New Page 1

Vaiettu joki, Pekka Jurvelin

TILAAMINEN

Voit tilata Vaiettu joki -kirjaa 20 € / kpl (alv 0 %) lähettämällä sähköpostia yhdistyksen osoitteeseen vene(at)oulujoenreitti.fi tai puhelimitse 044 3448 585. Hintaan lisätään pakkaus- ja postikulut. Lasku toimitetaan tilauksen mukana.

Tiedot:
Kova nelivärikansi
205 sivua + 8 sivun kartta- ja kuvaliite
Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy
Julkaisija: Oulujoen reitti ry
Julkaisemispäivä: 15.2.2002

Vaiettu joki

KIRJAN ESITTELY

Kainuun saloilta merelle - soutu veden ja historian virrassa

"Lastenlääkäri Pekka Jurvelin teki alkukesästä 1998 venematkan Oulujoen vesistön läpi. Hän souti Kuhmon Vartiusjärveltä Oulujärvelle ja sieltä Ouluun, merelle asti. Voimia vaatinut ponnistelu on tuottanut kaunokirjallisen tietoteoksen. Vaiettu joki kertoo, mikä laittoi miehen soutamaan 370 kilometriä tuulta ja sadetta uhmaten ja mitä hän kohtasi matkallaan."
Kolumni Juoksupojassa joulukuussa 2003

"Yksinäinen Oulun soutaja on vesillä myös etsimässä vastauksia padottuihin kysymyksiin. Hän löytää historian virtaan vaiettuja säikeitä, outoja sanoja, syntysanoja. Joen aika tulee mitatuksi miehen omalla mitalla ja lohen voimalla. Jurvelin heittää tekstinsä perhot kipeimpiin kohtiin, myös itsessään. Mutta perhoihin tarttuu myös lääkitseviä ajatuksia ja toivoa pisaroi surunkin läpi, kun mielen vene lipuu oman suvun ja sukupolvien elämän virtaa. Tekijän visio on alussa siimanohut, mutta se kasvaa lopulta betonia painavammaksi joen lauluksi."
Kirjan takakansi

"Jurvelin kirjoittaa säkenöivää ja sujuvalukuista tekstiä. Vaiettu joki nousee lukukokemuksena samalle tasolle kuin Pakkalan Oulua soutamassa tai I.K. Inhan Suomen maisemia. Vaietun joen soisi löytävän lukijansa varsinkin Oulujoen vesistön ihmisten parista ja laajemmaltikin. Jokaisen itseään kunnioittavan matkailuyrittäjän Kuhmon perukoilta Ouluun asti on suorastaan pakko tutustua tähän kirjaan. Koulujen yläasteista tai lukioista puhumattakaan." Lue lisää...
23.2.2002 Kaleva / Pauli Haataja

"Olen kokenut Jurvelinin antaumuksella ja loistavalla persoonallisella tyylillä kirjoitetun teoksen alkuvuoden innostavimmaksi lukukokemukseksi. Niin kauan kuin hänen (Reino Rinteen) ja Pekka Jurvelinin kaltaiset elämän suojelijat korottavat äänensä, meillä kaikilla on mahdollisuus kasvaa vastuullisemmiksi ihmisiksi." Lue lisää...
6.7.2002 Iisalmen Sanomat / Soile Seppä

"Vaiettu joki kertoo henkiinjäämisseikkailun joella, jolta on otettu henki. Se on nykyaikaista kotimaan matkailua parhaan korpisuomalaisen sinnittelyperinteen jatkoksi. Odotan toivorikkaana, että Pekka Jurvelin tekee saman matkan vastavirtaan..." Lue lisää...
5.7.2003 Helsingin Sanomat / Vesa Karonen

"Parhaat kirjoittajat pystyvät tekemään yksityisestä yleistä. Siihen on pyrkinyt myös oululainen lääkäri Pekka Jurvelin teoksessaan Vaiettu joki. Teoksen vastaanotto varmasti tulee osoittamaan, että tekijä on onnistunut. Jurvelinin tarkoitus oli tutkia jokea, kertoa sen tarina. Onneksi hän uskalsi tutkia myös itseään, panna persoonansa likoon. Ilman vahvaa omakohtaisuutta ääni tuskin olisi kantanut kaikkien aiempien kirjailijoiden yli."
15.2.2002 Suomenmaa / Pirkko Wilën

"Rohkeutta vaativa ponnistelu on tuottanut kaunokirjallisen tietoteoksen. Jurvelin löytää historian virtaan vaiettuja säkeitä. Hän etsii vastauksia padottuihin kysymyksiin mitaten joen aikaa omalla mitallaan ja lohen voimalla. Esikoisteos on kauneimmillaan luontokuvauksissa. Nöyryys löytyy tuulta ja sadetta vastaan. Oulujoen vesistön värikäs historia pulppuaa tuoreesti ja kiinnostavasti. Hänen visionsa joen tulevaisuudesta on aluksi siimanohut, mutta se laajenee loppua kohti betonia painavammaksi joen lauluksi. Vaikka soutu on ohi, se ei lopu koskaan..."
Juha Taskinen, kirjailija/elokuvantekijä
Unelma Saimaasta ja Laatokan seitsemän merta -kirjojen tekijä

▲Alkuun


KIRJAN ARVOSTELUT


Kainuun perukoilta Ouluun vettä pitkin

Matkakirja
VAIETTU JOKI. Kirjoittanut Pekka Jurvelin. Julkaisija Oulujoen reitti ry. Painopaikka Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2002.

Alkukesästä 1998 lastenlääkäri Pekka Jurvelin teki yksinäisen miehen soutumatkan. Soutu alkoi Kuhmon Vartiusjärveltä, eteni pitkin Sotkamonreittiä. Oulujärven ylitys. Oulujoki. Matkan päätepiste oli meri ja Oulu.

Matkakokemuksistaan Jurvelin on kirjoittanut kirjan Vaiettu joki.

Mitäpä ihmeellistä tässä. Toiset kiipeävät yksin maailman korkeimmille vuorille, toiset purjehtivat yksin valtamerten poikki tai maailman ympäri ja kirjoittavat kirjan. Mitäpä jännitystä ja eksotiikkaa nyt yhdessä 370 kilometrin souturetkessä ja vielä kotimaassa?

Erehdys. Jurvelinin matkakirja osoittaa, että kauas on usein turhan pitkä matka. Seikkailu ja niiden tuottamat elämykset voivat vaania matkailijaa jo aivan kotinurkilla.

Vaiettu joki ei kuitenkaan ole tavanomainen kertomus yksinäisen miehen kamppailuista luonnonvoimia vastaan eli sankaruuden ylistys. Kirja ei myöskään ole ainoastaan yksinäisen miehen elämän pohdintaa, kuten vaeltajien matkakertomukset yleensä.

Näitäkin elementtejä Jurvelin kirjaansa sisällyttää. Mutta kiinnostavaksi lukukokemukseksi Vaietun joen tekevät kuitenkin kirjoittajan lukuisat tarinat ja faktatiedot Oulujoen vesistön menneisyydestä sekä hänen kokemuksensa voimalaitosten kahlitseman vesistön nykyisyydestä ja tulevaisuuden näkymistä.

Jurvelin kirjoittaa säkenöivää ja sujuvalukuista tekstiä. Häntä askarruttaa kaksi kysymystä ylitse muiden, kuten kaikkia täällä säännöstelyn raiskaaman vesistön alueella eläviä ihmisiä. Miksi voimalaitokset rakennettiin? Milloin padot puretaan eikä joki ole enää vaiti?

Noihin kahteen kysymykseen sisältyy paljon tunnetta, liiankin paljon. Myös Utajärvellä lapsuutensa viettäneellä Jurvelinilla. Lääkärinä hän kuitenkin osaa erittelemisen taidon. Syyt ja seuraukset seuraavat toisiaan eikä helppoja vastauksia ole. Mikä oli tärkeätä eilen, ei välttämättä ole tärkeätä huomenna.

Voimalaitosten rakentamisen Jurvelin ymmärtää. Milloin padot puretaan -kysymykseen hän ei suoraan vastaa. Vastauksen voi kuitenkin aistia rivien välistä. Se päivä koittanee joskus tulevaisuudessa. Sillä mikään ei ole ikuista, ei edes sähköenergian tuottaminen vesivoimalla, muitakin energianlähteitä on ja kehitetään.

Jurvelinin kirjallisina lähteinä ovat samoissa maisemissa vaeltaneet I.K. Inha, Teuvo Pakkala ja Samuli Paulaharju. Eikä Jurvelinin tarvitse edeltäjiään hävetä, päinvastoin. Vaiettu joki nousee lukukokemuksena samalle tasolle kuin Pakkalan Oulua soutamassa tai I.K. Inhan Suomen maisemia.

Vaietun joen toivoisi löytävän lukijansa varsinkin Oulujoen vesistön ihmisten parista ja laajemmaltikin.

Jokaisen itseään kunnioittavan matkailuyrittäjän Kuhmon perukoilta aina Ouluun asti on suorastaan pakko tutustua tähän kirjaan. Koulujen yläasteen ja lukion oppilaista puhumattakaan.

23.2.2002 Kaleva / Pauli Haataja

▲Alkuun


Mies ja hänen jokensa

Osuin Oulun Suomalaisessa kirjakaupassa tilaisuuteen, jossa Pekka Jurvelin, lastenlääkäri esitteli suurta huomiota herättänyttä esikoisteostaan, Vaiettu joki. Savossa, Joroisissa 46 vuotta sitten syntynyt Jurvelin palasi aikuisiässä "oman jokensa" äärelle Utajärvelle, jossa hänen esivanhempansa ovat asuneet useiden sukupolvien ajan ja joka on myös eräs savolaisuuden kiila-alueita.Kuva

Mielessä vähitellen kypsynyt haave kokea lähituntumana koko Oulujoen vesistö toteutui kesällä 1998, kuin Jurvelin aloitti lähes 400 kilometrin pituisen soutumatkan Kuhmon Vartiusjärveltä Sotkamon reittiä myöten Oulujärvelle päämääränään merelle aukeava Oulu. Tarkoitukseen sopiva viisi ja puolimetrinen puuvene oli nurmeslaisen venemestarin Aki Ruotsalaisen valmistama.

Savon kaipuu vei Kainuuseen

-Savon kaipuu vei minut maisemallisesti sitä muistuttavaan Kainuuseen. Halusin kokea jokialueen yksin ja koota sen varrelta löytyvät tarinat, mutta tehdä fyysisen matkan ohella myös matkaa omaan sisimpääni, selkiyttää ja jäsennellä elämääni. Jokaisellahan meistä on jokemme. Matkan ja tämän kirjan jälkeen en ole enää koskaan sama ihminen kuin ennen, Jurvelin tiivisti.

Sitten valokuvaaja, sanomalehtimies I.K. Inhan (1865-1930) päivien monia vaiheita kokenut Oulujoen vesistöalue ei ole ollut vastaavan kiinnostuksen kohteena, vaikka Jurvelin mainitseekin kirjansa alussa kuulleensa yksinäisestä saman reitin soutaneesta miehestä. Jurvelinin teoksella on siis suuri kulttuurihistoriallinen merkitys.

Tekijän pohjimmaisena tavoitteena on kuitenkin ollut rakentaa synteesi tietopuolisen aineiston ja kokemuksellisen näkökulman kesken. Mielenkiintonsa on myös sillä, että vuonna 2001 perustettu Oulujoen reitti ry otti kirjan julkaisemisen ensimmäiseksi kulttuuriprojektikseen.

Alkuvuoden lukuelämys

Olen kokenut Jurvelinin antaumuksella ja loistavalla persoonallisella tyylillä kirjoitetun teoksen alkuvuoden innostavimmaksi lukuelämykseksi. Koska olen asunut Kainuussa lähes kolmekymmentä vuotta, voin myös sanoa jakavani sen haltioitumisen, jonka Jurvelin koki Kainuun uskomattoman kauniilla vesistöalueilla. Myös ne haasteet, jotka Oulujärvi, Kainuun meri, hänelle tarjosi, ovat tiedossa.

Vesi, elämän alkuelementti, paljastaa matkan aikana miehelle olemuksensa kaikki puolet. Ja mies vastaa siihen - raivoaa, itkee ja nauraa, pääsee voitolle ja häviää. Hän on vuoroin lapsi, vuoroin aikuinen, mutta koko ajan vakuuttunut projektinsa mielekkyydestä.

Mitä pitemmälle kirjaa luki, sitä vähemmän ihmetteli sen niukkaa kuvamäärää. Jurvelin - sielultaan ja ilmaisultaan myös runoilija - luo nimittäin ympäristön sanoillaan niin eläväksi, etteivät kuvat olisi yltäneet vastaaville tasoille. Nimin varustettu piirros koko vesistöreitistä on sitä vastoin paikallaan.

Koskien kuolinvalitukset

Jurvelin eli soutumatkansa traumaattisimmat kokemukset hyötykäyttöön valjastettujen Oulujoen koskien voimala-alueilla. Häntä elähdyttää haave, että nujerretut kosket vielä vapautettaisiin: "Niin kauan kuin lohi lyö päätään padon betoniin, tuskalliset mätkähdykset kaikuvat ihmisten korviin yhä kuuluvampina. Yhä selvemmin tajutaan, että joen vapaus on myös ihmisen todellisen vapauden ja luovuuden keskeinen edellytys. Osa elämän todellista laatua. Padot saavat silloin mennä."

Jurvelin suri tavatessamme sitä, ettei Kuusamon koskien vapauttaja ja koko elämänsä luonnon oikeuksille pyhittänyt Reino Rinne ehtinyt tutustua hänen kirjaansa. Mutta niin kauan kuin hänen ja Pekka Jurvelinin kaltaiset elämän suojelijat korottavat äänensä, meillä kaikilla on mahdollisuus kasvaa vastuullisemmiksi ihmisiksi.

16.7.2002 Iisalmen Sanomat / Soile Seppä

▲Alkuun


Aina lomasoutu kotiolot voittaa

Pekka Jurvelin souti läpi Oulujoen vesistön.

Suomalaisen lomanvieton paras perinne on ollut katkeamaisillaan, kun etelänmatkan, helsinkiläiset heinäntekotalkoot, viininmaistelut ja ties mitkä eurooppalaisuudet ovat lumonneet meikäläiset.Kuva

Lastenlääkäri Pekka Jurvelinin kirja Vaiettu joki palauttaa kunniaan perinteisen suomalaisen loman. Jurvelin hakeutuu itärajallemme, Oulujoen äärimmäisille suolähteille, joilta alkaa myös Vienanmereen laskevat Tširkka-Kemi. Hän alkaa kiskoa soutuvenettään vaikeakulkuisessa purossa kohti Juortananjokea ja Pohjanlahtea, Oulua.

Matkaa Ouluun on linnuntietä 240 kilometriä, mutta nyt ei kuljeta linnuntietä. Joki tekee mutkan jos toisenkin, ja välissä on erämaajärvien selkiä, vasta- ja ristiaallokoita ja raikasta alkukesän tuulen heittämää sadetta. Tämän lähes 400 kilometrin matkan on padottua vesistöä pitkin soutanut aiemmin vain yksi mies.

Jurvelin tietää, mitä ja miksi tekee. Sillä "vaivaa minun on nähtävä, jotta pääsisin käsiksi johonkin todelliseen" ja "soutamalla minun on lunastettava oikeus puhua joesta". Lomaretki Oulujoelle on matka "myös itseeni".

Meikäläisen matka itseensä ei ole mitään aurinkorannalla löhöilyä. "Kyyhötän hetken rannalla räpättävän sadeviitan alla ja hörpin laihaa teetä. Märkä ja kiukkuinen viima piiskaa."

Heti alkuun katkeaa rakas perhovapa, ja jo ennemmin on muuten mainion veneen tervaus mennyt mönkään. Kamera on rikki. Kiikarit hukassa. Molskahdusta hyiseen veteen seuraa hytinä makuupussissa.

Samalla pitää käydä läpi omaa elämää. Aamulla vedetään märät saappaat jalkaan. Sitten Jurvelin soutaa ponnistelee Ontojärvelle. Iivantiiran aavalla selällä hän näkee, kuin "Havukka-ahon vaaramaisema avautuu järven pohjukassa".

Viittaus Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaan kertoo, että Jurvelin etsii Oulujoen reittiä myös kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän mainitsee Akseli Gallen-Kallelan ja Teuvo Pakkalan Oulua soutamassa. Kalevala ja Väinämöinen liittyvät mukaan. Juortanan joki on Jordan-virta. Sitten "tämä on minun Odysseiani".

Tähtitaivaassa ja vedessä on "toinen todellisuus". Jurvelin soutaa myyteissä. Mitä? Alkaako retki mennä liian korkealentoiseksi.

Ei hätää, sillä esimerkiksi Vuonteenkosken ylävirralla Jurvelin törmää myyttien sijasta "saastelöllöön". Se on nykyhetken todellisuutta. Ja Oulujen tarunhohtoisten koskien sijasta soutaja kohtaa voimalaitoksen toisensa jälkeen.

Hyinen vesi ja vihlova selkä olisivat 60-70 vuotta sitten olleet Oulujoen soutajan puhtaita kokemuksia. Ne olisi huipentanut hukkuminen Niskakosken kuohuntaan.

Mutta nyt Jurvelin joutuu vain sepittämään katoamisensa Niskakoskeen. Hänen tuhonsa olisi ollut tuntuva henkilökohtainen kokemus, mutta pikkujuttu verrattuna siihen, että "ikiaikainen koski on tässä kadonnut".

Kun Jurvelin ylittää Oulujärveä, muistelee tervahanhia ja jalokalan pyytäjiä, hän samalla luo taustaa Oulujoen voimalaitosten nykyisille näkymille. Myyttien, historian ja luonnon sijasta jokea hallitsee tekniikan miesten tyly ja itsetyytyväinen henki. "Tästä ei kuljeta. Joki on meidän."

Odysseuksella oli sikäli helppoa, että hän sai tehdä myyttimatkansa saasteettomilla vesillä voimalaitospatoihin töksähtämättä. Olivat vain Skylla ja Kharybdis, Kirke, Kyklooppi ja jännittävät vaarat.

Jurvelinin matka ei ole enää pelkkää lomailijan piinallisuudessaan virkistävää kiirastulta yhtä lumoavissa kuin julmissa erämaissa, vaan likainen matka tekniikan tuoman saastehelvetin läpi.

Soutaja on luonnon koettelemana saanut tuntea itsensä todelliseksi. Mutta "kipu kadotetusta jokimaisemasta on myös todellinen". Se ei kuitenkaan ole saamisen vaan menettämisen kokemus.

Saavuttuaan vesistön latvoilta suuhun, Ouluun, Jurvelin unelmoi lohista, jotka "nousevat vapaaseen Oulujokeen". Hän ajattelee, että "eihän kansakunta voi jättää kansallismaisemaansa loputtomiin veden peittoon, liejun alle".

Vaiettu joki kertoo henkiinjäämisseikkailun joella, jolta on otettu henki. Se on nykyaikaista kotimaanmatkailua parhaan korpisuomalaisen sinnittelyperinteen jatkoksi.

Odotan toivorikkaana, että Pekka Jurvelin tekee saman matkan vastavirtaan Oulujoen suulta alkaen Juortanajoen lähteille.

Aina se kotiolot voittaa, olivat voimalaitokset kuinka hirveitä tahansa.

5.7.2003 Helsingin Sanomat / Vesa Karonen

▲Alkuun
 

Insinöörit ylpeilivät Oulujoen voimalaitoksista

Pekka Jurvelin haaveilee vapaasta Oulujoesta soutukuvauksessaan Vaiettu joki. Hän tuntee kyllä Oulujoen historian. Neuvostoliitto oli rohmunnut sodissa Karjalan voimalaitoksetkin, ja Suomi tarvitsi sähköä. Oulujoki oli merkittävä kauttaaltaan rakennettavissa oleva vesiväylä.

Antti Tuurin kokoamassa kirjassa Voiman miehet (1986) diplomi-insinöörit muistelevat rakennustyötään. Eräs kirjoittaa: "Pidän Jylhämän voimalaitosta kaikkein parhaimpana ja kauneimpana Oulujoen voimalaitoksista."

Voinen insinööri ylistää vettä: "Vesivoiman lähteenä on vesi, puhdas elementti. Voimalaitoksessa saadaan tehdä työtä luonnon keskellä, puhtaassa ympäristössä. Oulujoen vesivoimalaitosketjun käyttö ja hoito on antanut minulle todella ihanteellisen työympäristön."

Utasen alakanavaa, jonka lävisti Utajärven kirkonkylän, muuan mukana ollut insinöörin tosin pitää "teknisestikin" huonona ratkaisuna. Maamassoja siirrettiin seitsemän miljoonaa kuutiometriä. Tuhon on kuvannut Raimo J. Kinnunen romaanissaan Ruut Munkerin koski (1991).

Jurvelinin mukaan Oulujoen koskien voimalaitostumisesta on lähes vaiettu kirjallisuudessa. Hän mainitsee Antti Tuurin romaanin Joki virtaa läpi kaupungin (1977), jossa Oulujokea tuskin mainitaankaan. Mainitsematta jättäminen on Jurvelinin mukaan "Kirjailijan reaktio joen tilaan".

Nyt Oulun Merikoskeen on valmistunut Suomen pisin kalatie (HS 24.6.). Antti Tuuri voisi kirjoittaa romaanin "Kalatie virtaa sentään läpi kaupungin".

Kommentti Vesa Karonen

▲Alkuun


Pimeästä tuntemattomuudesta Suomalaisen kirjallisuuden eturintamaan

Pekka Jurvelin (s.1955) on lasten erikoislääkäri, joka jo opiskeluaikoina tunsi vetoa lähteä lääketieteen opiskelijana ja sittemmin valmiina lääkärinä tutkimaan maailmaa. Hän lähti auttamaan sairaita lapsia ja synnyttäviä äitiä perin alkukantaisissa olosuhteissa, mutta samalla hän pyrki hakeutumaan suurten jokien äärelle.Kuva

Hän on tehnyt töitä mm. Afrikassa. Työn ohessa hän on oppinut mm. portugalia peruskieltemme englannin ja ruotsin ohella. Korkeasta virastaan pohjoissuomalaisesta sairaalasta hän kävi pitkän tien kysyen tiukasti itseltään, mitä hän todella haluaa. Romaanista tulee ilmi, että Pekka Jurvelin on kirjoittanut paljon koko elämänsä aikana: päiväkirjoja, matkakirjoja, pohdintojaan, yrittäen hahmottaa maailmankuvaansa ja itseään heti kuin kun lapsena oppi kirjoittamaan.

Sairaalabyrokratia, ylikuormitus, alituinen riittämättömyyden tunne, ylimitoitetut vaatimukset ja henkilöstöhankaluudet veivät hänen energiansa. Hän tajusi, että hän alkoi työssään muuttua virkamieheksi ja sisäisesti kuolettua, ja samalla etääntyi aidosta, tosi-itsestään. Hän päätyi vaikeaan ratkaisuun; pysyäkseen sisäisesti elossa oli lähdettävä pois. Hänen oli saatava kirjoittaa. Ja myös luoda edellytykset kirjoittamiselle. Hän jätti virkansa, muutti kotiseudulleen Oulujoelle ja otti vastaa terveyskeskuslääkärin työn Vaalassa. Kovin kipeät olivat vuodet ennen ratkaisua, ja nyt Jurvelin kirjoittaa, että se oli hänen sielunsa ja ehkä elämänsä pelastus. Ja kun vielä romaani, jonka hän kirjoitti hämmensi kirjallisuuspiirit. Jopa Vesa Karonen Helsingin Sanomissa yritti pitää kritiikissään Jurvelinia kapeassa kalakirjailijan lestissä ja mutisi epämääräisyyksiä kohdatessaan kirjan myyttisiä tasoja.

Mutta Pekka Jurvelin hemmottelee lukijoitaan kielensä nautittavuudella ja monipuolisuudella sekä huolellisella perehtymisellään aiheeseensa, saatikka poikkeuksellisella yleissivistyksellään. Kriitikot ovat olleet hämmästyneitä. On jopa todettu, että vastaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa ei hevin löydy. Romaani jatkaa mm. Juhani Ahon, Antti Tuurin, Teuvo Pakkalan perinteistä suomalaista mieskirjallisuuden sankarimyyttiä. Pekka Jurvelin kyllä poikkeaa - sen verran kun ole voinut perehtyä tähän kirjallisuuslinjaan - siinä, että hän on puhdasverinen intellektuelli.

Kirjailija tunnustautuu intohimoiseksi kalastajaksi, erityisesti perhokalastajaksi. Hän en suuri murheensa on Oulujoen kohtalo, yhtäältä hänessä näyttää kasvavan yhä vimmaisempi taistelutahto oman Oulujokensa ja samalla myös muiden jokien vapauttamisesta.

Kun hän palasi lapsuutensa maisemiin vuosikymmenten jälkeen, hänessä syntyi kuin itsestään halu ottaa selvää, mistä hänen jokensa sai alkunsa. Joki, jonka varrella hän oli lapsena elänyt. Mikä oli häntä edeltävien sukupolvien tarina. Miten hänen esi-isänsä ja -äitinsä ovat liittyneet Oulujokeen. Ja mihin hän itse liittyy, missä piilevät hänen identiteettinsä ytimet, ja mitä perinneketjua hän mahdollisesti omassa elämässään jatkaa.

Murheellisena ja vihaisena hän toteaa, kuinka potentiaalisesti niin kauniin kiehtovat joet, joita Suomessa on paljon, näyttävät pinnalta lumoavilta ja houkuttelevalta. Mutta verkkoon tarttuu ahven tai hauki, ja särki. Monta kertaa elämässään hän ei ole saanut arvokalaa, taimenta, luonnonflorellia saatikka luonnonlohta. Joet virtaavat vesimassoina kohti merta, suurelta osin vailla sitä tavattoman runsasta flooraa ja faunaa, mikä tilanne oli ennen voimalaitoksia. Voimalaitoksiin rakennetut "lohi- ja kalahissit" ovat suurelta osin silmänlumetta.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen monikerroksisuutensa myötä. Pekka Jurvelin kirjoittaa sydänverellään, rakkaudesta aiheeseen. Hän on vakava ja intohimoinen missiossaan. Kaikesta välittyy, että hänen sanottavansa on tärkeämpää kuin hän itse. Sanoisinko, että se on näinä aikoina melko harvinaislaatuista. Hänen vapaaseen kirjoittamistyyliinsä kuuluu antaa ajatuksen lentää, ja se pitää sisällään lukemattomia historiallisia tarinoita mm. voimalaitoksien rakentamisesta ja siitä huumasta, mitä se aikanaan sai aikaan. Elo oli kuin Amerikan Kultakuumeen aikoina. Voimalaitokset toivat vaurautta ja kansa villiintyi. Mutta nyt aika on ajanut ohitse. On uusien, rakentavien ratkaisujen aika. Tahdommeko antaa lapsillemme perinnöksi kuolleet joet? Ja kuin ankkurina, Pekka Jurvelinin kirja ammentaa voimansa suomalaisesta mytologiasta, Kalevalasta - laajemminkin - ikivanhoista suomalaisista uskomuksista, luonnon palvonnasta, animismista, riitteistä ja näiden noudattamisen merkityksistä.

Tältä taustalta Jurvelin päätti mennä katsomaan hänelle rakkaan jokensa ja samalla menneiden polvien maisemia. Hän teki rohkean, jopa hurjapäisen suunnitelman soutaa yksin Oulujoen alkulähteeltä Vartiusjärveltä - läheltä Venäjän rajaa - Kuhmon, Sotkamon, pelottavan Ärjän kautta ehkä kovimpaan ja myös vaarallisimpaan taistoon Niskakosken kautta Oulujärvelle ja siitä Oulujokea kohti merelle Pohjanlahdelle, Ouluun, yhteensä 370 km. Tietoisena tavoitteena oli selvittää, mitä hänen sielustaan, myös hänen piilotajunnastaan avautuisi matkan aikana. Ja toki: kykenisikö hän tähän paikka paikoin uhkarohkeaan hankkeeseen.

Juortananjoesta puhutaan kansarunoudessa, jossa kristilliset elementit liittyvät vanhempiin aineksiin. Epäilemättä tarkoitetaan Jordanvirtaa. "Ristitty Juortananjoesta jovessa, Pyhän virran viertiessä." Noista raamatullisista suomalaismaisemista alkaa Oulujoki.
s.18

Pekka Jurvelin suunnittelee soutuaan kauan. Kevättalvisin hiihtelee joen syntysijoja, alkaa suunnitella veneen teettämistä. Askel on otettu, jolta ei ole paluuta. Alkaa suuri tuntematon Odysseia. Kaino unelma, joka voimistuu ja vaatii toteutustaan. Mutta… mitä on ihminen vailla unelmia? Ja tulee aika työntää vene vesille, matka alkaa. Soutaminen alkaa ripeästi, mutta pikkuhiljaa alkaa käydä voimille. Yllättäen hän ohittaa lasten hautakiviä, niitä on paljon. Tuberkuloosi, keuhkokuume. Se pysäyttää. Tuskin suurempaa surua on kuin oman lapsen menettäminen. Hän ei voi unohtaa nuorena lääkärinä tekemäänsä viatonta hoitovirhettä, jolloin perheen ainoa lapsi menehtyi. Lääkärin takana hiipii aina kuolema, vasemmalla puolen murhe ja oikealla auttamisen ilo. Sen kestäminen vaatii paljon voimaa. Mutta virta, taistelu kuohuja vastaan - ei aina paista aurinko, tuuli, sade, kylmyys koettelee ja vie ajatukset uusiin maailmoihin. Mutta parhaimmillaan se on kuin tanssia!

Mielen sopukoissa jatkoi elämäänsä toinen tanssi. Minussa eli hämärä tietoisuus, että olin jo myynyt sieluni mutta yritin kieltää asian.
s. 31

Mille kirjailija oli jo myynyt sielunsa? Mihin hän vihjaa? Alkaako hän tajuta ylilääkärinä toimiessaan, että elämänilon katoaminen asemastaan käsin kuolettaisi hänet. Ilo katosi - katosi löytyäkseen jokiriitistä? Alkamalla etsiä, mikä itselle oli välttämätöntä? Mitä soutu piti sisällään: värisyttävän puurtamisen ohella myös äärikokemuksia, riemua, onnea häkellyttävän luonnon mahtavuudesta, hiljaisuudesta. Yksinolon vapautta. Mutta myös ystävällisten, tavallista rauhallista elämää elävien ihmisten kohtaamisista. Ja ennen kaikkea sisimpänsä kohtaamista. Sisimpänsä, josta nousi ennakoimattomia muistoja, kaipuuta, tunnelmia, jo unohtuneita kokemuksia. Hänen lauseensa kantaa, ja merkittävää on, että kalastamisesta täysin tietämätön lukija saattaa tuskin odottaa, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Ja tuon tuostakin pilkahtaa henkilökohtaisia tuikahduksia, mm. rakkauden kaipuuta.

Tässä olen minä omaa Ouluani soutamassa, myös ilman rakkauttani. Vai olenko sentään. Olen hyräillyt aamun sävelmänä Lili Marlenea. "Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin…" …Olen kai surumielinen Don Quijote pohjoisilla vesillä… ja päätyy vankkaan johtopäätökseen: Mors sine musis vita. Kuoloa elo runoton.
s. 53, 69 ja 82

Kirja pitää sisällään niin paljon Suomen historiaa ja mainioita anekdootteja, originelleja miehiä ja naisia matkan varrella - se on tietoteos, jota on mahdotonta ja tarpeetonta esitellä. Turhaa vesittää kirjan kiehtovuutta.

Kirjan vedenjakaja on hurja, vaikea, pelottava Niskakoski. Liekö montaa Suomen miestä, joka olisi kosken soutuveneellään laskenut. Tämä matkan vaativimman tapahtuman elementti on kätketysti mukana jo kirjan alusta. Pekka Jurvelinin kuvaus koskenlaskusta tempaa mukaansa. Hurja Nuojua, pisin ja korkein putous on kaikkein vaikein. Hän sulautuu virtaan kuin olisi osa sitä, äärimmilleen ponnistaen saadakseen pidettyä veneensä törmäämästä vauhdilla kiviin. Ja hän vajoaa merkilliseen mielentilaan, kohtaa voimakkaimman pelkonsa, kuin vedenelävät antaisivat tietä ja toimisivat suojelusenkeleinä. Ja juuri tällä hetkellä, jostain sielun arvaamattomista syvyyksistä nousee väkevä kokemuksellinen tila.

Ikuiset vaistot puhkeavat elämään, kuin eteenpäin etsien, huokaillen. Täällä jossain se on, sen täytyy olla, juuri täällä, kaiken kaipuuni kohde. Tunnen ihmeellisen tuoksun, jotain välkehtii edessä. Erotan ylhäisessä valossa hohtavan hopeisen kyljen, suloiset evät, naisellisen pehmeyden, silmät täynnä lupausta, houkuttelevaa, antautuvaa. Liu'un lähemmäksi. Tuoksu huumaa, koen kupeensa hellän hyväilyn. Lohinaiseni, kuohutoukka, unelmani, ainoani! Olen perillä.
s.116

Vielä on matkaa Ouluun, merikoskelle. Urheasti Jurvelin raahaa veneensä maita myöten ohittaakseen voimalaitokset. Eikä helppoa ole, monenmoista kiusaa. Hetkittäin tuntuu, että voimat loppuvat. Ei jaksa, antaa periksi. Mutta sisu ei periksi anna. Kun hän lopulta pääsee merelle, sitoo veneensä maihin, likaisena, väsyneenä mutta onnellisena astelee ravintola Tervahoviin. Samalla ihmettelee, miten niin sotkuinen ja haiseva mies ylipäätään pääsee ravintolaan. Hän pääsee ja nojaa baaritiskille tutun pianistin soittaessa kaihoisaa kappaletta: calvados, kiitos. Tuplana.

Pekka Jurvelinin Vaiettu joki on niin väkevä ja mukaansatempaava, että vasta viikkojen jälkeen kirjan intensiteetti hellittää, syntyy uusia kysymyksiä, uteliaisuutta. Kuin jokin ydin jäisi piiloon? Hän selvästi tahtoo raottaa myös henkilökohtaisia intiimejä puoliaan, mutta ne tuntuvat jäävän etäälle, salaisuuden ja verhoavien, joskus älyllisten ajatusten peittoon. Syntyy halu kysyä, mutta vastausta ei saa. Voimakkaana, ehkä hallitsevana tunnelmana romaanissa on suru. Liittyykö suru tavattomaan elämänmuutokseen - jättää korkea virka, muuttaa lapsuuden kotiseudulle - niin suuri muutos, mikä luonnollisesti vaatii surullisen sisäisen työnsä. Mutta suru tuntuu omaavan myös syvemmän sisällön, johon sielun sormenpäät eivät yllä. Mutta ennen kaikkea on muistettava, että kyseessä on romaani, fiktio. Vaikka sillä on selkeä dokumentaarinen basis, Pekka Jurvelin omaa luonnollisesti kirjailijan vapauden sepittää, luoda uutta, mielen kuvaa. Fiktio on fiktio. Siinä myös sen vahvuus. Onko tämä perin lupaava esikoinen alku jatkolle? Haluaako hän avata sieluaan enemmän, laittaa tunteitaan likoon? Eihän niin tarvitse tapahtua. Miksi avata itseään? Ei syytä. Mutta voisi ajatella, miksi ei? Vahvana kirjassa on tendenssi, että se saattaisi olla hänen toiveensa.

LVa 2/2004 22. Vuosikerta, Riitta Sirola

▲Alkuun