, joita vanhempieni ja sukulaislasten kanssa teimme, kun olin jo vähän vanhempi. Erityisen suosittuja olivat lähisaaret, joista osa oli syntynyt aikoinaan uittoväylän ruoppauksen aikana ylöskaivetusta maa-aineksesta. Nämä ns. vallisaaret olivat todella kapeita ja pitkiä, vain muutaman metrin levyisiä, eikä niillä vielä tuohon aikaan 1970-80-lukujen taitteessa ollut juurikaan kasvustoa. Enimmäkseen ne olivat siis paljaita, kivisia saaria ja niissä pystyi vaivattomasti juoksemaan saaren päästä toiseen ja ottamaan kavereiden kanssa sekuntikellolla aikaa, kuinka kauan yhden vallisaaren päästä päähän juokseminen kestää.

Vallisaaret olivat siis syntyneet koneellisesti. Yksi vaelluspaikkamme oli joen rannalla oleva aukio, jolla valtava Marion-niminen ruoppauskone oli aikanaan ollut passissa. Vanhempani kertoivat tarinoita siitä, kuinka ihmeellinen vempain tämä Marion oli. Tuhansien tonnien painoinen vehje oli väylän ruoppauksen aikaan todellinen sensaatio, siitä kirjoitettiin lehdissä ja ihmiset tulivat kauempaakin ihastelemaan valtavaa konejättiläistä. Vaikken itse ole koskaan Marionia nähnyt enkä tiedä onko sitä enää edes olemassa, minulle tulee edelleenkin mieleen nämä tarinat, kun näen oikein ison kaivinkoneen.

Vallisaaret olivat täydellinen kontrasti Reviirin toisella puolella sijaitseville saarille, Järvelän saarelle ja Rikkolan saarelle, jotka olivat yhtä "viidakkoa". Me lapset ristimmekin Rikkolan saaren Tarzanin viidakoksi, koska saaren keskiosa on isojen, täydessä lehdessä olevien puiden juurella ihan pimeää myös päivisin ja paikka oli lapselle ehkä vähän pelottavakin. Järvelän saari, jota myös Lammassaareksi kutsuttiin, on vähän helppokulkuisempi ja siellä kävimme äidin ja isän kanssa mesimarjassa ja joka syksy sieniretkillä.

Silloin tällöin soudimme myös Oulujokivartta ja uittoväylää pitkin ylöspäin kohti Utajärveä. Vanhassa jokiuomassa oli patoja ja kivikoita, joten joskus veneen joutui kantamaan matalan paikan yli, jotta pääsi etenemään. Esimerkiksi Sotkan vanhalle hautausmaalle, jonka ympäristössä oli paljon mielenkiintoista näkemistä, ei päässyt kuin niinä päivinä, jolloin joen uomassa oli voimalaitosten vedensäännöstelyn ansiosta riittävästi vettä. Ja koko ajan joko minun tai veljeni Sampsan piti istua veneen nokassa ja toimia "kivientähystäjänä", ettei vene karahtanut kivisessä lahdessa karille.

Erityisen salaperäisiä meistä lapsista olivat uppotukit, joita löytyi mökkirannan läheisyydestä useita. En tiedä, mikä niissä lahonneissa tukeissa oli niin kiinnostavaa ja pelottavaa. Jotenkin ne vaikuttivat etenkin illalla niin aavemaisilta sojottaessaan tummina aaltojen keskellä. Ehkä ne näyttivät vähän"järvihirviöiltä" tai lohikäärmeiltä tai jotain, mutta yksin emme uskaltaneet mennä kovin lähelle niitä, vaan omilla soutureissuillamme pyrimme kiertämään tukit kaukaa. Muutama vuosi sitten Utajärven kunta sai projektirahaa EU:lta, jolla vanhat lahonneet tukit nostettiin ylös ja poistettiin, joten niitä ei enää ole. Samalla Sotkajärven saariin rakennettiin hienoja kotia ja laavuja, joilla nykyiset retkeilijät voivat rentoutua. Oulujoen virkistyskäyttö on kyllä varmasti hyötynyt tästä työstä.

Joskus isäni souteli Oulujokivartta alaspäin Määtän saareen ja kävimme saaren nokassa nuotiopaikalla paistamassa makkaroita ja syömässä eväsleipiä. Tuohon aikaan Määtän saaressa oli paljon mustikoita, joten useimmiten syksymmällä meillä oli tuoreita mustikoita mukana takaisin Reviirille palatessamme. Tätä pidemmällä emme yleensä ihan lapsuudessa käyneet, koska soutumatkaa oli jo jonkin verran. Vasta kun hankimme moottoriveneen 80-luvun lopussa, saatoimme tehdä pitempiä retkiä. Nykyään jokaiseen kesää kuuluu ainakin yksi koko perheen veneretki Pällin voimalaitokselle saakka. Viime kesänä myös vajaa puolivuotias esikoispoikani Otso-Antero pääsi eka kertaa mukaan.

Mieleen on jäänyt elävästi myös jokavuotiset autolla tehdyt reissut ns. Kielolaaksoon, joka sijaitsi Oulujokeen laskevan Muhosjoen kanjonissa. Kun kielot kukkivat, koko laakso oli valkoisenaan ja tuoksu oli sanoinkuvaamaton. Vanhempani olivat aikoinaan olleet häämatkalla Muhosjokikanjonin maastoissa ja he tykkäsivät viedä meitä lapsiakin näihin upeisiin, jylhiin maisemiin.

Yleensä ajelimme mökille Oulujoen pohjoispuolen tietä autolla, mutta silloin tällöin hulluttelimme vähän ja käytimme eteläpuolen tietä ja Sanginjoen lossia. Myöhemmin kun olin jo murrosikäinen, teimme koulukavereideni kanssa tyttöjen reissuja Reviirille polkupyörillä ja myös silloin lossi tuntui eksoottiselta vaihtoehdolta. Matkaa kertyi sellainen viitisenkymmentä kilometriä, joka oli ala-asteikäisille, hivenen toisella kymmenellä oleville tytöille ihan kelpo pyöräilysuoritus. Etenkin Päivärinteen mäki vaati aina kovaa tsemppausta.

Oulujoki näytteli tietenkin roolia myös kaupunkielämässä. Lapsuuden suosituin uintipaikkamme oli Myllyojan julkinen uimaranta ja myöhemmin teimme retkiä sekä Saarelan rannalle että Tuiraan. Ensimmäiset uimakoulut tuli siis käytyä Oulujoessa. Muistan, että tuohon aikaan rantalaitureilla näki kaupunkirannoillakin vielä usein matonpesijöitä. Mäntysuovan tuoksusta tuleekin aina mieleen nämä kesäpäivät julkisilla uimarannoilla.

Kaiken kaikkiaan Oulujokeen liittyvät muistot ovat myönteisiä. Haluankin kiittää Oulujoen reitti ry:tä siitä työstä, mitä yhdistys tekee Oulujoen vesistöjen virkistyskäytön eteen ja alueen kulttuurihistorian säilyttämiseksi.

Piia-Noora Kauppi

▲Alkuun


KARI SALLAMAA

Kari Sallamaa
Joen juhla 29.1.2005 Ravintola Siitarissa Vaalassa

Elämäni joet Ebrosta Obiin

Puhun tässä Euroopan merkittävistä kulttuurijoista lännestä itään. Mutta otan esiin vain sellaiset, joihin minulla on jonkinlaista omakohtaista tuntumaa. Olen ainakin nähnyt ne, jollen koskettanut. Tämä on tahallinen ilmaus: joki on elävä olento, joten sen koskettaminen on yhtä tärkeätä kuin siitä puhuminen tai siitä lukeminen. Rakastaa voi kaukaakin, mutta vasta kosketus tuo tunteelle ravintoa.

Suomen joet jätän tällä kertaa koskettelematta. Ensimmäinen eurooppalainen kulttuurijoki lännessä on oikeastaan Portugalin Douro, mutta sitä en tunne. Sen sijaan Espanjan koillisosien valtajoen Ebron rannoilla olen ollut, tosin yli neljännesvuosisata sitten, vuonna 1978. Joki on latvaosallaan nimeltään Ebro, suupuolelaltaan katalonian kielellä Ebre.

Nyt joki on nousemassa huomion keskipisteeseen, kun sen rannalla oleva Aragonian maakunnan pääkaupunki Saragossa on tulossa maailmannäyttelyn 2008 pitopaikaksi. Se voitti kilpailun Italian Triesteä ja Kreikan Thessalonikia vastaan. Joki saa maailmannäyttelyssä keskeisen aseman. Expo-2008 tapahtuman johtajan Jerónimo Blascon mukaan Ebrosta tehdään Saragossan "pääkatu". Juha Pekka Helmisen mukaan (Kaleva 4.1.2005) "yli sadan hehtaarin laajuinen näyttelyalue tulee sijaitsemaan (huonoa suomea espanjansuomalaiselta) noin kahden kilometrin päässä kaupungin keskustasta Pilarin aukiolta Ebro-joen maisemissa". Maailmannäyttelyprojektin suunnitelmiin liittyy myös Ebron ja sen rantaviivan ehostaminen 25 kilometrin matkalta.

Tämä on hyvä. Jokea uhkasi jokin aika sitten joidenkin byrokraattien aivosolmuissa syntynyt ajatus johtaa melkoinen osa vedestä etelään kastelemaan Valencian alueen appelsiiniviljelmiä. Tätä mieletöntä hanketta vastustamaan nousivat joen rannan talonpojat Aragonian ja Katalonian puolella sekä jokisuun merikalastajat. Ravinteikkaiden jokivesien valuminen etelään olisi haitannut meren kala- ja äyriäistuotantoa. Myös jokivarren teollisuusjätevesien puhdistaminen nousi taistelun agendaan. Ymmärtääkseni vesien kääntämissuunnitelma on ainakin toistaiseksi hautautunut pöytälaatikoihin. Se oli pienemmässä mittakaavassa yhtä typerä kuin kuuluisa neuvostoaikainen suunnitelma kääntää Pohjoiseen Jäämereen virtaavat Siperian joet etelään kastelemaan Kazakstanin ja Uzbekistanin puuvillapeltoja. Oulujoen valjastaminen oli sentään aikanaan ymmärrettävä, joskin valitettava hanke. Jokien huono kohtelu ei ole maailmassa harvinaista.

Espanjan viidenneksi suurin kaupunki Saragossa on tähän mennessä ollut tunnettu Pilar-kultin keskuksena. Naispyhimystä juhlitaan vuosittain lokakuussa kolmen viikon ajan. Samalla Saragossa on pitkään ollut Espanjan vanhoillisin kaupunki, todellinen taantumuksen pesä. Maan pitkäaikainen diktaattori, kenraali Francisco Franco toimi siellä aikanaan kuuluisan maavoimien kadettikoulun ensimmäisenä johtajana. Sinä aikana hän solmi ne yhteydet sotilaseliittiin ja kirkkoon, jotka olivat keskeinen tekijä hänen noustessaan Espanjan sisällissodan oikeistolaisen puolen johtajaksi 1930-luvulla.

Minun kokemukseni Saragossasta vuonna 1978 vahvistavat tätä. Matkustimme (kerron kohta ketkä me) Ebron vartta ylöspäin Kataloniasta, Barcelonasta ja viivyimme vuorokauden verran Saragossassa. Oli pääsiäisviikko, "pyhä viikko", katolisten ja erityisesti espanjalaisten katolisten suurin vuotuinen juhla. Mustapukuiset ja huppupäiset kulkueet pitkin ristein varustettuina ja soihduin valastuina laahustivat surumusiikin räikyessä pitkin kaupungin pimeitä katuja.

Franco oli kuollut pari vuotta aiemmin, mutta Espanjan demokratisoitumiskehitys oli vasta alussa. Saragossassa sitä ei tuntunut lainkaan, toisin kuin kaikenkirjavien puoluejulisteiden kyllästämillä Barcelonan seinillä ja muureilla. Tunnelma oli uhkaava, ikään kuin Saragossa, vanha Francon kaupunki aikoisi vielä näyttää kyntensä demokratiahaahuilijoille. Näytelmäkirjailija Henri Kapulainen tuijotti helatorstai-iltana baarissa kuumeisin silmin: "Täällä ahdistaa!"

Pian tapahtuikin Madridissa kansalliskaartin vallankaappausyritys, jonka kuningas Juan Carlos torjui käskien ylipäällikkönä kaartilaisten palata kasarmeihinsa. Franco oli nimen omaan kasvattanut hänet yksinvaltiaatiksi, mutta nuoren monarkin pinnan alla oli kasvanut demokraatti. Juan Carlos on ainoa nyt vallassa oleva eurooppalainen monarkki, jonka mielenlaatua todella on koeteltu. Ja hän kesti tulikokeen.

Oli vapauttavaa pitkänäperjantaina keväisessä auringonpaisteessa matkustaa taas bussilla Ebron äyräitä takaisin iloiseen vapaaseen Kataloniaan ja sen pääkaupunkiin Barcelonaan.

Ebron taistelut

Ebron varsi tuli joillekin suomalaisille tutuksi jo tätä ajankohtaa neljäkymmentä vuotta aiemmin. Siellä kulki Espanjan sisällissodan Aragonian rintaman rintamalinja, jossa sotaan osallistui koko joukko suomalaisia vapaaehtoisia palvellen laillisen tasavallan joukoissa, kuuluisissa kansainvälisissä prikaateissa. Ebron varrella käytiin asemasotaa ja muutamia raskaita taisteluja vuosien 1936 ja 39 välillä. Se joka on tästä kiinnostunut, voi parhaiten tutustua pari vuotta sitten ilmestyneeseen Jyrki Juuselan tutkimukseen Suomalaiset Espanjan sisällissodassa (Atena 2003).

Ebron mutkasssa käytiin rajuja taisteluja fasistien pyrkiessä Välimerelle. Suomalaisia ja erityisesti amerikansuomalaisia oli runsaasti varsinkin amerikkalaisessa Lincoln-Washington -pataljoonassa ja kanadalaisessa Mackenzie-Papineau -pataljoonassa. Kesällä 1938 tasavaltalaiset, jotka oli jo työnnetty Ebron itäpuolelle, tekivät sankarillisen vastaiskun ja ylittivät joen venein ja ponttoonisiltoja myöten tehden länsipuolelle sillanpääaseman. Ebron ylityksessä kuoli Pentti Haanpään sanoin monta hyvempää ja huonompaa Suomen miestä, kuten tietysti muitakin. Ebron vastaisku oli vain väkiaikainen menestys. Sota oli jo kääntymässä tasavallalle tappiolliseksi. Pääkaupungit Madrid, Barcelona ja Valencia vielä taistelivat, mutta loppu häämötti.

Se miksi minä olin Ebron varrella, liittyi juuri tähän. Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiila järjesti opintomatkan tutustumaan vapautuneeseen Espanjaan, erityisesti Barcelonan kulttuurielämään. Samalla matkalla oli mukana filmiryhmä, joka kuvasi dokumenttifilmiä sisällisodan suomalaisista, luonnollisesti tasavallan puolen vapaaehtoisista. Francon puolellakin oli muutamia seikkailijoita. Mukanamme oli neljä veteraania Suomen suomalaisista korkeimman upseerinarvon saaneen kapteeni Paavo Koskisen johdolla. Pohjoissuomalaisista oli matkassa torniolainen Sulo Paaso. Saragossaan tulimme siksi, että filmiryhmä kävi veteraanien kanssa sieltä käsin juuri Ebron varren taistelupaikoilla.

Oli liikuttavaa nähdä, miten sydämellisesti aikanaan henkensä ja terveytensä vapaaehtoisesti vaarantaneet vanhat miehet otettiin vastaan entisten asetoverien luona, jotka neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen saattoivat avoimesti tulla esiin. Tuli tunne, että vaikka Franco oli aikanaan voittanut, pitkällä tähtäyksellä demokratia silti perii voiton.

Seinen ihanuudet

Ranskan Rhône-jokea en tunne, mutta Pariisin Seinen olen tavannut kahdesti, vuosina 1962 ja 2002. Pariisi oli toki muuttunut näiden neljänkymmenen vuoden välillä, mutta joki ei. Tuo sinänsä varsin lyhyt joki kantaa pituuttaan enemmän kulttuuriarvoa, sen kulttuurimaine on maailman mahtavimpia. Sitä ovat kuvanneet ja ylistäneet lukemattomat taiteilijat kaikin mahdollisin taidemuodoin. Kuten merkittävä joki aina, Seine ei merkitse vain fyysistä vesiuomaa, vaan se on symboli, merkitysten suma. Omassa runossani "Seine seitsemänkymmentä" aiheena on 1900-luvun merkittävimmän eurooppalaisen runoilijan, saksaksi kirjoittaneen, Romaniassa syntyneen ja Pariisissa asuneen juutalaisen runoilijan Paul Celanin muisto, hän kun monien muiden runoilijoiden tavoin päätyi epätoivoissaan hukuttautumaan jokeen huhtikuussa 1970. Näin teki myös 20-luvun lopussa nouseva suomalainen runoilija ja kriitikko Yrjö Gustafsson, Uuno Kailaan ystävä. Runoni:

Joet, milloin, joet
virtaavat latvoille

Paljastuu muuan päivä yön kiviltä
Uiva runoilija pelkää elämää
enemmän kuin tammikuuta
Huhtikuu ei-kenenkään-kuu

Akvaariorinta täynnä kalasuolaa
Jurasuota
Bukowinan ääntä

Ei tämä profeetta kestä parrattakaan
ui päivän yöksi
Miksi saksalainen ei voi tulla ranskalaiseksi juutalaiseksi
Miksi Czernowitzissa ei ole synagogaa
Seinessä kaloja

Milloin, lopulta Cité-laiva lipuu mereen
kun kärjessä algerialaisten savirummut pitävät ääntä
Milloin hassidim-profeetta kähertää partansa
Minkä värinen on runoilijan lippu

Kuva Cité-saaren kärjessä darbuka-rumpujaan soittavista algerialaisista liittyy omakohtaisiin muistoihin. Vuonna 1962, ylioppilaskesänäni, olin Pariisissa kolme viikkoa kirjailijapariskunta Pentti Holapan ja Olli-Matti Ronimuksen vieraana. Näin silloin myös suuren filminäyttelijän Jeanne Moreaun ajelevan avoautossa nuoren rakastajansa kanssa Seinen rantakatua, oikealla rannalla.

Kolme vuotta sitten liikuin Seinen etelärannalla, kuuluisalla vasemmalla rannalla (rive gauche) ja taas Citén saarella, jossa on Notre Damen katedraali. Mutta nyt saaren kärjen oli vallannut maaliskuinen kevättulva. Kärkeen ei ollut menemistä. Olen ottanut näkymän novelliini, nimeltään juuri "Seinen tulva", tähän tapaan:

Alkoi sataa, ensin säästeliäästi. Michel [Kittilän poika Mikko Peltovuoma] käveli kiireisin askelin Pont Neufin yli Citélle. Vihreän WC:n kyljessä oli graffiitti: TIGRIS ULTRAS PARIS SG. Todella, Seinen vesi oli korkeammalla kuin vuosiin. Sitä riitti Alppien rinteiltä kuin kaksoisvirtain maasta. Citén ympärillä vedet eivät olleet enää neitseellisiä vuoristopuroja, vaan saaren kärki oli ruskeassa vedessä, niin että arabit eivät voineet siellä kumisuttaa illan tullen savirumpujaan. Vesi nousi porras portaalta ja nuolenpäälehtisten hopeasalavien runkoja ylös. Vesibussit eivät päässeet lähtemään ja rantaravintola oli sulkenut ovensa. Vain Henrik IV kohotteli korkealta ratsunsa selästä miekkaansa kohti Ivryn taistelua eikä piitannut vedestä vähääkään. Näin voi tehdä vain historian suurmies. Pariisi on messun arvoinen, eikä tuhotulva saa sitä estää.

Tämän vierailun, joka oli vain lyhyt seminaarimatka, suurin elämys oli vasemmalla rannalla oleva antikvaarinen kirjakauppa Shakespeare and Company. Se on perinteikäs divari, todellinen kulttuurikeidas, jossa aikanaan jo irlantilainen suurkirjailija James Joyce ja muut merkittävät kirjailijat ovat roikkuneet. Se oli auki yömyöhään. Yhdessä lasiseinäisessä kirjakaapissa loikoili kaikessa rauhassa lihava kissa. Se oli varmaan syönyt kaappien kirjallista antia. Todella kirjallinen katti!

Anna Livia Plurabellen rinnoilla

Seuraavaksi harppaan yli kanaalin ja Irlannin merenkin Joycen kotikaupunkiin Dubliniin, Irlannin pääkaupunkiin. Sen halki virtailee hitaasti Liffey-joki. Sekään ei ole pitkä eikä mahtava, niin kuin eivät mitkään Irlannin joista. Mutta Liffey on saanut kuolemattoman ikuistuksensa Joycen viimeisessä ja epäilemättä suurimmassa, merkillisimmässä romaanissa Finnegans Wake (1939). Siinä joki on elävä naispuolinen olento, jolla on kaunis nimi Anna Livia Plurabelle eli "Monikaunis". Suurteoksen idea perustuu veden kiertoliikkeeseen, ikuisen paluun ajatukseen. Alussa Liffey virtaa Irlannin mereen. Siellä vesi höyrystyy pilviksi, palaa joen lähteille ja sataa alas alkaen uuden kierroksen. Teos alkaa pienellä alkukirjaimella: "riverrun" ja päättyy ilman pistettä, eli lukijan pitää lukea lause loppuun alusta; joen ja virkkeiden liike ei koskaan lakkaa.

Kun Dublinissa kulkee seuraten Joycen tunnetuimman teoksen, Odysseus-romaanin (1922) päähenkilön Leopold Bloomin päivää, sen kartoitettua ja turistikierrokseksi tehtyä reittiä, Ormond-hotellin ravintolassa on nautittava pieni aamiainen. Sen jälkeen Liffeyn voi ylittää kaarevaa kävelysiltaa myöten ja tähystää veteen, tuntuuko tuo likainen ruskea vesi erityisen kultivoidulta. Ainakaan muistoissani vuodelta 1986 se ei ole erityisen hohdokasta. Enemmän on jäänyt mieleeni vielä tummemman ruskea, melkeinpä pikimusta Guinnesin panimon stout-olut kermaisine vaahtoineen.

Soca-joen kuiskauksia Lähden nyt Anna Livia Plurabellen rannoilta lentoon kaakkoon Aer Linguksen koneella päämääränä Italian ja Slovenian raja. Siellä virtaa pieni Soca-joki, joka laskee Adrian mereen italialaisena, nimenään Isonzo. Tutustuin siihen viime kesänä osallistuessani slovenialaisessa pikkukaupungissa Tolminissa eurooppalaiseen äidinkielen ja kirjallisuuden kouluopetusta käsitelleeseen kesäkouluun. Kaupunki on joen rannalla. Kerroin asiasta kolmiosaisessa matkajuttusarjassani Soca-joen tarinoita Kalevassa 30.8.-3.9.2004.

Jokeen liittyy amerikkalaisen Nobel-kirjailijan Ernest Hemingwayn ensimmäinen menestysteos, romaani Jäähyväiset aseille (1929). Teoksen avaus alkaa juuri Isonzon rannalla. Teos on sikäli dokumenttipohjainen, että Hemingway toimi ensimmäisen maailmansodan aikana Isonzon rintamalla vapaaehtoisena ambulanssin kuljettajana italialaisten puolella. Koska amerikkalainen kirjailija rakasti sotaa, vaaraa ja jännitystä, hän seurasi reportterina myös Ebron mutkan viimeisiä taisteluja marraskuussa 1938. - Isonzo-Socaan liittyy runoni "Wassergrün", jonka olen omistanut Pekka Jurvelinille, "sankarisoutajalle, jokien miehelle":

Nimi vaihtuu, vesi pysyy
välkkävä, juokseva
väri turkoosista mutaan kääntyy

Joki silmänsä avaa, vihreä se on
Lethen katse
sinulle salaisuutensa kertoo
kun jäät lähti, haudat avautui

Joki: taimenen, nieriän koti
lohen talo
vain vuoret, ei pato tien rajaa

Kun kaksi jokea yhtyy
syntyy vielä väkevämpi
Ei sitä saa kasvattaa
kuin lasta vaikeasti, hitaasti

Joki kasvaa kuin ajatus
liejua vieden, kaloja tuoden

Lohen portti on nyt avoin:
tulevaisuus odottaa

Tonavan aallot

Italian kaakkoisnurkan Triestessä, joka siis katkeruudekseen menetti Saragossalle maailmannäyttelyn, tapasin merkittävän eurooppalaisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan Claudio Magrisin. Hän on meillä tunnetuin teoksestaan, joka kertoo pientä Socaa paljon suuremmasta virrasta, Tonavasta. Hänen vuonna 2000 suomennettu teoksensa Tonava (alun perin 1986) on ollut kaikkialla menestys ja tehnyt tunnetuksi paitsi kirjailijaa itseään ennen kaikkea tätä Euroopan merkittävintä jokea.

Vaikka Euroopassa on monia merkittäviä jokia, Tonava on monikansallisuudessaan ja kulttuuriensa kirjossa epäilemättä tärkein. Se syntyy saksalaisena Schwarzwaldin rinteiltä, sitten siitä tulee vuorollaan itävaltalainen, slovakialainen, unkarilainen, serbialainen, bulgarialainen, ja lopulta se hukkuu romanialaisena Mustaan mereen. Sen varrella on sellaisia historiallisia kaupunkeja kuin Ulm, Wien, Bratislava, Budapest, Novi Sad ja Belgrad.

Magris matkustaa teoksessaan pitkin Tonavan rantoja lähteiltä suistoon saakka. Kyse ei ole maan- tai luonnontieteestä, vaan kulttuurihistoriallisesta retkestä, porautumisesta ennen kaikkea vanhan Austrian, Habsburgien laajan valtakunnan keskushermoon.

Idea ei sinänsä ole uusi. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nuori Jörn Donner julkaisi vuonna 1962 teoksensa Rapport från Donau (suom. Raportti Tonavalta 1963). Sekin liikkuu joen tuntumassa vanhan kaksoismonarkian maissa. Se on kuitenkin enemmän poliittinen selonteko kuin kulttuurihistoriallinen matka.

Magrisin teoksen juonen muodostaa joen kulku, mutta kirjailija tekee sivuhyppyjä ja pysähtyy pitkästikin kertomaan jostakin edeltäjästään, vanhasta Tonavan matkakirjasta, kirjailijoista ja poliitikoista keskiajalta nykypäiviin. Näin teos on kulttuurinen aarrearkku, mutta suuren veden virta takaa sen, että kerronnasta ei tule pitkäpiimäistä.

Tonavan olen kohdannut elämäni varrella (elämääkin muuten verrataan virtaan) neljästä kohtaa: Etelä-Saksan Ulmissa, Itävallan Wienissä, Slovakian Bratislavassa ja Unkarin Budapestissa. Ensikosketukseni tapahtui kesällä 1961, Berliinin muurin rakentamisvuonna. Silloin katselin jokea Ulmin tuomiokirkon tornista, joka on tai ainakin silloin oli maailman korkein kirkontorni. Kaupunki oli sodan aikana pommitetty raunioiksi, vain Jumalan suuri huone oli säästynyt. Mutta keskusta oli rakennettu tarkasti uudelleen.

Kaikkialla Tonava on sama ja eri ja kantaa selässään historiaa, kansojen kohtaloita, surua ja iloa, kulttuuria ja sotia. Juuri siksi Magrisin teos on niin kiehtova. Kaikista suuristakaan joista ei ole tehty nimikkokappaleita, mutta tanssin, ilon ja lemmen säveltäjä Johann Strauss sävelsi sen kunniaksi tuon suorastaan erotiikkaa tihkuvan valssin "An der schönen blauen Donau", "Tonava kaunoinen". Virta ei suinkaan aina ole kauniin sininen, yleensä pikemminkin mutainen; mutta kauneuden väri kuuluu sille ehdottomasti mielikuvissa.

Emajoen linnut

Harppaan sitten sukukansamme virolaisten merkittävimpään jokeen, Emajokeen, joka laiskasti virtaa halki yliopistokaupunki Tarton. Se on puhtaasti virolainen joki, joka syntyy siellä ja raukenee suureen Peipsijärveen. Emajoki on Tarton aseman takia merkittävä kulttuurivirta. Kansallisrunoilijan asemassa olevaa Lydia Koidulaa kutsuttiin kunnianimellä Emajoen satakieli. Lukuisat muutkin runoilijat ovat jokea ylistäneet tai muuten sitä tuotannossaan käsitelleet. Hauskimmalla tavalla sen on tehnyt nuori tarttolainen runoilija Veiko Märka, jolla on sarja "Jumala, Lenin ja Emajoki". Sen on Mika Keränen suomentanut antologiaan Tallinnasta pois. Groteskia virolaista proosaa (Absurdia 2003). Nämä kolme ystävystä, kaksi tosikkoa ja nauravainen äitijoki seikkailevat Märkan lyhyissä jutuissa. Hupaisin niistä on viimeinen, jossa Jumala ja Lenin pakottavat Emajoen liittymään Euroopan unioniin.

Märka ja muut nuoret tarttolaiset kirjailijat ovat vastavedoksi Lydia Koidulan hartaalle palvonnalle nimenneet yhden tekstikokoelmansa Emajoen kondorikotkaksi (2002). Korppikotka on tietysti muuta kuin suloinen satakieli.

Nevan öiset sillat

Lopuksi Venäjän jokiin. Niistä olen tavannut niinkin monta, että ne on sivuutettava maininnalla. Oulun ystävyyskaupungin Arkangelin halki virtaava pohjoinen Vienajoki on itse asiassa historiallisesti suomalais-ugrilainen, muinaisen Bjarmian kauppavaltion valtaväylä etelään aina idän silkkitielle asti, samoin Komin tasavallan joet.

Lyhyt Neva Laatokasta Suomenlahden pohjukkaan on yksi tärkeimpiä kulttuurivirtoja, ja siksikin venäläisten runoilijoiden eniten ylistämiä jokia Volgan ohella. Kun näkee yöllä Nevan siltojen karahtavan pystyyn päästääkseen jokilaivat ja proomut lipumaan jompaan kumpaan suuntaan, juohtuu kysymään: "Näinkö historia saranoillaan kääntyy?" Ei tarvitse edes katsoa museolaivaa, kevyttä risteilijää Auroraa, joka ampui bolsevikkien vallankumouksen alkupaukun syksyllä 1917.

Ugrien äitijoki

Lopuksi joki, joka ei enää ole Euroopassa, mutta joka on suomalais-ugrilaisuuden kannalta merkittävimpiä: Ob ja sen suuri sivujoki Irtyš. Ob virtaa Jäämereen Ural-vuoriston takana Länsi-Siperiassa. Osallistuin viime syyskuussa kaukaisten sukulaistemme hantien ja mansien, entisiltä nimiltään ostjakkien ja vogulien yhteisen autonomisen alueen pääkaupungissa Hanti-Mansiiskissa järjestettyyn suomalais-ugrilaiseen kirjailijakokoukseen. Kaupunki on Irtyšin rannalla. Julkaisin matkajuttusarjan "Ob-joen rantamilla" Kalevassa 4.-6.10.2004. Konferenssista ei muuta, mutta ensimmäisen päivän laivamatka näillä joilla oli elämys: ensin Irtyšiä alavirtaan, sitten sen yhtyessä Obiin tätä suurempaa jokea ylävirtaan tuntikausia aina Njalinon kylän orpokoti-sisäoppilaitokseen asti. Njalinon rannassa kosketin Obia, kerroin sille terveiset Oulujoelta.

Obia ja sen ja sivujokien äyräillä asuvia sukukansojamme karhunpeijaismenoineen ovat kuvanneet suomalaiset kielimiehet, kansatieteilijät ja muut tutkimusmatkailijat M.A. Castrén, Artturi Kannisto, J.F. Karjalainen ja Kai Donner. Myöhemmin suurta virtaa ovat ylistäneet hantien ja mansien omat kirjailijat, kuten Juvan Šestalov ja muut. Myös hantien ja mansien kansanrunoudessa Obilla on sijansa, ennen kaikkea heidän tavattoman pitkissä ja upeissa kertovissa runoissaan, meidän kalevalaisten runojemme vertaisissa ellei upeammissa lauluissa. Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori Raija Bartens on niitä suomentanut valikoimassaan Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille (SKS 1986): "Ruokaisan Obin monista mutkista/ monta ohitamme, kalaisan Obin monista mutkista monta kaarramme/ Kahdenkymmenen hirvaan juokseman/ ruokaisan Obin monet mutkat/ reunalaudoiltaan vahvistetussa veneessä/ keikumme, [--]" (235).

FT Kari Sallamaa
professori, Oulun yliopisto

▲Alkuun


ANNE HUOTARI

Anne Huotari

Kainuusta Ouluun kautta aavojen selkien ja sopivan jokiuoman

Minun rakkaat rantani reunustavat Manamansalon saarta, Oulujärven helmeä, synnyinseutujani. Vesi on aina kiehtonut minua, ympäröihän se kaikkea maisemaa ja kulkureittejä. Vesi kuuluu myös mielenmaisemaani pitkin maailmaa kulkiessani.

Jo lapsena kuulin vanhempien ihmisten kiehtovia tarinoita tervansoutajista, jotka uhmasivat suuret selät, ensin ärjän selän ja Manamansalossa huokaistuaan vielä toisen Niskan selän. Sen jälkeen reitti olikin sopivan leveää jokea, mutta kuohuvia koskia pitkin kohti Oulua. Tervansoutajat toivat elantoa kotisaarelleni pysähtyessään levähtämään.

Seuraavat tarinat liittyivätkin sitten Oulujoen valjastamiseen ja niihin kiemuroihin. Voimalatyömaat toivat paljon työtä ja myös työväkeä niin Jylhämään kuin Nuojuallekin ja heidän lapsensa kulkivat koulua kanssani. Niinpä opin jo nuorena, että kaikki sukunimet eivät ole Kainuussa tyypillisiä Leinosia, Korhosia tai Karppisia, vaan voimalaitosten työntekijöiden lapsilla oli mitä kummallisimpia nimiä.

Reipas 50 vuotta sitten rakennetut voimalat jauhoivat vedestä rahaa niin työntekijöille kuin kunnillekin. Mutta ne toivat samalla säännöstelyn, mikä tarkoitti, että vesi oli kesäisin Oulujärvessä matalilla hiekkarannoilla milloin 50, milloin 10 metrin päässä rannasta. Teimme hiekkalinnoja, pelasimme lentopalloa ja leikimme rantahietikolla, jota riitti ja paljon. Syksyllä vesi nousi niin, että rannat vyöryivät ja useita metrejä maata hävisi järveen... Luonto näytti voimansa. Nuorena luonnonsuojelijana se kyllä kummastutti kovasti ja pisti miettimään ihmisen käden jälkien oikeutusta. Ne maat hävisivät, eivätkä koskaan tule takaisin, samalla menivät lapsuuden polut aaltojen mukana.

Aikuisena Oulujärvi on tullut koko ajan vain rakkaammaksi. Nyt voimalat jauhavat rahaa ilman työntekijöitä yhtiölle, jonka nimi vaihtuu globalisaation kiemuroissa tuon tuostakin. Korvaukset rantojen vuörymistä tulivat betonipaaluina. Kaipa ne oli joku asiantuntija valinnut, mutta ei niistä mitään hyötyä ollut. Niinpä jokainen ranta-asukas on ne ajan kanssa ottanut pois. Maksoivat varmaan paljon...!

Oulujoen näen nykyisin lähinnä auton ikkunasta, kun työmatkoilla ajan autolla Kajaanista Ouluun tai matkustan junalla. Lentokoneestakin seuraan joskus sen reittiä, kun Kajaanin kone pistäytyy välilaskulla Oulussa.

Minulle Oulujoki on entisaikojen valtatie, joka toi kotisaarelleni paljon hyvää. Se on myös osa maisemaa, josta nautin.

Anne Huotari
kansanedustaja
kotoisin Manamansalosta, nykyisin asun Kajaanissa

▲Alkuun


ERKKI PULLIAINEN

Suhteeni Oulujoen vesistöön

Se yhdistää Karjalan tasavallan Perämereen. Se jakaa Suomen kahteen osaan, Pohjois- ja Etelä-Suomeen. Se antaa identiteetin Oulun läänille. Näin tehdessään se kokoaa yhdeksi sen kaksi maakuntaa, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan. "Se" on Oulujoen vesistö, jonka latvoilla sataa talvella enemmän lunta kuin missään muualla Suomessa. Kaksi vesireittiä, Hyrynsalmi ja Sotkamo, kerää sulamisvesiä juuri näiltä alueilta ja kuljettaa ne Oulujärveen, alueemme valtaveteen. Pinta-alaa sillä on lähes tuhat neliökilometriä. Perämeri siintää luoteessa. Yhteys sinne on syöpynyt maaperään 107 kilometrin matkalla. Tämän yhteyden, Oulujoen, suulla on kotikaupunkini Oulu, puolen Suomen pääkaupunki.

Oulujoen vesistö, Oulujärvi, Oulujoki, Oulun kaupunki. Olipa vuoteen 1965 saakka joen rannoilla Oulujoen kuntakin. Hengissä ja voimissaan on vielä Oulujoen seurakunta, joka vuonna 2009 viettää 100-vuotisjuhlia. Tämän seurakunnan ruustinnana vaikutti aikanaan voimakastahtoinen sisareni Dagmar Sutinen. Tämä on hitunen historiaa. Tätä yksityiskohtaa merkittävämpää historiaa liittyy valtavasti Oulujoen koko vesistöalueeseen. Terva huilasi jokea pitkin myötävirtaan, merilohet nousivat vastavirtaan. Kummallakin oli alueen väestön kannalta suuri merkitys. Niin terva- kuin merilohitaloudessakin Oulu oli satama, joka keräsi ja välitti, ja piti näin omia asukkaitaan leivän syrjässä kiinni.

Aikanaan loppui tervakausi. Nyt sille lopullista niittiä junailee Euroopan unionin komissio. Loppu tuli merilohitaloudellekin. Oulujoki valjastettiin voimatalouden tarpeisiin. Oulujoen pääuomassa voimalaitoksia on seitsemän, vesistöalueella kaikkiaan kahdeksantoista. Nyt voimalaitoksista läntisintä, Merikoskea, tarjotaan kalatien välityksellä merilohelle ja muille nousukaloille ohitettavaksi. Häivähdys menneisyydestä, auttamatta taaksejääneestä kulttuurista voi näin palata.

Historiaa ei voi muuttaa. Jokainen aika tekee omista lähtökohdistaan omat valintansa. Virtaava vesi on uusiutuva luonnonvara. Jos ratkaisut joen tulevaisuudesta tehtäisiin nyt, niin pelkään, että ratkaisut eivät olisi tapahtuneista poikkeavia. Yhä edelleen vellova Vuotos-keskustelu on siitä näyttävä osoitus. Surullista.

Luonnonvarojen käyttöön liittyvää on muutoinkin tapahtunut reilun puolen vuosisadan aikana. Metsätalous on ojittanut soita, samoin turvetalous, maatalous on tehoaikakauteen siirryttyään osoittanut vaurauttaan päästämällä kalliita ravinteitaan Oulujoen vesistöalueen vesiin. Veden laatu on heikentynyt, ei kuitenkaan niin, etteikö Oulu tohtisi ottaa siitä juomavettään. Kuulun heihin, jotka seuraavat tarkoin sitä, mitä Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus Oulujoen vesistöalueella tekee. Se on nyt paljon vartijana.

Oulujoen rannoilla on maaseudun väestökadosta huolimatta säilynyt jokimaiseman luonnon- ja kulttuuriympäristön ominaiset piirteet. Tämä on paljon. Se on arvo sinänsä. Se tarkoittaa myös, että Oulujoesta ja siihen liittyvästä vesistöalueesta voidaan tehdä nykyistä merkittävämpi matkailukohde.

Kauan eläköön Oulujoki ja sen kulttuurit!

Erkki Pulliainen
kansanedustaja, Oulu

▲Alkuun


MARKUS H. KORHONEN

Joen rannalla, Pällin yläpuolella - minäkin

Olen toisen polven oululainen ja havaitsin, että vesi on minulle tärkeä elementti, vaikken erityisemmin rakastakaan uimista, purjehtimista, laivamatkoja tai rannalla oloa. En voisi silti asua kaupungissa, joka ei ole veden äärellä - olipa sitten kyse merestä, järvestä tai joesta. Oulussa asuneena voin sanoa kummastellen, että meri on yllättävän kaukainen asia. Kantakaupungin lapsi ei ole mieltänyt merta omakseen.... niin kai se on sanottava. Eikä Oulussa merta oikein tiedostakaan ja Oulujoki puolestaan - se vain 'jotenkin on siinä sivussa'.

Kesäisiin muistoihin ja mielikuviin Oulujoki kylläkin liittyy mitä keskeisimpänä tekijänä. Varhaisimmat lapsuuden pari kesää perheemme vietti 'Ynnin' tuntumassa Kivelässä, muutaman kilometrin päässä keskustasta, joen etelärannalla. Niistä ajoista minä en muista mitään. Laiturilla kontatessani olen aiheuttanut kuitenkin sen, että eräs musikaalinen oikeuspormestari putosi jokeen. Silloinkin meiltä paloi sauna. Toisen kerran se paloi Muhoksen Pyhänsivulla, jossa kesämökkimme oli vuodesta 1965 vuoteen 1986. Saunapalot sammutettiin Oulujoen vedellä. Mökkimme sijaitsi noin 700 metriä Pällin voimalaitoksen tiehaarasta yläjuoksulle päin, joen pohjoispuolella. Pällin voimalaitoksen patoallas on tuolla kohdalla todella leveä. Itse asiassa jähmeästi virrannut joki muistutti mökkimme kohdalla enemmän järveä kuin jokea.

Vastapäätä oli Kassisen saari ja siellä Jonne ja Annikki. Kokon Ailin ja hänen perheensä talo oli meistä seuraava yläjuoksulle päin. Kesäharrastuksena raivasimme rantaniityn tolkuttoman vesaikon alta ja näkymä avartui sen jälkeen jossakin määrin 'eeppiseksi'. Ainakin näin jälkiesteettisesti ajatellen. Soutelimme jokea edestakaisin. Isä ja äiti taas käyttivät mieluusti pientä optimisti-jollaa. Juristien huvittelua; äiti luki Agatha Christietä englanniksi ja Isä ohjaili purtiloa aurinkoa ottaen. Matkaradio oli tietysti mukana.

Joskus soudettiin mahdollisimman pitkälle yläjuoksulle päin ja mentiin 'puomien aukosta' tukkinipulle, kahvi ja eväät mukana. Sitten pidettiin picnic tukkinipulla istuen ja virta vieri verkalleen seurue muassaan. Hassua, ettei rannoilla tuntunut koskaan näkyvän ketään. Taisimme olla ainoita, jotka kihlakunnantuomari Lindgrénin sukukunnan lisäksi kävivät uimassa... tai sitten se tuntui vain siltä. Lindgrénien kesäpaikka oli toisella puolella jokea, parin kilometrin päässä yläjuoksulla. Heidän kanssaan me söimme syksyn tullen rapuja. Ja niitäkään ei varmasti syönyt niillä main kukaan muu, kuin nämä kaksi perhekuntaa. Sama oli juttu sienien kohdalla; niitä syödäkseen täytyy Oulujokivarressa olla joko siirtokarjalainen tai kaupunkilainen. Oulujokivartiset ihmiset taisivat kaiken lisäksi istua aina sisällä, paitsi heinäntekoaikaan?

Kerra isotätini Anna tuli meille kesävierailulle ja aikansa istuskeltuaan huomasi, että Kokon niityillä tehtiin heinää. Anna-tädin olikin sitten pakko päästä heinätöihin. Kokon Aili päivitteli vielä vuosia myöhemmin, ettei ollut moisen riuskaa työihmistä monesti nähnyt. Anna-täti oli ollut elementissään kun sai paiskoa töitä - jokaisella on tapansa lomailla. Oulujokivartiset eivät muuten tainneet uidakaan? Eivät edes heinäpoudalla. Söivät maitopottuja kuumissa taloissaan, joissa oli harmaiksi maalatut lattiat.

Oulujokivarressa oli kohtuukuivakkaa kangasmetsää, jossa kasvoi keskikokoisia ja yllätyksettömiä mäntyjä. Jokea myötäilevän tien pohjoispuolella oli loputon suo. Siksi itikoita oli aina, joka paikassa ja paljon. Onneksi oli myös muurahaisia, sillä koskaan en nähnyt yhtään kyykäärmettä. Joen vettä pumpattiin kasvihuoneeseen ja saunaan, Kaivon vettä juotiin. Kunnon hiekkapohjaa ei ollut; rannassa vain pari metriä, sitten pohja muuttui iljettäväksi liejuksi. Oli pakko oppia uimaan, kun ei viitsinyt kahlata. Meillä ei muutenkaan varsinaisesti harrastettu rantaleikkejä, vaan uitiin edestakaisin kurinalaisesti. Uimataito täytyy olla jokaisella oikeustoimikelpoisella ihmisellä. Sellaisen ihmisen täytyy myös osata soutaa ja huovata sekä tuntea kotoiset, puut ja kasvit nimeltä. Samoin heinät ja kalat, peruskivilajit ja linnutkin äänestä. Ihminen, joka ei osaa soutaa, on laiska tai ainakin sangen typerä. Tämän mielipiteen olen oppinut jo lapsena, eikä Pekka Jurvelinilla ole asenteessa osaa eikä arpaa. Luistellakin täytyy ihmisen osata, sytyttää uuni, ajaa pyörällä ja hiihtää. Suksiin en ole koskenut 24:een vuoteen. Silti osaan hiihtää.

Joskus - tai oikeastaan lähes aina - Oulujoki vaikutti tylsältä ja jämähtäneeltä. Lapsen silmissä se virtasi hiljaa kuin se neuvostokirjallisuuden puuduttava 'helmi'... se perhanan Don siinä Sholohovin kolmiosaisessa hyllyntäytteessä, joka tietysti pitää olla jokaisessa kulttuurikodissa, vaikkei sitä perkelettä kukaan lukisikaan. Loputtomalta tuntuva Oulujokivarren kesä jatkui muistini mukaan viikosta toiseen, Joki oli niityltä katsoen mallikkaan sininen ja lähempää tarkastellen kuin lantrattua viskiä. Ei sillä, että olisin silloin viskiä juonut - enkä juo nytkään - mutta viskin värin tunteminen kuuluu niinikään yleissivistykseen.

Oulujokeen ei sopinut sukeltaa suin päin. Veden alla oli usein uppotukkeja, joihin saattoi lyödä päänsä tai potkaista uidessa jalkansa. Joen keskellä tukkiniput kulkivat itse asiassa aika kovaa vauhtia. Pällin voimalaitoksella Kaiposen Martti ohjasi suurta 'nostokouraa', joka siirsi niput itsestään liikkuviin vaunuihin. Vaunut sukelsivat vuorotahdissa veteen lasteineen voimalaitoksen alapuolelle kulkevaa rataa myöten. Tätä pysähdyttiin katsomaan pitkiksi ajoiksi kun käveltiin Tolosen Ainon kauppaan ja takaisin tullessa katsottiin taas. Muistan vieläkin 'kouran' avautuvien 'sormien' jylhän metallisen kuminan, vaunun kolahdukset ja huumaavan veden kohinan kun se valui ryöpyten ilmaan kohotetusta tukkinipusta. Tolosen kaupan pihassa oli tietysti katsottu linnun pesää ja kaupassa sitä kun Aune jakoi juhlallisesti postit vaiteliaille Pyhänsivun asukkaille.

Tukkinippujen kulkua joen keskellä rajaavat puomit - syvyyteen kulkevine kiinnityskettinkeineen ja soutaessa tuntuvine virtapaikkoineen - tuntuvat vieläkin pelottavilta; mustaa vettä, joka kaikessa jähmeydessään liikkuu voimallisesti, eikä pohjaa näy. Veneestä nähtynä se oli ahdistavaa, rannalta katsottuna mukavan sinistä ja isonpuoleista. Majesteettisuudesta en tiedä, mutta vettä on hyvä olla niin asunnon kuin kaupunginkin tuntumassa. Siltä se vain tuntuu, vaikken halua sitä läträtäkään. Vesaikko, jonka rantaniityiltä raivasimme, on varmasti jo kasvanut umpeen, eikä näkymä ole niin avara kuin meidän aikanamme. Kukahan talot omistaa? Vai, joko ne on purettu?

Virratkoon siellä kohti Pällin harmaata voimalaitosta ja lopulta kohti Pohjanlahtea, Oulujoki, mutaisine pohjineen ja aina niin oudon hiljaisine rantoineen.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin sitä taivasta taisi riittää enemmän kuin jokea. Ohessa minun ottamani kuva 1970-luvun keskivaiheilta. Meidän rannastamme yläjuoksulle päin.

Markus H. Korhonen
FM, Oulu.

▲Alkuun


JARI MANNINEN

Jari Manninen ja yksi kymppikiloisista

Ensimmäisenä viikon vieraanamme esittäytyy Jari Manninen. Miksi tämä kempeleläinen nuorimies pääsee avaamaan uuden osastomme selviää tämän jutun edetessä. Jari on kalamies. Ennen kaikkea hän on Oulujoen lohimies. Niinpä tietenkin, niinhän me kaikki. Perinteisessä kalamiesten jaossa pyytömiehiin ja saamamiehiin, Jari kuuluu saamamiehiin. Ehdottomasti. 72 lohta vuonna 1997 Oulujoen Hartaanselältä. Omatekoisilla vaapuilla. Taisi poika ruokkia sinä kesänä lohikalalla melkoisen osan silloisen kotipaikkansa, Tyrnävän väestä.

Mutta annetaanpa Jarin kertoa.

Parikymmentä vuotta sitten, nuorena pojankloppina aloitin lohiharrastukseni Oulujoen suistossa. Viisi vuotta vierähti välillä Rovaniemellä, ja tuona aikana kalastelin myös Tornionjoella ja Tenolla, ihan hyvällä menestyksellä. Oulujoki on kuitenkin minun lohijokeni, ja Merikosken kalatien ansiosta Muhoksen jokiosuus uusi mielipaikkani. Onnistuin narraamaan tämän alueen suurimman lohenkin tänä vuonna, 14,5 kiloa.

Oulujoella koekalastin noin 15 vuotta sitten myös ensimmäiset itse tekemäni vaaput, jotka osoittautuivatkin ottipeleiksi. Maine on levinnyt kalamiesten keskuudessa ja nykyään kaikki Iikka-vaaput, jotka ehdin tekemään viedäänkin suorastaan käsistä.

On todella hienoa, että Merikosken kalatie rakennettiin ja lohi pääsee nyt nousemaan jokeen. Nyt kun on selvä näyttö siitä, että lohet todella käyttävät nousumahdollisuuden hyväkseen, pitäisi kalatiet rakentaa muihinkin Oulujoen voimaloihin. Näin lohi pääsisi myös Oulujoen yläjuoksun ja sen sivuhaarojen kutupaikoille. Uusia poikasia syntyisi, ne vaeltaisivat smoltteina mereen ja nousisivat täysikasvuisina syntymäpaikoilleen jatkamaan sukua. Tässä olisi todellisia mahdollisuuksia jokivarren kalastusmatkailun kehittämiseen.

Lohenkalastus ja sen sääntely hakee Oulujoella vielä uomiaan. Mielestäni lohen rauhoitus alkaa täällä liian aikaisin, 11.9. Parhaaseen lohen nousuaikaan. Kuitenkaan parhaalla ottipaikalla, Hartaanselällä ei ole rauhoitusta, vaan siellä kalastetaan lohta koko syksyn ajan. Toinen harmittava seikka on moottoriuistelu. Millään muulla Suomen lohijoella ei lohenuistelussa saa käyttää moottoria. Näyttävät valitettavasti vielä olevan aika epäurheilijamaista porukkaa, eivät ota huomioon soutu-uistelijoita. Onpa käynyt niinkin, että moottorilla on ajettu veneen ja siiman päässä väsytettävänä olevan lohen väliin.

Yksi asia tässä muuten lupaavasti alkaneessa lohiasiassa hiertää pahasti, vedenpinnan nopeat ja rajut vaihtelut. Esimerkiksi tänä syksynä vettä on ollut uomassa todella runsaasti. Sitten voimayhtiö onkin yhtäkkiä laittanut luukut kiinni, virtaus on pysähtynyt tyystin ja vesi laskenut metritolkulla. Näin tapahtui esimerkiksi viikonloppuna, jolloin lohen rauhoitus alkoi, vesi laski lähes kaksi metriä. Matalille sorapohjille kuteneiden lohien mäti jää kuiville ja tuhoutuu. Tai sitten luukut avataan äkkiä täysille jolloin mäti huuhtoutuu syvänteisiin, joissa se ei voi kehittyä. Mitä järkeä on ensin saada suurella vaivalla lohi jokeen ja sitten tehdä sen lisääntyminen mahdottomaksi? Tässä asiassa täytyy tapahtua muutos, muuten koko hommalta on pohja pois.

Tässäpä mielipiteitä mieheltä, joka tietää mistä puhuu. Eikä Jari pihtaa tietojaan. Häneltä voi käydä hakemassa hyviä kalastusvinkkejä Nuoret Kalakaverit -liikkeessä Muhoksella. Samalla voi tehdä edullisia välinehankintoja. Jarin tekemiä Iikka-vaappuja ei ole valitettavasti tällä hetkellä myynnissä, ne kun tahtoo mennä saman tien kuin ehtii tekemään. Nuoret Kalakaverit on Muhoslaisen Pirttikosken perhekodin suojissa toimiva kala- ja erätarvikeliike. Toiminnan tarkoituksena on nuorten työllistäminen, ei voiton tekeminen. Liikkeessä nuoret pääsevät kokeilemaan työelämää ja saamaan onnistumisen elämyksiä.

▲Alkuun