New Page 1
UUTISET

KIRJOITUKSET

30.8.2012
Joen tarinat
Otsikot

2.3.2011
Jokiblogi (Pekka Jurvelin)
Otsikot

21.3.2014
Kauhaisuja (Aulikki Piirainen)
Otsikot

Matkapäiväkirjat

Vastavirtaan soutu 2004

Vaiettu joki -kirjan kirjoittaja Pekka Jurvelin souteli aikoinaan alavirtaan ensin Kuhmosta Vartiuksesta Itärajalta Sotkamon reittiä alas Oulujärvelle ja edelleen merelle. Pari vuotta myöhemmin hän sitten souti pohjoisesta Hyrynsalmen reitin aina Peranganjoen latvoilta Kuusamosta merelle asti. Noiden yksinäisten soutujen innoittamana ja joen "valtuuttamana" hän sitten kirjoitti Vaiettu joki -kirjan, joka ilmestyi 2002. Kirja kertoo tarinan ensimmäisestä pitkästä soudusta Kuhmosta, Kainuun saloilta merelle.

Tämä matkakertomus on Pekka Jurvelinin Vastavirtaan -soudulta v. 2004. Hän lähti toukokuun lopulla Hailuodosta yli meren Oulujokisuulle, ylös Oulujärvelle, Emäjokea Kiantajärvelle. Syyskuu oli jo saapunut, kun hän lopetti matkansa jossakin Hossanjoen vesistön ylimmillä latvoilla.

Jurvelin halusi pitkällä, vaivalloisella matkallaan päästä tuntemaan, miltä tuntuu lohesta nousu ylös häävesille tai entisestä tervansoutajasta paluu pitkää taivalta vastavirtaan, kovia koskia ylös, poikki järvenselkien kohti kotimaisemia Ylä-Kainuussa, pian Kuusamossa. Luvassa on myös tuosta matkasta kirja, jota monet odottavat.

▲Alkuun


26.5.04 Nuojualla

Se alkaa kohta. Soutu. Kaksi yötä lähtöön. Aurinko laskee Nuojuanlammen taakse. Oulujoki virtaa tulvassa luoteeseen kuten aina. Hailean oranssi iltataivas kuvastuu veden pyörteissä. Pitkä sadekausi näyttää päättyneen ainakin hetkeksi. Metsä vaikenee. Vain laulurastas tapailee kertosäkeitään ja tietenkin punakylkirastas, yön ahkeroitsija. Lehtokurppa kiertää kierrostaan, kuiskuttelee iltaan.

Kokoilen varusteita. Aina jokin on hukassa. Lähteminen on vaikeaa. Ystävä kysyi puhelimessa, pelottaako. "No, vähän!" Pelkäänkö enemmän Perämeren aaltoja, Oulujärven puhureita, Hossanjoen koskia, yksinäisyyttä vai sitä, etten löydä sanoja? Niitä taas lähden etsimään.

Vene näyttää vähän vuotavan. Ei liikaa. Oulujoen ylimmän sivujoen, Kutujoen koskenlasku viime viikonloppuna oli veneellekin koettelemus. Tulva ei ollut korkea ja alkumatkasta kivet kolisivat. Epävarmuus kävi jo päälle, ovatko koskenlaskutaitoni jo rapistuneet. No, loppumatka oli sitten jo enemmän laskemisen juhlaa! Pitkiä, vauhdikkaita koskia ja välillä rauhaisia nivavesiä. Oulujoelle asti. Viimeisessä, Autionkoskessa kokeilin, millaista on vetää venettä ylös melkoisen tuimaa koskea. Raskasta.

Kuulostelen Perämeren säätietoja. Kovaa pohjoisen puoleista tuulta. Tyyntyykö perjantaiyöksi? Onnistuuko soutu Hailuodosta?

Millainen levottomuus on jo vallannut lohet Itämerellä? Ovat varmaan alkaneet liikehtiä. Sain Espanjan lohijokikonferenssiin pari viikkoa sitten tiedon, että Simojoen kalapaikastani oli saatu ensimmäinen nousulohi, kirkas, 70-senttinen. Kirsilohi? Tosi juttuko?

▲Alkuun


30.5.04

Luen ystäväni luona Oulun Raksilassa sunnuntaiaamun ajattelun käynnistämiseksi ensimmäisen luvun Kiven Seitsemän veljestä -teoksesta ja alan muistella merimatkaa Hailuodosta.

Reikä löytyi. Epävakaiset säät saivat ennusteet kääntyilemään nopeasti. Olin päiväkausia tähystellyt kelejä. Perjantai-aamuna (28.5.) luvattiin yöksi vielä 5-6 metriä sekunnissa pohjoistuulta. Meren ylitys tuollaisessa sivutuulessa soutamalla mahdotonta. Pakkaamiseni kävi verkkaisemmaksi. Mietin Ouluun lähdön lykkäämistä seuraavaksi päiväksi. Laiskansitkeää oli varusteiden kokoon haaliminen.

Matkalla Hailuotoon

Iltapäivän alussa sattumoisin vilkaisin sääennusteen. Yöksi länsi-etelätuulta 1-2 metriä! Tuli kiire: merituulessa on veneen mentävä reikä ensi yönä.

Ystävät auttoivat. Joku kiikutti merikortin, toinen hankki hätäraketit ja lähti kumppanikseni lauttamatkalle Hailuotoon. Toiset hankkivat majapaikkaa ja muonia, pieniä herkkuannoksia matkalle.

Hailuoto-lautalla kävin komentosillalla kuulostelemassa tuoreimpia säätietoja. Melko tyyntä näyttää olevan luvassa mutta epävakaista. Kapteeni ja hänen viehättävä työtoverinsa, nuori nainen, olivat ystävällisiä mutta katselivat vähän epäillen venettäni ja minua. Tarinatuokion jälkeen he toivottivat onnea soutumatkalle ja lupasivat seurata matkapäiväkirjaa. Hinaaja Alpon matkaa Normandiaan he olivat seuranneet tiiviisti.

Eräs ystävä lämmitti Luodossa savusaunan, jonka hehkeän ilmavassa lämmössä tapahtui varmaan tuo välttämätön siirtymäriitti stressaantuneen kiireisestä arkielämästä joelle, matkalle, jolla kiireen pitäisi vähitellen jäädä pois. Hänen vaimonsa tarjosi ylellisen illallisen, joka venyi aamuyöhön. Pari lasillista Veuve Cliquotia, loistavanmakuista herkkusienikeittoa, täytettyä haukea ja lopuksi tiramisua. Ei ollut kiirettä. Vielä lauttamatkalla tuikean vaahtopääaallokon synnyttänyt tuuli tyyntyi hetki hetkeltä. Samalla lämpötila laski muutamaan asteeseen. Usva nousi lahdelta. Täynnä erinomaista illallista ja savusaunan raukaisemana epäilin jo, pääsisinkö lainakaan Ouluun. Pitäisikö yöpyä jossain välillä, Santosen nokassa tai jo ennen. Mutta muutama kuppi vahvaa kahvia terästi mieltäni, ja venematka alkoi.

Soudun aloituspaikka Ojanperällä.

Lähtöpaikka oli paras mahdollinen: vanha luotolaivan satama, Ojanperänlahti. Tämän pidemmälle ei laivalla Oulujokisuulta päästy. Nyt lahti on mataloitunut. Satama siirrettiin jo 20-luvulla ulommaksi. Paikka sai nimekseen ajan toiveiden mukaisesti Petsamo. Nousukausi lupasi hyvää luotolaisillekin.

Ystäväni toivottavat rannalla onnea. He kääriytyvät usvaan, kun etäännyn matalaa lahtea. Pitkä ruovikkoinen niemi on kierrettävä ennen kuin pääsen avovesille. Haluan vierailla Petsamossa, jonne tulin neljäkymmentä vuotta sitten yksinäisellä laivamatkallani. Silloin ensimmäistä kertaa näin joen ja meren yhtymäkohdan ja matkustin aivan itsekseni vanhalla Hailuoto-laivalla aavan merimatkan Luotoon sukuloimaan.

Rapistunut on Petsamon laituri. Istuin viileän hetken, muistelin kerrallista saapumistani tänne ja kuuntelin aamuyön lintuja. Teeret soivat, jokin kerttunen oli jo saapunut ja aloittanut yölaulunsa, kurjet huusivat. Kaupungista näkyvät ulapan takaa vain tehtaiden huiput ja niiden savut.

Petsamosta lahti alkoi pian avautua. Liminganlahden suunnalla maa katosi veteen. Eri puolilta kantautui teeren pulputusta, joka kiihtyi ennen auringon nousua. Kahlaajat ja sorsat heräilivät. Takana Ojanperänlahti verhoutui tiheään usvaan, joka tuntui väliin lähestyvän vaikka soudin sitä karkuun.

Vesi säilyi tyynenä vaikka hetkelliset, levottomuutta herättävät tuulenpuuskat saivat siihen eloa. Vähitellen lahti kävi yhä avarammaksi. Aallokko alkoi herätä eloon, tuuli säilyi kuitenkin takapuolella. Siikajoen rannikko, sininen juova kapeni vähä vähältä kunnes näkyviin ilmaantuivat etäällä etummaisen niemen, Tauvon tuulimyllyt. Ne pyörittivät siipiään turhankin virkeästi. Niiden edessä avautui avovesi aina Merenkurkkuun asti.

▲Alkuun


31.5.04

Miksi on veneeni aavalla? Minne soudan? Matkani kulkee ylös Oulujokea. Kolmisen kuukautta on minun määrä soutaa. Ylös joen latvoille. Kerätä joen tarinoita. Nousta kuin lohi, kuin kotiin palaava tervasoutaja. Tuntea vastavirta ja pitkä matka.

Ensin Oulujokea ylös Oulujärvelle ja pari viikkoa Kainuun meren tutkimista. Paltamosta nousen Kiehimäjoelle, Ristijärvelle, Emäjoelle, Suomussalmen Kiantajärvelle ja ylös Hossanjokea niin pitkälle kuin veneelläni pääsee. Missä olen elokuun lopussa, en vielä tiedä. En myöskään tiedä, mitä löydän matkallani.

Mutta ylöspäin minun on noustava kuin lohi viettinsä varassa. Ehkä löydän sanoja. Ehkä syntyy seuraava kirja. "Vaiettu joki" -kirjani oli avaus johonkin, jota täytyy jatkaa.

Oulussa kerään voimia, tarinoitakin, tutkin entistä kotikaupunkiani käypäläisen silmin. Vierailen paikoissa, jotka ovat olleet minulle tärkeimpiä. Tarkoitukseni on pysähdellä vesistön varren pitäjissä, edetä kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Vaikka merimatkalla tuulten puristuksessa, lyhyessä rakosessa tuli vauhdikkaasti, liiankin.

Huomenna, tiistaina lähden jatkamaan ylös jokea.

Mutta takaisin Luodonselälle. Tuuli alkoi jo nostattaa maininkeja. Ilma virtasi lännestä. Tiesin, jos tuuli voimistuisi ja kääntyisi lounaaseen, saattaisi käydä vaikeaksi. Mutta sininen on avaruus, taivas kirkas. Uhkaava, sakea pilvirintama etelässä on hajonnut, levähtänyt poutapilvien parveksi.

Olen päättänyt, etten vilkuile kelloa, en laske kilometrejä. Soudan vain. Pyrin tasaisten vetojen lähes hypnoottiseen rytmiin. Santosen, Hailuodon pitkän itäisen niemen, entisen saaren ranta liukuu ohi vitkalleen. Pysyn etäällä rannasta. Hiljaista on, jokin yksinäinen lokki purjehtii aavalla. Riutunkarin kalasatamasta kuuluu dieselin hyrinää mutta kalastusaluksia ei näy. Viimein paljastuu Huikku, jonka nokassa Luodon lautta lepäilee päivän rasituksista.

Hailuoto

Harkitsen lähtemistä pohjoiseen syväväylälle, varsinaiselle meren Oulujoelle. Luovun ajatuksesta. Joutuisin ehkä sivuaallokkoon. Rajalliset ovat voimatkin. Olen toipumassa pitkällisestä flunssasta. Illalla vihloi pahaenteisesti toista korvaa. Suuntaan siis suoraan kohti Riutunkarin nokkaa, jossa on lautan mantereen puoleinen satama.

Tutkin merikorttia. Matkalla jossain on vedenalainen karikko, vain puolisen metriä vettä. Aallonpohjassa saattaisi kouraista veneen pohjaa. Lasken, että nyt länsituulella on vettä riittävästi. Tähyilen silti tiheästi olkani yli, näkyykö paikallaan pysyviä kuohuja karin merkkinä.

Äkkiä vaaput kouraisevat pohjaan. Olen tullut matalikolle. Kelaan siimat ylös, tärppiäkään ei ole tuntunut. Pohjakosketuksia ei onneksi kuulu.

Saavun vähitellen lauttaväylälle. Ranta lähestyy sivumyötäisestä tuulesta ja rivakasta soutuvauhdista huolimatta hitaasti. Saaren ja mantereen väli ei ole lyhyt. Lautaltakin se vie lähes puoli tuntia.

Saapumiseni herättää rannan asukit. Yksinäinen harmaalokki töräyttää varoitushuudon, ja koko aallonmurtaja rävähtää lentoon. Tiirat, kalalokit, naurulokit, suuret harmaalokit pölisevät pilvenä pään päällä. Purjehdin ohi laiturin ja asetun tuulensuojaan rantahiekalle kahvin keittoon. Linnut vakuuttuvat viimein rauhallisista aikeistani ja laskeutuvat peräpaikoilleen. Ja kahvi on mustaa. Pitää hereillä. Lautta aloittaa kulkunsa. Pari autoa katoavat pian, lautta etääntyy - ja jokin merkillinen yksinäinen, suorastaan erämaan tunnelmaa valtaa paikan ja mieleni. Vaikka kaupungin silhuetti näkyy jo korkeana melkein käden ulottuvilla. Silti matkaa on vielä pitkälti toistakymmentä kilometriä.

Tuuli tyyntyy. Oulunsalon suojassa on jo melkein peilityyni, etäällä aavalla vielä sinerrys aallokon muistona. Voisin leiriytyä saareen ja leikkiä Robinsonia. Ei, tuuli yltyy taas pian. Hetken helteestä huolimatta pääskyset syöksyilevät aivan veden pinnassa. Pujottaudun eteenpäin rannan väylää, poikkean sitten Koivukarin kupeesta koilliseen kohti Kyrönkaria ja syvää vettä.

Kun väylämerkit, punainen Kolmikulma ja vihreä Kyrönkari irtautuvat toisistaan, tiedän olevani syväväylällä. Oulujoella! Vaikka jokivesi virtaa toki luodon salmestakin, on tämä pääväylä. Yhtään venettä ei näy missään vaikka on tällainen huikea aamu, helle suorastaan. Korkkaan juhlan kunniaksi kuohuviinin, kuivaa saksalaista, alkoholitonta. Miksi kaikki alkoholittomat juomat ovat ulkolaisia? Eikö Suomessa osata valmistaa niitä?

Juuri tästä täytyy lohien saapua. Joko ensimmäiset ovat täällä. Meritaimenta on kuulemma saatu jokisuulta poikkeuksellisen hyvin tänä keväänä.

Lohien ja joen kunniaksi!

Merikortista näen, miten Oulujoen merellinen uoma syvenee tässä nopeasti 11- 17 -30 - 53 metriä. Onko allani jääkautinen koski? Olen virralla, vedessä ajautuu heinälauttoja, Oulujoen säännöstelyn ankara vitsaus. Ylävirralla väylät liettyvät, kasvavat heinää ja vedenpinnan ja virtausten rajut vaihtelut saavat ne liikkeelle. Kalastaminen on tässä mahdotonta ja korjaan vaaput ylös. Puunrunkoja ja lankkuja ajelehtii vastaan, ja yritän väistellä niitä.

Tehdas nousee kuin seinä valtavana kompleksina. Pohjoisrannalla suurten öljysäiliöiden joukkio on vallannut saaren nokan. Joen ja meren yhtymäkohta, kaupungin ydinalue on ihmisiltä saavuttamattomissa, kiellettyä aluetta.

▲Alkuun


1.6.04

Taakseni jäi meren joki. Soutaessani kohti jokisuuta ja tehdasta liukui vierelläni viittojen jono. Punaista ja vihreää, yhä enemmän, yhä etäämpänä. Siitä käy suora tie kohti aavaa merta, valtamerten väylä. Monet ovat laivat, jotka ovat kautta aikojen suunnanneet tästä kaukaisiin maihin erilaisine lasteineen.

Eräs viimeisimpiä lähtijöitä on hinaaja Alpo, joka puuhaporukan vuosien uurastuksen jälkeen oli valmis pitkälle matkalle. Määränpäänä on Normandia, suuren maihinnousun juhla. Olihan Alpo siihen ehtinyt osallistua osana valtavaa laivastoa, joka saksalaisten kauhuksi eräänä aamuna täytti koko horisontin.

Vapaiden vesien vartijat” purjehtivat siellä jossain kohti etäistä päämääräänsä Ranskan mailla. Varustajayhdistys Toppilan Pukseeri on toiminut moottorina puolustustaistelussa, jota on käytä Toppilansalmen sataman pitämiseksi vapaana väylänä. Salmeen on väen väkisin ajettu siltaa, joka tukkisi väylän. Oulu menettäisi telakkansa, eivätkä silloin suuret purjelaivat enää pääsisi merikaupungin perinteiseen satamaan.

Toppilansalmen kautta osa Oulujoesta virtaa mereen. Aikanaan 150 vuotta sitten syystulvassa jokisuulle muodostui valtava jää- ja hyhmäpato, joka nosti suurtulvan. Oulujoen vesimassat tempaisivat väkevällä voimallaan auki Toppilansalmen, jossa oli aiemmin vain vähäinen oja. Katastrofin seurauksena Oulu sai yllättäen uuden syväsataman ja nousuväylä johtavaksi tervakaupungiksi oli auki.

Toppilan Pukseeri on Oulujoen reitti ry:n sisaryhdistys. Molempien unelmana ovat vapaat vesiväylät. Menestystä Alpon miehistölle sen pitkällä matkalla ja turvallista paluuta takaisin!

Tehtaan satamassa odotti lastaustaan upean valkoinen, suorastaan linnun sulavat muodot omaava Miranda. Kai sen linjat muuttuvat vähemmän elegantiksi, kun konttivuoret täyttävät sillan. Toinen kiinnittynyt alus, kemikaaleja kuljettava Arctica oli valkolaivan rinnalla vaatimaton purkki.

Soutelin tehtaan sivua. Valtavan pitkät putkistot, kai satoja metrejä, kulkevat sivullani. Erilaiset savut tupruavat kompleksista. Suljettu allas höyryää joessa. 60-luvulla meri Oulun edustalla teki lähes kuolemaa saasteiden vuoksi. Tilanne on paljon parantunut tiukentuneiden säännösten myötä. Mutta pitkä on matka siihen, että vesi kaupungin edustalla olisi lähelläkään luonnontilaista. Kuulin Hailuoto-lautalla, että tilanne olisi joidenkin tutkijoiden mukaan kehittymässä osin taas huonompaan suuntaan.

Paperia ja mäntyöljyä varmaan tarvitaan. Niiden tuottaminen vain tuon laajuisessa mitassa vaatii äärimmäistä vastuullisuutta, myös ekologisesti.

Toisella rannalla öljysäiliöt katoavat saaren taakse. Kun käännän pääni poispäin tehtaasta, kohtaan suorastaan idyllin. Koskeloiden, valkoviklojen ja lokkien pariskunnat häärivät pesintäpuuhissa. Pajulinnut ja kerttuset soivat tiheässä metsikössä, joka välin on kuin viidakko. Joillakin niistä on varmaan jo munansa rannan kätköissä. Yllättävän korkea hiekkatörmä kohoaa vedestä. Se tarjoaa suojan törmäpääskyille. Puut vihertyvät, aamu lämpenee. Kesän ensimmäinen kukkiva tuomi! Saaren suojassa, aurinkorinteellä se on puhjennut kukkaan, oksien valkeaan tulvaan. Tuomen kukinto on jo kesää. Niiden terälehtien varistessa alkaa tuo liian nopea päivien virta kohti hämäriä öitä.

Pujottelen saarten väylää vastavirtaan. Rannan suojassa virtaus ei tunnu kovin voimakkaana. Linnut eivät pidä lähentelystäni vaan pärähtelevät lentoon. Luonnon idylli säilyy vain, kun suljen silmäni rannalla lojuvilta roskilta ja kaikenlaiselta romulta. Kuin hylätty ja unohdettu on joen uoma.

Eivät ole vielä Oulun veneilijät heränneet kesään. Vain yksi purjevene ui vastaan, iloinen tervehdys kannelta. Pursiseuran satamassakin näyttää kovin hiljaiselta, ei kevään ahkeraa hyörinää.

Perillä Pikisaaressa

Hartaanselkä vilkkuu edessä Korkeasaaren takana mutta minä suuntaan miedompaan virtaan kohti Pikisaarta, jossa ystävät odottava ja lepopaikka veneelle on luvassa. Pysähdyn hetkeksi. Viestivälineeni ilmoittaa, että Taskisen Juha, norppamies Saimaalta, aikoo liittyä heinäkuussa toviksi seuraani soudulle. ”Oulujoen Odysseus”, hän viestittää kuullessaan soudustani meren yli Hailuodosta.

äkkiä tajuan, miten koville soutu on ottanut. Takapuoltani en enää tunne, kipu pakaroissa, joka meinasi yltyä sietämättömäksi, on jo kadonnut, tilalle on tullut syvä puutumus ja jäykkyys. Ranteita särkee, selkää vihloo. Mutta olen tullut perille. Kaikesta kivusta huolimatta makea hyvän olon tunne valtaa minut kokonaan.

Matkaa Ojanperänlahdesta taitaa olla pitkälle neljättä kymmentä kilometriä. Jo uskallan vilkaista kelloa. Yhdeksän tuntia olen viettänyt vesillä. Enää en aio tällaista riuhtaisua matkallani. Joella yritän jättää kiireen pois. Vannomatta silti paras, edessä ovat Oulujärven selät ja Kianta, kaikki niiden tuulet. Nyt oli merellä myräköiden välissä reikä ja siitä oli minun mentävä koko vauhdilla.

Tuuli yltyy jo ja saa yltyäkin.

▲Alkuun


2.6.04

Liikkeellä ylöspäin Oulusta. Lepoa kaupungilla ja varusteiden hankkimista. Tallennusvälineitä, yhteydenottolaitteita, pelastautumistarvikkeita. Käyntejä tutuissa paikoissa. Pikisaaren-Korkeasaaren kävely: tutut linnut ovat palanneet, tuomet leimuavat kukassa. Hietasaaren sillan pielet näyttävät kasvaneen täyteen leppää, vaikea on siitä enää heittää perhoa lohille. Korkeasaaren viehätys, kuin pieni salainen erämaa keskellä kaupunkia. Vierailu kaupunginkirjaston maakuntakokoelma-
huoneessa, joka toimi paljolti työhuoneenani kirjoittaessani Vaiettu joki -kirjaa. Sen tuttu vanhojen kirjojen tuoksu, joka aina tulvehti vastaan ja tuntui aina yhtä hyvältä. Samuli Paulaharjun patsaan hahmo kaiken taustalla. Kuinka paljon tietoa ja viisautta, menneisyyden kuvia onkaan varastoitu pieneen huoneeseen. Kirjojen paljous, jota ei koskaan, ei elämänsä aikana ehdi käydä lävitse.

Kiertelin hautausmaalla aamuauringon vehreässä valossa. Tervehdin vanhaa Oulun soutajaa Teuvo Pakkalaa. Oulujoen urheilukalastajia lepää siellä: vanha tohtori Seth A. Granberg, jota Walter J. Snellman mainitsi Niskakosken taitavimmaksi urheilukalastajaksi teoksessaan Niskakosken salaisuus. Itse Walter lepää vaimonsa Signen ja appivanhempiensa kanssa Snellmanien perhehaudassa. Kuljin ohi nuorena kuolleen, "yliherkän taiteilijavaiston omaavan ja ylilahjakkaan" kirjailijan Tatu Vaaskiven haudan, "levottomuudestaan nukkuvan" satulamaakarin kisällin ja Johan Franzénin kahden nuoren, kauniin vaimon. Joka kerta tavaan liikuttuneena tuon vanhalla Ruotsin kielellä kaiverretun herkän kaipausrunon heidän hautakivessään.

Elokuvateatteri Starin näytöksestä myöhästyin. Tuijottelin Merikosken alakanavassa lähes koskenomaisena kiitävää vettä. Kovapa olisi soutaa tuollaisessa virrassa muutama kilometri. Kalatiessä en nähnyt yhtään kalaa. Kuulemma meritaimenta on siitä noussut.

Merikosken voimalan ylitys

Nostaessani venettä Merijalin rannassa kuului joelta huudahdus: " Kala kiinni". Vapa taipui soutajalla, ja vesi poreili alempana. Väsytyksen jännitys, ja kohta lipossa rimpuili parikiloinen, kirkas meritaimen. Kyllä Merikoski on kelpo kalapaikka vaikka ahtaaksi se välillä soutajille ja rannoilta heittelijöille käy. Naapurille ollaan joskus kovin tylyjä, aggressiot purkautuvat herkästi,. Joskus taas lämmittää mieltä törmätä aitoihin, ystävällisiin urheilumiehiin. Onpa ollut hetkiä, jolloin on virrassa saanut nauttia auringonlaskusta yksinkin. Harvoin vain. Kalaa on, taitavat kalamiehet, saamamiehet saavat saalista. Mutta liian ruuhkaista siellä on minulle. Ja taitaa kateuskin riipiä, kun en niitä taitavimpia saamamiehiä ole.

Vene heilahti ystävien kanssa auringossa hikoillessa padon ohi. Terva suli auringossa kämmeniin meillä kaikilla mutta liukkaasti liikkui pursi pyörillä ylämäessäkin. Lausahdin jonkin sanan tiedotusvälineille. Merikosken kalatien yläpuolella irtauduin kivimuurista, ja nousu ylävesille alkoi.

Nautin iltapalan rannan talossa entisen opettajani ja esimieheni luona, kuulin kuulumiset kollegojen maailmasta. Hän on ikänsä elänyt Merikosken ylävirrassa, kylpenyt joen vedessä jo vauvana kaksoisisisarensa kanssa. Joen tyttö ei nyt ehtinyt haastateltavakseni kiireiltään. Ehkä sitten myöhemmin.

Esittelin venettäni Oulujärven miehelle, joka oli neuvostani tilannut veneensä samalta tekijältä kuin minä, Ruotsalaisen Akilta Nurmeksesta. Hän odotteli saavansa veneen ennen juhannusta. Melalahteen tuli kutsu. Sanailin pikkupoikien kanssa, jotka olivat kiinnostuneita matkastani, eivät millään uskoneet, että Oulujokea voi soutaa Kuusamoon. Lupasivat tarkistaa asian kartasta. Pontevin heistä huudahti jälkeeni: "Jos palaat sieltä takaisin, nostan kyllä hattuni korkealle!"

Rinnallani souteli ylävirtaan pitkän tovin vanhempi, eläkkeellä oleva mies, joka oli ollut pitkään, 15 vuotta kaupungin vesivoimalaitoksella töissä. Hän oli lähtöisin Suomussalmen Raatteesta. Puhuimme joesta. Murheellisena hän kertoi, miten hänen kotinsa lähellä virtaava Purasjoki oli tuhottu. Ensin perattu ränniksi uittoa varten, sitten vain yhtenä kesänä uitettu. Myöhemmin ojitukset olivat tuhonneet, liettäneet kirkasvetisen, hiekkarantaisen kotijärven mutalammikoksi. Hävinneet olivat Vuokkijärveen laskevan Purasjoen harrit ja säynävät, joita he lapsena pyytivät. Hänen tarinansa oli kuin Suomen maan kohtalo menneinä vuosikymmeninä. Syrjäseudun rintamamiestilalta kaupunkiin vesivoiman palvelukseen. Samana päivänä kuin hän oli syntynyt, oli hänen isänsä kaatunut Uhtualla.

Maikkulan kartanossa tarjottiin kahvit ja makkarat minua saattamaan tulleille ystäville. Vesitie on auki ylöspäin.

▲Alkuun


3.6.04

Kalastus lohijoki Oulujoella! Tänään aamupäivällä kastoin perhoni Madekosken niskalla ensimmäistä kertaa toisenlaiseen Oulujokeen. Nyt on syytä käyttää vahvempia siimoja. Kala, joka puraisee vieheeseen, saattaa olla Itämereltä palannut jättiläinen, ja silloin siimaa viedään. Jokin on oikeasti muuttunut. Kiitos Oulun kaupungin kaukonäköisten ratkaisujen.

Viime kesänä en ehtinyt Muhokselle, jossa lohihurmio pääsi valloilleen. Oulun Merikoskeen valmistunut kalatie osoittautui yllättävän hyvin toimivaksi. Tarinoita liikkui uskomattomista saaliista. Aion ylöspäin soutaessani yrittää ottaa selville, mitkä tarinoista ovat tosia.

Illalla pysähdyin soudullani Kaupin taloon, jossa Esko Alatalo, joen veteraani kertoili minulle vapaan Madekosken ajoista. Talo on seissyt ainakin 150 vuotta kosken partaalla, sama suku on asustanut paikkaa ainakin 1600-luvulta alkaen. Hän itse ei nuorena suuremmin kalastellut, mutta kalaa, etenkin harria oli saaliiksi tullut pikkuvieheillä ja harrilaudalla. Olipa hän jonkun kunnon lohenkin rannalle tuonut.

Madekoski ei ollut voimakas koski, kahden kilometrin matkalla vesi putosi parin metrin verran. Joitakin suuria jopa vaarallisia kiviä koskessa oli. Pillikivi ja Arkkukari, johon kerrotaan Koistisen isännän törmänneen ja hukkuneen juuri ennen kotirantaan saapumistaan. Hän oli saapumassa ylämaista. Varovasti mies oli laskenut kosket, kun povari oli ennustanut hänen hukkuvan. Luuli jo pelastuneensa.

Merikosken voimalaitoksen rakentamisella on ollut Kaupin talolle myönteisiä vaikutuksia, kun suppo- ja muut tulvat ovat vähentyneet. Ja sähköä on saatu. Monenlaisissa luottamustehtävissä on Esko Alatalo ehtinyt olla elämänsä aikana. Talon lipputangossa liehuu Oulujoki-viiri, joka annetaan vain sellaiselle talolle, joka vaalii jokea eikä laske siihen jätteitään ja päästöjään.

Ystävällinen ranta-asukas ylempänä virralla tarjosi minulle yösijan. Iltayöstä joki virtasi voimakkaana pyörteissään ja uskomattoman kauniina Madekosken korkeiden metsärantojen välissä. Iltataivaan hopeinen valo leikki virran peileissä. Kun vielä tajusin, että se on nyt lohijoki, sai näky uudenlaista hohtoa.

▲Alkuun


4.6.04

Eilen ohitin Turkansaaren pääuoman puolelta. Työn ääniä kantautui puiden keskeltä. Tervahautaahan siellä rakennettiin. Kolme nuorta miestä kasasi säröksiä keoksi. Pohdimme tervanpolttajien ja –soutajien elämän kovuutta. Lähestyimme asiaa fyysisesti eri puolilta – he tervahaudan rakentajina, minä ylämaihin soutajana. Koemme jotain tervakulttuurista oman ruumiimme työllä ja hiellä.

Keskustelu ponnahti kalojen ääniin. Niitä on kuulemma vesi täynnä. Kalat pienestä suureen ääntelevät mitä erilaisimmin tavoin. Kivisimppu on kuulemma erityisen äänekäs reviiriään puolustaessaan. ”Lotnikan”, pääpolttajan, sijainen haudan rakentajien vanhin, nuori mies, osoittautui kalatutkijaksi. Mielikuvituksellista, järkyttävän komeaa on kuvitella valaiden viestintää toisilleen jopa tuhansien kilometrien päähän. Ja kuinka ihminen erilaisine hirvittäviä ääniä tuottavine teknisine laitteineen saattavat valaiden aistit sekaisin jopa kuurouttavat niitä. Merikin saattaa muuttua äänihelvetiksi. Vasta vähitellen on alettu ymmärtää kuinka voimakas saaste melu on. Hiljaisuutta joudutaan etsimään yhä kauempaa.

Kalastelin Turkansaaren karikoissa, mutta korkealla virtaava, roskia täynnä oleva vesi ei ollut otollinen pyynnille. Parin laskun jälkeen suoriuduin rantaan ylävirrassa. Veneeni jäi tauolle Turkan rantaan.

Rakennamme Oulujoki virtaa -näyttelyä Vaalaan. Kiehtovia valokuvia vapaasta Oulujoesta ja muutakin esineistöä on esillä. Myös utopia tulevaisuuden joesta. Tarkoituksena on näyttää kenties ensimmäistä kertaa ja mahdollisimman monipuolisesti se, mikä teki Oulujoesta poikkeuksellisen hienon joen. Vaalan keskustasta löytyi Vanha veturihalli, suuri kuin katedraali, jota oli käytetty puolityhjänä romuvarastona. Nyt se on Galleria Veturi, jo pelkkä rakennus on näkemisen arvoinen.

Näyttely avataan perjantaina 11.6, jolloin Vaalassa on European Salmon Tour –projektin kansainvälinen konferenssi. Jokivarsien edustajat kuudesta maasta kokoontuvat pohtimaan lohijokikulttuurin elvyttämistä ja kalastusmatkailun edistämistä. Myös kalateiden rakentaminen saa luonnollisesti sijansa. Onhan niitä saatava ylöspäin. Niskanjoki odottaa lohtaan. Konferenssi on avoin kaikille. Oulujoki virtaa –näyttely on avoinna koko kesän.

▲Alkuun


5.6.04

Yöllä kalastin Lapinsaaren karikoissa. Ensimmäinen havainto lohesta! Suuri pyrstö löi syvän, renkaana leviävän aallon. Talvikko, joessa talven viettänyt musta lohi vai kirkas nousukala, varhainen kirsilohi? Ei se kiinnostunut vieheistäni, jotka roskaantuivat pian veteen laskun jälkeen. Mutta tietoisuus, että kala on läsnä, saa veren kiertämään kiivaammin. Soutu vain jatkuu yön selässäkin. Vielä yksi lasku, vain yksi.

Taivaan punerrus värjäsi joen peilin. Kalastuksen lomassa minun oli väliin pysähdyttävä istumaan ja ihailemaan värien leikkiä, yölintujen laulua. Liu´uin yhä syvemmälle joen tunnelmaan.

Ei ole näkynyt joella kalamiehiä. Jokiyhtiö laskee vettä surutta, saa ilmeisesti kelpo hinnan. Tuon ylijuoksutuksen voisi säästää kesäksi. Korkealla tulviva, väliin nopeasti ylös-alas humppaava vesi, joka saa roskalautat liikkeelle ei ole otollinen kalastukselle. Turhauttavaa.

En ole soutaessani juurikaan pitänyt vaappua vedessä kuten aikaisemmilla souduillani. Osin juuri veden roskaisuuden vuoksi. Toisaalta kiivaassa vastavirrassa joudun hakeutumaan aivan rannan tuntumaan, jossa veden liike on miedompi. Väliin niemien alla akanvirta jopa vie venettä vauhdilla ylöspäin. Sitten niemen nokassa on riuhtaistava kiivasta virtaa väliin melkein kuin koskea vasten. Vene pyrkii heittäytymään poikittain ja karkaamaan virtauksen mukaan.

Vielä en ole törmännyt yhteenkään laituriin. Väliin unohdun ajatuksiini enkä muista vilkaista olan yli. Läheltä on pitänyt muutaman kerran.

Lämmin päivä sai tuomenkukat viimein tuoksumaan. Kukinnot ovat väliin uskomattoman runsaita rantapuissa. Ne saavat unohtamaan, miten pohjoisessa lopulta elämme.

▲Alkuun


6.6.04

Normandian maihinnousun vuosipäivä. Valtamerihinaaja Alpon miehistö juhlii pitkän ponnistuksensa jälkeen ansaitusti kansainvälisessä seurassa. Amerikka toi tuolloin vapautta Eurooppaan. Fasismi oli suurin uhka ihmiskunnalle kautta aikojen. Kuitenkin Neuvostoliitto uhrasi kaikkein eniten Euroopan vapauden puolesta - ja toi sitten itäiseen Eurooppaan epävapauden, diktatuurin. USA ratsastaa edelleen vapauttajan maineellaan ja syöksyy pöyhkeänä mielettömiin seikkailuihin muslimimaailman keskellä. Se ottaa oikeudekseen julistaa kansallisiksi turvallisuuseduikseen milloin minkin alueen kysymykset. öljymiesten hallitus tekee kaikkensa saadakseen mahdollisimman runsaan siivun maapallon öljystä palamaan taivaalle amerikkalaisten kerskakulutuksessa. Karu todellisuus kauniiden sanojen takana.

Tärkein syy, miksei vaihtoehtoisia energiamuotoja oteta nopeasti käyttöön maailmassa on suurten, valtaosin amerikkalaisten öljy-yhtiöiden tämänhetkisestä tilanteesta saamat mielikuvitukselliset voitot. Tämä sairas tilanne estää ja viivästyttää kenties tuhoisan kauan ihmiskuntaa sijoittamasta riittävästi varoja uuteen energiaan: aurinkoon, tuuleen, geotermiseen energiaan, energiamuotoihin, joita emme vielä edes tunne. Taidamme elää vielä energiantuotannon kivikautta.

Juhla oli minullakin eilen. Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojelupiiri luovutti minulle Turkansaaressa maailman ympäristöpäivänä vuoden ympäristöpalkinnon työstäni Oulujoen hyväksi. Ja kauniin kirjan Suomen vesistöluonnosta, Veden varassa.

Tunnustus lämmitti mieltäni syvästi. Arvostan sitä suuresti.

Nautimme kahvihetken mukavassa seurueessa museoalueella. Keskustelu aaltoili joen kysymyksissä. Kalatiet ovat Oulujoella tämän hetken polttava kysymys. On esitetty, ettei Oulujoella kannattaisi rakentaa kalateitä, kun poikastuotantoalueita on niin vähän. Tai ensin pitäisi kunnostaa joet ja mahdolliset poikastuotantovirrat ennen kuin alkaa rakentaa kalateitä.

Merikosken kalatien avaaminen viime kesänä muutti tilanteen radikaalisti joella. Myös ihmisten päissä. Oulujoen alaosasta tuli kerralla lohijoki. Seurueemme pöydän ääressä oli varsin yksimielinen. Kalateiden rakentamista on jatkettava sitkeästi. Kun vaelluskalat nousevat ylöspäin, se pakottaa ihmiset ajattelemaan asioita uudelleen. Syntyy paineita joen vaalimiseen, kunnostamiseen, veden laadun parantamiseen. Ihmiset alkavat löytää joen ja kantaa suurempaa huolta sen tilasta. Virrassa loiskauttava lohi herättää ihmiset, koukussa nykivä herkullinen meriahven tai vaappuun tarraava merisiika muuttaa suhteen jokeen. Ei edes tarvitse kalastaa. Tietää, tuntee vain, että siellä veden sisässä, näkymättömissä vaelluskalat uivat, ne ovat palanneet.

Aluksi kalateiden rakentaminen on pääosin ns. terminaalikalastusalueen laajentamista sisämaahan. Suurta poikastuotantoa ei voi odottaa. Mutta vähitellen sivujoissa ja itse pääuomassakin poikastuotanto kasvaa, jos olosuhteet muutetaan soveliaiksi. Oulujoella on yhä virtapaikkoja ja karikoita tarjolla kalojen hääsijoiksi. Muhosjoki jo nyt ja etenkin Kutujoki myöhemmin ovat mahdollisia syntymäsijoja jalokalan poikasille. Ehkä myös Utosjoki. Sanginjoella tilanne saattaa olla huonompi. Ylempänä odottavat Kainuun joet, lähimpänä Varis-Kongasjoki. Pienikin lisä luonnonpoikastuotantoa on merkittävää Itämeren kovin uhatulle lohelle. Luonnonpoikasten selviytyvyys viljeltyihin poikasiin nähden on moninkertainen. Ero näyttää vielä kasvavan nopeasti.

Kalatieseminaarissa Vaalassa talvella tutkija Riitta Kamula pohdiskeli kalateiden rakentamisen mielekkyyttä Oulujoella. Hän kiteytti vastakysymyksen: "Miksi ihmisellä olisi oikeus estää kaloja nousemasta jokeen?"

Oulujoki on heräämässä eloon. Vaelluskalat tuovat jokeen elämän.

▲Alkuun


7.6.04

Rajussa myötätuulessa, myrskyssä suorastaan tulin eilen vauhdikkaasti joella pitkän oikean, joka ulottuu Oulun ja Muhoksen rajalta miltei Laukan karikoihin. Sade vihmoi aamulla, mutta soutuni ajan pilvet pitivät vetensä. Pysähdyin tauolle ihailemaan Päivärinteen vanhan parantolan jo hieman rapistunutta eleganssia. Sitä täytyisi vaalia. Eloa näkyi onneksi rakennuksessa, jonka käyttöä on kovasti pähkäilty. Mietin edustan rinteen pilarimännikön vastaista kohtaloa. Saisi komea rakennus hieman jostain kohdin pilkotella joelle. Nyt metsä kätkee sen täysin.

Laitasaaren nuorisoseuran taloa poikkesin tervehtimässä. Häiden jäljiltä oli siivous käynnissä. Olin viime vuonna vieraana, puhujana vetreän nuorisoseuran 90-vuotisjuhlassa.

Laukan sillan alapuolella laskin siimat veteen, kun roskat näyttivät virtauksen rauhoituttua vähentyneen. Määtänsaaren alapuolella vapa taipui. Pohjassa pertana. Ei. Nykäyksiä. Kala! Kunnon tappelija. Reilun mittaisen voimien mittelön jälkeen veneessä lepäsi toista kilon taistelija, oikea tyrskytaimen, aalloista noussut.

Kohta otti sillan alta toinen samanlainen, tuli parin hypyn jälkeen jo jouhevammin haaviin. Joen parhaat kalakarikot hemmottelivat soutajaa.

Laukan savutaimenta iltamissa ja päälle calvados Normandian kunniaksi.

Minut hihkaistiin vesiltä rantaan. Yöpymispaikan isäntä on oikeita joen miehiä. Syntymäkohti jäi veden alle, kun Pällin voimalaitoksen vesi nostettiin. Kalamies hän on viimeisen päälle, neljäskymmenes vuosi Tenolla tulee täyteen. Isä vei sinne, siirsi Pyhäkosken lohitaitonsa Lapin joelle ja opetti poikansa lohen tavoille. Intohimo vain kasvaa, viime kesänä viisi reissua. Lohen täyteiset tarinat jatkuivat iltayöhön.

Aamulla hurjia lohihuhuja. Simojoelta olivat muhoslaiset saaneet pari yli kymppikiloista! Montasta Oulujoelta 17-kiloinen?! Huhut liikkuvat tähän aikaan kesästä villeinä. Levottomuus kouraisee silti rintaa.

▲Alkuun


8.6.04

Ensimmäisiä merkkejä kiireen todellisesta tasoittumisesta. Pysähdykseni Laukassa on venynyt parin yön ajaksi. Terveisiä alkaa saapua matkapäiväkirjaani niin paljon, ettei yksilöllinen vastaaminen ole mahdollista. Kiitän kaikkia, olette mukanani soudulla! Vierailu kirjaston kotiseutukokoelmassa ja keskustelu kirjastonhoitaja Pirkko Tiepuolen kanssa. Mitä voisi olla vesistön verkkoyhteisö tai "joen kulttuurinen henkiin herättäminen"? Yhteydenottoja tai -yrityksiä eri ihmisiin, joita haluaisin tavata.

Haastattelin Pentti Ojalaa, joka on palvellut vuosikymmenet jokiyhtiössä ja toisaalta ranta-asukkaana nähnyt tarkkaan säännöstelyn haitat. Alkuun sähköntuotanto vesivoimalla nähtiin myönteisenä asiana. Se antoi leipää, ja jokiyhtiö oli hyvä työnantaja. Sitten 60-luvulta lähtien säännöstelyn alkaessa käydä rajummaksi joelle aiheutunut tuho muuttui yhä silmiinpistävämmäksi.

Montan voimalaitoksen alapuolella Muhoslammen luontainen virtaus kääntyi päinvastaiseksi ja Muhosjoen molemmat suuhaarat alkoivat liettyä. Lieju on sitten vallannut rantoja yhä alempana. Törmät vyöryvät ja liettyvät, vähitellen katoavat hietikot ja sorakkoalueet, joita joessa on runsaasti ollut.

Säännöstelyn ja veden nopean humpaamisen myötä haitat tuntuvat käyvän yhä vain rajummiksi.

Ojalan oli luottamustehtävissään kalastus- ja jakokunnassa noustava torjumaan noita haittoja. Valituksia ei kuitenkaan olla otettu todesta. "Yleisen edun" nimissä on hänen mielestään aina ajettu rannan asukkaiden oikeuksien yli. Hän on kokenut, että yksityiset ihmiset ovat paljolti menettäneet uskonsa viranomaisiin ja oikeuslaitokseen, yleensä vaikuttamismahdollisuuksiin.

Sähköntuotantoon vesivoimalla hän uskoo. Mutta säännöstely on pantava rajoihin, on saatava tasaisempi virtaus jokeen, nykyinen tilanne on luonnoton ja tuhoisa. Ei onnistu kalojen poikastuotanto, kun pohjaan laskettu mäti jää tämän tästä kuiville harakoiden ja varisten nokittavaksi.

Kamppailujen jälkeen on saatu aikaan tuloksiakin. Nippu-uittoa varten Laukan karikkoihin perattiin aikanaan väylä ja ruoppausmaasta rakennettiin keinosaaria kuten muuallakin jokivarressa. Uiton loppumisen jälkeen haluttiin Laukan hienot kalakarikot ennallistaa. Vanhojen valokuvien avulla voitiin aukottomasti todistaa, millaiset karikot olivat olleet ja niitä alettiin saattaa takaisin mahdollisimman luonnontilaisiksi. Ojala antaa tunnustusta entisöijille, jotka kivi kiveltä miettivät tarkkaan oikeita paikkoja, miten luoda kaloille oikea elinympäristö. Laukan ennallistaminen tuntuu hänestä melkein ainoalta voitolta joen tappioiden sarjassa.

Toivoa herättää lohen ja muiden vaelluskalojen paluu. Ojala uskoo, että sen myötä voi joki herätä henkiin. Jos vain ei sorruta perisyntiin - kateuteen.

Ja saadaan säännöstely kuriin.

Mainio kalapaikka Laukka on. Taimen iski, kun majapaikkani isäntä souti veneen tarkkaan oikeaan kohtaan virtapaikan yläpuolelle. "Tuosta ottaa kohta!" Ja heti tärähti - nimikkoperhooni.

Aamun uutinen: varmalta taholta kuultu, että Muhoslammella on nähty hylje. Kunhan ei vain olisi se laulun hylje. "Vanhoja poikia viiksekkäitä…"

▲Alkuun


9.6.04

Oodi Oulujoen koskille

puolivuosisataa sitten
vangitsi luotu
Luojansa luomat väkevät virrat
patosi rautaisin kahlein
kuohuvat uomat
valjasti korskeat kosket
nyt sähköä jauhaa turbiinisampo
ihmiskäden mestariluomus

kauanko kantavat kahleitaan
surkeat liettyneet rannat
ruovikot, alati kapenevat uomat
joissa on estynyt lohien nousut

kuningaskalat etsivät kutupaikkojaan
ylentävät virrassa hopeakyljet
vaellusvietti ei geeneissä lakkaa
avautuuko lohelle takaisin pääsy
luonnon valtakuntaan

koskaan ei vaikene kuohujen kumut
vaikka horteista untansa
luonto uinuu
syvällä uomassaan kipinä kytee
väkevän virran vapauden kaipuu

Muhoslainen Ritva Ranta kirjoitti tämän runon, kun suru ja tuska Oulujoen nykytilasta oli kasvanut riittävän suureksi. Runo voitti Maaseutu kirjoittaa -kirjoituskilpailun.Kuuntelin Ritva Rannan kotona Muhoksen keskustassa hänen lapsuuden muistojaan kotirannasta kirkon kupeessa. Hiekkaa ja soraa, puhdasta vettä, juomavesi otettiin joesta, lämpimiä kesäpäiviä, uimista, soutumatkoja yli joen, läpi uittopuomien aukoista, marjaretkiä mummolaan ja onkimista. Hiljaisina iltoina kuului etäämpää Montankosken tuttu kohina. Kaikkein parasta oli maton pesun jälkeen vain istua laiturilla. Hän oli joen tyttö, piti vanhimpana huolta viidestä veljestään. Joskus joki oli pelottava, kun myrsky myllersi Muhoslammen virrassa ja nostatti aallokon, jossa piti yrittää soutaa venettä kaatumatta. Mutta äiti oli taitava soutaja, aina selvittiin rantaan.

Isä, joen rakentaja, vei perheen katsomaan Pyhäkosken Leppiniemeä, kun se eli viimeisiä hetkiään. Ritvalle luvattiin viisi penniä, jos hän ylittäisi riippusillan. Lähdettävä oli ja hän juoksi koko matkan edestakaisin huojuvalla sillalla. Voi, kuinka pelotti mutta hän vain juoksi - ja ansaitsi palkkionsa.

Yhteys jokeen hallitsi hänen onnellista lapsuuttaan. Hän miettii itsekin, onko aika kullannut muistot. Toki näin on aina mutta sellaista se oli.

Surkeiksi ovat muuttuneet lapsuuden rannat. Ritva oli yrittänyt joku vuosi sitten lähteä kanootilla melomaan joelle entisestä rannasta. Kanootti oli juuttunut liejukkoon, kaatunut, hän oli vajonnut reisiään myöten upottavaan liejuun, hädin tuskin selvinnyt siitä pois.

Siinä on Muhoksen ekokatastrofin yksinkertainen kuvaus.

Ritva Ranta kirjoittaa runojaan ja puhuu joen tilasta, vaikka monet kuiskuttelevat ja sanovat ääneenkin, ettei niistä asioista saisi puhua.

▲Alkuun


10.6.04

Joella ja ei joella. Vene lepää Muhoksella. Itse olen soudun lomassa Vaalassa rakentamassa Oulujoki virtaa -näyttelyä. Vanha veturitalli on nyt muuttunut Galleria Veturiksi, upea paikka. Oulujoki virtaa ja kuohuu sen seinillä. Tuo kaunis, uskomaton, unohdettu joki.

Avajaiset ovat huomenna pe 11.06. klo 17. Kaikki olette tervetulleita. Tämä on liikkeellelähtö Oulujoki-keskukselle Vaalaan.

Ja European Salmon Tour -konferenssi on myös huomenna Vaalassa. Vanhoja tuttuja Espanjasta, Irlannista, Walesista, Norjasta ja Ruotsin Klarälvenilta. Ihmeellistä, että tuo porukka on nyt Vaalassa. Euroopan unionista on jotain konkreettista hyötyäkin. Näyttelyn tekeminen on hienoa, ystävien tapaaminen samoin. Mutta minä kaipaan jo oikealle joelle.

Ja Vaalassa kaikki kyselevät, mitä minä täällä teen. Eikö minun pitäisi olla joella. Vaikka olen oikealla asialla, tunnen välillä halua painua maan alle.

▲Alkuun


12.6.04

Joella taas. Taakse jäi lohijokikongressi ja Oulujoki virtaa -näyttelyn avajaiset. Järjestimme kansainvälisille vieraille Oulujoki-päivän. He ihastuivat Oulun vierailullaan Merikosken kalatien kauneuteen. Muualla kalatiet ovat useimmiten raskaita betonirakenteita. Oulussa on toisin.

Vietimme Lamminahon museotalossa Oulujoki-henkisen illan. Kutujoen Autionkoskella, Oulu-Kajaani -tien sillan tuntumassa järjestettiin tukilla laskunäytös ja leikkimielinen kalastusmaaottelu, jonka Ruotsi voitti kookkaalla kirjolohella. Soudimme kirkkoveneellä Lamminahoon, jossa nautittiin perinneateria. Toppilan studion konsertti vanhassa pirtissä hämärtyvän kesäyön valossa siirsi joukkomme johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, universaali luontolyriikka kietoutui ympärillemme. Lopulta siirtyminen joelta soutaen takaisin tähän päivään.

Raivoisa puserrus Oulujoki virtaa -näyttelyn tekstien kanssa. Syntyivät lopulta, kun on täydellisen pakko. Jopa englanninkielinen versio. Kuuma höyry nousi korvista. Mutta näkemisen arvoinen tuo näyttely Galleria Veturissa on! Ensimmäistä kertaa siellä on koottu esille Oulujoen olemuksen ja historian moninaisuus, joka teki tästä joesta poikkeuksellisen hienon.

Ja päälle Nuojua-utopia vuonna 2054. Miltä vapaa koski näyttää ja uskomaton kulttuurilaitos sen äärellä. Arkkitehtiopiskelijat Mika Lang ja Tapani Tommila ovat tehneet suurtyön ja onnistuneet. Tuon fantastisen suunnitelman esillepanon myötä on taas tapahtunut yksi liikahdus. Nuojuankoski ja Oulujoki ei enää ole ihmisten mielissä se sama joki kuin aiemmin.

Illalla Muhoksella joen tytön muistotilaisuus. Hän oli nuorempi kuin minä, kaunis tyttö, jota ihailin kouluaikoina. Pitkällinen sairaus oli hänet uuvuttanut. Hän rakasti Oulujokea, Pyhäkoskea ja liittyi nyt kauniisti luonnon ja veden ikuiseen kiertokulkuun. Vaelsimme hänen sisarustensa kanssa heille kovin tuttuja paikkoja joen äärellä. Sain olla mukana Leppiniemen alapuolen hienoimmilla jyrkänteillä, vanhojen kuusten hämärissä varjoissa, joissa hän oli viettänyt lapsuutensa, kokenut kaikki lasten ja nuorten huimat seikkailut ja kommellukset ja telminyt rakkaan koiransa kanssa. Seisahdimme tuon koiran haudalla ja kotitalon raunioilla. Kielojen matot olivat juuri puhkeamassa tuoksuviin kukintoihin, mustarastas soi, ja joki virtasi syvässä uomassaan raskaana alkukesän vehreydestä. Hän myös unelmoi vapaasta Oulujoesta.

Myöhäisessä illalla valuskelin hiljalleen ylävirtaan. Vasta kun etenen näin hitaasti rannan tuntumassa, saatan havaita yksityiskohtia, joita en ole myötävirtaan vauhdilla soutaessa ehtinyt huomata. Vanhoja idyllisiä huviloita, maataloja, jotka lähes kätkeytyvät rantapuiden taakse. Ne näkyvät vain, kun osaa seisahtua ja tarkkailla. Eräs kahden vanhan huvilan pihapiiri oli erityisen viehättävä. Sieltä minut havaitsi vanhempi pariskunta. Miehen suku oli hankkinut vuosisadan vaihteessa rakennetun huvilan omistukseensa jo 20-luvulla. He ihailivat minun tervaista venettäni ja minä yhtä avoimesti heidän pihapiiriään, salaista vanhan metsän kätkemää piilopaikkaa.

Laukan karikoista olin lähtenyt ylöspäin. Parin laskun verran tarjosin turhaan perhoja taimenille. Isoja lohiperhoja vahvoissa perukkeissa, ei parhaita istutustaimenille mutta voihan siellä olla muutakin…

Laukan sillalla näin tutunhahmoisen pariskunnan. Mies viittoili, ja soudin lähemmäksi. Autoja kulki ylitse, eikä ääni oikein kantautunut korkealle. Hän oli Juha Aitamurto, lohimies, vieheiden tuntija, koskenlaskija Yrjö Kestin tyttärenpoika, joka teki äskettäin mainion joen kulttuuriteon ja julkaisi Pohjois-Pohjanmaan urheilukalastajien 25-vuotishistoriikin, jossa hän esittelee melkoisen joukon Oulujoen lohenkalastajia. Teos on valitettavan vähän tunnettu. Kirjassa kerrotaan tarinoita myös vanhemmista joen saamamiehistä, joiden oli sitten siirryttävä Tornionjoelle ja Tenolle, kun oma joki menetettiin. Sitten siirryttävä "suuren vedenjakajan" taakse: Erkki Honkavuori, Helge Hannula, Aimo Marttila…

Virta on voimakas ja pysyttelen aivan rannan tuntumassa. Etelärannan varjoissa tuomet kukkivat yhä ja valuttavat tuoksuaan veden ylle. Viileistä viikoista on ollut hyötyäkin, kevätkesä on pitkittynyt, tuomen kukinto sen myötä. Vielä tuo kesän ensimmäinen pienen kuoleman hetki ei ole saapunut. Tyttö onkii rannalla seuranaan kaksi kissaa, musta ja mustavalkoinen, ne lipovat viiksiään ja odottelevat seuraavaa ahventa tai särkeä. Kaksi nuorta miestä viettää aikaansa rannalla, toinen onkii, toinen vain istuu. "Riittääkö tässä muka soudettavaa matkaa kolmeksi kuukaudeksi?" "400 kilometriä, saattaa riittää", vastaan. "Aha, niinkö!"

Muhoksen kirkon torni piirtyy näkyville. Heinäsaarten jono valuu pitkälle alavirtaan. Rantojen mutalietteiköt käyvät yhä vahvemmiksi. Ihmiset yrittävät erilaisin ratkaisuin, kivetyksin, hiekoituksin, koneilla kaivaen ja pidennetyin laiturein päästä yhteyteen joen kanssa, vaikka liete näyttää leviävän ja tekevän sen yhä vaikeammaksi. Yhä vain lisää sitä saapuu.

Virta on vahva, se leviää kymiksi. Peilityynen pinnan puhkovat rannoilla pikkukalojen renkaat, mutta keskivirrassa väylämerkit heittelehtivät ja lähettävät kuuluviin loiskahduksia. Saunat lämpiävät, sähkö virtaa täältä niiden kiukaisiin.

Voimaa on joen vedellä. Jos virralle annettaisiin mahdollisuus, se aikaa myöten puhdistaisi nämä ihmisen aiheuttamat tuhot.

▲Alkuun


14.6.04

Muhoksella hätkähdyttävä päivä. Tutuiksi luulemani maisemat yllättävät. Suorastaan huikea jokilaakson näkymä avautuu korkealta Hökkelinmäen harjulta joen yli eteläpuolelle Korivaaraan. Ei tuo kuuluisa Skiöldebrandtin maalaus Muhoksen maisemasta 1700-luvulta ollut sittenkään niin romanttisen liioitteleva. Jylhyyttä löytyy. Toisaalta vehmaat kulttuurimaisemat levittäytyvät kaikkialla ympärillä. Koortilan, pappilan puistikot rauhoitettuine ikimäntyineen, kuusikujineen hurmaavat. Maisema pappilasta ylös jokea Muhoslammen yli Pyhäselän korkeille harjanteille on komea mutta synnyttää mielessä ristiriitoja. Täytyy unohtaa viikonlopun matalan veden alta paljastuneet valtaisat heinikkoallikot, joiden lomassa joenuomat risteilevät. Oulujoki, suuri virta on kadonnut.

Juuri tähän aikaan vapaan Oulujoen tulva oli korkeimmillaan ja alkukesän maisema ihanin. Saatoin hyvin kuvitella, miksi Kuopion piispa lausahti aikanaan tarkastuskierroksellaan, että hänen laajassa hiippakunnassaan vain Inarin pappilan ympäristö vetää vertoja kauneudessa Muhoksen pappilan maisemalle. Saattoi siinä olla lohdutusta virkatalonsa ränsistymisestä ja muhoslaisten haluttomuudesta korjausten maksamisessa sydämistyneelle kirkkoherralle. Mutta epäilemättä ihana on maisema ollut. Ylempää, Kirkkosaaresta otti I.K. Inha kuuluisan valokuvansa alaspäin tervaveneiden jokea. Nyt viikonlopun vesi oli vain juossut pois uomasta.

Hiivimme Rovastinojan tuuheassa lehtomaisemassa, jonne Korivaaran koululaiset olivat laittaneet melkoisen määrän linnunpönttöjä ja tehneet luontopolun taulut. Erään taulun tekijä uskoi, että uusia energiamuotoja kehitetään, ja silloin Oulujoki saattaa vapautua.

Raivasimme tiemme ryteikön läpi paikalle, jossa 60-luvulla suoritettiin siihen asti syvin kairaus Suomessa, tuhannen metrin syvyyteen. Liejuisista hetteistä kupli kaasua, jota muuan näppärä mies keksi ottaa talteen tynnyriin ja käyttää polttoaineena. Öljy-yhtiö Neste kiinnostui: olisiko Muhoksen muodostuman kilometrin syvyisen savikivikerroksen alla fossiileja - ja polttoainetta, kaasua, öljyä?

Kaira ulottui ennätyssyvälle mutta puhkaisi vesisuonen, josta veden kerrotaan suihkunneen alkuun puiden korkeudelle. Savilöllö jatkui pulppuamistaan 20 vuotta ja lietti Rovastinojan suun joella laajaksi liejukentäksi. Yhtiö kiisti eittämättömän vastuunsa. Edelleen tuossa ojanvarren seudussa kaasu nousee hetteiden allikoista, jotka ovat vaarallisia paikkoja. Niihin putosi eräs pikkupoika ja oli hukkua. Viime hetkessä hänen nuori sisarensa sai kiskottua pojan pois liejulöllöstä.

Edelleen töllöttää porausaukon vetinen hetteikkosilmä pensaikkojen keskellä ties miten mittaamattoman syvänä, silti kiehtovana.

Mutta miksi ihminen ei suuntaa huomiotaan jalkojensa alle? Rajattomat energiavarat ovat siellä, kymmenen tuhatta kilometriä halkaisijaltaan oleva hehkuva pallo.

Joella kajakilla. Ensimmäinen kerta, kun meloin yksin. Epävakaalta se tuntui. Aallokko oli melkoinen, tuuli joen suuntainen, vesi kasteli roiskeillaan ja kajakki vaappui kovin. Mietin, miten eskimokäännös tapahtuisi. Vähitellen löysin rentoutta, opin painamaan jalalla tukea vedon aikana, säilyttämään tasapainon ja ylitimme joen kauniiseen pikku paratiisiin, korkeaanharjuiseen, Kopsansaareen. Taiteilija V. Tarvaisen pieni piilopirtti löytyi lehtotiheikön pieneltä aukiolta.

Isäntäni esitteli saarta, laittamiaan linnunpönttöjä, nuotiopaikkaa ja lentopallokenttää. Veneellä saapuneet lapset heittäytyivät innostuksesta hehkuen "liaanin" varaan veden ylle harjun jyrkältä seinämältä. Saari on avoin luontoa kunnioittaville kävijöille. Vastenmielinen ilkivalta näkyy puissa. Silti useimmat kävijät osaavat käyttäytyä. Tiheiköissä, jotka on tarkoitus jättää täysin luonnontilaan, ei valo juurikaan pääse tunkeutumaan lehvistön läpi. Maa on lähes paljas. Turkinkyyhkyn hatara pesä oli kätketty holveiksi taipuneisiin lehvistöihin. Lehtokurppa pyyhälsi ilmaan pesältään ja katosi tiheikköihin. Närhenpoikaset ruikuttivat ruokaa pesäpiilossaan. Aurinko helotti ja kuumensi hiekkarantaa kuin kesä olisi sittenkin saapunut.

Oppaani repii heinäturpeita pois hiekan päältä osoittaakseen, miten lopulta helposti tuo liejumassa, vanhojen heinien lahoava kerros on poistettavissa. Useimmissa paikoissa ei tarvita välttämättä syviä ruoppauksia, vain ohuen pintaliejun ja heinäjuuriston poistamista. Alta paljastuu hieno hiekka, Oulujoen rantojen kaunistus. Liettymishaittojen olennainen lieventäminen ei sittenkään näytä olevan niin tuskallista ja vaikeaa kuin ensisilmäykseltä näyttää.

Heinälauttojen rydöt ovat alavirralla kasvaneet jo sietämättömän suuriksi. Ne kohdattuaan onneton lohenkalastaja ei taida toista kertaa palata virralle. Toimenpiteisiin on ryhdyttävä.

Illan vaihtuessa yöksi haastattelin entistä Muhoksen kunnansihteeriä Heikki Vainiokangasta. Hän kertoi oikeustaisteluista joita käytiin ns. koskitilakysymyksissä. Osa joen rakentamisen edellytyksenä olleiden koskitilojen muodostamisesta oli tapahtunut virheellisesti, osin vastoin senhetkistä lainsäädäntöä. Oikeusprosessi oli pitkä. Aluksi näytti, että jokivarren kunnat saavat oikeutta. Lopulta asian laita kääntyi. Korkein oikeus myönsi virheitä tapahtuneen mutta päätti, ettei asiaan kajota. Kyse oli liian suurista taloudellisista eduista ja isojen valtionyhtiöiden intresseistä. Pettymys oli oikeustaistelijoiden keskuudessa tavaton. Vainiokankaan mukaan usko oikeusvaltioon ja poliitikkoihin ei ole sen jälkeen palautunut.

Mutta Montan alaisen joen ja muillakin jokiosuuksilla rajuun, tuhoa tuottavaan säännöstelyyn on puututtava! Tässä Vainiokangas on hyvin tiukka. Tilanne on sietämätön. On jaksettava yrittää, vaikka vastassa ovat mahtavat tahot. Vaikka ihmiset eivät tunnu uskovan muutoksen mahdollisuuksiin.

Toivon pilkahduksen hän näkee lohen paluussa. Itsekin hän on osallistunut kalatien valmisteluun, tien tasoittamiseen sille, että polku kaloille saatiin lopulta aikaiseksi. Ei siihen alkuun uskottu lainkaan. Sitten se vain tuli, kun oikeat ihmiset tarttuivat asioihin.

Iltapuolella kaksi taimenta iski kiinni, toinen perhoon, toinen kesän väriseen vaappuun. Lohista taas huhuja.

Joki tyyntyy. Skiöldebrandtin laaksomaisema verhoutuu yöhön.

▲Alkuun


15.6.04

Istuin isäntäni kanssa joen rannalla. Vene oli jo tyhjennetty runsaasta sadevedestä ja pakattu täyteen. Maanantaipäivän virtaus oli voimakas, heinäsaaret talon edustalla olivat lähes peittyneet veden alle. Joskus korkeimmalla vedellä ne häviävät tyystin näkyvistä. Muhoksen ekokatastrofi peittyi hetkeksi armeliaaseen veteen.

Kuulin puistattavan tarinan. Isäntäni kertoi, kuinka muutama viikko sitten virtaus joessa oli melkein pysähdyksissä viikonlopun ja vähän pidempäänkin. Vesi laski poikkeuksellisen alas. Lokit, sorsat ja kahlaajat aloittivat silloin pesintäänsä. Kenties kymmeniä pareja laski munansa läheiseen pitkään saareen paljastuneeseen heinikkoon. Kun vesi alkoi arkena taas nousta, ja pesäsaari kutistua, linnut kerääntyivät vähitellen yhä pienemmäksi käyvälle saarelle, lopulta muutaman neliömetrin alalle. Siinä kyyhötti kymmeniä erilajisia pariskuntia.

Isäntä kertoi katselleensa koululasten kanssa voimattomana tuota näkyä. Ja linnut olivat täysin vaiti. Minkäänlaista ääntä ei kuulunut. Pesien ja munien menetyksen tuska vaiensi ne. Hiljainen katastrofi, josta mitkään lehdet eivät kertoneet.

Lintujen hiljaisuus tuntui erityisen järkyttävältä.

Soutelin tulvivan joen poikki, saatoin oikaista suoraan saarten yli. Heinät hipoivat venettä mutta se liukui helposti. Rantauduin pohjoispuolen aurinkoiselle rinteelle. Vanhempi mies, ahavoitunut, karjalan murteella haasteleva Jukka Kujanto otti minut vastaan kotipihallaan. Vuodesta 1945 hän on kalastanut Oulujoella. Isä toi hänet tänne evakkomatkalla Salmista, Karjalasta. Isä oli uittomies ja Laatokan kalastaja.

Voi noita joen hiekkaisia rantoja, kirkasta vettä, kalaisaa virtaa. Ihana oli kotiseutu Karjalassa, kiivas ikävä sinne, mutta asuinpaikka hienolla joella lohdutti. Silloin tuli vielä lohta, Montankoskesta paljonkin, ja muuta kalaa vaikka millä mitalla. Isä rakensi Pyhäkoskea, ja mies oppi itsekin siellä betoniraudoittajaksi. Hän kiersi rakennustöissä ennen eläkkeelle jäämistään melkein kaikki Suomen kulmat ja Kostamuksenkin.

Ja kalasti. Montan ja Pyhäkosken alla Oulujoessa. Lienee muidenkin mielestä eniten joella kalastanut mies. Saamamies. Joka vuosi, muutamana vuotena kaikkina vuodenaikoina, lähes jokaisena päivänä hän souti. Vain kova myrsky esti joskus lähdön. Kalaa tuli.

Nyt mies vaikenee, puistelee vain päätään, kun kysyn, mitä hän ajattelee joen rakentamisesta. Kauhea on joen tila nyt. Sinne ei enää kotirannasta pääse, kun vesi laskee alas. Pitkä liejukko on tuolloin välissä, eivätkä he vaimon kanssa jaksa enää työntää venettä siitä läpi. Hän rakensi keväällä pitkän laiturin, mutta suurjuoksutus vei sen mukanaan kaksi viikkoa sitten.

Pyhäkosken alta saa kalaa hyvin, kun joessa on virtausta. Saanti lakkaa heti, kun virta hiipuu. Kun matkaa on muutama kilometri, ehtii muutos tapahtua sillä välin. Lähtiessä on mainio virtaus, mutta rantaan ehdittyä innostus kuolee heti, kun näkee virran melkein seisahtaneen. Särkilammikoksi muuttuneen. Ei silloin viitsi venettä laittaa vesille. Yhä rajummiksi nopeat virtausvaihtelut tuntuvat vain käyvän vuosi vuodelta.

Kujanto on yrittänyt soitella eri tahoille, yhtiöön ja virastoihin, kertoa joen hädästä. Kukaan ei ole häntä kuunnellut. "Eikö todella kukaan?" kysyin. "Ei kukaan! Mitä sinä ukko höpiset, sanovat."

Kesäajan verkkokalastuskielto tuntuu kovalta miehestä, jolla roikkuu kymmeniä kalaverkkoja varastossa. Ymmärsin tuon hyvin. Mutta lohta ja meritaimenta ei pidä pyytää verkoilla. Se on valitettavasti hinta siitä, että Oulujoki on elpymässä lohijoeksi.

Montan voimalaitoksen alapuolella soudan siksakkia vaaput ja perhot siimoissa. Kokeilen Kujannon neuvomia niksejä, mutta ei tule tapahtumia minulle eikä muutamille harvoille venemiehille eikä rannoilta heittäjille. Saaduista lohista ei ole tietoa. Tunnen kyllä selvästi, että allani veden kätköissä ui meritaimenia - ja myös lohia. Vaikka kalatiestä ei kuulemma olisi vielä lohta noussut.

Vene huilahtaa ystävien avulla helposti jyrkän ylämäen ja Montanlammen veteen. Kun katson taakse päin etääntyvää voimalaitosta, yllättää minut ikävä! Sinne jäivät taimenet ja lohet, padon alle. Vain tuohon asti ne pääsevät. Merikosken sijaan kuningaskala iskee nyt päätään Montan betoniseinään. Yksin vaellan minä nyt.

Mutta! Olen varma: Ensimmäiset Lohenpoikaset ovat tänä keväänä jälleen syntyneet noissa virtakarikoissa, joiden ohi olen soutanut. Ihme on tapahtunut Oulujoella.

▲Alkuun


16.6.04

Vietävä levottomuus iski minuun, kun Oulujoen lohet jäivät Montan padon taakse. Simojoelta kantautui kuohuttavia tietoja: lohi nousee, vesi on asettumassa juuri sopivalle tasolle ja kalaakin on saatu. "Lohiväärtini" toivotti minut tervetulleeksi, ja minun oli pakko lähteä. Olen varannut itselleni oikeuden tehdä pieniä syrjähyppyjä toisille joille. Siirryin vauhdilla Simojoelle, omalle lohijoelleni, "lohilordien tuvalle".

Soudin ja heitin.

Terävä otti niskalla aivan kosken ylimmistä aalloista, rulla vinkui. Lohi siellä on, olin hetken varma. Pieni? Toiveet kuolivat, kun vapa rauhoittui melko nopeasti. Hauki. Oikea kuohuhauki puraisi March Brown -perhoon. Ei havaintojakaan lohesta. Yön ja varhaisen aamun soutu kovassa virrassa kosken niskalla alla kipeytti olkapääni.

Niin, oliko siinä yritystä ottaa kala väkisin joesta? Elimistöni oli ehkä minua viisaampi: olkapäätä alkoi särkeä niin, että heittäminen muuttui tuskalliseksi, soutu kävi mahdottomaksi.

Mutta minun oli pakko päästä edes hetkeksi oikealle lohijoelle. Hengähtämään. Montan ylitys ja siirtyminen lohettomalle joelle oli sittenkin vielä kovempi paikka kuin etukäteen ajattelin.

Simojoki paisui tulvaan, latvavesillä oli ollut kovia rankkasateita. Palasin illalla nöyränä poikana Oulujoelle.

Pyhäkosken kanjonissa nousimme ystävän kanssa vastavirtaan ja kalastelimme kaikessa rauhassa. Voimalaitoksen alapuolella on kanjonia vielä jäljellä komea pätkä. Ilta-aurinko värjäsi maiseman voimakkain värein, valot ja varjot leikkivät huikean korkealle kohoavissa kuusissa. Pystyjyrkät kalliot kurkottivat veden ylle. Voimakas virta vyöryi syvässä uomassaan. Jotain väkevästä Oulujoesta ja Pyhäkoskesta, Suomen suurimmasta koskesta on vielä jäljellä.

Rakennetaanpa vain kalatie Monttaan - ja tässä on eräs Suomen hienoimmista lohen kalastuspaikoista!

Juhlaa Pyhäkosken ylityksessä: Pohjola-kodin miesjoukko suorastaan tempaisi veneen jyrkän mäen päälle. Olisi vaikka kantanut. 32 metrin pudotuskorkeus mennä hurahti. Enää vajaa 140 metriä nousua ennen Kiantajärveä.

▲Alkuun


19.6.04

Luovutin vuoden Tervasoutajan tynnyrin Pertti Törmille, Tervasoudun pitkäaikaiselle puuhamiehelle. Erikoinen tervatynnyri se on, saapunut meren yli Hailuodosta, noussut jokea ylöspäin, veneessä Pyhäkoskelle asti. Muilla keinoin sitten Vaalaan. Pertti saa vuorostaan kanniskella kunniatynnyriä vuoden ajan.

Niin lähtivät tervasoutajat kohti Oulua. Mielessäni käväisi kaiho, kun veneet häipyivät niemen taakse. Vaalan veneessä olisi ollut sijaa, mutta liian kipeä oli olkapääni eikä nyt vastavirran soutajan olisi järkeä vedellä alavirtaan. Lataus taitaisi purkautua. Katselin vähän myöhemmin alhaalla uivia kirkkoveneitä kotoani Nokkalantörmältä vielä hetken. Äänet joella vaikenivat, haikeus haipui, kun viimeiset veneet ohittivat Kantturankarin, Nuojuanlammelta Kurenkoskeen ja katosivat luoteeseen alas jokea.

Silti minun oli laskeuduttava alaspäin, Ouluun. Siellä palataan viimein juurille. Erilaisten kaupunkijuhlien jälkeen on tultu tervan äärelle. Tervamarkkinoista, nyt Terva palaa -tapahtumasta, voisi aikaa myöten kasvaa kunnon kansanjuhla, perinteitä kunnioittava ja uutta tavoittava. Toinen Pertti, Koivisto, ensimmäinen Kuhmosta Ouluun soutaja, oli tuonut torille, mobiilin, ajan hengen mukaisen liikkuvan tervahaudan! Sillä on hyvä vaikka opettaa koululapsia tervanpolton saloihin.

Minäkin siellä veneeni kanssa oleilen. Olenko mies aivan väärässä paikassa? Pyhäkosken yläpuolinen jokiosuus odottaisi ja Simojoella olisi juuri aivan oikea lohen ottihetki, jollaista olen kolme vuotta odottanut…

▲Alkuun


21.6.04

Kalastusyö Simojoella. En malttanut pysyä pois sieltä, kun vedenkorkeus oli juuri sopiva, ja ystävät lähdössä lohen ongintaan. Ei tullut jalokalaa, mutta kuinka kaunis joki oli, niin moni-ilmeinen yön eri hetkinä. Kylmimpänä sydänyön tuokiona koski verhoutui usvahuntuun, näkymättömiin, vain kohina kuului, sekin vaimeana. äkkiä auringon puna värjäsi hunnun, ja valo sai sen nopeasti haurastumaan. Kohottautuva aurinko saa pian keltaisen sävyn ja kadotti usvan tyystin joen yltä. Kylmettynyt kalamies alkoi sulaa.

Mutta lohen hypyn näin! Kesän ensimmäinen loiskaus läikäytti sisälläni syviä tunteita. Ei se vain ottanut perhoihini.

Palasin Simojoen auringonpaisteesta Leppiniemeen, jossa taivas oli verhoutunut pilviin, tuuli yltynyt ja päivä hämärtynyt. Vaivalloista on aina veneen lastaus etenkin, kun sade vihmoo niskaan.

Edessäni avautui sateessakin viehkeä maisema, Leppiniemen yläpuolinen jokioikea. Etäällä niemennokat muuttuvat jo sinertäviksi. Tervaveneet ilmestyivät aikoinaan tuolta. Valantehnyt laskumies oli perämelassa lähes aina ensimmäisessä veneessä. Ylämaiden itselaskijat yrittivät vähiä rahojaan säästääkseen seurata johtovenettä pitkän kosken väylillä. Aina se ei onnistunut.

Pyhäkosken voimalaitos alkoi etääntyä, katosi viimein niemen taakse. Aarne Ervin teollinen taideteos. Jos joessa täytyy välttämättä olla pato, on kai hyvä, että se on komea kuten Pyhäkoski. Ervi on varmaan tavoitellut korvausta menetetylle kosken estetiikalle.

Tuntuu oudolta katsella ensimmäistä kertaa soutaessa etääntyvää, veteen hukutettua Leppiniemeä. Eteneminen hitaasti vastavirtaan on toisenlaista, silloin tutkailen maisemaa, joka avautuu jokea alaspäin. Alavirtaan soutu etenee vauhdilla myötävirtaan ja silloin vain väliin vilkuilen edessä avautuvaa jokiosuutta.

Kuvittelen mielessäni, millaiselta ovat koskea alaspäin kiitävään veneeseen näyttäneet erämaarannat syvenevässä kanjonissa ja edessä lähestyvä, yhä vain korkeammaksi muuttuva, pystyjyrkkä Leppikallio. Suoraan mentiin kohti sitä! Matkustajien oli vilkuiltava taaksepäin perämiehen ilmettä. Mitä siinä kuvastuu? Kukapa ei olisi tuntenut pelkoa, edes hivenen?

Alkutaipaleella Pyhäkosken rannat ovat asumattomat. Vain voimajohtojen leveä verkosto katkaisee metsämaiseman. Merkilliset vauhtiviivat kiitävät joen yllä aivan kuin sähkö silmin nähden syöksyisi ilmaa halkoen pyörittämään etäisiä pyöriä ja kuumentamaan liesiä.

Sateen harmaus ei voi kätkeä maiseman kauneutta. Tummat kuusikot seisovat rannoilla, joita kirjovat kevätkesän vehreät koivut, vaikka kirkkaimman vihreyden luovat haavat. Maisema vaihtelee, ja viehättäviä yksityiskohtia ui vastaani. Rentukat kukkivat, ja pihlajat kuvastuvat tyynissä poukamissa vedestä vaaleissa tertuissaan. Siellä täällä paljastuu kallionjyrkänteitä, joiden kohdalla vesi muuttuu mustaksi heti rannasta, ja pelottava syvyys aukeaa. Koivunversot yrittävä sitoa paikalleen sortuvia hiekkatörmiä. Väliin rantatiheiköt kumartuvat aivan vedenpintaan asti, raskaat vesipisarat tipahtelevat rungoilta veteen kuin kalan pintakäynnit. Jossain sortuu joku puu jo upoksiin. Lintujen äänet risteilevät rannalta toiselle, rastaat ja peipot toimivat konserttimestareina. Rantasipi piipittää ainaisen huolestuneena, ja äänettömät tiirat, ilman taiturit, leijuvat veneen yllä. Kun sade hieman taukoaa ja pilviverho ohenee, kukkuu käki.

Onneksi tämä jokiosuus Pyhäkoskelta ylöspäin on varjeltunut liialta rakentamiselta. Tosin pohjoisrannalla näkyy joitakin mökkejä, jotka kylläkin useimmiten lähes kätkeytyvät puiden suojaan korkeilla törmillä.

Alkuperäiset maatalot ovat harvassa, ensimmäisenä löytyy kilometrien päästä pohjoisrannan Oksa. Joskus aikoinaan talon emäntä pisti rohkeasti kallionkielekkeeltä atraimella lohia niiden lepopaikasta kovan kosken kosteesta, Oksankorvassa.

Alempana Oulusta Muhokselle jokirannat ovat melkein täyteen rakennettuja. Vain harvoja pätkiä löytyy, joilla voi hyvällä omalla tunnolla rantautua lepäämään. Kaupunki levittäytyy yhä ylemmäksi jokivarteen. Alkuun se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Ihminen kaipaa luontoa ympärilleen ja vettä nähdäkseen. Ylävirtaan suuntautuva rakentaminen alkaa kuitenkin jossain muuttua yhä enemmän syöpäkasvaimeksi, joka täyttää rannat kasvustoillaan. Törmät ruuhkautuvat, luonto ja silmän ilo saa väistyä.

Jokiosuus Montanlammelta Pällin voimalaitokselle on Pyhäkosken katoamisesta huolimatta luonteeltaan villi ja sellaisena sen tulisi säilyä. Tämä maisema on edelleen helmi, kansallismaisema.

▲Alkuun


22.6.04

Nautin Nykyrin talon vieraanvaraisuudesta. Hylkiötalo tämä oli parikymmentä vuotta sitten, kylän häpeä. Navetan katto oli romahtanut, talo ränsistynyt, maalit rapisseet ja piha vain risukkoa. Rannat olivat ruoppauksen jäljiltä melkein paljasta soraa, ruokotonta. Ikivanha tila oli katoamassa aikakirjoista. Nykyri on kuitenkin aina palkinnut hyvän isännän, sortanut huonon. Nyt se on taas Vappu ja Kalervo Säilynojan ahkeruudella noussut kukoistukseen. Kivinavetan rauniokin on melkein romanttinen. Etappitalosta on hyvä tehdä retkiä ympäristöön.

Naapurin Eino Vimpari syntyi Sarviselän erämaatalossa mutta muutti jo lapsena soiden keskeltä jokivarteen. Nuorukaisena hän laski uiton hommissa perämiehenä Pyhäkosken, vaikka vanhemmat miehet epäilivät, olisiko maitoparrasta siihen. Hyvin mentiin Leppiniemen jyrkät kaarteetkin, väisteltiin karit ja liian vahvat aallot. Hän teki elämäntyönsä jokiyhtiöllä. Seinällä on ansiokirja 33 vuoden palvelusta. Elämä on soljunut ohi itse rakennetussa talossa, lapset lähteneet ajat sitten maailmalle. On hän rakentanut veneitä, suksia ja kiväärintukkeja, joita metsästäjät olisivat himoinneet enemmänkin.

Einon vaimo tuntuu olevan sitä mieltä, että joki on kauniimpi nyt, leveämpi, siellä voi liikkua ja rannatkin somemmat, kun sorapenkat ovat metsittyneet. Ei sovi hänen mielestään liikaa jahkailla menneitä. Eino lausahtaa jossain välissä hiljaisella äänellä, jos saisi vielä valita, vapaan joen ottaisi.

Illalla siirrämme veneen miehissä Pällin voimalaitoksen yläpuolelle. Niin taaja ei joukkomme ole kuin Pyhäkosken ylityksessä, mutta kolmea polvea Kaiposia ja kahta Säilynojia työntää venettä kanssani ylös jyrkkää mäkeä. Sääsket käyvät armotta kimppuumme, ei auta kauan tauotella metsätaipaleella.

Väinö Kaiponen näyttää kotonaan maalausta Pällin talosta, jossa hän on syntynyt. Sen on tehnyt venäläinen taiteilija valokuvan mukaan. Tuossa maisemassa kului hänen koko lapsuutensa. Kymmenvuotiaana hän vähän vanhemman veljensä kanssa narrasi kotirannan Saunakiveltä 9 kilon lohen, jonka tukkilaiset olivat nähneet. Eivät uskoneet poikien saavan sitä. Mutta se tuli kiinni heti, kun vain vanhan, rikkipurrun vaapun laski sen nenän alle kiven kosteeseen.

Pojat läksivät salaa vanhemmilta pikkuveneellä matkailuveneen perään Pällinkoskeen. Aallot pärskivät heidät läpimäriksi, ja he soutajat, pienemmät pojat, alkoivat vain nauraa ja unohtivat soutaa. Hätä meinasi jo tulla, ja nuori peränpitäjä ärähti: Soutakaa! Matkailuveneessä ihmiset huusivat, kun näkivät pikkupoikien lähteneen seuraamaan heitä. Alas selvittiin, mutta ripitys tuli. Ei saa toistua!

Usein matkailijat kiljuivat ankarissa Pällin kuohuissa mutta useimmiten kovalta jylinältä ei pitkistä matkailuveneistä voinut erottaa ääniä.

Isä Pekka Kaiponen laski aamuisin pyyntikaudella saaliskalat veneellä Muhokselle. Joskus iso vene täyttyi jo ylävirralla lohista niin, että vesi loiskui koskessa sisään joka puolelta. Alimmilta padoilta ei enää mahtunut saalista mukaan.

Pällin talon paikka jäi veden alle, kun voimalaitos sulki luukkunsa. Voimakas kohina, joka oli hallinnut elämää, vaimeni. Uuden tilan pellot vettyivät, mutta jokiyhtiön miesten mielestä se oli vain sadevettä. "Ei sitä usko, jos kertoo, miten ylimielisesti vahva yhtiö kohteli rantojen asukkaita." Itse hän oli voimalan rakennustöissä mutta pomot antoivat kenkää, kun sukset menivät ristiin. Ei haluttu pitää yhtiön töissä miestä, jonka talo oli jäänyt veden alle. Olisi kai synnyttänyt liikaa ristivetoa.

Väinö sanoi, että olisi myynyt koko tilan yhtiölle, jos tiesi, miten vaikeiksi asiat menisivät. Karjaakin talossa oli joku pää, mutta varsinainen leipä lähti rakennustyömailta ympäri Suomea.

Kysyin, mikä on hänen suhteensa nykyiseen jokeen. Hän katseli maalauksen maisemaa ja mietti, onko sitä enää. Ei tule kalastettuakaan. No, onhan siellä Höpölä, saunamökki etäämpänä jokirannassa, Väinö keksi. Sieltä voi ihailla auringonlaskuja joella, katsella vain kaikessa rauhassa. Vaimo sanoi, että höpötystä koko mökin rakentaminen. Siitä nimi.

▲Alkuun


23.6.04

Jähmeä herääminen Sotkajärven Määtänsaaren laavulla. Yöllä makuupussissa ensin liian lämmin, ja sääsket mobilisoivat koko muonavahvuutensa hyökkäykseen. Oli pakko tulla pois pussista, pukea paksut vaatteet ja rankinen, harsokangas, pään ja käsien ylle. Ininä oli silti meteliä, ja nuoret kalamiehet touhuilivat äänekkäästi saaren päässä. Yöuni oli jokseenkin risainen.

Aamulla join vahvaa kahvia käynnistyslukemiston kanssa. Ja heräsin, aamuäkeyskin väistyi. Burckhardtin Maailmanhistorian näköaloja ja ympäristöpalkintona luonnonsuojelupiiltä saamani Veden varassa -kirja, Suomen vesiekologian hieno yleisesitys. Burckhardt kirjoittaa maailmanhistorian kriiseistä ja niiden ratkeamisista eri tavoin, kumoukseen, restauraatioon, jälleenrakennukseen tai tuhoutumiseen. Mitä yhteyttä näillä kahdella kirjalla on? Ajatukseni liitelivät korkealla.

Elämme biologis-historiallisen hämmennyksen aikaa. Mitä on odottamassa? Ekologinen kriisi on käynnissä, se saattaa kärjistyä nopeastikin. Elämämme saattaa hyvinkin lähitulevaisuudessa suistua radoiltaan. Mitä johtopäätöksiä silloin vedämme ja miten toimimme? Miten valmistaudumme tuohon?

Haave Oulujoen vesivoimalaitosten purkamisesta saattaa tuossa mielessä näyttää täydeltä hulluudelta. Mutta onko sittenkään niin? Onko meidän kuitenkin muutettava ajatuksemme niin voimallisesti, että kaikki itsestäänselvyydet myllertyvät? Koko toimintatavan täytyy muuttua. Suhde jokeen saattaa silloin löytää aivan uudenlaisen muodon.

Ennen lähtöä Pällin voimalaitokselta pitkälle jokiosuudelle kovaan myötätuuleen vierailin Honkalan talossa. Oisavanoja putoaa kuohuen Oulujokeen talon vieressä kalliouomassaan. Lauri Honkanen on nähnyt paljon jokivarressa. Leipänsä hänen oli ansaittava voimalaitostyömaalla, vaikka se projekti vei kosken äänen kuuluvilta. Myöhemmin metsätyöt ja uitto toivat elannon. Lohtuna Pällinkosken menetykselle on pihapiirissä Oisavanojan keväisin suorastaan jylinäksi paisuva ääni.

Hänen veljensä Veikko oli erityisen äkeä voimayhtiölle. Padon rakentaminen ja yhtiön miesten käyttäytyminen suututti hänet eikä hän myynyt maitaan eikä sallinut ruopata rantaansa. Ei hän ottanut edes sähköä koko elämänsä aikana. Ei ottanut vaimoakaan. Olisiko nainen sitten vaatinut sähkön taloon?

▲Alkuun


24.6.04

Eilen tarina-aarteen kohtaaminen: Eeva Ojala Sotkanjärven Ojalanojalta. Hän on asunut lähes koko elämänsä tässä kotipaikallaan. Vasta eläkepäivinään Eeva muutti kaupunkiin mutta palaa Sotkajärven rannalle niin usein kuin mahdollista. Hän syntyi vuonna 1920, jolloin maa toipui vielä kansalaisssodasta ja Espanjantaudista.

Eevan oli ryhdyttävä miesten töihin jo kymmenen kieppeillä. Paimentaminen ei enää riittänyt vaan hänen oli tartuttava hevosen ohjaimiin. Pieneltä tytöltä suitsiminen yksin ei onnistunut muutoin kuin oli noustava hevosen rinnalla korkean mättään päälle. Lukemattomia hevosia hänellä on ollut sen jälkeen. Erityisen hyvä oli nimeltään äiti, joka oli vammautunut Tornion maihinnousussa mutta sitten toipui. Ilo oli sen sijaan raju. Monet miehetkään eivät uskaltaneet lähestyä sitä. Raidemies saapui kerran resiinallaan, näki Ilon temmeltävän rajusti ja juoksi hätääntyneenä sisälle: " Hevonen tappaa siellä tytön". Sisar oli rauhallinen: "Kyllä Eeva Ilon tuntee. Pärjää se." Eikä hätää koskaan tullut.

Toisella kymmenellä hän joutui hyppäämään koskiveneen airoihin, kun kerralla saapui suuri joukko matkailijoita. Kaikki kynnelle kykenevät oli saatava soutamaan Pyhäkoskeen. Se oli ensimmäinen kerta suuressa koskessa. Sisar souti vieressä ja jo ylimmässä koskessa Yli-Paskossa hän hätääntyi, kun kastui ja halusi vaihtaa paikkaa tuhdolla. Eeva suostui, mutta sisar sai huomata, että vettä tuli jatkossa sisään kummallakin puolella. Eeva ei pelännyt. Hän on aina ollut sisupussi.

Heidän kotinsa vieressä oli Ojalanojan rautatieseisake, jonne matkailijat saapuivat Pyhäkosken laskuun. Toiset olivat laskeneet Niskakosken ja nousseet junaan Nuojualta. Toiset tulivat Oulusta päin. Kotirannasta lähtivät matkailijayhdistyksen veneet. Eeva muistaa hyvin presidentti Svinhuvudin lähdön. Koskille lähti täältä myös Ruotsin kruununprinssi, joka sittemmin menehtyi lento-onnettomuudessa. Pienempiä ja suurempia herroja ja rouvia ja vähäväkisempääkin kansaa nousi veneisiin. Ties mistä maista. Isä antoi nuorten saksalaisten asustella ilmaiseksi ulkorakennuksessa ja hehän säästäväisinä viihtyivät pitkäänkin.

Kovin useasti ei Eevan tarvinnut olla soutajana koskiveneessä mutta aina väliin häntä tarvittiin. Joskus matkusti hän herroiksi ja istui vain kyydissä, nautti maisemista.

Eeva ajoi hevosella tukkeja Pyhäkosken jyrkiltä rannoilta, kun metsät parturoitiin upeilta rinteiltä ennen veden nousua. Yksin hän lastasi talvitielle kunnon kuormat, ja hevonen kiskoi lastin puronotkelman loivemmasta kohdasta rinteen päälle. Ei siinä ehtinyt ajatella luonnon kauneuden katoamista tai työn vaarallisuutta. Kerran jäänreuna petti vierellä ja suuri jääteli romahti hyisenä hyökyvään Pyhäkoskeen. Silloin hän tajusi, miten kuolemanvaara oli koko ajan lähellä. Mutta tienistit olivat kunnolliset ja rahalle löytyi käyttöä. Miehet ihmettelivät, miten pirun lailla nuori tyttö hoitelee tuollaiset kuormat törmistä ylös.

Mutta suru tuli myöhemmin. Sotkajärvi ruopattiin, pitkät uittosaaret pimensivät ja rumensivat avaran ja kauniin maiseman. Katosivat matkailijat. Jos koski olisi säilynyt, olisivat he varmaan suunnitelleet ravintolan, hotellinkin avaamista. Vaikea on ihmisten, hänenkin ollut puhua kosken menetyksestä.

Eeva on tyytyväinen, elämänhalu ja huumorintaju säteilee hänestä. Ei hän päässyt opettajaseminaariin mutta hyvä on hänen elämänsä ollut. Voimat eivät enää tahdo riittää talon töiden hoitamiseen, on hän oppinut jo vähän levähtämäänkin. Mutta kun on tehtävää, yhtä ja toista…

Hän näyttää ottamaansa valokuvaa: Sotkajärvi on kuitenkin niin kaunis, ihana auringonlaskussa.

▲Alkuun


25.6.04

Juhannusaatto. Päivä on jo aavistuksen typistynyt. Ripaus surumielisyyttä vaikka lyhyt on vielä yö, maa hehkuu yhä lämpimämmin, ja syreenit ovat puhkeamassa kukkaan.

Yöllinen soutu kalliouomassa hiljaisessa virrassa. Päivän kovalla juoksutuksella 13 km pituinen louhoskanava olisi melkoisen rietas ylös soudettava. Vuosia kaivoivat ja räjäyttelivät sitä sadat miehet ja kymmenet koneet. Utasen alakanava oli silloin ja on edelleen Suomen ennätys kallio- ja maamassojen siirrossa. Mutta yöllä kanavan hiljaisuudessa on oma tenhonsa, seurana laulurastaat. Kun toinen jää säkeineen taakse, toinen aloittaa edessä. Mittailevat toistensa laulun mahtia. Kauniiden juoksutusten takana on tiukka viesti: pysy loitolla, kilpailija, täällä on minun naiseni, vain minun!

Mutta ovathan siellä myös tutut lehtokurpat, yön lempeät kuiskuttelijat piirtämässä ilmaan ellipsejään. Eikä jää jälkeen rastaiden säkeistä punarinnan kallioseinistä yllättävää voimaa ammentava liverrys. Ja posahdus! Siiman päässä hyppää ilmaan suuri kala. Ja toinen hyppy. Kallio varjostaa veden reiän kohdan, ei ole kirjolohi! Hemmetti, taitaa olla taimen! Eikä ole tämän kesän pullukoita istukkaita.

Kala taivuttaa vapaa, juraa syvällä, tekee vastaiskuja mutta liukuu lähemmäksi. Tulee pintaan. Törröttävä, suippo suu. Voi että. Hauki. Mutta on urhea, voimallinen taistelija, ei irronnut vaappu vaikka ponkaisi kolmesti korkealle. Lähelle kolme kiloa taitaa olla painoa.

Suuren Oulujoen viileästä, hyvästä vedestä nousseen hauen maku on mainio, ja vien kalan lahjaksi poiketessani Merilän kartanoon. Matkailuyrityksen pihassa on muistokivi Merilän suvun maineikkaille koskenlaskijoille. Isät ja pojat, sukupolvet seurasivat toisiaan kuohujen miehinä. Veneissä Niskakoskelta saapuneet matkailijat lähtivät tästä rannasta Pyhäkosken laskuun ennen kuin lähtöpaikka rautatien saapumisen jälkeen siirtyi alemmaksi Ojalanojalle. Varhemmin terva-aikoina pitkien veneiden rivit odottelivat laskuvuoroaan näillä rannoilla. Nyt Merilässä valmistaudutaan suuriin englantilais-suomalaisiin juhannushäihin.

Minä puolestani jatkan Utakoskea kohti yön heikon virtauksen aikana. Vuosikymmenten kuluessa rannat ovat pääosin metsittyneet. Lämpimän vihreät sammaleet ja vaaleat jäkälät kirjavoivat ensin illan ja sitten vähitellen aamu-auringon punertavassa valossa rinteiden avoimia kohtia. Kuusten herkänvihreät kerkät säteilevät vedestä. Mutta väliin taas louhossora vyöryy hiljalleen kasvuttomana veteen. Vain punainen jäkälä värjää siellä täällä vyöröksen kivenpintoja. Ja räjäytetyt kalliot kuvastuvat synkän jäyhinä mustasta vedestä.

Onhan tämä kaikesta raakuudestaan huolimatta valtava työn monumentti.

▲Alkuun


28.6.04

Utasen pitkä alakanava tuli sitten melko helposti kevyessä vastavirrassa. Aamuyöllä nukahdin telttaan rantatörmällä. Päivällä katselin voimakasta juoksutusta. Vain kovalla työllä olisi soutu luonnistunut tässä joen hankalimaalla osuudella.

Hyvin on työntökavereita löytynyt voimalaitosten ylityksiin. Utanen sivuttiin reippaan miesjoukon avulla. Viisi voimalaitosta takana, kuusi edessä. Simojoki ei antanut juhannuslohta. Herkkiä yösoudun elämyksiä koin kuitenkin ja "väärttiperheeni" vieraanvaraisuutta.

Heräsin aamulla Miettulan vanhan talon rauhallisessa ilmapiirissä. Rakennuksen toinen pää on rakennettu 20-luvulla Terijoelta tuoduista huvilan hirsistä. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen oli jättänyt Kannaksen Terijoen lomaparatiisissa suuren joukon huviloita isännättömiksi. Näitä huutokaupattiin ja kuljetettiin ympäri Suomea.

Hyvin nukutti, venäläiset aateliset tai kauppiaat, näiden hirsien aiemmat omistajat tai heidän dievuskansa eivät tulleet uniini. Taisin kyllä tehdä jokihaastatteluita unissani.

Emäntä Irja Pirttikoski on syntynyt tällä paikalla ja se on edelleen hänelle rakas talo, jossa hän kesäisin viihtyy paljon. Pihapiirin vanhat rakennukset, jokimaisema niiden taustalla ja kesäaamun suloinen, lämmin kosteus ottavat mielen valtaansa.

Irja tarinoi illalla joen kulkijoista. Tervaveneitä hän ei ehtinyt nähdä mutta hänen lapsuudessaan terva oli vielä jokapäiväinen tarveaine. Lähistöllä on parikin tervahaudan paikkaa. Niissä asui kuulemma menninkäisiä, sinne ei sopinut mennä. Kotirannan törmät olivat kymmenmetriset ennen kuin Utasen vesi nousi. Vanhassa valokuvassa näkyy joki syvällä uomassaan kolmivuotiaana Irjan, hänen äitinsä ja tuttavien taustalla.

Matkailijat kulkivat veneissään talon ohi. Oli ulkomaalaisia kalastajiakin vaikka Utakoski ei kaikkein kuuluisimpia joen koskia ollut. Kerran kulki erikoinen joukko kajakeillaan, joissa liehuivat Turkin liput.

Virta oli Alasuvannon jälkeen tässä jo melkoinen, ja vanhemmat varoittivat, että Utakoski nielaisee helposti. Monet naiset eivät uskaltaneet soutaa yksin joen yli. Irja kyllä uskalsi. Koulumatkat tehtiin joen toiselle puolelle veneessä. Kelirikkoaikaan se saattoi olla vaarallista. Kun kymmenkunta lasta istui veneessä, laidat olivat vain muutaman sentin vedenpinnan yläpuolella. Kokenut venemies vei kuitenkin lapset aina perille. Vain joskus pahimpaan syystalven aikaan pakkaskeleillä kouluun meno peruttiin. Kun jääteli onnistuttiin kääntämään, päästiin jäätietä myös koulumatkalle.

Irja oli hyvä uimari, käynyt uimakoulun jo varhain. Kerran kuitenkin hän arvioi kylmässä vedessä voimansa väärin, käväisi uiden lähes toisella rannalla mutta voimat ehtyivät ennen kotirantaa. Ystävät onneksi vetivät hänet rannalle. Ylimielinen ei joen kanssa sopinut olla. Eräs mies lähti uimaan vedonlyönnin jälkeen jokeen pahan pyörteen yläpuolelle. Häntä varoiteltiin, mutta hän vain totesi: "Jos hukun, tarjoan teille taivaalla lehmänkellolla viinaa!" Joki nielaisi hänet.

"Joki oli silloin luonnollinen. Kauniimpi kuin nyt." Kun patoamisen jälkeen vesi nousi surkeille, hakatuille rannoille ja pelloille, kellui vedessä kaikenlaista rakennus- ja mutta törkyä. Ihmiset vielä sitten innostuivat heittelemään jokeen kaikkea romua, vanhaa tavaraa, joka voisi olla nykyisin arvokastakin, lääkkeitään ja ties mitä myrkkyjä. Joki muuttui kuin viemäriksi, näky oli lohduton.

Kaunis joki on taas, kun rantoja on laitettu ja puut kasvaneet partaille. Perheessä on ollut tapana istuttaa puita merkkitapausten kunniaksi. On rippikoivuja ja muita. Syntymässä kullekin perheenjäsenelle istutettiin pihlaja.

▲Alkuun


29.6.04

Ukkoskuuro rojahti niskaani joella. Jyrähdykset ajoivat minut rannan suojaan. Sieltä minut sitten tempaistiin lämpimään kesämökkiin - ja saunaan. Ystävällinen Mattilan pariskunta oli jo huhtikuusta asustanut miehen kotitilan mökkiä, kaupungissa eivät kesäisin viihdy. Jokiyhtiön rakentajia hän oli ämmäkosken ja Seitenoikean valmistumiseen asti. Vaikka elanto tuli joen rakentamisesta, hän miettii: "Olisihan se Oulujoki mahtava lohijoki vapaana!"

Hänen isänsä Hermanni Mattila oli vastustanut jyrkästi jokiyhtiön mielivaltaa ja mielestään mitättömiä korvauksia - välit yhtiöön olivat menneet poikki. Ei hän ollut ottanut sähköä eikä korvausta veden alle jääneistä pelloista ja kellareista. Hyvin kipeä ja katkera asia oli joen rakentaminen ollut hänelle koko loppuelämän ajan.

Näin jokirannalla jo edellisenä iltana vihreälaitaisen veneen, vanhan joen mallisen. Aamulla soutelin Miettulasta takaisin päin katsomaan sitä. Tutustuin Kenttälän talossa kaksoissisaruksiin Eeva ja Eero Holappaan. Rannan vene oli utajärvisen veneentekijän Martti Koivumäen valmistama kopio maineikkaan Kalle Laineen kolmilaidasta, jonka heidän isänsä Pauli oli omistanut. Alkuperäinen, jo vähän rapistunut ja sammaloitunut vene on nyt esillä Oulujoki virtaa -näyttelyssä Vaalan Galleria Veturissa. Se on valmistunut jo vuonna 1943.

Pauli Holappa oli joen kävijä, kalamies, taitava kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli voimamies, joka osasi kuitenkin käyttää voimiaan maltilla. Ulkorakennuksen seinälle on ripustettu nippu pitkiä, vieläkin taipuisakärkisiä perhovapoja, joilla hän pyysi siikaa ja harria Utakoskesta. Aluksi hänellä oli jopa yhdeksän vapaa pyynnissä, sitten hän jätti jäljelle ne pyytävimmät. Pystyvä hän oli myös joen rakennustyössä, keksi keinot hankalimpiinkin tilanteisiin. Keluveneen mies oli ajanut väärin sijoitettuun vaijeriin ja hukkunut. Pauli tempaisi asiasta kuultuaan kirveellä vaijerin saman tien poikki. "Tuo ei enää ketään tapa!"

Eeva kertoi siitä kummallisesta tunteesta, joka oli vallanut lapsen mielen, kun vesi nousi kuin outo, pelottava olento. Kun he viimeisen kerran kylpivät rantasaunassa, vesi oli jo lattialla. Oulujoki ei enää ollut sama tuttu joki, joka äänteli monin tavoin, rupatteli, muuttui vuodenaikojen myötä. Joessa oli vaaransa mutta myös ihanuutensa, kelpasi siinä lapsiparven pulikoida. Nyt se oli muuttunut joksikin aivan muuksi.

Eero, pitkään Ruotsissa asunut, konehommissa leipänsä hankkinut mies, oli löytänyt äskettäin uudelleen paikan, joka muistutti kotirannan, Kenttälän korkeaa törmää, ja jossa vapaa joki pyörteilee leveänä. Tornionjoelta Ruotsin puolelta keksimänsä paikan nähtyään hän heti tiesi, että tämä on häntä varten.

Mietimme isä-Paulin suhdetta jokeen. Näin alkaa käydä yhä useammin. Kertojia, tuntijoita ei enää ole olemassa ja asioita joutuu miettimään jälkeläisten kanssa. Kalastusta Pauli kaipasi varmasti kovasti. Hän halusi kuitenkin olla kiinni ajassa ja elää uudenlaisen joenkin kanssa. Mutta paikallislehden, Tervareitin, kirjoituksessaan hän kuvaa riipaisevasti joen menetyksen aiheuttamaa surua ja penää lunastamatta jääneitä lupauksia.

Martti Koivumäen toiseen veneeseen törmäsin vielä Utajärven kellotapulin pihalla. Hän valmisti viime vuonna ensimmäistä kertaa joen patoamisen jälkeen Oulujoen matkailuveneen. Erinomaisen hieno, pitkä, laidoiltaan lohenpunainen vene, odottaa vain koskia päästäkseen taas tositoimeen. Olisi hieno saada tuo vene kiertämään näytteillä eri pitäjissä vaikka koko vesistöalueella. Kellotapulista löytyy Wanha Oulujoki -valokuvanäyttely, laaja tietopaketti vapaasta joesta, johon Martti Koivumäki on laatinut asiantuntevan kuvaesittelyn. Tämä näyttely täydentää hyvin Vaalan Oulujoki virtaa -näyttelyä. Suosittelen lämpimästi niihin tutustumista vaikka samalla reissulla.

▲Alkuun


30.6.04

Sadetta ja harmautta. Oleilen Koskenlahdella, johon Ahmaskoski päättyi. Metsäinen törmä on tässä rehevä ja korkea, vaikka vesi on noussut täällä kahdeksan metriä. Katselen ikkunan alla kovertuvaa tervahaudan pohjaa. Siinä lienee syy, miksi paikan nimi on Hautaniemi. Lahden alapäässä näkymän pitkälle joen oikealle peittää Tuliniemi. Onko siellä vainoaikoina pidetty vartiota ja tuikattu varoitustuli tuohuksiin, jos merkkejä vihollispartioista ilmaantui. Vai olisivatko niemen yllä leimuavat elokuun auringonlaskut antaneet nimen?

Joen oikea, oilinki, on kaunis. Kilometrien päässä rannat ja Alasuvannon koulusaari muuttuvat jo sinertäviksi. Harmaansävyisenä sateessakin maisema on sykähdyttävä. Niskankylä on pitkä, se alkaa historiallisesti Oulujärvestä, Niskanselästä, Oulujoen niskasta ja jatkuu aivan Utakosken niskalle, josta alkaa Utajärven kylä. Reilut parikymmentä kilometriä on ollut pituutta Niskankylällä, jota myös tavataan Niskanjoeksi kutsua. Aikanaan talot olivat täällä harvassa, asutus vakiintui hitaasti. Tämä oli rajamaata, sotaväylä, valtakuntien raja oli epämääräinen ja vaihtuva. Sotajoukot kulkivat pitkin jokea. Harvoille taloille omakin sotaväki oli aina vaikea rasitus saati sitten hävittävät viholliset.

Eilen soutelua lähitaloissa. Ihmisten elämän moninaisuus nousee vastaan yhä selkeämmin, mitä enemmän haastateltavia kertyy. Alma Haapala on 87-vuotias, yksin elävä, pirteä vanhus. Hän on syntynyt jokivarressa Pyhänsivun Nykyrissä (jossa vietin pari yötä), kulkenut sitten Murronkylän, Poikajoen kautta emännäksi Oulujokivarteen. Jo neljäkymmentä vuotta hän on ollut leskenä. Ei ole löytynyt entisen miehen vertaista tästä pitäjästä.

Oulujoki ei hänen elämässään ole noussut niin keskeiseksi. "Ei kai se paljon kummempi ollut kuin Poikajoki!", Alma tokaisee puolileikillään. Koskaan ei hän ole onkimatoa koukkuun pujottanut. Hänelle nykyinen joki on kauniimpi, leveämpi, enää ei ole niin hankalia törmiä ja joella voi soudella. Ennen sekin oli paljon työläämpää. Hän tähystää aktiivisesti kiikarilla pihan lintuja ja joella kulkijoita. Mielenkiintoisempaa kuin television katselu. Tytär käy kirkolta säännöllisesti huolehtimassa hänestä. Varmaan lähtö kotitalosta, tutusta ympäristöstä, joelta, ei tuntuisi lainkaan houkuttelevalta.

Martti Oilingin kanssa katselimme ilmakuvaa, jossa näkyy pätkä Oulujokea, johon yhtyy kiemurainen Oilinginoja. Siinä paikassa oli hänen syntymäkotinsa, jossa hän sodasta palattuaan alkoi ottaa isännän roolia. Muut veljet eivät olleet niin kiinnostuneita maanviljelyksestä. Kotoa oli kuitenkin lähdettävä, kun vesi alkoi nousta ja peittää pihapiirin. Kovin paljoa ei Martti innostu muistelemaan entistä kotipaikkaa. Uusi tila löytyi ylempää jokivarresta Pirilästä, äidin kotitalosta. Elämä jatkui, vaikka koettelemuksia on riittänyt. Seinällä on kuva heidän seitsemästä veljeksestään, joista Martti on nuorin. Vaimon kuoleman jälkeen uusi kumppani on löytynyt, ja sopuisa pari näyttää huolehtivan toisistaan hellästi. Nyt eläkepäivinä Martilla on riittänyt aikaa myös kalastukselle joella.

Kovin erilaista roolia on joki näytellyt ihmisten elämässä. Jollekulle se on ollut hyvin läheinen, joillekin taas etäisempi, muistuu nyt mieleen vain taustalla olevana maisemana. Tai sitten jotain siitä, menneestä, on ollut viisaampi painaa pois mielestä.

Moni on sanonut, että minun olisi pitänyt tehdä tätä haastattelua mieluimmin viisi tai kymmenen vuotta sitten, jolloin muistajia ja tarinoita oli niin paljon enemmän. Mutta entä, jos tekisin tätä vasta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?

▲Alkuun


1.7.04

Rankkasade tuli äkkiä. Olin keskittynyt kalastukseen, kun löysin pienen virtapaikan jopa koskenniskan tapaisen. Ahmaskoski tai mitä on jäljellä siitä. Jokiyhtiö juoksutti vettä lähes maksimaalisesti. Uittelin virran niskalla vieheitä. Havaitsin kyllä lähestyvän tumman pilven mutta en hätäillyt: kestää oman aikansa ennen kuin se tulee päälle.

Mutta sade alkoi sekunneissa. Vaappu kynsäisi pohjaa, keräsi heinää ja puhdistelin sitä, enkä ehtinyt edes ajatella sadesuojaa, kun housuni olivat läpimärät, ja juuri kuivuneet lenkkitossut vettyneet. Nauhurikotelo unohtui sateeseen, havaitsin sen vasta myöhemmin. Veden pinta muuttui eloisaksi lumeksi sitten suureksi porealtaaksi. Kastuin. Eivät auttaneet nykyajan kuidut. Tuulenpuuskat heittäytyivät rajuina niskaani, aallot loiskuivat kuin suuressa koskessa, ja väliin soutu pysähtyi. Vene keräsi nopeasti vesilastia ja kävi yhä laiskemmaksi.

Näin korkean törmän päällä talon, jota olin tavoittelemassa. Kun pääsin rantaan, oli sade loppunut melkein yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Sininen taivas paljastui idästä vauhdilla. Mutta kuinka märkä olinkaan, takapuoli etenkin. Ponnistelin korkean rinteen päälle, pihalle ja sisään. Vanha emäntä, jota tavoittelin haastateltavaksi, ei innostunut ajatuksesta. Hänen mielessään oli kalastus, sateen jälkeen on päästävä nopeasti onkimaan. Sovimme kuitenkin tapaamisesta. Yli 90 vuodestaan huolimatta hän katosi ketterästi alas rinnettä. Iäkäs nainen istui rannalla keskittyneenä heittämässä onkeaan eikä kiinnittänyt mitään huomiota minuun ja ympäröivään maailmaan. Hänen vierellään oli ylös taloon ulottuva hälytysnaru, jonka päässä lehmänkello. Epäkohteliaat keskustelun avausyritykseni tukahtuivat ja katosin ponnistelemaan ylös voimakasta virtaa, Ahmaskosken ylempää osuutta.

Majapaikassani ennen lähtöä sateiselle taipaleelle keskustelin pitkään Pekka Oilingin kanssa. Häntä ei enää voi kutsua pelkäksi historian tutkimuksen harrastajaksi vaikkei hän akateemisia oppiarvoja ole suorittanut. Hän on sukututkija, jolla on hallinnassaan lähes koko pitäjän väestön sukutiedot ja sen myötä paljon laajemmankin alueen. Hänen puoleensa ihmiset kääntyvät saadakseen tietoa suvustaan.

Mietimme utajärvisten suhdetta jokeen. Pekka Oilingin mukaan väestö on täällä ollut poikkeuksellisen vankasti talonpoikainen, herroja ja työväestöä oli niukalti. Joen merkitys oli kahtalainen. Vaikka se oli tärkeä kulkuväylä, toisaalta se vaikeutti elämää. Kelirikkoaikaan joki oli kulkueste. Jäätien rakentaminen, jäätelin kääntäminen oli suuri työponnistus joka syksy. Työt ja kulkemiset joella vaativat joka vuosi ihmisuhrinsa. Niskanjokiset olivat kuitenkin ylpeitä joestaan. Se oli kulkuväylä, leivän lähde, nälkävuosien turva. Monet ymmärsivät myös sen esteettisen arvon. Kun halla vei viljan, oli aloitettava ankara tuohustus ja muut syyskalastuksen muodot - ja yleensä hengissä pysyttiin. Ylävesillä on suuria järvialtaita ja joen rantatörmät olivat korkeat. Näin täällä päinvastoin kuin Oulujärven ympäristössä ei juurikaan ollut tuhoisia tulvia.

Joen rakentamisen suunnitelmat eivät innostaneet talonpoikaista väkeä. Ei kylläkään nähty, mitä tuleman piti, millainen tuho tuli lopultakin olemaan.

Jokiyhtiön ylimielisyys, tiedon kulun heikkous ja tavattoman raaka louhintatyö keskellä kirkonkylää saivat utajärvisten mielialat paljolti kääntymään voimalaitosrakentamista vastaan. Herrat juhlivat Utasen vedennostojuhlassa. Koko Oulujoki oli nyt valjastettu ja suurtyö tehty! Puheita pidettiin, mutta patosillalle oli melkoinen joukko niskanjokisia kokoontunut omaan mietteliääseen tilaisuuteensa. Moni ajatteli toisin, joku pui taskussaan nyrkkiä. Eräät vanhat pioneerit, sodan ammattimiehet, pohdiskelivat kenties puolivakavissaan, lähtisikö tuo pato yhtä helposti kuin se toinen Syvärillä.

Minkäs sille voi. Oli alistuttava. Oilingin Pekan syntymäkoti jäi veden alle, isovanhemmat ja sedät joutuivat evakkoon omassa kylässään. Lapsuudenkodin komea järviulapan maisema kirkonkylässä peittyi valtaisan sorakasan taakse. Ei sitä ole sen jälkeen kestänyt katsella. Selkänsä hän on kääntänyt tuolle näkymälle. Konkreettisesti. Vaikka soravuori metsittyy, ei näky hänen, metsämiehen, mielestään kummemmaksi muutu.

Pekka Oilinki on myös kalevalaisen kulttuurin tuntija. Hänet kutsuttiin äskettäin Kalevala-seuran jäseneksi. Suuren runonlaulajan Arhippa Perttusen sukujuurien tutkiminen on ollut hänen erityinen tutkimusalansa. Täältä jokivarresta, Laitasaaresta Arhipan esi-isä suurella varmuudella lähti Vienaan. Pekka katselee lopuksi vaiteliaana ikkunasta jokea, jolla runonlaulajien suvut samoin kuin runoaiheet vaelsivat. Ei kuulu Ahmaskosken kohinaa, voimallista luonnon sinfoniaa.

▲Alkuun


2.7.04

Aamulla palasin Kotin taloon, jonka pihalta laskeutuu jokeen auringossa hehkuva, valkoisia ja violetteja värejä kukkiva rinne. Vastakkaiselle rannalle, uhkean talonpoikaisen maiseman keskelle on raivattu aukio. Siihen on lykätty häiriköivä ökyhuvila kuin osuuskaupan myymälä. Toivoa vain sopii, että aikaa myöten sen omistaja tajuaa antaa puiden kasvaa sen eteen hieman pehmentämään rikottua harmoniaa.

Talossa keinutteli Tyyne Tervo, 93 vuotias virkeä edellisen päivän kalastaja. Ei tullut kuin yksi sintti. Pari kesää sitten mato-onkeen oli iskenyt köriläs. Vesi kuohui, ja vapa taipui luokille. Hän tajusi, ettei jaksa nostaa kalaa rannalle ja alkoi huutaa poikaansa apuun. Naapurin pikkupoika kuuli huudon, riensi törmää alas auttamaan ja pääsi muutaman metrin päähän, kun kala syöksyi rajusti ja vavan kärki katkesi. Taimenko oli? Vieläkin harmitti. Siksi tuo hälytyskello oli asetettu, että apua saa, jos iso kala iskee tai jos ei jaksa nousta rinteen päälle.

"Voi, kovaa on elämä ollut!" Pikkulapsena hän joutui sisarustensa kanssa kiskomaan pettua, kun sairas, pöhöttynyt isä ei yksin jaksanut. Oli sisällissodan nälkäaika. Ei ollut leipään viljajauhoja kuin surkeaksi siteeksi. Pettuleivät murenivat sitten alas orsilta. Kerjuulla oli kuljettava, joistakin taloista onneksi annettiin lapselle maitoa astiaan.

Nuorikkona hän tuli Kotin taloon talvisodan edellä. Mies joutui rintamalle. Talon ainoa hevonen takavarikoitiin sotaväelle. Tyyne kulki Ouluun ja vaelsi pakkasyössä kertomaan sotaherroille, etteivät hän ja pienet lapset selviä, jollei ole hevosta vetämään vettä lehmille joesta korkean törmän alta eikä metsästä saada polttopuita. Sotaherrat heltyivät ja hevonen palautettiin. Mies sairastui rintamalla keuhkotautiin eikä enää koskaan toipunut talon töihin. Yksin hänen oli talo, lapsikatras ja sairas mies hoidettava. Ei silloin joutanut ihailemaan jokimaisemaa.

Raatamista on hänen pitkä elämänsä ollut, vasta nyt on muutaman vuoden ajan ollut tilaa rakkaimmalle harrastukselle, onkimiselle. Olla yksin kaikessa rauhassa ongen ja joen kanssa.

Poikalan talossa isäntä Olavi Kurttila istui pihalla vuolemassa vastaksia. Riippakoivua vasten oli hänellä pystyssä pitkät tikkaat, joille hän on kiivennyt leikkaamaan oksia. 83-vuotias urheilumies! Oksantyngät pitää vielä tervata, ettei koivu ala lahota. Satavuotiaassa puukiulussa hänellä on vielä tilkkanen parikymmentä vuotta sitten itse polttamaansa tervaa.

"Joki on mennyttä, täysin tuhottu. Ruokapöytä meiltä vietiin!" hän melkein huudahtaa. Aina lähti joelta kalaa pöytään eikä hallakaan joen äärellä usein vieraillut. Tarinaa joesta soljuu vaikka nimet eivät tahdo aina löytyä. Martta-sisar, jonka kanssa hän elää, kurkistaa välillä tupaan ja muistaa paremmin. Ahmaskoski kohisi talon pihassa niin, ettei vieraat osanneet nukkua. Kuolema tuli tavallaan, kun kosken ääni vaikeni.

Martta kuiskii salaperäisestä Ukonpirtistä, josta haettiin kiviä rakennustöihin. Siellä sanottiin asuvan haltijoita. Ne eivät pitäneet siitä, että joen yli aivan talon vierelle rakennettiin Oulu-Kajaani -tien silta. Ne, jotka tunsivat haltijat, sanoivat, että vaikeuksia sillan rakennuksessa tulee. Ja hankalaa rakennustyön tiettiin sitten olleen. Olavi kertoo, että osa sillasta jopa romahti. Kai olisi saanut sortua kokonaankin.

Kun illansuussa lähdin yöpaikastani Lehtolan talosta ylävirtaan oli juoksutus taas huipussaan. Lassilankari kuohui koskena pohjoisrannalla. Vastatuuli puski selkään eikä eteenpäin tahtonut päästä. Olisiko pitänyt olla järkevä ja odottaa yötä? Ahmaskosken kiivaan virtapaikan niskan jälkeen veden voima kuitenkin hieman hellittää ja hakeudun pohjoisrannalle, jossa tuuli ei niin ota.

Melkein törmään laituriin, jossa istuu vanhempi mies piiputellen. "Poikkeahan rantaan". Hän on Olavi Itkonen, mies, jota minua oli kehotettu haastattelemaan mutta jonka ajattelin tavata vasta joskus myöhemmin. Söimme hyvin vaimon laittamaa ruokaa ja saunoimme. Löyly maistuikin erinomaiselta kunnolla ilmastoidussa saunassa.

Olavi Itkonen on joen rakentaja, Marionin, valtavan, tassuttelevan kaivinkoneen kuljettaja. Hän kaivoi Oulujoella ja Emäjoella vuosikaudet. "Kyllä se aikamoinen kasa maata on, jota olen siirtänyt!" Tämä on hänen syntymäpaikkansa. Hä valoi voimayhtiöltä ylijääneestä betonista talonsa perustan ja hyvin on kestänyt. Lapsia ja lapsenlapsia hyörii ympärillä. Neljättä polveakin kuulemma jo on. "Ei sitä silloin ajatellut, että tuttujen kalakoskien rakentaminen olisi jotenkin surullista. Leipää tarvittiin ja maa oli jälleenrakennettava. Mitä vaihtoehtoja siinä olisi ollut?" Mutta välillä hänellä tulee ikävä entistä jokea, sen mahtavia siikasaaliita ja koskien kuohuja.

Kun lähden taas liikkeelle, veden pinta on täysin tyyni, virtaus vain nostaa keveitä pyörteitä pintaan. Kalojen akvaario liukuu ohitseni rannan puolella. Kirkkaassa vedessä pyörähtelevät ahvenparvet ja joku nuori hauki hämmentyneenä veneen uhkaavasta varjosta.

▲Alkuun


4.7.04

Matti Roivainen, jos kukaan on joen mies. Hän asuu Vaalan puolella Polven talossa. Kotipaikan vierellä vesi pyörteilee edelleen Kukkokarissa, joka oli parhaita vapaan joen lohenottipaikkoja. Koskenlaskijoiden sukuun Matti kuuluu. Isoisä Antti Roivainen saapui jokivarteen muualta mutta oppi itselaskijaksi ja sittemmin valantehneeksi laskumieheksi. Hänellä oli kuusi poikaa, jotka kaikki olivat koskenlaskijoita. Pisimpään heistä leipänsä koskesta otti Matin isä Kalle. Hän toimi matkailijayhdistyksen laskumiehenä talvisotaan asti.

Tarinaa Matti Roivaisella riittää tervansoutuajoista alkaen. Suuria tervalasteja kuljettivat Roivaisen miehet, Matin sedät. Vanhin veljeksistä oli nimeltään Antti kuten isänsä. Antti palveli Suomen vanhassa väessä, Oulun Tarkk´ampujapataljoonassa. Arvanheitossa hänelle osui kolmen vuoden pesti. Lyhyillä lomillaan hän saattoi noutaa tervalastin Vaalasta. Myötätuulella hän joskus vei lastin jopa yksinkin ilman soutajia. Siihen ei kovin moni kyennyt. Hän oli vahva kuin karhu, kerran otti kasarmilta mukaansa vahvimmat miehet purkamaan tervalastia Merikosken alle Toppilaan. Eihän miehillä noussut 160 -kiloinen tervatynnyri laiturille. Antti sai purkaa lastin melkein yksin mutta voimamiehen maine oli tuon jälkeen vääjäämätön pataljoonassa.

Antin veli Jussi oli "Istulainen", "tervakuningas", ainakin itse hän siksi nimitti itseään mutta taitava hän oli muidenkin mielestä. Veljesten välillä oli kilpailuakin. Yleensä maksimikuorma oli veneessä 28 tervatynnyriä. Joskus saattoivat Roivaisen miehet ottaa jopa 30. Kerran Antti vei Ouluun ennätyksellisen 32 tynnyrin lastin. Kun Jussi kuuli tästä, oli hänen tehtävä samoin. Hänellä taisi olla joen pisin tervavene, Matin muistin mukaan 16 ja puoli metriä. Ennätyslasti meni hänelläkin Ouluun mutta ei kumpikaan aikonut toista kertaa yrittää. Painoa on sellaisella kuormalla jo yli 5000 kg. "Ei se meinannut kyllä enää kääntyä mutkissa!" totesi Antti.

Isä Kalle oli rauhallinen mies, ei tehnyt suurta numeroa itsestään mutta oli taitava laskija, matkailijayhdistyksen luottomies. Hän ei halunnut kilpailua tarkassa ja vastuullisessa työssä. Matti pääsi 14 vuoden iässä soutajaksi isänsä veneeseen.

Kerran häntä pelotti, kun isän kanssa oli kahdestaan lähdettävä vetämään matkailuvenettä ylös Niskakoskea. Jostain syystä heitä oli silloin vain kaksi vaikka sääntöjen mukaan aina piti olla vähintään kolme vetämässä ylöspäin pitkää ja raskasta venettä. Matti kävi silloin virallisesti miehen puolikkaasta. Veneen vetäminen liian vähin voimin oli hengenvaarallista. Vene saattoi tempaista vetäjän liukkailta möljäkiviltä koskeen. Matti rompsi eli piti pitkällä, keulaan kiinnitetyllä sauvoimella veneen loitolla möljäkivistä, ja isä veti. Raskas oli Nuojua, pisin koski, Koverassa virta kävi kovimpana, mutta Siitarinkoski oli paitsi laskiessa myös vetäessä paha paikka. "Sinun pitää vetää, et osaa rompsia Siitarin mutkaa!" Ja Matti veti, isä käänsi venettä taiten, ettei se kiskaissut nuorta vetäjää mukaansa. "Vedä naru möljän rautalenkkiin kiinni, jollet jaksa!" Menihän se lopulta.

Siitarin jälkeen syötiin aina eväät. Kolme tuntia kului herkästi ylös nousussa.

Neiti Nikkinen oli Vaalan hotellin johtajatar, sanottiin hänen olleen yhdeksän kielen taitajan. Hän otti kerran laskumiehet puhutteluun kahvipöydässä. "Te alatte olla jo vanhoja. Pitäisi kouluttaa poikia laskumiehiksi!" Siihen oppiin Matti otettiin. Kesä 1939 kului opetellessa mutta sitten kohtalo puuttui peliin. Vaalan hotellin tuhoutuminen talvisodassa päätti Niskakosken matkailulaskun. Matin itsensä oli jonkun vuoden kuluttua astuttava sotatielle.

Tarinoita soljuisi Matilta tuntikausia vaikka kurkkuleikkauksen jälkitila, kaula-avanne vaikeuttaa puhumista. Sovimme, että jatkamme haastattelua toisella kertaa. Matti toimi tänä kesänäkin tervasoudussa, 20-vuotisjuhlatapahtumassa Vaalan venekunnan perämiehenä kuten aina aiemminkin. Padottu joki ja sen virran pyörteet ovat tulleet näin hänelle vuosien myötä hyvin tutuiksi. "Kipeä lonkka on kuitenkin saatava kuntoon, jotta enää ensi kesänä lähtisin."

Kaksi polvea joen miehiä on rinnan. Matilla on päässään isänsä lakki, jonka kokardista Suomen toinen käsivarsi on leikattu pois. Taustalla isä Kalle viilettää kesällä 1939 Niskakoskea saksalaisen valokuvaajan ottamassa, harvinaisessa värikuvassa. Taulun lahjoitti Oulujoen reitti ry kunniajäsenelleen hänen täyttäessään 80 vuotta.

"Laskumies minusta olisi tullut ilman muuta, jos jokea ei olisi padottu!"

▲Alkuun


5.7.04

Lepäilyä. Olkapään parantamista. Seurailen tarkasti Oulujärven tuulia. Toissa päivänä järvi näytti rajut kasvonsa. Vaahtopäät vyöryivät perättäisinä, ankarina rivistöinä selältä, jonne ei soutajalla olisi ollut asiaa. Sääennusteet heittelehtivät. Yllättäviä tuulia ilmaantuu nopeasti, ukkospuuskiakin. Sitten taas tuuliseksi ennustettu yö onkin lähes tyven. Epävakaista. Suurille ulapoille lähtö pienessä soutuveneessä tuo epävarmuuden, värisyttää vatsanpohjan hermoja.

Ensimmäisen soutukuukausi on takana, ja sydänkesä on ehtinyt. Väliin voimakkaan vihreä maisema saa kosteassa ilmassa sademetsän ilmettä. Niityt kukkivat, kurjenpolvien ja koiranputkien kukinnot maalaavat ne violetin ja valkean eri sävyin. Syreeninkukat ovat vasta puhjenneet. Ihmeellinen on niiden tuoksu pohjolan yössä.

Mutta myös sääsket ovat heränneet, äkäisinä ja taajoina villiparvina. Karkuun saa väliin jousta. Miksihän niitä ei koskaan näe, kun talvella katselee kesän ihania valokuvia?

Joen olen nyt lähes soutanut. Kaksi voimalaitosta jäljellä lyhyellä matkalla: Nuojua ja Jylhämä. Sitten aukeaa Oulujärven, Kainuun meren selkä. Tänään, ellei yllättävää satu.

Olen tavannut melkoisen joukon ihmisiä, tehnyt lähes parikymmentä haastattelua nauhalle. Olen kohdannut aikamoisen mielipiteiden ja kokemusten kirjon. Jokainen ihminen on omanlaisensa, ainutlaatuinen erilaisine elämäntotuuksineen. Vieraanvaraisuutta olen saanut nauttia eipä juuri torjuntaa.

Viehättäviä olemisen hetkiä tarjoaa asuinpaikkani, vanhan voimalaitosyhdyskunnan kaunis ympäristö. Täällä Nuojualla, Nokkalassa Aarne Ervin arkkitehtuuri on ollut aikansa huippua. Hieno luonnonympäristö on saanut Ervin innoittumaan ja panemaan parastaan. Joka vuodenaikaan, erilaisissa valaistuksissa rakennusten yksityiskohdat ja värit löytävät harmoniansa.

Tämä on minulle jokivarren tukikohta, jossa saan seurata joen elämää ympäri vuoden: kaikki suurenmoiset auringonlaskut, maiseman laskemattomat sävyt, vähitellen tutuiksi käyneet viehättävät piilopaikat ja kalastuksen jännityshetket. Mutta tutummaksi on tullut myös säännöstellyn joen elämä kaikkine inhottavuuksineen. Tuntuu, että viime vuosina säännöstelyn haitat ovat käyneet yhä voimakkaammaksi. Yhä vähemmän tuntuu olevan kalastuksen kannalta sopivia, edes kohtuullisen pysyviä välivirtauksia. Yleensä virtaus on joko melkein maksimi tai sitten lähes tai kokonaan seis. On-off.

Kun kaikki näyttää hyvältä ja lähden kiireesti vesille kohti tuttuja karikoita, voi siitä kasvaa ihmeellinen kalaretki. Tuikit rengastavat kiihottavasti vedenpinnan. Mutta virtaus saattaa hetkessä loppua. Kalat menettävät kaiken kiinnostuksensa. Tai virta vaihtuu äkkiä tulvaksi. Ei pysyvyyttä, ei ennustettavuutta. Viikonloppuisin vesi kuitenkin yleensä seisoo. Mutta ei sekään ole varmaa. Vesi voi seisahtua kokonaan tai seuraavassa hetkessä tulva saattaa yllättää. Raskaasti hyödynnetty, riistetty on Oulujoki.

Ei minun mielestäni ihmisellä ole oikeutta pysäyttää joen virtausta. Siinä hän ylittää valtuutensa.

▲Alkuun


6.7.04

Nuojuan yli mentiin lupaavassa aamuauringon paisteessa, hiessä ja sääskien ahdistamana vauhdilla koko 25 metrin nousu. Jatkoin soutamalla Hautalan taloon. Pihapiirin tunnusmerkkeinä on kautta aikojen seissyt kaksi puuta, ikivanha kuusi ja valtava koivu. Myrskyssä oli sortunut tuo koivu, jonka ympärysmitta oli piin arvo, 3,14 m.

Enää ei talossa ollut vanhempaa väkeä, joten haastattelin nuorta isäntää, Raimo Karppista. Tämä näyttää olevan jokihankkeeni suunta. Yhä useammin joudun kyselemään toisen käden tietoa edellisestä sukupolvesta, kun aika on kulkenut ohi elävien muistojen. Hautala oli myös urheilukalastajien tukikohta. Heidän ja uiton miesten lähes jatkuva läsnäolo häiritsi talonväen rauhaa, joten isäntä rakennutti toisen puolen vieraita varten.

Pyteränlampi antoi lohta joskus villisti. Raimon isä oli kertonut, kuinka parhaiten tuli eräällä aamukalastuksella sunnuntaina. Yhdeksän lohta otti vieheeseen parin tunnin aikana ja nousi veneeseen. Lisääkin olisi ollut tulollaan mutta kirkonmenojen aikaan ei talossa ollut tapana töitä tehdä tai kalastaa. Rannalle oli siis soudettava ja kuunneltava radiosta jumalanpalvelus.

Pistäydymme naapurissa katsomassa Sylvi Karppisen maalausta, joka on tehty kahden valokuvan perusteella. Laajalla kankaalla virtaa sininen Oulujoki, siinä kuohuu talon viereinen Pyterä ja alempi Koverankoski. Unikuvina.

Jatkan Lamminahoon joen yli. Poikkeuksellinen talomuseo hurmaa joka käyntikerralla. Alkaa sataa, istuskelen sisällä ja luen vanhaa vieraskirjaa ajalta, jolloin koski kuohui vierellä, katosi sitten. Vieraiden mukaan talon rauha ja viehätys kuitenkin säilyi. 80-luvun lopussa tulivat museoviraston inventoijat useampana kesänä, ja he keksivät talon todellisen arvon. Näin muodostui museo viimeisten suvun jäsenten toiveesta. Ainutlaatuista täällä on se, että koko valtava esinemäärä on talon omaa. Mitään ei ole tuotu ulkopuolelta.

Katselen pirtin rauhasta tulipunaisten pelargonioiden yli joelle. Koko itäisen taivaanrannan peittää musta pilvi, jonka ydin on ilkeänkellertävä. Kohta rytisee ilmojen tykistökeskitys, maa muuttuu valkoiseksi rakeista. Sade jatkuu sankkana koko illan mutta ei onnistu sulattamaan maan raenietoksia. Lähtö Oulujärvelle lykkääntyy.

▲Alkuun


8.7.04

Lopultakin pääsin liikkeelle Nuojualta. Virtaus joessa oli kova, ja aamun soutu Lamminahon rannasta Jylhämän veneennostopaikalle työläs. Vaikka matka ei ollut pitkä, kului melkoinen tovi, kun ohitin Kutujokisuun ja ponnistelin kohti alakanavan suuta. Vaikka allas Nuojuan voimalaitoksen yläpuolella on laaja ja syvä, tuollaisella juoksutuksella se muuttuu virraksi. Jossain allani tiesin olevan lähes luonnontilaisen koskenpohjan ja lohenottipaikkoja parhaasta päästä: Lamminlampi, Kojamankari, Pyteränlampi, Koveranalus, Hautakaarre, Nuojuanniska…

Iloinen joukko Vaalan kirjastolaisia ja muita ystäviä tuuditteli venettäni helposti pitkin kuoppaista tietä, Jylhämän sillan yli ja laskupaikalle. Päälle juhlakahvit kirjastolla. Mutta järvellä tuuli oli kova ja vastainen. Katselin vaahtopäitä Vaalan venesatamassa ja tajusin, että on vain odotettava.

Käytin aikaani hyvin ja kävin jututtamassa Esteri Karjalaista. Hän kertoi isästään Jaakko Tolosesta, joka oli Niskakosken kalastaja, lohimies ja ulkomaalaisten urheilumiesten soutaja. Nuoruudessaan hän oli isäntä kosken äärellä. Riidan seurauksena hän pikaistuksissaan myi maansa ja matkusti Amerikkaan. Vaikka ikävä iski rajusti heti satamassa Uudella mantereella, sinnitteli hän siellä yli 20 vuotta. Ei vuollut suuremmin kultaa. Ikävä kasvoi sitten liian suureksi, ja hän palasi sitten joelleen. Mutta kielitaitoa karttui Amerikan metsätyömailla, ties miten monen kielen sanoja oli hänellä hallinnassa. Siksi hän oli haluttu tulkki Vaalan matkailuhotellissa.

Lohta tuli joelta taloon Esterin mielestä joskus liikaakin. Olisi haluttanut syödä muutakin. Hän oli isänsä mukana soutamassa ja tuohustamassa koskella. Joki ja kosket edustivat hänelle jotain hyvää ja puhdasta, ei uhkaavaa. Mutta isä opetti tyttärelleen nöyryyttä, ylimielinen ei koskella saanut ikinä olla.

Koskien rakentaminen oli Esterin isälle hyvin raskas asia. Ei hän halunnut koskaan käydä katsomassa työmaata eikä valmiita voimalaitoksia. Jotain oli peruuttamattomasti särkynyt. Isän kaverit välttivät puhumasta koko asiasta, kun tiesivät sen koskevan niin kovasti.

Esteri Karjalainen on valoisa ihminen mutta näyttää tunteensa. Myös surun. Hän haluaisi järjestää tilaisuuden, jossa jokea ja koskia muisteltaisiin - ja ylistettäisiin. On siitä ollut jo puhettakin jonkun kanssa.

Tuulet näyttivät ajavan reittini Oulujärven etelärannan väylää. Poikkesin siis tietä myöten pohjoispuolelle Kankarin Väätäjänniemeen, jossa kuuntelin 81-vuotiaan Artturi Karjalaisen muistelua Oulujärvestä. Hänen sukunsa on suuresta Väätäjän talosta, josta lähti aikanaan viimeinen tervavene kohti Oulua vuonna 1927. Eera Supperi oli toiminut koskilla tuon veneen laskumiehenä ja oli muistellut sitä Artturille.

Oulujärvi on antanut aina merkittävän osan elantoa Artturin perheelle. Hauen rysäpyyntiä harrastettiin jo talvella jäiltä ja etenkin keväällä kutuaikana. Kerran Artturi oli lähtemässä hauenpyyntiin, ja eräs Niskanjoen mies täräytti hänelle: "Et sinä haukia saa!" Artturi sai, täytti autonsa kymmenillä hauilla ja ajoi miehen pihaan. Se mykisti tyystin muuten suulaan miehen.

Järven säännöstely ei kovin paljon ole muuttanut elämää. Haittoja toki on, mutta nämä rannat ovat korkeammat ja vedet syvemmät. Näin keväisin eivät jään alta paljastuvat liejukot ole niin laajoja ja pitkäaikaisia kuin muualla. Ja vettä nostetaan nykyisin keväällä joutuisammin kuin takavuosien pahimpina säännöstelyaikoina. Silloin vesi nousi keväällä kovin vitkaan. "Jos pitäisi valita elämä ennen hienon ja vapaan joen aikaan mutta samalla ilman sähköä, tiedän, kyllä miten valitsisin. Sähköstä en luovu!"

Artturi Karjalainen toivoo kuitenkin, ettei järvi saastuisi ja säännöstely saisi sittenkin olla lievempää. Jokaiseen Oulujärven ylityshiihtoon hän on osallistunut ja aikoo heti ensi lumilta alkaa treenauksen maaliskuuta varten.

▲Alkuun


9.7.04

Järvelle. Viimeinen osuus Oulujokea Jylhämän yläpuolella on täyttä virtaa. Tasapainoilen rannan likellä, jotta toisaalta virtaus olisi miedompi mutta kuitenkin voi vetää vaappua. Vesi on järvessä korkealla, vanha vetomöljä on uponnut kokonaan pinnan alle, ihmisten taiten asettamat kivet kuultavat kuitenkin kirkkaassa vedessä. Vaalan Pyörre ja Kurkku lähestyvät kiduttavan hitaasti. Olkapää ei lainkaan pidä riskeistä vedoista. Nälkä äkeytyy. Siitä on varmana merkkinä perkeleet, jotka parahtavat ilmoille, kun vaappu tarttuilee pohjaan. On pakko pysähtyä haukkaamaan voileipää.

äkkiä kummallinen tunne: vene keinahtelee. Hiljaiset mainingit käyvät. Käännyn katsomaan. Siltojen takana leimahtaa sininen, avara ulappa! Osa horisontista puuttuu, taivas yhtyy veteen.

Sillalla tutunhahmoiset miehet etääntyvät, kun kiskon viimeisen virtaosuuden, jossa tuuli puhaltaa selän takaa ja aallokko kasva. Vesi veisi takaisin päin. Vähä vähältä järven luusuan tanssilava siirtyy taakseni.

Tuuli on selkäni takana, vesi on tummaa. Siellä täällä näkyy vaahtopääharjoja. Kun olen kuitenkin matkantekoon ryhtynyt, yritän eteenpäin. Vedän vaappujakin, ja joku ahven, kookaskin, iskee silloin tällöin. Etenen jonkun kilometrin. Pian tajuan työn turhuuden. Ei kestä olkapääni tätä vetoa. Hakeudun lahden suojaan. Katselen ihmisiä parista mökistä tai talosta, kysyisin lupaa pystyttää teltan. Ihmiset juoksevat niissä piiloon. Järven asukkien vieraanvaraisuus ei näytä lupaavalta.

Mökkejä on vieri vieressä, ainoat vapaat paikat ovat karikkoja tai suokaislikkoja. On vain vedettävä, väistelen kivenselkiä, joihin aallot murtuvat ja könähdän lopulta eräässä niemessä taivasalle aution näköisen mökin rantahiedalle.

Muutaman tunnin unen jälkeen veden ääni on vaimentunut. Työnnyn sakeaan aamu-usvaan. Taas tasapainoilen: haluan pitää rannan näkyvillä mutta väistää sen likeisiä karikoita. Vähitellen usva katoaa, rantalouhikot muuttuvat saman tien hienoiksi hiekkasärkiksi ja Säräisniemen huikea puolikaari paljastuu.

Lauri Leinonen savustaa Mökkirannalla ahveneni ja parikiloisen hauen, joka iski aamu-usvasta. Herkullista. Hän on syntynyt likeisessä Korpelan talossa. Nuoruudessaan hän oli mukana vierittämässä tukkeja alas tätä törmää, jossa nyt kasvavat järeät männyt. Kalastusta hän on harrastanut aina. Järven runsaat hauet pyydettiin ennen rysillä mutta erehtyi niihin joskus lohiakin, kerran 12-kiloinen.

Leinonen on ollut joen rakentaja Jylhämässä ja Emäjoella. Hän eteni työnjohtohommiin. Hyrynsalmella hänen johdollaan rakennettiin tie Marionille, jättiläiskaivinkoneelle, joka aloitti Emäjoen ruoppausta. "Körmy", johtaja Rautavuori kutsui hänet töihin Pelson vankilaan, ja sitten ura vei esimiestehtäviin muualle vankeinhoitolaitokseen. "Sörkän kundi" on hän myös. Lapset ovat varttuneet stadissa. Mutta Oulujärvi ja Mökkiranta on aina vetänyt voimakkaasti puoleensa. Kuusikin kertaa kesässä hänen on täytynyt ajaa Helsingistä tähän maisemaan. Työssään hän viihtyi, täältä ulapan ääreltä löytyi lataus jaksaa. Elämän suurin paikka on tämä ranta ollut, myös lohduttaja surussa.

▲Alkuun


10.7.04

Törmäsin kolmeen Oulujärvihulluun. Eivät tarvitse edes huumeita hullaantuakseen. Tai ehkä vähän. Pale, Unski ja Andy.

Mikä hullaannuttaa?
Andy: "Kaunis maisema, elämänilo. Me, oululaiset, tulimme tänne, rakastuimme Oulujärveen emmekä enää kaipaa kaupunkia lainkaan. Kiire ja ruuhka unohtuu. Tämä ei ole hulinapaikka, rauha täällä lepää."

"Meidän kolmikkomme rakastaa aavaa Kainuun merta - ja Taisto Tammea!" huudahtaa Pale. Hän on löytänyt elämänsä lepopaikan. Täällä silmäkin lepää. Jokin kumma on siinä, että täällä ollaan aitoja, me kaupunkilaisetkin. Ennen hän oli mökkiläinen, vuokralainen. Syttö tuli siitä, jäi kytemään ja tänne oli tultava asumaan. Aava, suuri rauha ja toisaalta hyrskyt ja veden levottomuus, sen monikasvoisuus hurmaavat. Mielentila. Mielenrauha. "Tämä maisema on huume." Andy: "Pale hakee elämää!"

Säräisniemen kyläraitin arvostus yhdistää järven ohella kolmikkoa. Kyläläiset ovat olleet vähän sisäänpäinlämpiävää porukkaa mutta vähitellen mökkiläiset on hyväksytty melkein omaan väkeen. Ollaan liitytty kyläyhdistykseen ja kyläläiset tuntuvat arvostavan sitä.

Unski on viettänyt Oulujoen latvavesillä nuoruutensa. Siellä, minne nousi merilohi, Kongasjoella. Eräs jokivartelainen oli pistänyt atraimella samalla lyönnillä 4- ja 7-kiloiset merilohet. 30 vuotta tuli asuttua Oulussa. Täällä Säräisniemellä sitten iski tunne, että täällä haluan viettää koko loppuelämän. "Se sininen hetki on täällä hirveän hieno."

Oulujärvi on nyt koko ajan ollut menossa parempaan päin. Saastuminen, joka näytti tuhoavan Oulujärven 60- ja 70-luvuilla, on saatu pysäytettyä. Kuhan paluu on luonut uskoa tulevaan. "Jumalallinen maisema täällä! Miten sen…?"

Kaikille on yhteistä tunne, että Oulussa on pakko käydä hoitamassa asioita mutta heti sieltä on kiire pois. Tieto siitä, että lohi on noussut Muhokselle, elähdyttää kolmea miestä. Ja perkeleenmoinen on kaipuu, että lohi nousee taas Oulujärveen ja Kongasjokeen.

Kun katselen korkealta Ruununtörmältä maisemaa heidän taustallaan; yössä hopeana hehkuvaa Niskanselkää, punertavaa puolikuuta, äärettömän kaukana veden päällä leijuvaa kaipuunsinistä Kivesvaaraa, kysymykseni "Mikä hullaannuttaa?" - käy tarpeettomaksi.

▲Alkuun


11.7.04

Säräisniemen nokassa pidin tauon. Sain kuivatella hikeä hellesäässä. Annoin veneen ajelehtia vitkaan vedenalaisten kivenlohkareiden yläpuolella. Kalat kätkeytyivät piilopaikkoihinsa. Taustalla järvellä hiljaisuus, laineet olivat rauhoittuneet melkein peiliksi, ja harvojen moottoriveneiden äänet olivat kadonneet. Etäämpää männikön takaa alkoi kuulua sitten lasten ääniä ja lentopallon mätkähdyksiä. Siellä nautittiin ihanasta hellesäästä ja veden pärskeistä. Ehkä syntyi muistoja, jotka palautuvat mieleen kymmenien vuosien päästä.

Loin viimeisen silmäyksen etäällä Vaalan kurkussa häämöttävään rautatiesiltaan, joka paljaalla silmällä erottui harmaana vyönä. Kiikarilla rautaiset ristikot näkyivät selvästi auringon voimakkaassa valossa. Rautatie toi nykyajan Vaalaan ja synnytti taajaman. Juna toi aikanaan myös suuren joukon joen rakentajia. Vaalan sillat ovat niitä harvoja paikkoja, joista pääsee tieltä ihailemaan Oulujärven suurimpia selkiä.

Aivan kuin tältä suunnalta voisi nähdä vesien valuvan sinne, myötävirtaan, alamäkeen, Niskakoskeen. Mieto tuulen henkäys keinutteli venettä ja näin silta, luusua ja joen niska katosivat vaivihkaa niemen taakse.

Suurenmoinen avaruus avautui joka suunnalla. Vain Säräisniemen likeinen vihreys katkaisi kesän piirtämän sinisten rantojen ympyrän. Uutena ilmestyivät eteeni Haiskinselkä ja Laiskanselkä, joiden välillä rajan vetää Ykspiston vehreä saari neljän kilometrin päässä. Koskaan en ollut katsellut niitä täältä käsin. Idässä jokin sadekuuro näytti vaeltavan Kivesvaarojen päällä, muualla kaikkialla poutapilviä vain. Mieltä rauhoittava näky, kun edessä on laaja veden selkä.

Useampikin oli varoitellut Ykspiston käärmeistä. Vaeltelin korkeissa varvikoissa, joista löytyi puolukankukkien röykkiöitä ja maaläntti, jonka vanamot olivat melkein yksin vallanneet. Ja tuoksu. Olin luullut, etten huonolla nenälläni osaa erottaa vanamon tuoksua, Eino Leinon Nocturnen säkeellään ylistämää salaisuutta. Kyllä ne tuoksuivat! Lämpimän kosteasta maaperästä ne ammensivat arominsa voiman.

Jämäkkään petäjään oli rakennettu puinen alusta, keinopesä. Ei ollut merikotka sitä vielä keksinyt, ei näkynyt ulosteita tai kalanjätteitä puun juurella, vaikka risuja näytti ylhäiselle puulavalle kertyneen.

Kivivallit rannoilla hahmottuivat varvikon alta kuin ihminen olisi ne möljiksi raivannut. Ei, jään siirtämiä röykkiöitä ne ovat. Pieni saari metsäisine tiheikköineen, keloineen ja kaatuneine puineen näyttää säilyneen idyllinä. Se kuuluu onneksi Oulujärven rauhoitettuun retkeilyalueeseen. Kesäisin kai vain harvat rantautuvat tänne saati sitten oleskelisivat pidempiä aikoja. Luonnonrauha ja sähköinen nykyaika kohtaavat, kun lähetän päiväkirjatekstin aurinkopaneelin, akun ja puhelimen avulla tietokoneestani. Ensimmäisen kerran. Se tuntuu juhlalliselta. Olen ylpeä kuin Marconi.

Saan lähetettyä nyky-yhteydellä myös tiedon saapumisestani seuraavaan etappipaikkaan. Metsärannan suunnalta isäntä soutaa näin vastaani, ja pian riikinkukon rääkäisy puun oksalta toivottaa minut tervetulleeksi.

▲Alkuun


12.7.04

Eilen soudin vastatuulessa Alassalmen kautta Manamansalon eteläpuolitse. Oulujoen päävirtaus kulkee tuota reittiä. Matka joutui hitaahkosti. Lieneekö jokiyhtiön juoksutus tuntunut melko kapeassa väylässä. Siellä täällä näkyi tummia pilviä, ukkonenkin jyrisi, joten hakeuduin rannan läheisyyteen. Synkän oloisilta vaikuttivat nimetkin. Salmen alkupäässä ohitin Hiidenniemen ja loppupäässä Mustanniemen, jonka jälkeen avautui Ärjänselkä, maamme suurin järviaapa.

Manamansalon itäranta kääntyi pohjoiseen kohti venesatamaa, Kultahiekkoja ja Paljakkaa. Tuuli kääntyi sivulle, voimistui, vaahtopäitä ilmestyi näkyville, ja eteneminen kävi vaivalloiseksi. Jouduin käyttämään enemmän vasenta kättä ja olkapään kipu sai miettimään jo jatkamisen mielekkyyttä. Puristin kuitenkin aamuyöllä Kalasatamaan, jossa minulle oli luvattu tutustumista rysäkalastukseen. Luovutin kolme reippaankokoista ahventa kalastusseurueelle, jotka yrittivät soudella aallokossa, mutta muovivene alkoi pian hörppiä, ja heidän oli palattava saaliitta.

Ennen lähtöä Alassalmeen isäntäni vei minut vierailulle Jaakko Schroderuksen luokse Enonkylään. Matkalla satuimme liikenneonnettomuuspaikalle, jossa yritimme auttaa parhaamme mukaan. Pelastushelikopteri Sepe saapui nopeasti noutamaan loukkaantuneen vanhuksen, jonka tilanne näytti kovin vakavalta.

Surullista oli kuulla, että uhri olisi varmaan ollut järven tarinamies.

Jaakko Schroderus oli uiton miehiä, hän alkoi homman, kun palasi sodasta. Aluksi varppihöyryllä ja myöhemmin moottorihinaajilla vedettiin valtavia tukkilauttoja Oulujärven ylitse. Ei ollut työ kovin hääviä syyspimeillä ja myrskyssä. Joskus kevätkesän iltoina ehti ihailemaan Oulujärven kauneutta, mutta kyllä aika kului työn aherruksessa. Joskus piti tappaa aikaa päiväkausia saaren suojassa, kuun tuulet tuiversivat aavoilla ja olisivat saattaneet hajottaa lautan.

Parikymmentä vuotta Schroderus oli kipparina hinauslaivalla. Parasta kaveria ei hän osaa nimetä, järkiään olivat hyviä kaikki. Ei hinausaluksille puliveivareita tullut, rehtejä miehiä vaan.

Kysyn joen patoamisen vaikutuksesta hänen elämäänsä. Haittasivatko tulvat, joiden hallitsemisellä järven säännöstelyä on perusteltu sähköntuotannon ohella? Ei Enonkylässä ollut keväisin juurikaan haitallisia tulvia. Vuonna 1943 oli kyllä poikkeuksellisen ylevä vesi mutta ei se taloihin tullut. Sen sijaan tulva toi rantojen luhtaniityille ravinteita, ja merkittävä osa talojen heinistä saatiin niiltä. Schroderuksen mielestä kevättulvat olivat siis hyödyllisiä. Säännöstely ne sitten vei. Katosi silloin kuhakin. Se on palannut istutusten myötä mutta ei läheskään entisessä määrin. Kuha oli Oulujärven tärkein saaliskala.

"Kyllä tunnesuhde Oulujärveen on voimakas. Aina olen täällä asunut, missäpä muualla?"

▲Alkuun


13.7.04

Yöuni jäi lyhyeksi ja katkonaiseksi. Tiirojen rähinä ei ollut lainkaan unettavaa kalasatamassa, vaan pääsin nukkumaan vasta pikkutunneilla. Varhain aamulla minut herätti Manu Karppinen. Hän on Manamansalon kalastaja ja oli luvannut viedä minut kokemaan rysiä. Hyppäsin pukeisiini ja hänen veneeseensä ja jyskytimme aallokossa apajille.

Heitimme rysärenkaan toisensa jälkeen veneen yli ja viimein peräpussissa kävi kuhina: muikkuja, ahvenia, siikoja ja melkoisia kuhiakin. Toinen rysä antoi kalaa lähes samalla tapaa. "Ei kovin runsaasti mutta on joskus huonomminkin."

Manu Karppinen asui yhdessä vaimonsa Kaijan kanssa Lahdessa. Eri firmoissa tuli käytyä töissä, mutta kesälomat ja muutkin vapaat kuluivat kotitalossa Manaman-
salossa. Eräänä päivänä tuli molemmilla mitta ruuhka-Suomea täyteen, he muuttivat saloon ja ryhtyivät kalastajiksi. "Ei ole kaduttanut" toteaa Manu, mutta olkapään vihoittelu hänelläkin uhkaa väliin kovan ammatin harjoittamista. Tällä puolella Ärjänselkää ei kalasta ammattimaisesti muut kuin hän ja vaimonsa Kaija, joka on myös kylätoimikunnan aktivisti. Kalojen käsittely käyttää heiltä. Pian on kymmenien kilojen saalis perattuna jäähileissä.

Olin valmistautunut viettämään Manamansalossa muutaman päivän. Mukava olisi ollut jututtaa Manua ja Kaijaa pidempään ja kysellä saaren vanhemmilta asukeilta menneistä. Edellisen yön soutu kovassa sivutuulessa oli saanut olkapään kivun yltymään ja ajattelin levätä. Sään haltija ajatteli kuitenkin toisin. Säätiedotus kertoi, että hetken on tyyntä, sitten tuuli käy etelässä ja sen jälkeen on luvassa kovia kaakkoistuulia, pahimpia mahdollisia Manamansalon ja Ärjänsaaren välille. Tuuli tyyntyi iltapuolella sateiseksi plägäksi, ja päätin lähteä matkalle. Voinhan palata saaripäiville.

"Oulujärvi on Zen", muistin erään järvellä paljon aikaa viettävän nuoren veneilijän lausahduksen.

Niinhän se on. Kun vain soutaa, ei ajattele aikaa, ei kilometrejä, oikea mielentila löytyy. Kun vetää sopivan rennosti eikä tuuli haittaa, olkapää on aivan siedettävä. Suunnittelin aluksi edetä eteläpuolen niemien tuntumassa. Ukkonen jyrähteli aamupäivällä. Maa on hyvä pitää lähellä, jos salamat alkavat räiskyä Oulujärvellä. Koko pohjoispuolen taivas häämötti mustana ja herätti levottomuutta. Siellä näytti tulevan vettä rajusti mutta ei näkynyt salamoja. Synkkä rintama näytti kulkevan poispäin. Kun pysyi tyynenä, kääntyi suuntani vähitellen suoraan yli Ärjänselän kohti välietappia, pientä saarta keskellä ulappaa.

Uupunut on sen merkillinen nimi. Oliko joku karjalainen laukkukauppias uupunut pakkasviimassa saaren läheisyyteen, epäilin jonkun kertoneen. Vähän ennen saarta alkoi tuulla voimakkaasti ja sivuvastaisesti. Päätin, etten viivähdä kauan vaikka pieni luoto autiotupineen olikin idylli. Keskellä hedelmällistä metsikköä rannan kivivallin suojassa kukki yksinäinen, tuoksuva villiruusu. Eikä yksi kulkijapoika sitä poiminut.

Tuuli puhkui etelästä, ja vaahtopäät nousivat nopeasti. Mutta Ärjänsaaren läntinen nokka oli juuri pohjoisessa. Niin kiidin aallonharjoilla, vesi vain kohisi, ja lauloin läpi merimieslaulujen valikoimaani. Aivan tuota pikaa rantauduin viiden kilometrin päässä Ärjänsaaressa!

Niin toteutuivat haaveeni. Kaksi kertaa souduillani olen yrittänyt tulla tarujen Ärjänsaareen mutta tuulet ovat estäneet. Nyt onnistui.

▲Alkuun


14.7.04

Ärjänsaari on merkillinen korkea hiekkaharju Ärjänselän keskellä. Monenlaisia tarinoita liittyy saareen: Lappalaisten myyttinen Poronkirkko, vuotuisriittien harjoituspaikka, Kiveksen merirosvot, Ison vihan tarinat, Laurukainen ja muut taruhahmot. Vainoaikojen aarteen voi kuulemma löytää, jos matkaa saareen yksiöisellä varsalla yksiöisen jään yli.

Näitä tarinoita on koonnut historioitsija Reijo Heikkinen. Oulujärven tuntija on julkaissut lukuisia teoksia mm. Ärjänsaaresta. äskettäin tuotteliaalta kirjailijalta ilmestyivät kirjat sekä Kajaanin linnasta että Manamansalosta.

Majoittauduin saaren länsipäähän, Karkeaan päähän tai Palopäähän. Pieni, masentavan kurjassa kunnossa oleva autiomaja ei houkuttanut sisätiloihin. Edes lattiaharjaa ei ollut, jolla paikkaa olisi vähän voinut siistiä. Pystytin teltan likeiselle kumpareelle.

Yön jälkeen mainio tunnelma runsaan kahvin ja käynnistyslukemiston jälkeen. Kirjoittamaan! Mutta. Tietokone oli mykkä! Eivät auttaneet mitkään houkutteluyritykset, näyttö pysyi mustana. Yhtä tummana kuin mieli. Kuinka riippuvaiseksi olenkaan tullut teknologiasta. Maiseman kauneus ei lohduttanut millään tavoin.

Päätin yrittää rauhoittua kävelemällä ympäri saarta. Huikeat näköalat avautuvat hiekkajyrkänteen reunoja kiertelevältä polulta. Männyt olivat yrittäneet ripustautua paikalleen vyöryvään rinteeseen eri tavoilla muodostaen toinen toistaan kummallisempia juurakoita. Oikea maahismaisema. Ja taustalla ihmeellinen sinisyys.

Kevyet sadekuurot kiisivät hetkessä ohitse, ja pian aurinko leikki taas aalloilla. Kuinka laaja ulappa muuttuukaan pienemmäksi, kun rannat, niemet ja saaret, jotka äskettäin ovat kadonneet horisonttiin, ilmestyvät uudelleen näkyviin ylhäältä. Aivan kuin kulkisi saman matkan uudelleen.

Ilmestyn pieneen mökkiyhdyskuntaan, koen itseni kuokkavieraaksi mutta mökkien asukkaat suhtautuvat minuun luontevasti. Vanha Kajaani-yhtiön mökkialue viettää nykyisin hiljaiseloa. Aikanaan yhtiöläisten kesään kuului luonnollisena osana loma Ärjänsaaressa. Nykyisin yhä harvemmat saapuvat tänne. Vesibussi lähtee proomulaiturista melkein tyhjänä kohti mannerta. Tutustun muutamiin sitkeisiin vakioasukkeihin, joille Ärjän kesä on kaikki kaikessa. Viivähdän tuokion mukavassa mökissä, josta puuttuvat kaikki turhuudet, sähkölämmitys, televisio ja formulakisat.

Polku vie eteenpäin saaren pohjoisrannalle, jonka korkeudesta tähyilen sinisen inspiroivaa maisemaa. Muutaman kilometrin päässä näkyy Toukka, saari, jossa vietin kolme päivää myrskyssä. Saaren kupeilta häilähtää Paltaselkä ja sen takana Kainuun siniset vaarat, joita kohti kuljen.

Iltayöstä ennen lähtöä päätän kokeilla vielä tietokonetta. Jo käynnistyy.

▲Alkuun


16.7.04

Illalla tuuli alkoi tyyntyä Ärjänsaaressa. Vaahtopäät hävisivät, ja aalto kävi jo kohtuullisena. Jätin harmaan mökin ja sen viereisen maamerkin, rautaluurangon, proomun keulan, joka törröttää rantahietikosta ruostuvana, jäiden murjomana, katoavana mutta silti vielä vaikuttavan kookkaana.

Ärjänsaaren suojassa oli täysin tyyntä. Saaren jyrkkä hiekkaseinä liukui vierellä hiljalleen. Jokin voimakas tärppi vavassa aivan syvänteen reunassa. Sekunnin muistutus vedenalaisesta maailmasta. Taimen?!

Alkoi tuulla. Saaren tyven jäi taakse, ja aallot kasvoivat. Vinkka tuntui vain voimistuvan vaikka olin toivonut tyyntyvää yöksi. Jouduin kääntämään suuntaa etäämmälle päämäärästä, Toukansaaresta, jotten joutuisi aivan sivutuuleen. Meno oli hankalaa, vene keinahteli ilkeästi, ja kipeä vasen olkapää joutui taas koville. Jos vielä yltyisi, kävisi vaikeaksi. Levoton oli mieli. Idän pilvet näyttivät kovin tummilta. Yksin aavalla nousevassa tuulessa, vain jokin korkealla liitävä yksinäinen lokki seurana. Etäällä näkyi Manamansalo, Paljakan törmä kuvastui vain kapeana viiruna.

Onneksi taival ei ollut järin pitkä, kilometrit kuluivat, kun jaksoin tehdä töitä. Sivolanniemi alkoi vähitellen peittää tuulen, joka oli saanut voimaa kaukaa sinisestä lahdenpohjukasta. Aalto rauhoittui. Liuskelin lopulta Toukan rantaan tutulle laavulle.

Ärjänselkä oli jäänyt taakse, selvisin siitä. Mahtavan laajana se avautui. Ärjänsaaren oikealta puolelta maa katoaa tyystin, jossain siellä on Alassalmi, jonka kautta saavuin. Vaiettu joki -retkelläni jouduin pitämään täällä Toukassa myrskyä kolme päivää. Eteen en päässyt enkä taaksekaan. Koin todellisia tervasoutajien tunnelmia.

Ärjänsaari näkyi silloin puolen kymmenen kilometrin päässä niin houkuttavana mutta etäisenä ja tavoittamattomana. Nyt Ärjänselkä salli minun vierailla siellä ja ihmetellä omalaatuista ja kiehtovaa luontoa. Otan aamuyössä maljan suurelle Ärjälle ja sen ihmeelliselle saarelle!

▲Alkuun


18.7.04

Toukansaaresta lähdin liikkeelle vitkalleen. Oli mukava nukkua pitkään, luppoilla ja kirjoitella. Myös katsella paikkoja, joissa yritin kuluttaa aikaani kolmen myrskypäivän ajan vuonna 1998. Järven maininki kävi nyt rauhallisena, Ärjänsaari kylpi auringossa etäisessä rauhassaan.

Papu-chilitonnikala -ateria valmistui kätevästi. Oulujärvi oli ollut niukka kalanannissaan ja jouduin kaivamaan kätköistä ulkomaan kalaa. Liiankin helppoa se on mutta hyvää. Aterian jälkeen pieni jaloittelu. Saaren sisäosan laaja hakkuuaukio on metsittynyt melkoisesti kuudessa vuodessa. Männyntaimien vuosikasvu on ollut kiivasta ja ne ovat ylenneet nuoriksi puiksi, jotka jo peittävät maisemaa.

Vene kävi saaren sivulla lähes myötätuuleen. Onneksi näin, yöllinen soutu sivutuulessa tuntui ilkeänä arassa olkapäässä. Paltaselkä avautui edessä yhä laajemmaksi. Vaarojen laet erottuivat idässä etäisen sinisinä. Pian Ärjänselkä alkoi kaventua salmessa. Tämä merkillinen hetki: kahden järvenselän taittumakohta. Jotain surumielistä käy ajatuksiin, kun jättää jäähyväiset taakse jäävälle. Edessä on jotain tuntematonta. Seikkailuako? Odotusta kuitenkin. Ukkosen jyrinää kantautui kauempaa järven länsipuolelta. Harvoin ukkonen saapuu suuren selän ylle mutta silloin sen sanotaan käyvän erityisen ankarana.

Saaren jälkeen otin suunnan kohti Paltaniemeä. Tuuli yltyi, kävi kuitenkin aivan myötäisenä. Viuhdoin yhä reippaampaan vauhtiin. Toukansaari etääntyi vauhdikkaasti. Siniluodon lintusaarekkeen jälkeen vilkkuivat jo Kajaanin tehtaan tornit. Kaupungin päälle oli kohonnut tumma pilvi, ei hälyttävän näköinen. Vettä taitaa kuitenkin tulla niskaan. Puin sadeasun ylleni.

Pilvi oli jo aivan lähellä, kun ensimmäinen salama ja jyrähdys räjäyttivät pirstaleiksi aavan rauhan. Heti perään välähti toinen ja paukahti jo lähempänä. äkkiä maihin!

Tilanne on hankala. Lähimpään rantaan ei ole kuin puolisen kilometriä. Se on jäänyt kuitenkin jo tuulen taakse. Sinne ei ole paluuta. Paltaniemi on suoraan edessä, puolisentoista kilometriä vesimatkaa. En ehdi alta pois! Sade kaatui niskaan ja värjäsi veden harmaaksi. Kiskoin kaikin voimin, en välittänyt käden kivusta, ja tuuli lennätti minua eteenpäin.

Hiljaista, ei uusia salamoja. Pilvi taitaa kerätä voimaa - minuako varten? Olin laajalla alueella korkein kohta veden yllä. Jo kovin märkäkin. Tunsin jo kuinka keräsin negatiivista sähköä. Paltaniemen ranta lähestyi - ei vieläkään uutta salamaa. Jos iskee, on tämä sentään sakraali paikka, ikivanha hautausmaa. Eräs Suomen kulttuurin kehtoja.

Pääsin viimein rantaan - pilvet pysyvät vaiti. Sade alkoi hellittää. Kaksi salamaa riitti näyttämään minulle taivaan voiman. Aalto kävi kuitenkin kovana, vesi oli korkealla ja rannassa näkyi vain ilkeännäköisiä kivenlohkareita. Niitä oli kasattu sinne hillitsemään vyörymistä. Venevalkamaa ei näyttänyt löytyvän. Tuuli ajoi minua kohti lohkareita. Harasin vastaan ja huopasin. Yksi pieni väli löytyi, jossa näkyi vaaleaa hiekkaa. Osuin siihen. Lehtevän, kostean rannan tuoksu tulvehti vastaan.

Muistelen tätä nyt kotona. Olen pitänyt muutaman päivän pakollisen soututauon. Vene odottaa Paltaniemen rannan kätköissä. Olen yrittänyt levätä ja parannella olkapäätäni. Vaalan 50-vuotisjuhlatapahtumia en voinut jättää sivuun. Olen kuunnellut hienoa esitystä: Toppilan Studion Sumussa soutajan lauluja. Illalla esitetään Oulujärvi-kantaatti Vaalan lavalla. Se on minun kuultava, olenhan vaeltanut Oulujärven avarien selkien tenhossa. Sen jälkeen suunta on takaisin Paltaselälle, yösoutuun, jos tuuli sallii.

▲Alkuun


19.7.04

Komea oli Vaalassa esitetty Oulujärvi-kantaatti, vielä oikeassa järven maisemassa. Kainuun kulttuurin voimannäytös. Säveltäjä Risto Vähäsarjan ja runoilija Ritva Hakkaraisen hedelmällistä yhteistyötä. Sain jopa kunnian olla ohjaamassa herkän hauraan ja elegantin runoilijattaren paikalleen yleisön eteen. Vaalan juhlat päättyivät upeasti kantaattiin.

Tyynenä avautui Paltaselkä edessäni, kun kokosin varusteeni veneeseen. Ystävällinen rantaisäntäni oli kuivatellut vaatekappaleita, jotka olivat jääneet kosteiksi sateisessa kiireessä.

Ilta-aurinko teki juuri laskuaan, kun pääsin viimein liikkeelle. Lähteminen on niin työlästä. Mutta suuri vedenselkä välkehti edessä houkuttavana, hehkui kultaa ja purppuraa. Valkoiseksi maalattu Rovastinkivi Paltaniemen edustalla jäi taakse. Otin suunnan suoraan laajan läntisen selän ylitse kohti pohjoispuolen Varislahtea. Epäilyttäviä pilvimuodostelmia ei näkynyt, ja vetelin rauhalliseen tahtiin veden hiljaisuudessa.

Väliin järvi tyyntyi täysin hopeiseksi peiliksi, toisinaan kevyt vire värisytti pintaa. Etäällä yksinäinen purjevene näytti pysyvän paikoillaan vaikka purjeet oli levitetty. Ei, vähitellen liukui se eteenpäin tumman saarivyön edustalla. Pari moottorivenettä puksutti kotisatamaan. Ja avaruus hiljeni tyystin. Yö tummui. On jo heinäkuun loppupuoli. Rantojen yksityiskohtia ei erottunut. Karhusaari oli suuntani, ja aikojen kuluttua liu´uin eteenpäin sen tummaa kylkeä, josta ei karhun katse erottunut, jos se minua tähysti.

Saarten jonon jälkeen käännyin luoteeseen kohti Varislahden perukkaa. Lahti on pitkä, vuono suorastaan, ja sen päähän laskee Varisjoki. Vesi virtaa siinä avarasta Kivesjärvestä ja ylempää Kongasjokena suurista Osmanka- ja Kongasjärvistä. Noissa joissa elää vielä Oulujoen vesistön järvitaimenen alkuperäistä luonnonkantaa, niin harvinaista ja tarkoin vaalittavaa.

Usva nousi lahdenpohjasta. Näky oli jotenkin samankaltainen, kun lähdin liikkeelle Hailuodon Ojakylänlahdesta. Nyt kuljin vain päinvastaiseen suuntaan, kohti kapenevaa lahdenpohjukkaa ja jokea. Kuulostelin aika ajoin, ja vähitellen kohina alkoi erottua.

Ajatuksissani soudin mutkittelevaa joen uomaa enkä huomannut, että virta voimistui koko ajan. Kalat tuikkivat, ja seurailin niitä. äkkiä huomaan, että olin vahvasti pyörteilevässä vedessä, melkein koskipaikassa. Vene heittäytyi kohti rantaa. Vavat olivat unohtuneet pystyyn ja tarttuivat joen ylle kurottuviin lepänoksiin. Virta veisi alaspäin. Airot iskivät kiviin. Toinen irtosi. Tartuin leppäpuuhun ja kiskoin veneen pysähdyksiin. Tovin kesti ennen kuin sain siimat irti oksista.

Tutkin hämärässä, jo kovin viileässä yössä joen alajuoksua. Sieltä komeita löytyi koskipaikkoja mutta mökkejä oli noussut lähes joka käänteeseen enkä lähtenyt nousemaan ylemmäksi. Kalastuslupia ei ollut, joten vavat saivat jäädä veneeseen. Kivesruukin raunioiden etsiminen sai jäädä, annoin veneen ajelehtia myötävirtaan. Lahden rannalla nukahdin taivasalle korkeassa korpiniemekkeessä, kunnes aamuaurinko ja muurahaiset herättivät minut.

▲Alkuun


20.7.04

Olen saanut nauttia vieraanvaraisuudesta Melalahdessa ja asustellut rauhaisassa, karjalaistyyppisessä saunarakennuksessa veden äärellä. Rannassa keinuu tuliterä puinen soutuvene, jonka on veistänyt Aki Ruotsalainen, veneeni tekijä. Melalahti on kuulu kyläidylli, jossa eteläinen, aurinkoinen vaaranrinne peltoaukkoineen polveilee järvelle. Vehmas saaristo edustalla suojaa kylää Paltaselän puhureilta. Lahden toisella rannalla kohoavat mahtavat kalliojyrkänteet. Monimuotoinen maisema on Kainuun vanhinta asutusseutua, joka vaalii identiteettiään ja kulttuuriympäristöään. Melalahti valittiin joku vuosi sitten Suomen kauneimmaksi kyläksi.

Jututin syntyperäistä melalahtista Ossi Huuskoa ja hänen vaimoaan Sirkkaa. Ossin isä ajoi suurilla moottoriveneillä kymmeniä vuosia Paltaselän ja Manamansalon asukkaita kaupunkiretkille Kajaaniin. Hän aloitti 30-luvulla ja jatkoi 50-luvulle, jolloin linja-autoliikenne korvasi vesitiet. Ossi oli jo viisivuotiaasta apumiehenä veneessä nuoruusikään saakka. Pikkupoika saattoi ohjata venettä, kun isä antoi pisteen, jota kohti mennään ja hän itse saattoi puuhailla koneen kanssa.

Isä Iikka ajoi venettä aikataulun mukaan jäiden lähdöstä järven jäätymiseen saakka, joskus poikkeusvuosina jouluun asti. Joka säässä lähdettiin, sellaista myrskyä ei ollut, että maihin olisi jääty. Syysmyrskyt Ärjänselällä olivat pahoja, kun kansi oli jäässä, ilmassa lensivät lumi ja jääkiteet, väylät hädin tuskin erottuivat. Illan pimetessä kävi yhä vaikeammaksi. Ossi ei muista, että olisi pelännyt. Matkustajat sen sijaan joskus olivat sydän syrjällään. Meritauti saattoi puhjeta pahana, ja kannen siivoaminen oksennuksesta oli nuorelle miehelle kaikkein pahinta myrskyisessä järviliikenteessä.

Ossi Huuskon äiti oli kylän kätilö ja hänen vaimonsa Melalahden terveydenhoitaja. Sirkan työnkuva oli monimuotoinen. Tiet olivat kehnot eikä puhelimia juuri ollut, autojakin vähän. Sairaskyytien organisoiminen oli työlästä ja niillä joutui liikkumaan joskus lapset sylissä. Kuulu kunnanlääkäri Salmela hoiti potilaitaan, hyvin kaukaakin saapuneita, päivät ympäri ja soitteli vastaanoton lomassa pianoaan.

Ossi ja Sirkka olivat ajaa kerran Paltaselän sulaan eksyttyään jäätieltä lumisateessa. Anglian viime hetken tiukka käännös pelasti heidät jo särkyviltä jäiltä. Nyt kesällä jokapäiväinen uintiretki Oulujärvessä kuuluu asiaan. Upea on näköala Melalahden saaristoon heidän mökkirannastaan.

Varisjoella kalastuskunnan vieraana. Sain heittää pintaperhoa illan valossa hohtavalla joella. Virta on melko rännimäinen perkausten jäljiltä, kaipaisi entisöintiä, mutta Oulujärven kirkaskylkisiä suurtaimenia siihen nousee…

Pyörteilevä, hopeanhohtoinen veden pinta särkyi tuon tuosta. Pintakäyntejä mulahteli, ja kaloja pomppi ilmaankin. Pieniä vain, useimmiten särkiä, jotka saivat pintaperhot vettymään. Jokunen nuori harri nappasi perhoon. Alamittaisia. Suuret harjukset piileksivät jossain. Mutta pelkkä oleilu ja nautiskelu kauniin, virtaavan veden äärellä oli pitkien järvitaivalten jälkeen peräti liikuttavaa.

▲Alkuun


21.7.04

Kesä on kukkeimmillaan. Maa kantaa hedelmää. Horsman kukinto on alkanut kiivetä kohti latvaa, yöt pimenevät. Kesän ihanuus on vielä läsnä, mutta samalla jo tietoisuus hetkien nopeasta kulusta kohti syksyä.

Savusaunan tuoksuva nautinto illalla keskellä Melalahden vehmasta kukkeutta. Kuinka ottaa hetkestä vaarin? Kiirehtääkö eteenpäin vai pysähtyä, jäädä, viivähtää. Ainako onnen sininen lintu on jossain etäämmällä? Toisessa hetkessä, toisessa paikassa?

Tuuli on pysytellyt itsepintaisesti etelässä. Puhaltaisi sivulta matkalla Kiehimänsuulle, Paltamoon. Melalahden saarten suojassa soutaminen kävisi, muttei suurella Paltaselällä. On odoteltava luvattua länsituulta, myötäistä, jolloin ei niin haittaa vaikka puhurit käyvät.

Saima Mustonen, Iijoen Kollajan tyttö kertoili eilen lapsuuden joestaan, siianpyynnistä, jäiden lähdöstä, Kipinän kosken laskusta ja matkasta tukkilautalla alas Iijoen tuikeita koskia jokisuulle asti. Itse hän oli mukana vääntämässä veslaa, lautan suurta airoa vaikka olikin nuori tyttö. Vuoden 1918 tapahtumien aikaan hän oli vauva, mutta kivet olivat lentäneet kotitalon ikkunoista sisään, luoditkin vinkuneet. Pelottelua enemmän, ei niinkään tappamisen meininkiä. Historialliset tapahtumat vyöryivät maailmalla, Iijoen varrella oli keskityttävä ottamaan leipä kovalla työllä.. Sittemmin hän tuli palvelijaksi ja myöhemmin miniäksi Kivesjärvelle, suurelta joelta suurelle järvelle.

Hänen poikansa Olavi Leinosen tapasin Kiveksen miesten talkoissa Hakasuon myllyllä edellisenä iltana ja nyt uudelleen hänen kotonaan Joukolassa järven rannalla. Olavi Leinonen on kirjoittaja. Hän lahjoitti minulle teoksensa Hotellinkoski. Siinä hän kertoo Kivesjärven ja Varisjoen värikkään kulttuurihistorian tarinoita. Eino Leinosta, Pekka Halosen vierailusta häämatkallaan, Virpelän kallioista, joilla syntyi luonnoksia kuuluisia maalauksia varten, Kiveksen ruukista, järvirosvoista ja tervakulttuurista. Mainio paikallishistorian teos tuo on, lopussa löytyy vielä uudelleen painettuna Eino Leinon "kertovainen runoelma" Kivesjärveläiset. Traaginen tarina onnen vaikeasta etsinnästä.

Olavi Leinonen on kierrellyt ympäri Suomea työhommissa mutta nyt hän on asettunut kotiseudulleen Kivesjärven rannalle. Hän uskoo paikalliskulttuurin voimaan. Tarinoiden, historian ja menneisyyden tuntemisen avulla voi löytää juuriaan, ja tuo historia olisi oikealla tavalla esitettynä mitä kiinnostavinta myös matkailijalle. Hakasuon mylly ja Varisjoen kalastuksen kehittäminen ovat kyläläisten hanke, joiden luo toivotaan matkalaisten pysähtyvän. Komea puureliefi on laitettu myllylle kertomaan menneisyydestä ja tulevaisuuden uskon symboliksi.

Kysyin myös Oulujärven ylitystiestä. Leinosen mielestä se toisi luonnollisesti meluhaittoja mutta hyöty olisi kuitenkin suurempi kuin haitat. Kivesjärveläisten matkaa kaupunkiin se lyhentäisi tuntuvasti. Melalahtelaisille taas hyöty ei olisi niin suuri, ja sieltä löytyy enemmän siltaa vastustavia ajatuksia.

▲Alkuun


22.7.04

Lentoa aaltojen harjoilla Paltaselällä. Matka Melalahdesta Kiehimänsuulle oli vauhdikkaimpia soutujani. Aavalla puhuri puhalsi aallonharjat valkoisiksi kuohuiksi, joita tuntui väliin näkyvän enemmän kuin sinistä vettä. Puuskissa tuuli tuiversi aallonpohjat tummille rypyille vaikka aurinko hehkui korkealla kirkkaana. Selkäni vaikkei leveä olekaan toimi mainiona purjeena. En tarvinnut kuusennärettä keulaan vauhtia antamaan vaikka sitäkin harkitsin, kun näin tuulen kääntyvän länteen ja myötäiseksi.

Saaret purjehtivat tummana, keinuvana jonona ohitseni: Mulkut, Lehtonen Riuttasaaret. Niiden välistä pilkahteli etäisyydessä Toukansalmen takainen vesityhjyys, Ärjä. Iloista oli meno kuin Mikki-hiirellä ensimmäisessä säkeistössä, eikä vedenpeikkoa näkynyt. Sain kylläkin väistellä verkonmerkkejä, tuulessa liehuvia tompureita, jotka tulivat vastaan vauhdilla ja pyrkivät yllättämään. Niihin olisivat vaappuni jääneet, ei tuossa tuulessa niitä olisi saanut irti verkoista. Kiidin kai liian lujaa kaloille, ei tärppiäkään. Sanoivat Melalahdessa, että taidan olla järven ainoa mies, jolle hauet eivät antaudu. Niukka on ollut Ärjän ja Paltaselän kalananti.

Kiehimään tulo ei kestänyt neljää tuntia kuten veikattin aamulla. Rautatiesilta ilmestyi eteeni paljon nopeammin. Muutama verkon väistely vielä ja olin sillan alla. Ei tuntunut virtaa, ja yllättävän äkisti katosi Paltaselän avaruus siltapilarin taakse. Vietin juhlahetken ystävien antimilla rannalla Eino Leinon patsaan liepeillä. Olin sivuuttanut näin Oulujärven onnellisesti ja lopuksi vielä juhlavasti.

Kiehimänsuun eli Paltamon keskustan oleiluni jäi lyhyeksi. Kirjastossa piipahdin. Lupasin palata tutkimaan kotiseutuosastoa, joka vaikutti runsaalta. On Paltamolla kirjailijoita. Kelluntaöljyä perhoille, siimaa ja vähän elintarvikkeita kaupasta saksalaisturistien seasta. Ei ollut tiedossa kortteeripaikkaa eikä leirintäaluettakaan. Ja Kiehimänjoki veti minua eteenpäin. Virtausta oli ilmestynyt jokeen reilusti, ja tuulikin kääntyi vastaiseksi. Vetelin ylöspäin akanvirtoja etsiskellen. Nuoret hauet pysäyttelivät menoani, jäivät kuitenkin kasvamaan.

Outous levisi mieleeni, kun taas koin saman, jota en ollut muistanut. Melkein koko Kiehimänjoen alaosa on kaivettu kanavaksi. Juuri mitään luonnollista ei ole jäljellä. Lepät ja koivut kasvavat kuitenkin tiheikköinä ja luovat väylälle suorastaan afrikkalaisen viidakkojoen ilmettä.

Virtaus joessa pysähtyy. On helpompi mennä ylöspäin, mutta olo käy merkilliseksi. Suututtaa. Ei tällaista saisi tapahtua joelle. Järjenvastaista. Ihmisen suhde jokeen on erityislaatuinen. Tiedän, että se saa meidät aikaa myöten tuottamaan sähköä toisella tavalla. Vaikka tällä valtavan ruoppauksen vyöhykkeellä, Marionin kaivujäljissä uskoni väliin horjahtelee.

Rannassa lepikon vihreyden keskellä seisoo ujo pariskunta: horsma ja mesiangervo. Ne ovat löytäneet toisensa, loppukesän lapset, niin kauniit. Mieleni piristyy: luonto vähitellen korjailee ihmisen ruhjejälkiä.

Minut poimitaan rantanuotiolle, jolla jokivarren väkeä, Väisäsen perhettä viettää iltaansa. äidin isoisä oli Leppikosken laskumies, Juntan Jussi. Laavun vieressä rannan tuntumassa on pitkä tasanne, jota pitkin tervasoutajat ovat vetäneet venettä ylös Leppikoskea. Tämä pieni lahdeke on kuulemma ainoa kohta, jota tällä jokiosuudella ei ole ruopattu. Leppikosken kuohuista puhutaan nuotiolla kaihoten, mutta sauna on kuuma ja mökissä pehmeä vuode. Kainuulaista lämmintä vieraanvaraisuutta.

▲Alkuun


23.7.04

Isäntäväen lähdettyä en malttanut käydä heti nukkumaan vaan istuin katselmassa yöllistä jokea. Siksi kello oli paljon, kun heräsin. Kuuhkailin Kiehimänjoen rannalla. Nautiskelin majapaikkani, jokirannan saunamökin rauhasta. Lueskelin Melalahden kylän historiaa ja vesiekologiaa, rehevöitymisestä. Kävelin pitkin tieuraa, joka kulki Marionin kaivamaa penkkaa. Loppukesän kukat koristivat maisemaa. Silti hätkähdän: kultapiisku kukkii jo. Koulu alkoi silloin, kun kultapiisku ja pietaryrtti kukkivat. Halkopinoja on hakattu koivikon keskelle, peitelty muovilla. Kesäpäivä on lämmin vaikka tuuli puhuu miedosti pohjoisesta. Hyttyset ovat lähes kadonneet, joku paarma pyrkii tekemään lähempää tuttavuutta. Aikaa sitten on kosteaan maahan kaivettu ojia, jotka vielä näkyvät, kun tarkkaan katsoo. "Kylmä tila" laitettiin asuttavaksi kovalla työllä. Rintamamiestila. Lapset kasvatettiin ja koulutettiin. Koski ehti kohista jonkin aikaa talon kupeessa.

Halkopinot muistuttavat siitä, miten täällä kaikesta ilmaston lämpenemisestä huolimatta elämme arktisella alueella. Kaiken päämääränä eskimoilla, tsuktseilla ja myös meillä on talvesta selviytyminen. Ravinto- ja polttoainevarojen kerääminen pakkaskautta varten lyhyen kesän aikana.

Nyt maa kantaa hedelmää. Kaikkea on paljon, puiden vuosikasvuja, kasvien siemeniä, nuoria lintuja, hyönteisiä vaikka kesä on ollut viileä. Auringon ja lehtivihreän liitto - kaiken elämän salaisuus. Unohtuu herkästi, että leipä kasvaa vain maasta. Ihmisen elämä perustuu maatalouteen.

Harvoin tulee ajatelleeksi, miten vihreä maamme on kesällä. Joskus luin palestiinalaislapsista, jotka saapuivat Suomeen kesäleirille. Heille oli uskomatonta maan pursuava vihreys täällä pohjoisessa. Muistin silloin Välimeren alueen kuivan, harmaan maaperän, appelsiinipuiden alla lähes kasvittoman. Nyt itse kahlaan vihreydessä.

Pellot metsittyvät hiljalleen. Uudet sukupolvet hakivat elantonsa muualla, etelästä tai joku pohjoisen asutuskeskuksista. Ruotsiin ei enää mennä vaikka sinne lähti melkoinen osa sukupolvea, kokonaiset pesäpallojoukkueet kylien nuoria miehiä. Eilinen isäntäni oli ilahtunut, kun oli täällä Paltamossa törmännyt paremmin hoidettuihin peltoihin kuin etelässä. Elinvoimaa sentään on vielä.

Mietiskelen kainuulaisen rajaseutupastorin ajatuksia, joita olen lukenut lehdistä. Hän oli aiemmin syrjäseutujen kiivas puolustaja. Sitten omien, karvaiden kokemuksiensa perusteella hän käänsi ajattelunsa suuntaa. "Menkää nuoret pois syrjäseudulta, hankkikaa kunnon koulutus ja ammatti, ei täällä ole tulevaisuutta!" sanoo hän nyt. On kunnioitettavaa, että ihminen osaa muuttaa mielipiteitään, jos todellisuus näyttää olevan toinen kuin on ajatellut.

Mutta onko kuitenkaan niin? mietiskelen, kun työnnän veneen vesille seisahtuneeseen virtaan ja etsiydyn Leppikosken voimalan suuntaan. En osaa sanoa.

▲Alkuun


25.7.04

Vene sai nimikyltin: Nuojuan Neiti. Kyltti ruuvattiin auringonhehkuisessa, pienessä juhlassa Melalahdessa, jonne purteni sai autoilla takaisin Leppikoskelta. Oulujoen reitin toimiston väki oli paikalla: Haverisen Heikki, Myllyn Tapio, Sarhaluoman Jari. Mainiona isäntänämme toimi Tervosen Kari. Oulujoen tarinoiden kertojat poistuvat nopeasti. Yksi mies ei ehdi tehdä paljon. Suunnittelimme liikkeelle lähtöä isommalla joukolla. Viimeiset hetket ovat käsillä erityisesti Oulujokivarressa, joka rakennettiin varhain, ja muistajia on vähemmän.

Vene vieraili myös Manamansalon saaripäivillä. Helteeseen oli kokoontunut ennätysmäärä väkeä leppoisaan perhekonserttiin Kassu Halosen taidetalolla. Veneeseen tutustujia ja palautteen antajia vieraili paljon. Niin monet ihmiset kannustivat ja rohkaisivat. Ovat tavallaan mukana veneessä matkalla latvavesille. Oulujoki ja koko sen vesistö näyttää nousevan yhä enemmän ihmisten mieleen. Tärkeä on veden virta rannan asukkaille, myös täältä pois muuttaneille. Myimme 24 Vaiettu joki -kirjaa. Ei teoksen elinkaari vielä ole lopussa. Jokaisella ostajalla löytyy oma elämän joki. Joku huomaa sen vasta, kun joutuu pohtimaan sitä kirjan omistuskirjoitukseen. Yllättäviä oivalluksia syntyy.

▲Alkuun


26.7.04

Oulujärvi jäi taakse, jo vähitellen myös Kiehimänjoki. Jälleen sain Oulujärvellä kokea tuon saman kuin aiemmin: se on portti yksinäiselle soutajalle. Se joko päästää läpi tai sitten ei. Kaikki riippuu suurten aavojen tuulista. Tein kaikenlaisia suunnitelmia. Kuvittelin, että reilussa kahdessa viikossa ehtisin vierailla ties missä järven kolkissa.

Ei soutajan kannata juuri tehdä suunnitelmia Oulujärvellä. Vaikka haluaisi mennä eteenpäin, voi tuuli tuivertaa päiväkausia ja estää liikkeelle lähdön. Toisaalta vaikka haluaisi pysähtyä, saattaa tuulissa olla reikä ja kohta taas luvassa kovia säitä. Silloin tyynellä tai myötätuulella on vain mentävä eteenpäin. Kun tuulemaan ryhtyy, saattaa se jatkua viikon kaksikin.

Niinhän se on elämässä yleensäkin. Paljon suunnitelmia, ja vain vähän niistä toteutuu.

Jotkut ovat hankkineet suuria ja voimakkaita moottoriveneitä. Ärjän halki voi päästellä puolessa tunnissa, nopeamminkin. Kuvitella, että on luonnonvoimien herra. Mutta se on harhaa: yössä, sumussa, karikossa tai moottorin pettäessä harhakuvitelmat särkyvät. Niin erilaisia ovat moottoriveneilijät. Joku päästelee täysillä kapeassa jokiuomassa ja jättää soutajan keikkumaan pitkäksi aikaa. Toinen hidastaa huomaavaisesti nopeuttaan ja nostaa kättään tervehdykseksi.

Leppikosken voimalan yläpuolinen jokiosuus on luonnollisempi kuin ruopattu alaosa. Joki kiemurtelee. Kun jättää korkean Pihlajamäen taakseen, se ilmestyy äkkiä taas eteen. Viehättäviä peltoaukeita, aurinkorinteitä, karjaa laiduntamassa ja kukkien loistoa pientareilla. Pian edessä aukeaa laaja Uuranjärvi ja sen päässä Autioniemi, päämääräni.

Salli ja Pentti Leinonen asuvat Pentin synnyinpaikkaa. Kotikonnun tunnusmerkkinä on pitkä kaksihaarainen kuusi, jonka valtavampi haara katkesi myrskyssä. Heidän tyttärensä teki tapahtumasta laulun. Kuusen kohdalla päättyi Uurankoski, jonka suuri kaivinkone louhi olemattomiin, kanavaksi. Tuo Bucyrus rojotti sitten kolme vuotta heidän silmiensä alla ennen kuin se koottiin pois. 30 junavaunua tavaraa siitä tuli.

Vesi tunki talon maille, muodostui laaja Uuranjärvi entisten pitkien niemien ja laajojen, hedelmällisten luhtaniittyjen päälle. Vesi kävi noustessaan saviseksi ja sameaksi. Harrit harhailivat sekopäisinä rantavesissä ja niitä sai verkoilla ennennäkemättömästi. Sitten ne katosivat.

Pentti oli voimalaitosrakentaja, ei kovinkaan innokas siihen mutta elanto oli ansaittava, kun lapsijoukko kasvoi. Auto- ja konehommissa työura sitten kului. Nyt on aikaa tehdä niitä asioita, joita ei työelämässä ehtinyt vaikka Ruijan matkoja - ja minun opastamistani. Salli hoiteli ennen talon karjaa, nykyisin angorakanejaan ja maalaa maisematauluja. Lapset tekivät heistä lauluja juhlahääpäivän kunniaksi ja kuuntelemme niitä illalla.

On Autioniemeä asuttu ennenkin. Pentin isä löysi aikanaan karhunpäisen kulttiesineen, joka on kuuluisimpia esihistoriallisia löytöjä maassamme.

▲Alkuun


27.7.04

Iijärvellä, kahden suuren vaaran välisellä, sokkeloisella ja pitkänhuiskealla vedellä. Länsipäässä sivuutin jo Iivaaran, jonka laella, ylhäällä oli joskus koulu. Idässä hahmottuu sinisenä laaja Saukkovaaran selänne. Keli on muuttunut sateiseksi, yöllä nukkuma-aitan kattoon rymisi rankkoja kuuroja. Aamulla tyhjensin veneestä 150 litraa vettä.

Ehdin piipahtaa edellisenä päivänä Onni Karhun luona Uuranjärven eteläpuolella. Hän on Kiehimänjoen senioreita, syntynyt 1921. Jo seitsemänvuotiaana hän karautti tukkikeksin suureen pölliin, joka kiskaisi pojan koskeen. Aikuiset miehet pelastivat hänet kuiville. Siitä alkoi Onnin tukkilaisura, joka vei ensin äidin mukana lähijoille, sitten vieraillekin virroille. Vuosia kului sodassa, jossa hän haavoittui kahdesti. Komppanianpäällikkö antoi Onnille kameransa ja hänestä tuli vakinainen valokuvaaja rintamalla. Myöhemminkin hän kuvasi paljon. Kiehimän kuvat ovat vain valitettavasti Helsingissä. Hän viljeli kotitilaa oli mukana Leppikosken voimalatyömaalla ja teki muitakin rakennushommia, kunnes leivän haku vei perheen etelään.

Joka kesä on hänen tultava vaimonsa kanssa etelästä Kiehimänjoelle, ei täältä osaa olla pois. Vielä on terveys sen sallinut mutta veneeseen nousu ei enää oikein käytä. Tuohustamalla, jota melkein jokainen jokivarren mies näyttää harrastaneen, hän nosti harreja ja jonkun merilohenkin ylimmäisestä Iikoskesta. Entistä jokea hän ei sano kaipaavansa, niin paljon muuttuu maailmassa, ja siihen on yritettävä sopeutua.

Yövyin edellisen yön Anja ja Heikki Järvelän luona aivan Iijärven länsipäässä Anjan kotipaikalla. Heillä oli ollut juuri 50-vuotishääjuhlat ja 35 vierasta. Vieläkin nuorisoa oli paikalla, lapsenlapsia, monikulttuurisia. Anjan isä oli veneentekijä, ja kalastus antoi tärkeän osan elantoa. Sota-aikana venäläiset koneet tyhjensivät pommilastinsa järveen, kun olivat Kontiomäellä törmänneet lujaan ilmapuolustukseen. 10-vuotiaana Anja muutti tätinsä luokse sota-ajan Helsinkiin. Suurpommitukset keväällä 1944 näyttäytyivät enemmän suurina ilotulituksina, ei niitä oikein osannut edes pelätä. Etelässä kului opiskeluaika ja työura, sieltä löytyi elämänkumppani Heikki, urheilumies.

Likeinen Iikosken niska oli mainio kalapaikka, josta sai harreja, ja perhomiehiä oli siellä väliin joukoittain. Kosken keskellä oli saari, joka oli nuorisolle hupaisan ajan viettopaikka. Järkyttävä näky avautui kotirannasta, kun he kerran palasivat vuosien työrupeaman jälkeen tänne: kosken ja saaren paikalla oli vain ankeita hiekkapenkkoja. Iijärven pinta nousi metrillä ja söi tilan rantoja. Vedenpinnan luonnoton vaihtelu vaatisi Anjan mielestä muutoksia säännöstelyyn. Heikki kaipaisi kalateitä mereltä asti - ja olisihan se mahtavaa, jos jonain päivänä voimalaitoksen tilalla olisi koski.

▲Alkuun


28.7.04

Iijärvellä tuuli on käynyt vastaiseksi ja lähes myrskyiseksi. Vettä on ropissut taas koko yön. Iivaara näkyy murkuisen hämäränä järven takaa. Taisin hieman vähätellä mielessäni tuulten vaikutusta Iijärvellä, joka Oulujärveä pienempänä ja saarisena tarjoaa suojaa eikä olisi este soutajalle. On Iijärvellä suuria selkiä, joilla vastainen tuuli pysäyttää liikkeen. Kuinka toisenlainen olikaan sää ja maisema edellisellä soudullani Perankajärveltä Hyrynsalmen reittiä alas merelle vuonna 2000. Sekin retki sujui kesäkuun alussa kovin viileissä ja sateisissa säissä. En pitänyt lepopäiviä. 420 km taival sujui kahdessa viikossa, ja päivämatkat venyivät melkoisiksi. Samat 11 voimalaitosta piti ylittää.

Mutta silloin Iijärvellä aurinko hehkui, oli retken lämpimin päivä, ja sivumyötäinen tuuli vei vauhdilla länteen. Saukkovaara jäi nopeasti taakse, sinertyi, ja Iivaaran hahmo lähestyi ripeästi. Aittoniemessä savustelin edellisenä päivänä Lietejokisuulta saamani taimenen. Torkahdin veneessä lämpimässä ilta-auringossa Kiehimänjoen niskassa. Nyt ei ole järvellä tuota lempeää ilmettä. On odotettava.

Isäntäväkeni Matti ja Lea Heikkinen ovat pitäneet minusta hyvää huolta. On syöty, saunottu ja uitu. Aittoniemen tila on Matin lapsuuden maisema. Iijärvi on vuosikymmenten myötä tullut erinomaisen tutuksi. Sota-aikana isän ollessa rintamalla ja heti sen jälkeen Matti joutui ottamaan vastuuta perheen elannosta alle kymmenvuotiaana. Hänellä oli taipumusta ja innostusta kalastukseen, ja isä antoikin hänen vastuulleen kalastuksen talossa. Verkkoja ja rysiä hän asetteli järveen jo pikkunassikkana. Ja kalaa on tullut. Muikkua ja kuhaa, keväällä haukia, kaikki kalat ovat olleet talouskaloja.

Tuulastusta Matti kokeili poikasena kaverinsa kanssa Iikosken niskalla. Tuohusta ei enää tarvittu, kun oli lyhty, Petromax. Kiukkuinen ja pahamaineinen naapurimies täräytti kiväärillä lyhdyn pirstaleiksi. Siinä tuli kiire! Ei jääty odottelemaan toista laukausta. Tyttöjen aitasta samainen mies ajoi Matin ja kaverin pois kirveellä. Laudan läpi mentiin. Onneksi vene ei ollut tiukasti kiinni rannassa vaan vesille ehdittiin. Mies oli kirveineen julman tosissaan.

Inkeriläiset siirtolaiset kokeilivat ensimmäistä kertaa järvellä talvista verkkokalastusta. Saalista ei tullut, verkot olivat liian tiheät. Sittemmin on talvikalastus yleistynyt, Matti on itse toiminut pioneerina. Kerran laski hän verkon jään railoon, ja jättisiikoja tuli vaikka millä mitalla. Tuuralla oli jäätä särjettävä, jotta siiat mahtuivat ylös. Värikäs hahmo lapsuudessa oli kiertävä suutari Iivari Mikkonen, joka oli nähnyt paljon. Hän oli kalastanut lohta Lenajoella, jossa joen jäinen pohja peittyi keväällä lohien paljoudesta. Norjassa tuli valtavasti ankeriasta pelkällä atraimella. Matti harmittelee, kun kukaan ei ollut nauhoittamassa Iivarin tarinoita.

Matin kalavaja on kuin ammattilaisen välinevarasto. Runsaat määrät verkkoja roikkuu hyvässä järjestyksessä, on erilaisia rapumertoja, verkonmerkkejä ja vapoja. Pojanpojan pikkuverkko on muistona kalastusuran aloittamisesta. Satoja kaloja saattoi päivässä saada matalassa vedessä tuolla pikkuruisella verkolla. Sittemmin on toisella kymmenellä olevasta Anssista kehittynyt taitava kalamies, jonka vieheisiin kalat ovat viehättyneet.

Lea on kotoisin Kivesjärveltä. Hän on Karppisia, Patju-Heikin, kuuluisan Kiveksen järvirosvokoplan päällikön jälkeläisiä. Sukulaiset ovat suhtautuneet kovin ristiriitaisesti esi-isän maineeseen. Nykyisin ollaan kuitenkin enemmän ylpeitä värikkäästä sukulaishahmosta. Kongasjokivarressa Lea asui myös, ja harrin pyynti tuli tutuksi. Ja on Kongasjoessa isoja nousutaimeniakin…

Iijärvi myrskyää. Hyvä puoli asiassa on se, että saan parannella olkapäätä.

▲Alkuun


29.7.04

Myrsky jatkui, ja soutaminen sai jäädä. Eteneminen on sujunut väliin vitkaan. Olen viikon jäljessä aikataulusta, jota edeltä käsin hahmottelin. Matkani on tavallaan kamppailua aikataulua ja kiirettä vastaan. Aina on voitto pysähtyä päiväksi pariksi. Kuulla tarinoita kaikessa rauhassa, katsella ja kuuhkailla. Mutta mieli tekee vesille. Päivämatkat ovat nyt jääneet lyhyiksi kiitos Kiehimänjoen ja Iijärven mainioiden majapaikkojen. Hyvä näin, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä.

Kiehimänjoen niska tai Iijärven luusua on vielä lähellä. Suuri kuusi seisoo merkkinä paikassa, josta joki alkaa. Ennen siinä kuohui Iikoski. Sen keskellä oli saari, joka jakoi kosken kahtia; pohjoispuolinen oli pääuoma.

Nyt joen niskaa on vaikea hahmottaa. Saari on kasvanut suuremmaksi, kaivettu hiekkavalliksi, joka hiljalleen metsittyy.

Kiehimänjoki virtaa Oulujärveen reilun kymmenen kilometrin matkalla. Keskijuoksulla sijaitsee Leppikosken voimalaitos. Pato jakaa joen kahteen hyvin erilaiseen osuuteen. Jokea voi kutsua myös Emäjoeksi, jonka loppuosa se oikeastaan on. Emäjoki ammentaa virtansa ylhäältä Suomussalmen suuresta Kiantajärvestä.

On satanut runsaasti, ja järvet taitavat olla piripinnassa. Säännöstelyn ylärajoja ei saisi ylittää, joten luvassa on voimakasta vastavirtaa etenkin patojen alapuolisilla jokiosuuksilla. Ylävedet ovat kuulemma tulvassa. Latvajoilla se tietää toisaalta hyvää: vettä on kivien sijasta veneen alla. Mutta myös virta on vahvempi ja kosket rajumpia.

▲Alkuun


30.7.04

Suolla. Eihän minun tänne pitänyt joutua mutta en kai niin väärässä paikassa ollut. Oulujoen vesistön joet alkavat paljolti soilta. Vastatuuli on hankala järvellä, ihana hillasuolla, puhaltaa ötökät koloihinsa.

Suoaapa, samaa avaruutta kuin järven selällä. Kaikkein lyhyin on kesän hetki suolla. Hehkeä vihreys käväisee sen yllä kuin tuulen henkäys. Nyt jo suoheinien latvat kellastuvat, ja aavistus kullan sävyä leijuu suomaan yllä.

Keskellä suota löytyy lähde. Puhtaan vihreän sammaleen keskellä päilyy kirkas silmä, josta lähtee virta, elämän vesi. Se kasvaa puroksi, joka katoaa kohta suorahkaan. Näkymättömissä se vaeltaa kohti jokea, antaa sille puhtainta vettään. Suo on niin tärkeä joelle.

Eräs tuhoisimpia asioita joille ja kaloille on ollut soiden ojitus. Kenties kaikkein pahinta turvetuotanto. Ne ovat tuhonneet vesistöjä kaukana saastuttavista tehtaista, asutuskeskusten fosforikuormista tai jopa rehevöittävistä maatiloista. Ja kuinka paljon soita on ojitettu turhaan! Laajoilla aloilla metsä ei vain ala kasvaa tai kituu sen verran hitaasti, että ojituksiin ja niiden uudistuksiin heitetyt rahasummat menevät lopulta hukkaan. Ja kaikki tuhotut puronvarret, tammukoiden asuinvedet!

Matkallani olen alkanut suhtautua yhä nurjemmin turvetuotantoon. Olen yrittänyt löytää näkökulmaa, tunnetta lohien ja kalanpoikasten maailmaan. Ehkä olen hieman onnistunutkin. Kauheinta jalokalan pienokaisille on turvetuotantoalueilta purkautuva höttö. Se tukkii sorakot ja kivenkolot, piilopaikat ja kalojen keittiöt kuin liima. Vaikka uusimpien turvesoiden puhdistusjärjestelmät toimisivat normaalivuosina tai vähän sateisempina kesinä, eivät ne riitä, kun suuret tulvakesät vääjäämättä saapuvat. Kun tulvassa höttömassat lähtevät liikkeelle, valuvat samalla hukkaan purojen ja jokien kunnostuksiin, kutusorakkojen luomiseen käytetyt miljoonat.

Suuria, satojen hehtaarien turvesoita aiotaan käynnistää tuotantoon Oulujoen likellä. Kun ajattelen tutun Kivisuon tuhoamista, iskee kipu. Jääköön turve, fossiili polttamatta!

Kiukun purkaus lauhtui hitaasti, kun rauhoituin istumaan suoaavalla. Hilloja tuskin sain, mutta kuuntelin iltayön ääniä. Vaikka laululinnut olivat jo vaienneet, erottui sentään korppiperheen etäinen torailu, harmaalokkien kohu suojärveltä ja kapustarinnan alakuloinen vihellys. Komeasti kiljahtivat kurjet. Ja parasta: kosken kohina ikimuistoisena taustaäänenä.

▲Alkuun


1.8.04

Iijärvi jäi taakse. Pirunmoinen tuuli, sain kiskoa tosissaan, ja sen kunniaksi päätin ottaa muutaman oluen. Olen saanut palautetta, että päiväkirja kaipaisi vähän tarinoita ryypiskelystä - ja ennen kaikkea seksiä. Seksiä ei ole tarjolla - vielä. Mutta Saukkovaaran hotellissa otan olutta poikien kanssa. Eivät he kaipaa pois Kainuusta. Ehkä joku nainen voisi olla enemmän.

Näytti siltä, ettei kylältä saa tuoppia lainkaan. TB- huoltoasemalta löytyi kuitenkin janon helpotusta. Ja seuraa. Kaksi nuorehkoa miestä, Eero ja Jorma. Tuopit kuluivat.

Itse olen miettinyt järvenselillä, miten ihmeessä koirarotuja jalostetaan. Montako koirasukupolvea vaatii, että uusi rotu syntyy? Mietimme tosissaan. Kukaan ei tunnu tietävän.

Sitten siirryimme pohtimaan ihmisen kiimaa. Pietari oli kuulemma aikanaan portilla odotellut ja jaellut kiima-aikoja. Ihminen oli jonossa hokenut: "Milloin minä, milloin minä?" Pietari lopulta kyllästyneenä tokaissut: "Aina!" Ja niin on ollut.

Ihmettelimme, miten kauan lehmä oikein kantaa tai hevonen. Miten linnut hierovat perseitään toisiaan vasten. Mietimme, onko linnuilla penistä, emmekä tiedä vieläkään.

Millä se sukupuoli oikein määräytyy? Eivät uskoneet, että se olisi kiinni siittiön kromosomeista. Perustelivat niin hyvin, että minäkin jäin epäilemään vakavasti.

Kannattaako liittyä NATO:oon? Toinen kavereistani kannattaa liittymistä: "Ennen NATO:oon kuin IVY:een!" Toinen: Ei NATO:oon, ei millään NATO:oon! Irakiin pittäisi lähteä!"

Nyt kaipaisin naista! Jäätte siis odottelemaan seksiä.

▲Alkuun


2.8.04

Ei seksiä vaan rankkaa soutua Ristijärveltä ylöspäin vasten tuulta ja kovaa virtaa. Vähitellen illan myötä tuuli tyyntyi ja virtakin vaimeni. Kainuulainen jokivarsi- ja vaaramaisema purjehti hitaasti vastaani.

Sentään sain tehtyä työrupeaman Ristijärven kirjastossa. Lueskelin paikkakunnan historiaa, tarinoita ja tutkin karttoja. Hiisijärven kuuluisa purkaus vedenlaskun seurauksena v. 1761 on kiehtonut kautta aikojen alueen ihmisten mielikuvitusta. Hyökyaalto raivasi itselleen uuden jokiuoman, ja järvi kuivui kymmenenteen osaan entisestä. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, joku mylly vain tuhoutui, hyödyt ja haitat taisivat jakautua lopulta tasan. Vahingonkorvauksia tuomittiin kohtuullisesti, ja elämä jatkui. Kalojen vain kerrottiin laulaneen korkealla kuusten oksistoissa tulva-aallon jäljiltä.

Toinen kiehtova luonnonmuodostuma Ristijärvessä ovat Emäjoen uomaa reunustavat, pitkät, soukat niemet, erään nimi on Koirankieli. Luulin edellisellä soudullani, että ne ovat Marionin kaivamia penkkoja. Näin ei kuulemma ole. Minulle kerrottiin, että ne olivat syntyneet Hiisijärven vedenpurkauksessa. Uusin tutkimus on kuitenkin voinut osoittaa purkausta edeltävän ajan kartan avulla, että ne olivat olemassa jo aiemmin. Ilmeisesti ne ovat sittenkin jääkauden loppuvaiheen tuotetta.

Edellisenä päivänä ennen Iijärven soutua olin käynyt lenkin takaisin päin ja haastattelin Kiehimäjoella Antti Pekkalaa, entistä Emäjoen uittopäällikköä. Samassa virassa oli toiminut hänen isänsä Lenni Pekkala ja samoin hänen isoisänsä. Antti Pekkalalla on ollut etuoikeus tutustua koko Hyrynsalmen reitin vesistöön aitiopaikalta. Ylimmän Perankajoen hän on laskenut veneellä ja valvonut uittoa alemmilla reiteillä irtouiton ajoilta aina nippu-uiton päättymiseen asti.

Monet pikkujoet raivattiin järeillä koneilla ränneiksi uiton edistämiseksi. Silloin Pekkalan mukaan ajateltiin, että uitto jatkuu vielä kauan, vuosikymmeniä. Toisin kuitenkin kävi: puutavaraliikenne oli siirtymässä pyörille, ja peratut jokiuomat jäivät vaille tukkejaan. Hyöty oli lyhytkestoinen ja tuho rajunpuoleinen. Vähitellen noita perattuja jokia on yritetty entistää.

Aiemmin Antti Pekkala toimi reitin yläosan päällikkönä ja asui ämmänsaaressa. Tuolloin ennen voimalaitoksia matkailukoskenlasku oli siirtynyt rakennetulta Oulujoelta tänne Kiannan koskille. Hän toimi Suomen matkailijayhdistyksen asiamiehenä ja rouva Pekkala hoiti käytännön järjestelyt lipun myynnistä laskumiesten hankkimiseen. Montaa vuotta koskenlasku ei kestänyt vaan päättyi voimalaitostyömaan alkaessa Aittokoskella. Viimeksi matkailuveneet siirtyivät vielä hetkeksi "Kainuun Imatralle", Seitenoikealle, viimeiseen koskenlaskun pakopaikkaan. Ja pian loppui sekin.

Joitakin vuosia myöhemmin Antti Pekkala oli törmännyt saksalaisturisteihin, jotka etsivät koskenlaskupaikkaa. Näiden oli vaikea uskoa, kun hän kertoi, ettei koskia enää ollut.

▲Alkuun


3.8.04

Yöt pimenevät, elokuu kuluu. Hämärän joki virtaa aivan hiljaa. Ei kuulu yhdenkään linnun laulu.

Yritän olla kiirehtimättä, nauttia läsnäolosta. Aikaa elokuun loppuun on vielä paljon. Ehdin.

Vietin rentouttavia ja antoisia hetkiä Emäjoen saaressa, johon on pystytetty pieteetillä vanhoja aittoja käyttörakennuksiksi. Kuin kotiseutumuseon rauhaisa tunnelma luonnontilaisen saaren kätköissä. Täällä voi nukkua makeasti kuin oravainen.

Isäntäväki Marita ja Oiva Turpeinen saivat minut viihtymään viehättävässä saaressa parikin yötä. Saunan vastakylvystä oli hyvä pulahtaa hiljaa virtaavaan Emäjokeen. Joen takana kohoavalla Lehtovaaralla on Oiva Turpeisen kotitalo. Tuleva historioitsija laski sieltä poikasena suksilla huimia rinteitä alas jokilaaksoon. Joen takana oli koulu. Soutaminen oli hallittava ja jää täytyi opetella tuntemaan. Nuoruus kului loma-aikoina kovassa maataloustyössä, historian opiskelu ja tutkiminen tuntui sen rinnalla mukavalta harrastukselta.

Kainuun historian tutkiminen on ollut Oiva Turpeisen laajalla työsaralla keskeisessä osassa: Kainuun historia -teos, pitäjähistoriat Suomussalmesta ja Hyrynsalmesta sekä Ristijärvestä, joka on nyt työn alla. Etenkin väestöhistoria kiinnostanut häntä. Miten ihmiset syntyivät, mihin he kuolivat, mitkä eri tekijät vaikuttivat väestökehitykseen?

Vesien reitit ovat olleet keskeinen tekijä Kainuun asuttamisessa. Maakunta muodostuu Oulujoen vesistöstä, vain vähän löytyy reunoilta naapurivesistöjen siivuja. Joki oli kulkuväylä, tervan reitti, elannon antaja, ajatusten ja aatteiden virta. Joskus joki saattoi olla kuoleman väylä: isorokko tai muut taudit saattoivat saapua mereltä Oulusta tai vedenjakajan takaa Karjalasta. Jos halla vei sadon, veden vilja saattoi pitää hengissä seuraavaan kesään. Suurina kuolinvuosina ei aina kalasaaliskaan pelastanut.

Joen rakentamista ei osattu täällä Turpeisen mielestä vastustaa, kyseessä tajuttiin olevan valtakunnan asian, "yleisen edun". Sähköä oli pakko saada. Itse hän oli parina vuonna voimalatyömailla. Ei silloin ehditty miettiä, että tässä tuhoutui "Kainuun Imatra". Se oli modernisaation rajua murrosta, joka on kyllä jättänyt jälkensä ihmismieliin.

Nykyisin ihmisen ja luonnon suhde asettuu Turpeisen mielestä toisin. Monet ajattelevat silti yhä vain rahaa. Metsällä on arvo sinänsä, se voi olla hyvin tärkeä ihmisen hyvinvoinnille ja terveydelle. Turpeiset ovat jättäneet saarellaan metsän villitilaan, ei haittaa, jos majavat kaatavat haavikon, ja puuvanhukset saavat viettää aikaansa rauhassa. Jotkut kai pitävät vähän hulluina, kun ei muuteta puita rahaksi.

Vastakkaisen rannan komea pilarikuusikko oli saanut kuolemantuomion, kun Turpeinen veljensä kanssa pelasti metsän ostamalla ja rauhoittamalla sen. Historioitsija näkee, etteivät mitkään trendit kestä ikuisesti. Väestön virta saattaa kääntyä paluumuutoksi. Jotta näin tapahtuisi, on täällä oltava myös villiä luontoa, vanhoja metsiä, ja ihmisen täytyy löytää erilainen suhde luontoon.

▲Alkuun


4.8.04

Piti olla auringonpaiste ja helle. Aamulla virtaus Emäjoessa oli vähäinen, jopa olematon. Oli aika jättää saari ja isäntäväki. Siirtyä "Seitenoikean pyörteisiin". Tuon nimisen teoksen kirjoitti Juhani Turunen. Hän suunnitteli kokonaisen kirjasarjan kirjoittamista kosken ja sen rantojen ihmisten vaiheista. Kuin Päätalon Iijoki -sarjan. Ensimmäinen osa valmistui, ei enää toinen, kirjoittajan elämä päättyi. Kirjasta löysin hyvän lauseen: "Talo elää tavallaan, vieras lähtee ajallaan!"

Alkaa kuitenkin sataa. Viivähdän vielä hetken. Kun kuuro näyttää loppuvan, suuntaan joelle. Taivaan vesi alkaa valua uudelleen, ei enää tihkuna vaan reiluna ropinana, joka vain jatkuu.

Seitsemän oikeaa, oilinkia, joen suoraa vai seitsemän käännöstä oikealle? Kosken nimi Seitenoikea. Jo lapsuudessa nimi kajahti mieltä kiihottavana. Mitä on paikassa, jonka nimi on tuollainen?

Joki tekee mutkia, löytyy lahdekkeita, saaria, pikkujokien suita ja korkeita rinteitä kuusikkoineen. Aamun seisova vesi on käynyt ripeään liikkeeseen. Etsin akanvirtoja niemen nokkien alapuolelta. Puolen vaihto toiselle rannalle. Likelle rantaa. Vaaput raapivat pohjaa, ja vain hauentumpit iskevät niihin. Joka kerta, kun kalan päästää tai puhdistaa vaapun, liike pysähtyy, ja virta vetää alaspäin. Veneen liikkeelle saannissa täytyy olla varovainen. Liian nopea veto, ja kipu vihloo olkapäässä. Turhaudun rantakalastukseen ja muutaman railakkaan ärräpään jälkeen kelaan vaaput pois. Ujuttelen hiljalleen virrassa kohti kuuluisaa koskea, joka jää kuitenkin vielä padon yläpuolelle.

Vettä valuu vain solkenaan, alkaa tulla jo mainion huopahattuni lävitse. Ei ole keksitty keinokuitua, joka työtä tehdessä pitää sateen loitolla ja samalla hengittää. Käyn märäksi joka puolelta. Sade on karkottanut muut kulkijat joelta.

Sikovirta, Ritovirta, rautasillan jälkeen Kalliokoski, sitten Junkkonen. "Auta Jumala Junkkosessa, kaitse Kalliokoskessa…" jonkun kerrotaan huudahtaneen. Veden äänenä vain solina joissakin virran kivissä. Kallionkieleke, jossa kiivas virta kuin koskessa. Riuhtaisu sen yli ja äkkiä, vähän yllättäen ilmestyy veneennostopaikka.

Ympärilleni kertyy kohta puoleen ystävällinen joukko, joka käy rivakkaan työhön. Eeva, Arto, Kari ja Martti! Vanhan uoman tukkii kuulemma Suomen korkein maapato ja sen myötä ylämäki on pitkä, onneksi ei kovin jyrkkä. Joukko puhkuu Kainuun talkoohenkeä. Kiitän auttajiani ja kohta löydän itseni ja varusteeni kuivumassa Aarne Ervin suunnittelemassa omakotitalossa ja saunassa Seitenjärven rannalla.

▲Alkuun


5.8.04

Laajalla Seitenjärvellä, voimalaitoksen yläpuolisella patoaltaalla tuli minulle kummallinen olo. Allani syvyydessä oli kokonainen kylä. Yhdeksän taloa kauppoineen. Toki ne purettiin ja hävitettiin mutta jotain kylän ja talojen olemuksesta on siellä veden alla. Mieleen tulee Valentin Rasputinin kirja Hyvästi Matjora. Siinä kokonainen saari kylineen ja hautausmaa vainajineen hukutettiin Angaran patoaltaaseen.

Täällä vainajat lienee haudattu muualle, mutta siellä syvyydessä ovat ihmisten ja kylän juuret, muistot ja työn tulokset.

Ennen veneeseen nousua vierailin Eila Oikarisen luona padon alapuolisella joella. He purkivat miehensä Taunon kanssa kotitalon altaan tieltä ja pystyttivät sen uudelleen alavirran rannalle. "Kaikki kävi niin äkkiä." Huhuja ehti liikkua mutta maanostajat ilmestyivät nopeasti. Jollei hinta tyydyttänyt, uhattiin pakkolunastuksella, jolloin saisi vähemmän. Jotkut ostajista olivat öykkäreitä mutta oli herrasmiehiäkin. Ja lopulta kaikki myivät. Osa arvasi jättää itselleen veden yläpuolelle jäävän maa-alan. Osa myi kaiken. Kuin varpusparvi katosi Seitenoikean kylän väki maailmalle, vain harvat jäivät lähiseudulle.

Katselemme vanhaa valokuvaa, jossa kotitalo seisoo rannalla, johon Seitenoikean koski päättyi. Tauno Oikarinen oli lohestaja, perhomies eikä kalaa ruokapöydästä puuttunut. Eila ei muista miehensä suurimpia lohia, jotka hän oli saanut nuorempana. He solmivat avioliiton, ja hän muutti kosken rannalle silloin, kun Pyhäkosken voimalaitos Oulujoella oli jo rakennettu ja merilohen vaellus tänne Emäjoelle katkaistu. Mutta koski antoi vielä suuria taimenia ja harreja. Tauno toimi myös koskenlaskijana matkailuveneissä. Hän oli uittomies, tunsi Seitenoikean tarkkaan ja laski osan koskesta tukillakin. Valokuvassa hän viilettää kuohuissa pitkää venettä, joka on täynnä matkailijoita.

"Kyllä koskea ja vanhaa kylää on aina ikävä, kun seitenoikealaiset kokoontuvat yhteen." Surullinen asia oli kylän hukkuminen. Kyynel kimmelsi Eilan silmässä. Hän ei itse kalastanut ja soutaminenkin oli vaaran laen tyttärelle vaikeaa, ei hän vesillä paljon liikkunut. Mutta kosken ääni ja maisema. Ne merkitsivät hänelle niin paljon.

Juttutuokiomme jäi hieman kesken, kun joukko Ruotsin sukulaisia ilmestyy ovesta, ja Eilan oli ryhdyttävä kahvin keittoon. Minä poistuin joelle.

Päivä oli Seitenjärvellä kirkas, ja tuuli myötäinen. Vene liikkui ripeästi aalloilla. Vesi kimmelsi kauniina etäisiä vaaroja vasten. Vähitellen on joen laajentuma alkanut muistuttaa luonnollista järveä. Mutta sortuvat hiekkaniemekkeet ja saaret paljastivat karun asiantilan: patoallas tämä on.

Illalla istuin rannalla ja katselin illan väreissä hehkuvaa Hyrynjärveä. Kuuntelin kuikan huutoa. Mietin. Ei nykypäivänä saisi enää antaa yhdenkään saaren sortua veteen. Joka saarella on oma ikimuistoinen historiansa, luontonsa ja muistonsa. Niitä on tuhoutunut voimatalouden kurimuksessa aivan liikaa. On aika pysäyttää tuo luonnoton kehitys. Voimayhtiö ei kuulemma kiveä asumattomia rantoja. Mielestäni heillä ei voi olla oikeutta kieltäytyä suojaamasta saaria katoamiselta.

▲Alkuun


6.8.04

Minun oli vielä palattava ystävien kanssa Seitenoikealle. Seisoimme patosillalla ja katselimme syvyyteen. Vasemmalla alapuolella avautui syvään kallioon louhittu alakanava, jossa vesi seisoi. Olin saanut viestin, että Merikoski Oulussa oli kuohunut, ohijuoksutuksiin oli jouduttu. Oulujärvi on siten ilmeisesti aivan täysi, ja täältä ylempää taidetaan säästellä veden laskua. Se tietää ehkä vähempää soutuvastusta Emäjoen yläjuoksulla.

Oikealla näkyi vanha joen uoma. Mahtavat, sileät kalliot ja kapea uoma kertoivat, että vesi on tässä juossut vilkkaasti vaikka Seitenoikean koski päättyi vähän ylempänä. Puro laski kohisten alhaalla seisovaan allasveteen. Kivet ja kalliot olivat kosteita yli metrin korkeudelta merkkinä siitä, että iltapäivällä oli vielä juoksutettu runsaasti vettä. Voimalaitosten alapuolella vedenpinnan ja virtausten vaihtelu on kaikkein rajuinta ja kaikkein inhottavinta kalastukselle.

Intouduin kuitenkin laskeutumaan alas uoman tiheikön läpi ja heittämään pintaperhoa kohdassa, jossa puro rauhoittui vesipeiliin. Jokunen särjenpoikanen tuikki pinnassa, olivat kai liian pieniä Klinkhämer- perholleni. Ystäväni silmäili ympäristön hurjaa, mielikuvituksellista maisemaa, ja totesi, että nyt hän ymmärtää. Millainen tuska voikaan velloa ihmisen sisällä, kun hän tajuaa, mitä joelle on tehty.

"Vanhaa vesivoimaa" mainostetaan ekoenergiana. En millään pysty ajattelemaan näin. On tuhottu kaunis joki ja siihen nouseva lohi. Rajut virtausten vaihtelut, käännetty vuosirytmi ja patoaltaissa väliin seisova vesi, joka voi virrata jopa takaisin päin. Sortuvat saaret. Veteen upotettu kylä. Lohijoki muuttuu äkisti virtauksen seisahtuessa särkilammikoksi. Minä en osaa nähdä siinä mitään erityisen puhdasta tai ekologista. Ei joen, kalojen tai rannan ihmisen kannalta.

Mahtavat olivat nuo rakennelmat. Olen lukenut parhaillaan Juhani Turusen Seitenoikean pyörteissä -teosta, jossa hän kuvaa suurta rakennusprojektia ja sen vaikutusta ihmismieleen. Kesken jäi häneltä Emäjoki-sarja.

Joskus nämä patorakennelmat puretaan. Ajatus tuntuu väliin uskomattomalta. Tunnen kuitenkin sisimmässäni, että näin käy. Energiantuotannossa siirrytään aivan toisiin tapoihin. Niistä emme välttämättä tiedä vielä mitään. Sitä ennen voidaan tehdä paljon vesistön saattamiseksi puhtaammaksi ja luonnonmukaisemmaksi kaloille ja muulle vesiluonnolle. Lopulta myös ihmiselle viihtyisämmäksi ja houkuttelevammaksi. Joki löydetään uudelleen ja se kannustaa ihmistä luovuuteen Joki voidaan herättää henkiin - kulttuurisesti.

Kävin Ristijärvellä kuuntelemassa Veisuufestivaalien musiikkia. Ristikirkon avoimista ovista virtaavat virret kaikuivat sankarihautojen kivissä. Paljon nuorten kainuulaisten tuttuja sukunimiä. Taiteellinen johtaja Sakari Kukko puhalsi huilullaan välisoittoja virteen "Kirkasta, oi Kristus meille…" Hyvin vaikuttavaa. Joen kulttuuria. Nuo asiat, joista laulettiin, saattavat olla ikuisia. Padottu joki ei ole.

▲Alkuun


7.8.04

Kiertelin Hyrynsalmea ja pysähdyin katsomaan runsasvetisenä virtaavaa Lietejokea, joka juoksee länsipuolen korkeilta vaaroilta. Joki laskee Emäjokeen aivan Hyrynsalmen kirkonkylän alapuolella. Ristijärven maantieltä, vanhalta viitostieltä, katselin vuolaana virtaavaa vettä ja holvattua rautatiesiltaa. Kerrotaan, että merilohi kävi kääntymässä Hyrynjärven luusuassa, kohdassa josta Emäjoki alkaa. Kalat saattoivat näyttäytyä pinnassa, pyörsivät takaisin päin ja lähtivät nousemaan silloin vielä kirkasvetiseen Lietejokeen. Korkea Komulankönkään putous ylempänä vaaramaisemassa katkaisi lopulta vaellusreitin. Tänne sanottiin merilohen siis nousseen.

Sain viettää pari yötä Hyrynsalmella talossa, jonka paikalla olleessa rakennuksessa Hjalmar Siilasvuo johti Suomussalmen taisteluita talvisodassa. Metsäherrat asuivat aiemmin tällä paikalla, eräs heistä oli Aleksis Kiven ystävä, jonka kanssa kirjailija kävi tiivistä kirjeenvaihtoa. Kivellä kuului olleen haave päästä käymään pohjoisen Emäjoella. Toive ei koskaan toteutunut.

Tapasin kotonaan Timo Moilasen, kunnallismiehen ja Seitenoikean kosken tuntijan. 88 vuotta on hänellä ikää, kuulo on käynyt heikoksi mutta mieli on virkeä, ajatus kulkee kirkkaasti ja huumoria löytyy. Hänen lapsuudenkotinsa oli Niskala paikassa, josta Seitenoikea alkoi. Jo pikkupojasta hän puljasi koskessa ja sen rannoilla uimassa ja harrin pyynnissä. Ja otti harriperhoon väliin lohikin. Isomuskin saattoi pysyä, jos tarttui nätisti kielestä kiinni. Perheellä oli koskessa rysäpatoja, joista lohta ja muuta kalaa nousi ravinnoksi ja myyntiinkin.

Seitenoikea oli oikea lohikoski. Vaikka lohenpyynti Oulujoella ja merellä oli ankaraa, lohta riitti tännekin. Timon isä oli taitava pyyntimies ja kosken kävijä. Sellaiseksi ehti Timokin nuoruudessaan kasvaa. Suuria harreja tuli. Kaksi ja puolikiloinen ei enää maistu kovin hyvälle, on jo vanha kala, paras oli kilon - puolentoista painoinen. Toistakymmenen kilon merilohia nousi vieheellä, rysästä ja tuohustamalla. Timo tunsi kosken tarkkaan. Kosken haltijoista puhuttiin, nimismies Claudelin kirjoitti niistä. Kuulemma ne lauloivat erityisen äänekkäästi, kun jonkun vuoro tuli hukkua koskeen. Timo itse ei sano niitä kuulleensa. Koski rupatteli kuitenkin mitä erilaisimmilla äänillä, kun kuunteli tarkalla korvalla.

Velimies laati joku vuosi sitten puukaiverruskuvan Seitenoikean koskesta. Timo nimesi hänen kanssaan kosken eri korvat, pyörteet ja rantapaikat. Yli 80 nimeä niitä kertyi 3,6 kilometrin matkalla. Komea on puinen kartta koskesta, pienet numerot ovat vain jo vähän haalistuneet. Onneksi ehdittiin nuo paikat nimetä ennen kuin ne katosivat unohduksen hämärään.

Timo Moilasen nauttima luottamus tunnollisena ja avuliaana ihmisenä johti hänet luottamustehtäviin, lopulta kunnan esimieheksi, nykyistä kunnanjohtajaa vastaavaan tehtävään. Saksalaistuho oli Hyrynsalmella lähes täydellinen, vain kirkkoa eivät polttaneet. Jälleenrakennustyössä kuluivat vuodet. Kirkonkylästä tuli entistä ehompi, sitä kehuivat voimalaitoksen rakentajatkin. Monenlaisia kuntalaisten asioita hän sai hoitaa. Vaikeita olivat korvauskysymykset, kun voimayhtiö osti rantoja. Siinä hän joutui ristiriitaiseen rooliin, kun oma kotitilakin jäi veden alle. Vastakkainasettelusta selvittiin kuitenkin lopulta asiallisessa hengessä.

"Kyllähän koski piti rakentaa!" Rahaa tarvittiin köyhään ja tuhottuun pitäjään, ja sähköpulaa oli lievitettävä. Aluksi rahaa tulikin runsaasti, korvauksia ja veroja. Sittemmin tuo rahavirta on tyystin ehtynyt. Vaikka rakentaminen oli välttämätöntä, koskea on välillä kovin ikävä, Timo Moilanen myöntää.

Luen lopuksi nauhalle Seitenoikean nimipaikat, pitkä lista muistoksi muillekin. Istumme sen jälkeen hiljaa.

▲Alkuun


9.8.04

Jätin taakseni Hyrynsalmen kirkonkylän illan ehdittyä jo pitkälle. Hyrynjärven maisema Maanselän vaarojen suuntaan on reitin komeimpia. Järvi lainehti leppoisasti, ja painuva aurinko värjäsi ulapan purppuran hehkuun. Taivas ylhäällä leimusi liekeissä, ja vitkalleen lännen korkeat vaaraselänteet tummuivat yöhön. Pimeä haittasi jo, ja sain tovin etsiskellä Vuorisaaren laavua, edellisen soudun majapaikkaani.

Aamulla paistoin haukea ja kahmin kourallisia mustikoita, värjäydyin mustikaksi itsekin. Ukkospilvet kulkivat etelän suunnalta ohitse toinen toisensa jälkeen. Olin rajalla: Hyrynsalmen päällä salamoi ja jyrähteli, minun ylläni hohti sinitaivas. Suoriuduin Emäjoen viimeiselle taipaleelle iltapäivällä. Ohitseni liukuivat Emäjoen soiset rannat, alkuun luonnon muovaamat, sitten kaivetut vallit. Tuuli päätti yltyä ja kävi vastaiseksi. Onneksi joki teki jyrkkiä mutkia ja suojaisampi puoli löytyi. Virta joesta oli katkaistu. Vene liukui vilkkaasti rantaa hipoen tuulen suojassa. Vaihdoin puolta aika ajoin tuulen mukaan. Airo haroi rantapenkkaa, ja joku uppopuu töytäisi väliin rajusti.

Talon nimi oli Niskala. Olin jo myötävirtaan soudullani miettinyt, mistä moinen. Ei kai tässä koskea ollut. Vaikka ilta oli pitkällä, päätin työntyä vierailulle taloon.

"Kerälänvirrat alkoivat tästä, melkoinen koskijakso!" Topakka vastaus ihmettelyyni tuli Antti Mularilta, talon isännältä. Hänen syntymäkotinsa on tämä paikka, täällä hän asustaa kesäisin vaimonsa Tyynen kanssa. Antin isoisä oli valantehnyt laskumies. Kuohujen ääni kuului taloon, jonne kokoontui usein yöksi tervansoutajia. Aamulla vanhan pirtin lattia saattoi olla täynnä matkalaisia odottamassa aamua ja laskumiestä. Viiden kilometrin matkalla Kerälänvirrat putosivat kolmisen metriä. Matkalla oli tiukkoja mutkia ja pahoja kareja. Suuri tervavene oli niissä vaikeuksissa, ja siksi useimmat tarvitsivat laskumiestä. Vain harvat olivat itselaskijoita.

Sitten se tärkein kysymys. Sitä olen matkallani etsimässä. "Nousiko merilohi Kerälänvirtoihin?" Tajuan, että edessäni on paras mahdollinen asiantuntija, virrat tuntenut kalamies, kiivaan kalamiehen poika. Taloja virroilla ei juuri ollut muita, täällä tunnettiin jokiosuus parhaiten.

"Ei noussut! Järvitaimenia saatiin, isojakin mutta ei koskaan merilohta." Kysyin, oliko Antti itse nähnyt merilohta. "Ei luonnossa mutta Oulun kalahallissa! Ei semmoisia Kerälänvirroissa näkynyt."

Entä taimen? Järvitaimenen erottaminen meritaimenesta on asiantuntijallekin vaikeaa. Suurimmat "lohet", paikallisten mielestä järvitaimenet, painoivat jopa toistakymmentä kiloa. Nykyisin sellaiset ovat maassamme, joka on tehnyt parhaansa tuhotakseen vaelluskalakantansa, äärimmäisiä harvinaisuuksia.

Meri- tai järvitaimenkysymys jää vähän auki mutta olen nyt vakuuttunut, ettei merilohi noussut Hyrynsalmen yläpuolelle. Auki jää vain kysymys: miksi ei?

Neljä metriä putosi vedenpinta Niskalan talon kohdalla, kun Kerälänvirrat kaivettiin mahtavilla kaivinkoneilla auki Aittokosken voimalan alakanavaksi. Kuuluisat harri- ja taimenvirrat, joille kalamiehet saapuivat Kajaanista ja Helsingistä asti, katosivat sorapenkkojen alle.

Olen miettinyt, että jostain pitäisi kehittää tähän päiväkirjaan vähän huumoria. Ei löydy tälläkään kertaa. Ilon aihe sentään oli se vieraanvaraisuus, jota sain nauttia Antti ja Tyyne Mularin luona. Nukuin niin makeasti heidän pikkuaitassaan.

▲Alkuun


10.8.04

Emäjoki virtasi vastaan, aurinko paahtoi, mutta tuuli onneksi pysyi leutona, kun matkasin kohti Aittokoskea. Koneella kaivetut, hiekkaiset penkat kulkivat yksitoikkoisina hiljalleen ohitse. Jokunen kuohuva pikkujoki liittyi matkaan merelle mieltä piristävänä poikkeuksena.

Aittokoskella luvatut apuvoimat, kaksi riskiä miestä ja pahimmassa vastamäessä kolmaskin, mönkijällä paikalle ilmestynyt, auttoivat veneen ylös Emäjoen korkeimman nousun. Kiertelimme iltahämärissä katselemassa vanhaa koskiuomaa ja kivisiä nousumöljiä. Jostain syystä kosken vanha pohja oli kaivettu sileäksi pitkältä matkalta.

Kysyn, missä täällä ovat asunnot, jotka Aarne Ervi on suunnitellut. Minulle kerrotaan, että jokiyhtiö oli purkanut talot sen sijaan, että olisi myynyt ne. Halukkaita ostajia olisi kyllä ollut. En ota uskoakseni. Mutta niin vain on. Törkeää!

Jäin yöksi laavulle aivan voimalaitoksen kupeeseen. Asuntojen paikat näkyivät likellä vielä nurmettuneina, murheellisina. Aamulla aloitin viimeisen jokiosuuden sateessa. Komeat kalliomaisemat rannoilla muistuttivat siitä, miten hieno on ollut Kiannan koskijakso. Syvän altaan jälkeen virta alkaa taas tuntua. Niemen takaa ilmestyy Ämmänsaaren vesitornin hahmo, ja samalla rankkasadekuuro iskee minuun. Suuri hauki taivuttaa vavan kaarelle, ponkaisee ilmaan - ja on irti.

Ämmäkosken alakanavassa kiskon kovaan vastavirtaan nähdäkseni voima-aseman. Kalliolla seisova perhokalastaja kertoo saaneensa parikin taimenta, edellisenä päivänä jopa parikiloisen. Minun vieheistäni eivät taimenet kiinnostu. Vielä ehtii voimallinen sadekuuro huuhtoa minut kertaalleen ennen kuin laittaudun rantaan.

Edellisen päivän auttajani ilmaantuvat paikalle ja kolmaskin mies. Juhani, Kari ja Esko. Vene solahtaa ylämäen ja mahtuu juuri kapeasta jalankulkutunnelista viitostien ali.

Yhdestoista ja viimeinen voimala on ohitettu! Veneeni keinuu Kiantajärven aalloilla suuremman Kianta -laivan kupeella. Molemmat mielivät matkaan kohti Turjanlinnaa.

▲Alkuun


11.8.04

Kiannan aallot veivät minut Turjankalliolle ja Turjanlinnaan. Yö oli jo hämärtynyt, kun pääsin turvapaikkaan tuulen yltyessä. Raija-Liisa Kianto, Turjankallion emäntä otti minut lämpimästi vastaan ja kertoi Kiantajärvestä ja isästään Ilmari Kiannosta. Aamulla kävin lävitse Raija-Liisan toimittaman valokuvakirjan Nälkämaan Keisari. Teos on läpileikkaus Ilmari Kiannon elämästä, joka oli varmaan eräs viime vuosisadan suomalaisten värikkäimpiä. Nousut ja laskut, menestykset ja tappiot, Turjanlinnan palot, suurten teosten luominen.

Kiertelimme seuraavana päivänä Turjanlinnan seutuja. Kannoin korteni kekoon ja poltin sikarin kirjailijan työhuoneessa. Onhan siellä oltava aitoa sikarintuoksua. Sibelius lahjoitti osan ulkomailta saamistaan sikareista Ilmarille. Asiaan kuului myös pieni konjakkinaukku.

Soutaja oli Ilmari Kianto, hänen ensimmäisen runokokoelmansa nimi oli Soutajan lauluja. Sittemmin hän soudatti itseään nuorilla naisilla. Sihteerikokelaan oli osattava soutaa, se oli tärkeämpää kuin kirjoitustaito. Ulkonäöllä lienee ollut oma merkityksensä. Sihteereitä ja vaimoja kulki ohitse lukuisia, rakkauden hurmaa ja rajuja ristiriitoja.

Soutaja on myös Raija-Liisa Kianto. Valokuvassa hän on tarttunut airoihin jo alle kolmevuotiaana. Silloin sormet eivät vielä yltäneet airon ympärille mutta kuuden vuoden iässä hän oli jo soutamassa isänsä verkkovenettä. Eikä isä koskaan äksyillyt, vähitellen Raija-Liisasta tuli hänen mielisoutajansa, paras. Ja kalaa antoi silloin Kiantajärvi, vielä säännöstelemätön. Hiljaisina iltoina Ämmäkosken pauhu kantautui Turjanlinnaan asti. Koski oli raju ja kaunis. Rikkinäisen riippusillan ylitys kuohujen yllä oli pelottavaa mutta isänsä jäljissä Raija-Liisakin uskaltautui siihen. Suurenmoiset Kiannan kosket Jalosta Aittoon laskettiin useamman kerran.

Tuho tuli Turjanlinnalle kahdesti, Kiantajärvelle kerran. Vesi nousi korkealle, isän rakas Hölmölänsaari, kala- ja piilopaikka hukkui veteen. Katosivat hienot hiekkarannat ja melkein kalatkin. Neljä metriä vedenpinta vaihtelee, keväällä vene on jätettävä kauas rannasta ja kahlattava liejussa perille. Joskus kaukaa vesiltä kantautuu auton ääni kummallisesti muistuttaen etäistä kosken kohinaa - hetkisen.

Järvi on Raija-Liisalle kaikki kaikessa. Tänne on aina palattava, kun ensimmäiset kevään merkit ilmaantuvat, kahdeksan, yhdeksän kuukautta vuodessa hän asustaa täällä. Nimi Kianto on järven antama, isä sen löysi. Järven tytär hän on. Nuorena hän nautti veneessä nukkumisesta, kun aallot lempeästi keinuttivat.

▲Alkuun


12.8.04

Pimeys oli taas ehtinyt, kun jatkoin Turjankalliolta eteenpäin Kiannan tuuliin. Lännessä hehkui vielä päivän haalea kelta, saaret jo muuttuivat mustiksi. Oraviselältä pohjoisesta puhui kunnon vinkka ja nosti sivuaallon. Salmi ei onneksi ollut leveä, vene keikkui hetken, ja jatkoin tihenevässä hämärässä kohti Kylmäniemeä, tulevaa majapaikkaani.

Luvassa on kovaa pohjoistuulta päiväkausiksi. Kylmenevää muutenkin. Lähtöä Kiannan peninkulmaisille selille saan siis lykätä.

Tein pienen retken tietä myöten suurten vaarojen syliin, ylänkölaaksoon. Kolmelta suunnalta maisemaa hallitsevat laajat vaaraselänteet: Lumivaara, Paljakka ja Iso Tuomivaara. Taivasta hallitsevien lakien välissä virtaa Syväjoki, Lietejoen sivuhaara tai jopa sen suurempi juoksu. Maantiesillan alla vesi virtaa vielä kesynä nivana. Kohta se saa vauhtia ja jakautuu kahtia. Toinen haara syöksyy kapenevaan puuränniin, jossa se kiitää yhä vinhemmin suoraan myllyn sisään ja purkautuu rakennuksen alta könkääksi, jymisee mustasilmäiseen korpilampeen. Saman kyydin saa toinen, ehkä suurempi väylä, tippuu muutaman portaan ja purkautuu sitten valkoisena kuohukaarena alas syvyyteen. Kymmenkunta metriä heittäytyy vesi kalliolta alas pyörteisiin.

Minulle kerrottiin, että joskus tuossa putouksessa oli kalliolippa, jolloin kuohujen alta saattoi kävellä - kuin tie Mustanaamion luolaan. Uiton vuoksi lippa räjäytettiin ja putouksen upeus sai kolhun. Mutta uljaasti vesi putoaa nytkin, syyskesän tulvassa.

Tuohon lampeen kuiskittiin lohen nousseen Lietejoen väylällä. Köngäs pysäytti niiden vaelluksen mereltä. Tähyilen vaivihkaa, näkyykö veden kätköissä pitkiä varjoja, jotka liikahtelisivat vitkalleen. Jos lentäisi sinne perho…

Eivät näyttäytyneet lohien haamut minulle.

▲Alkuun


13.8.04

Hieman hajamielistä olemista, odottelua Kiannan rannoilla. Pohjois-luoteistuuli puhuu kovana, luotaantyöntävänä. Hajanaisia tietoja maailmalta. Olympialaiset on avattu. Suuri rauhanjuhla dopingin ja Irakin sodan varjossa. Silti on komeaa, kun kisat palaavat Kreikkaan. Heräävän globaalisen tietoisuuden ituja olympia-aatteeseen kuitenkin sisältyy. Kosmonautit lähettivät tervehdyksensä painottomuudesta, kai valaistu stadion näkyy heille.

Tulitaisteluja shialaisten pyhimmässä paikassa.

Merikoskessa ohijuoksutuksia. Miten vaikuttanee kalatien lohen nousuun, joka on kuulemma ollut hyvällä alullaan. Ei vielä kalauutisia Muhokselta. Simojoella hiljaista, joku yksittäinen lohi saatu. Jää sentään kutuväkeä syksyn kylmien vesien häätansseja varten!

Täällä olen 199 tai 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Melkoinen mäki, jos se olisi tuossa edessä ja vene pitäisi tempaista sen päälle. No, yli 300 kilometriä on ollut aikaa kiivetä, jo kaksi ja puoli kuukautta. Jossain Kiannan ulapan takana odottaa Hossanjoki. Taitaa tulvia, kun on sadellut niin rankasti. Kovaa vetoa odotettavissa.

Viimeinen tieto: Tyyntyvää tuulta luvassa!

▲Alkuun


15.8.04

Tyyntyi lopultakin. Aurinkoisessa poutasäässä suuntasin veneen Suomussalmen sillan ali suurelle Kiannalle. Pysähdyin vanhassa hautasaaressa. 1920-luvulle saakka sitä käytettiin hautausmaana, ja vielä senkin jälkeen on yksittäisiä ihmisiä haudattu sinne. Ilmari Kiannon vaimon hauta löytyy: "Elsa Maria oli räiskyvä luonne, kimmoisa, kirskuva karjalaisnainen…"

Tunnelma hautausmaalla oli unohtunut, erämainen, se muistutti suorastaan Vienan kalmistoja. Lahoavat ristit, kelottuvat puut, kaatuneetkin ja tuohet selällään auki repsottavat koivuntyngät. Yksinäinen kropnitsa. Hiljaista, ei edes lintujen ääniä kuulunut. Kivipaadet menettävät ajan saatossa kirjoituksensa. Pitkään, kuitenkin vain oman aikansa säilyvät rautaristien kaiverrukset tai kivien syvät, kullatut kirjaimet. Kirkkoherroja lepää siellä, Kiannon isä A.B.C. Calamnius ja Carl Saxa. Nälkään menehtyneiden muistomerkki oli pystytetty metsän kätköön. Löytyi myös kirjailija-lukkari Erik Bisin kumpu. Hän raportoi lehtiin suurista nälkävuosista ja menehtyi sitten itsekin. Joka puolella on nimettömiä painanteita, unohtuneiden vainajien leposijoja.

Erämaan tunnelma levisi mieleeni. Matkan viimeinen suuri asutuskeskus oli hävinnyt näkyvistä. Pysähdyttävä ja mieltä syvästi liikuttava vanha hautausmaasaari oli kuin portti erämaakyliin, takamaille ja joen latvoille. Pohjoisrannalta avautui jo avoin näkymä etäisille ulapoille. Kapea, haaleansininen nauha vain muistutti maasta, joka odottaa kaukana.

Vesi tyyntyi väliin peiliksi, nautinto oli vedellä eteenpäin ja katsella niemien ja lahdekkeiden hidasta liikettä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Vasta illemmalla yksinäinen kalastusvene kulki ohitse. Soudin pitkään, rauhalliseen, laiskaan tahtiin. Vähitellen sininen nauha edessä paksuuntui, niemet saivat muodon, värjäytyivät hitaasti vihertäviksi.

Pysähdyin pienen Raatosaareen, joka jakaa Kiannan eteläiseen ja pohjoiseen osaan. Taakse oli jäänyt Hietaselkä, edessä aukeni Horsmaselkä ja taustalla pohjoisin osa Kiekkiselkä. Läheisen Kolikka-nimisen talon isäntä Kauko Seppänen ilmaantui kalaveneellään seurakseni. Istuimme muistomerkin äärellä. Kiveen oli laitettu laatta, joka kertoi suuronnettomuudesta. Syysmyrskyssä v. 1847 upposi kirkkovene, ja 18 ihmistä, nuoria suurimmaksi osaksi, hukkui Kolikkasalmen aaltoihin. Muutama pelastui, joku tällekin saarelle. 18 kiveä on asetettu laatan ympärille kunkin hukkuneen muistoksi.

Kauko Seppänen on tullut vävyksi Kolikan taloon, ja nyt hoitaa tilaa hänen poikansa. Raatosaari kuuluu talon maihin. Kauko on nykyisin melkein päätoiminen kalastaja, ja saalista riittää naapureillekin. Aiemmin Kolikkasalmi oli vain kapea väylä, jossa oli melkoinen virta ja pahoja ristiaallokoita, jollainen koitui kirkkoveneenkin tuhoksi. Säännöstelyn myötä vedenpinta nousi parisen metriä, ja laajat niemet ja saaret hukkuivat. Ne muodostavat nyt pahoja ja yllättäviä karikoita, joihin joku vene ajaa joka kesä. Niihin tarttuivat minunkin vieheeni - yllätyksekseni.

Seutu on ollut poliittisesti punaista, likeisessä saaressa on työväentalo. Tässäkin saaressa ovat nuoret pioneerit leireilleet. Poliisien etsinnöistä, vainoista, pakomatkoista ja teloituksistakin kertoili isäntäni. Traagisia vaiheita on koettu näissä Kainuun kauneimmissa maisemissa.

▲Alkuun


16.8.04

Jatkoin Raatosaaresta pohjoiseen illan pimetessä. Aikaisemmalla soudullani Perangasta yövyin Laitasaaren autiotuvassa. Halusin verestää muistojani viehättävässä kalastajien tukikohdassa. Viileni, tuuli voimistui ja kääntyi sivulle. Työlästä oli soutaminen ja huomasin, että matka oli pidempi kuin olin luullut. Kaduin jo, etten jäänyt Raatosaareen telttailemaan. Viimein vaivalloisen ja kivuliaan taipaleen jälkeen Laitasaari ilmestyi pimeästä, ja vene asettui sen laituriin. Liian pitkäksi venyi päivätaival, yli puolet Kiannasta.

Kuuhkailin sadepäivän kämpällä. Yksitoikkoista veden rapinaa. Seinällä riippuvista valokuvista saattoi päätellä, että Kianta antaa joskus isoakin kalaa, 3-4 kiloisia taimenia tai järvilohia.

Illan suussa taivas selkeni ja päätin lähteä liikkeelle. Tuuli oli pohjoisen suunnalla, sivulla. Aallot nousivat melkein vaahtopäiksi, ja vene keinahteli reippaasti. Taival yli selän Kuottuansalmeen ei ollut kuitenkaan kuin pari-kolme kilometriä.

Ensimmäinen Kiannan taimen iski vaappuun aallokosta. Hieman alamittainen se oli, ja päästin pois. Verijuotti piirtyi kidusaukkoon. Epäröin hetken. Selvinneekö? Aluksi kala kääntyi selälleen mutta sai sitten eloa. Pääsee luonnon kiertokulkuun, jollei selviä.

Kuottuassa törmäsin harvinaiseen ilmiöön saloseuduilla: löytyi kirjan kustantamo ja - paino, Myllylahti OY. Moilasen pariskunta pitää yritystä korkealla mäellä, josta avautuu upea näköala Kiannalle. He ovat itse opiskelleet kirjan painantaa. Alkuvuosien vaikeuksien jälkeen toiminta on vakiintunut. Käsikirjoituksia ihmiset tarjoavat riittämiin. Muita romaanin kustantajia ei taida pohjoisessa olla. Komeaa, että kirja elää ja voi hyvin näilläkin etäisillä vesillä.

▲Alkuun


17.8.04

Harvinaisen kirkas ja tyyni päivä sattui soudulleni. Etenin rauhassa laajaa Pärsämönselkää, ylemmän Kiantajärven itäistä haaraa. Aiemmin tämä oli järvien reitti, välillä jokiuomat, pohjoisesta päin: Juntusjärvi, Akkojärvi, Saukkojärvi ja Pärsämönjärvi. Säännöstelyn myötä reitti on levinnyt yhtenäiseksi järveksi, joka kaventuu Ruhtinansalmen sillan alla virraksi.

Tuntui hiostavalle, katselin taivaanrantaa, näkyisikö ukkospilviä. Harmaa kerros levittäytyi vähitellen lounaasta taivaalle, mutta korkeita sähköä kehittäviä pilviä ei ilmaantunut. Matka joutui rivakasti tyynessä vedessä, vaikka en pitänytkään kiirettä. Komeat ovat tämän pitkän vuonon rannat, ei niin korkeat mutta kuitenkin nousevat männikkökunnaiksi, väliin niemissä jyhkeiksi kallioiksi. Jokunen viljava peltomaisema vilkkui heleänä metsien tummassa vihreydessä. Yksinäinen, punainen purjevene lepäsi Kallioniemen edustalla. Pärsämönlahti avautui pitkälle itään, sen etelärannalla näkyi muutaman talon Pärsämön kylä. Se näytti etäältä kukoistavalta mutta kuulemma ei juuri kukaan enää asu siellä vakinaisesti.

Rantauduin toistakymmenen kilometrin rupeaman jälkeen Sääskenniemen rantaan vähän ennen sateen alkua. Hienolla paikalla sijaitseva talo on Impi Karhun lapsuudenkoti. Tämä oli iltamien viettopaikka, kulttuurikoti. Miehet olivat soittajia ja laulajia. Impin äiti oli taitava näyttelijä, muutenkin reipasotteinen, ajoi rahtia ja väliin hameenhelmat korkealla kävi käestämässä rantamatalikoilta pannulle puoliskalat etenkin säynävät. Täällä Impi on viettänyt lomansa ja monet viikonloput säännöllisesti vaikka onkin ajautunut etäämmälle ämmänsaareen ja Ouluun. Vieläkään ei tietä eikä sähköä ole talossa. Veneellä kuljetaan itärannan kylään ja tielle.

Impi kirjoitti lehteen muistelmiaan "ilmestyksestään", Marionista, suuresta kaivinkoneesta, jonka valot olivat kuin kirkkaan tähden lento. Pelottava näky, jota ei tohtinut katsoakaan. Kone oli salaa ilmestynyt kaivamaan Jalonniskaa ämmänsaaren keskustaan, ja hän näki sen ensimmäistä kertaa työmatkallaan aamuhämärässä.

Sääskenniemen maisema mullistui veden nousun myötä. Niemen eteläranta oli pitkä, valkoinen hiekkaranta kuin Riviera. Niemestä leikkautui suuri osa veden alle, kaksi pientä saarennysää on jäänyt etäämmälle. Ei silloin osattu etukäteen ajatella, millaiseksi elämä muuttuu järven rannoilla. Rannat olivat mustat ja kaljut, metsät parturoitu. Juurakkokannot, jotka etenkin takavuosina särkivät verkkoja, nousivat pintaan ja edelleenkin niitä nousee.

Vähitellen luonto on arpeuttanut haavoja, ja järvi on kaunis. Kalaakin se antaa, muikkukanta on hiljalleen toipunut. Impin elämänkumppani Veikko Päkkilä on merimaista tullut tänne mutta oppinut vuosien myötä paikallisen kalastuksen salat. "Maailman paras paikka tämä on!" Impi lausahtaa.

▲Alkuun


18.8.04

Sumua ja sadetta. Koko yön ja päivän lorotti vettä Sääskenniemessä. Maisemat peittyivät murkuun. Jutustelimme pirtissä ja joimme kahvia. Sään muutosta tähyilevän aika käy väistämättä pitkäksi. Ei siinä oikein osaa kirjoittaa eikä ajatella kovinkaan terävästi.

Illan suussa sade loppui. Tyhjensin veneen kolmannen kerran vesilastista. Vaikka paksuntummia pilviä kaarteli kaikkialla, päätin hankkiutua liikkeelle. Impi ja Veikko jäivät huiskuttamaan rantaan, kun suuntasin pohjoiseen. Kuulin, kuinka Veikon verkkovene käynnistyi. Minä liu´uin yli entisen hiekkarannan, uponneen niemen, lapsuuden kadonneiden leikkipaikkojen. Vesiheinä hipoi helisten veneen tervalautoja.

Sääskenniemeläiset kertoivat, että matalan veden aikana niemestä oli löytynyt kiviröykkiöitä, joiden päältä vesi on hiertänyt kasvillisuuden pois. Kuin hautoja. Odottavat arkeologiaan.

Kiantajärvi on ollut hyvä muikkuvesi. Säännöstelyn aloittamisen jälkeen muikku katosi vuosikymmeniksi. Se on syyskutuinen kala, ja keväällä mäti ja poikaset jäävät pohjaa vasten makaavan jään alle. Vain yli neljän metrin syvyydessä muikun kutu menestyy. Kenties nyt ovat muikkukannasta valikoituneet ne, jotka ovat kuteneet syvemmälle ja näin muutamina vuosina muikkukanta on taas ollut hyvä Kiannassa.

Edellisenä päivänä olin jututtanut Mauno Moilasta, kustantajaa ja kirjailijaa, Myllylahti OY:n toista toimijaa. Aiemmin Myllylahti oli kyläyhteisön kalastusyhtiö. Pari vuotta kaksi venettä troolasi muikkua menestyksellisesti. Sitten tuli kolme laihaa vuotta. Maunon arvelujen mukaan jäisevä kevätsää on epäedullinen vastakuoriutuneille muikunpoikasille. Useampana peräkkäisenä kylmänä keväänä muikun pikkupoikasia ajautui kuolleina lauttoina rantaan. Troolaus oli lopetettava, kun järveltä ei saanut edes polttoainekuluja. Myllylahti muuttui perheyritykseksi, kustantamoksi ja myöhemmin myös painotaloksi, joka on antanut elannon kahdelle.

Mauno Moilanen on itse julkaissut neljä romaania. Erityisesti hän on pyrkinyt pohtimaan ihmisen suhdetta luontoon. Onko luonnonmukainen elämä mahdollista? Minkä näkökulman luontoon ihminen valitsee, pelkän voimakkaasti hyödyntävän vai löytääkö hän myös luonnon kauneuden ja itseisarvon? Uusi teos on jo kypsymässä mielessä. Mauno Moilanen rakastaa Kiantajärveä, etenkin sen kovia tuulia. Talvella hän kiitää tuulessa suksilla jäätä myöten. Silloin on hyvä vaikka huutaa ääneen elämän riemua.

Soutaessa katselen niemien vähittäistä muuttumista vihreästä yhä harmaammaksi, harsoontumista ja painumista katseen tavoittamattomiin. Kuin lapsuuden rantojen, ihanien maisemien katoaminen usvaan; niemet ja saaret häipyvät jonnekin ihmisen nostaman veden alle.

▲Alkuun


19.8.04

Kovin ristiriitaisia tunnelmia matkalla Alangon talosta Juntusrantaan. Sivuutin Akkojärven rannan asutuksia, laajan Ruhtinansalmen taloja ja kyläkuntia lempeässä auringonpaisteessa ja kevyessä tuulessa. Juntusrannan talot erottuivat auringossa komean selkeästi järvenselän takana, väliin pilven varjot kätkivät kylänäkymän. Siellä olisi järvimatkan päätepiste, Kiannan ylin kolkka ja viimeinen säännösteltyjen vesien kylä.

Kiinnitin huomiota niemen nenässä kummalliseen, suureen kiveen. Jotain outoa siinä oli. Katsoin kiikarilla, ja kivellä seisoi outo, kurjen näköinen lintu. Ei se kurki ole. Harmaahaikara! Olin nähnyt linnun vain kuvissa. Huopasin hiljalleen lähemmäksi, antaisiko tuo ottaa kuvan itsestään. Kohta lintu kohosi siivilleen, lensi kaula kenossa kuten haikaran sopii, lekutteli kohti etäisempiä rantoja - ja pruiskaisi suuntaani varsinaiset pitkät paskat, jotka levisivät vanana rantojen ylle. Mitäs häiritsin sen päivälepoa!

Toivuskelen haikaran yllätyksestä, kun suuri lintu liitää suorannan yllä. Sinnekö haikara ehti jo kaartaa? Ei, peto tuo on. Sorsaparvi telmaa lentoon. Suuri lintu jäykisti siipensä ja alkoi kaarrella, tähyili kai jotain mielenkiintoista. Se otti vähitellen korkeutta. Kotka! Lyhyt pyrstö, leveät siivet: merikotka! Nuori yksilö, pää ei ole vielä harmaantunut. Olisihan näillä vesillä tilaa merikotkan pesinnöille.

Petolintu kohosi korkeuksiin, ja seurasin katseellani, kunnes kadotin sen näkyvistä. Huomioni tosin kiinnittyi jo muualle. Aivan lähellä näkyivät Juntusrannan kuuluisat särkät, Mikonsärkkä, Nuolisärkkä ja etäämpänä suurin ja tärkein Kalmosärkkä. Arvokkaat esihistorialliset asuinpaikat ja hienot luonnonnähtävyydet. Suon reunoihin ovat asettuneet kangasjuosteet, joissa esi-isämme virittelivät nuotiotuliaan tuhansien vuosien ajan.

Näky on surkea: Pitkä Nuolisärkkä on jo pääosin sortunut veteen, vain kapea juoste kaatuvine mäntyineen on jäljellä. Mikonsärkällä otin viime soudulla päiväunet ja odottelin tyyntyvää iltaa, kun vasta-aallokko nousi liian kovaksi. Silloin jo päivittelin muinaisjäännösten saaren vajoamista veteen. Nyt sortumisvauhti näytti vain kiihtyneen, entistä kapeampi oli kiinteä kangasosa. Törmästä kaatuneet männyt lojuivat sikin sokin vesirajassa.

Ovathan törmät vyöryneet jo luonnontilaisessa vesistössä mutta veden nousu pari metriä ja luonnoton vaihtelun rytmi syövät rantoja ennennäkemättömästi. Tärkein, Kalmosärkkä on onneksi Museoviraston vaatimuksesta suojattu kiveyksin. Mutta pienemmät särkät, myös kiehtova Kellolaisten Tuli saavat sortua veteen. Vielä osa niistä olisi pelastettavissa mutta kyseessä ovat viimeiset hetket. Jokiyhtiölle olisi kyse pennosista. Talvisin sen sammot jauhavat hunajaa, vuosi vuodelta enemmän sähkön hinnan noustessa yhä korkeammalle. Taloudellista hyötyä ei jokivarren kunnille tule, vain haittoja, joihin ihmisten kuvitellaan jo turtuneen.

En haluaisi tehdä päiväkirjasta syytekirjelmää jokiyhtiötä, Fortumia kohtaan, mutta nyt pistää vihaksi. Puhisen kiukkua. Ei sitä lievennä lähes kolmikiloinen hauki, joka tarraa vaappuun tuliaisiksi Juntusrannan isäntätaloon.

Onko tuo välinpitämättömyyttä vai mitä? Kyseessä ovat kansallisesti tärkeät maisemat, osa kulttuurimme keskeisintä perintöä ja suomalaisuuden juuria. Lippuni liehahtaa äkäisenä veneen perässä. Sortuvien särkkien näky on rätinisku suomalaisen kulttuurin silmille.

▲Alkuun


20.8.04

Sorsastuskausi alkoi. Yhtään pamausta en ole vielä kuullut, mutta Hossanjoella varmaan posahtelee. Syksyn merkit käyvät yhä vahvemmiksi. Raidat ruskistuvat, koivuissa näkyy yhä useampia keltaisia lehtiä ja vain harvoilla horsmilla näkyy enää kukintoa.

Pidin myrskyä ja sadetta, välipäivän soudussa. Keräilin voimia Hossanjokea varten. Isäntien mukana pientä kiertoajelua: sumuinen Kiannanniemen maisema, jossa järviulappa katosi hämäryyteen. Kaapinsalmen sillalta kuulemma maa katoaa Kiannan horisontista. Mustajoen suovirran hiljainen liuku suureen järveen, viimeiset pyörteet ennen rauhoittumista. Hossanjoen voimaa uhkuvat vuolteet maantiesillan alla. Sateet ovat saaneet sen mahdin paisumaan. Ja Suomussalmella tietenkin talvisodan rajujen taistelupaikkojen muistomerkkejä. Reijo Kelan Hiljainen kansa viitostien varrella oli vavahduttava sumuisessa hiljaisuudessaan. Suunnaton joukko turvepäisiä kanssaihmisiämme, hihat vain heiluivat miedossa tuulessa.

Vierailimme kivilouhimolla ja -tehtaalla. Tulikivi OY:n omistama teollisuuslaitos työllistää lähes 80 ihmistä. Se on ollut kuin elämän suudelma tälle kylälle, joka näytti olevan kokemassa monen muun sivukylän kohtalon: vain vanhukset jäävät - joksikin aikaa. Yhtään toimivaa maatilaa ei Juntusrannassa ole. Metsäkoneet eivät paljon työllistä.

Kaivoksella ja tehdassalissa vallitsi rivakka työtahti. Maatalojen ja metsätyömiesten poikien on täytynyt totuttautua nykyaikaiseen työrytmiin, tarkkoihin työaikoihin, täsmällisiin työtapoihin ja tietokonekäyttöisiin työkoneisiin. Se ei varmaan ole ollut helppoa. Mutta lähikyliin on alkanut nousta uusia taloja. Nuoria naisia täällä on vähemmän, mutta itärajan takaa vaimoja on löytynyt. Kainuun geeniperimä monipuolistuu.

Tehtaanjohtaja kertoi, että heillä on veden käytössä suljettu kierto, huuhteluvedet puhdistetaan ja käytetään uudelleen. Ammottava on louhos kainuulaisessa kalliossa, luonnon rajua hyödyntämistä. Mutta se tuottaa kiveä, jonka lämmönvarauskyky on suuri ja näin se säästää polttoainetta. Ja suuntaa lämmitystä puuhun. Tuollainen luonnon hyödyntäminen on mielestäni hyväksyttävää. Maisemointi tulee joskus toiminnan loppuessa olemaan melkoinen haaste.

Niin, ajatukseni siirtyvät silti saariin. Saarien merkitys järvimaisemassa on aivan olennainen. Nykyisin voi tietokoneella pyyhkiä kuvasta pois saaren ja nähdä, miltä maisema näyttää ilman sitä. Paljon mielenkiinnottomammalta. Jokainen ihmistoiminnan tuloksena veteen sortuva saari on menetys, jonka ei saa sallia tapahtuvan.

Multilahti Nuojualla, eräs Oulujoen kauneimpia paikkoja, ei ole sama, jos sen ainoa Lusinsaari saa sortua vedenalaiseksi hiekkasärkäksi. Seitenoikean ja Aittokosken yläpuolella on molemmissa pari, kolme saarta, jotka ovat sortumassa, ja maisema latistumassa. Rantojen suojaamisessa ei ole kyse suurista rahoista. Miltä näyttää Juntusrannan maisema ja historiallinen ilme, jos vain Kalmosärkkä on jäljellä? Mikonsärkkä, Nuolisärkkä ja Kellolaisten Tuli, nuo esihistoriamme monumentit, voidaan nähdä enää vain vanhoissa valokuvissa.

Silloin herää katumus: miksi ei tehty asialle mitään ajoissa?

▲Alkuun


21.8.04

Törmäsin kotkan poikaan. Pappa Eero sanoi Raaninkoskella: "Sorsan poika se on, ei se vettä pelkää!" "Ei, kotkan poika. Merikotkan!" totesin minä.

Hossanjoen ensimmäisen kosken, Raaninkosken, alla jaoimme tehtävät. Minä vedin pitkästä köydestä, Eero rompsi airolla ja piti varmuusköyttä. Toinen nuorista miehistä, tyttärenpojista, kantoi pitkän köyteni loppupäätä, ettei se sekaantuisi pusikkoihin. Neljäs meistä, pienikokoisin, Arttu jäi sitten ilman tehtävää. Papan avuksi.

Minä kiskoin. Yllättävän helposti vene tuntui tulevan jäljessä kosken kuohuissa. Näinkö kevyttä tämä onkin? Sitten huomasin syyn: Arttu oli painunut koskeen ja työnsi venettä kahlaten väliin vyötäröään myöten! Vähän hätäännyin mutta näin Eeron rauhoittavan hymyn: "Tuollainen se on! Sorsan poika." Ja poika työnsi venettä koko koskimatkan. Kun joukkomme lopulta huokasi niskalla, seisoi Arttu märkänä napaan asti mutta naama kuin Naantalin aurinko.

Hyvinhän se tuli. Ehkä ei olisi tullut yksin. Mutta joukkovoima jyllää. Jos vielä tuollainen kotkanpoika on apuna ja toinenkin joen nuorukainen. Molemmat pojat ovat perhomiehiä kuten isoisä Eerokin. Arttu oli tuonut uiden kosken yli haavin papalle, jolla oli iso kala kiinni, ja haavi oli jäänyt toiselle rannalle. Ja Kala tuli maihin. Toinen poika tekee jo itse ottiperhonsa.

Tarinoimme Eero Seppäsen kanssa Heinäkiven talon rantasaunassa. Hän on ikänsä asunut tässä kahden kosken, Raaninkosken ja Kokkokosken välissä. Tuuli on vuoroin kantanut toisen kosken äänen suunnasta riippuen. Kokkokoski on nyt vaiennut, ja siikojen mainio kutualue kotirannassa jää kuiville keväällä, kun vesi Kiannassa laskee alarajalle. Silloin tosin Kokkokoski hetken kuohuaa. Sitä on kuitenkin perattu eikä se näin pidättele siikojen kutuvettä riittävästi.

Eeron isä perusti Heinäkiven tilan. Isä oli poromies, kunnes sota tuhosi porotokan. Kolmen valtakunnan armeijat söivät porot suihinsa. Leipä lähti sen jälkeen maataloudesta, metsätöistä ja kalastuksesta. Siikaa ja haukea toimitettiin myyntiin Kajaaniin asti. Kalamies on sitten tullut Eerostakin ja metsästäjä. Perholla on tullut koskesta neljän kilon taimenia. Neljä sorsaa tuli saaliiksi eilen, yhden ampui tyttärenpoika vielä aamulla. Kolme karhua on Eero kaatanut. Aitan seinällä roikkuvat karhun luiset kämmenet.

Mietimme: ei ole tainnut kala vaeltaa tänne asti mereltä. Mutta haave kalateistä on meillä yhteinen. Kalan on päästävä liikkumaan. Tiedä, vaikka merilohi tai -taimen päättäisi sitten joskus nousta Hossanjokeen, vapaille vesille asti.

Olin jättänyt taakse Juntusrannan mainion majapaikkani Perttulan. Saunamökin rantaan jäivät Jussi Juntunen ja hänen vaimonsa Aivi. Perttu-Jussi on talon rehevä isäntä, automies, laulaja, kulttuurimies, kunnan luottamusmies ja kyläpäällikkö. "Järven säännöstelyyn on jo tottunut, mutta saisivat ne metrin laskea ylintä vettä, liian korkealla vesi käy nykyisin, rannat syöpyvät." totesi Jussi.

Aivi kertoi työstään kätilönä ja terveydenhoitajana Juntusrannassa. Hiihtäen, joskus soutaen kävi matka synnytyksiin tai sairastapauksien hoitoon tiettömien taipaleiden taakse. Aivi loihti mainioita aterioita tuomastani hauesta. Olen matkallani törmännyt niin suureen vieraanvaraisuuteen ja ystävällisyyteen minua, etäälle soutajaa, kohtaan, että sanani eivät yksinkertaisesti riitä.

Vain: Kiitos!

Koskille siis pääsin. Saarivirta ja pohjapadon koski tulivat yksin kohtuudella kiskoen. Kiemurtelevalla Hossanjoella yö peitti minut, eksyinkin. Taivas säihkyi silti hillittyjen värien valoaan, kietoi minut silkkiinsä ja loihti joelle erämaan näkyjä. Lopulta Tormuanjärven rannassa minua varten laitettu opaslyhty ohjasi yön pimeydestä turvasatamaan ja eräkämpän saunan kuumaan löylyyn.

▲Alkuun


22.8.04

Makoisat olivat unet piilopirtissä, jonka omistaja otti minuun yhteyttä ja tarjosi sen käyttööni. Itse hän oli kanootillaan laskenut Hossanjoen ja joutunut jo lähtemään kotiin. Kauniissa säässä majailin kämpällä pitkälle iltapäivään ennen kuin laittauduin vesille. Etelätuuli puski minua eteenpäin, enkä juuri tiennyt virrasta, helposti sujui taipaleen teko.

Joki kiemurteli suomaisemassa, jota kangasjuotit väliin halkoivat. Virtaan rojahdelleet puut, käkkäräiset, kuivaneet männyt, kynttiläkuuset ja joen partaan kelot piirsivät maiseman yksityiskohdat. Keksin majavan nakertamia kantoja, jopa padon purossa. Kuului loiskahdus, taisi olla majava itse. Erimuotoiset lammet, joen uudet ja entiset mutkat tekivät uomasta väliin eksyttävän sokkelon. On harmillista, kun yhtäkkiä joki päättyykin, ja huomaa olevansa lammella, umpipussissa. Näyttää, ettei jokea enää olekaan. Lopulta pitkän etsinnän jälkeen se löytyy, virrassa uivat roskat paljastavat oikean suunnan.

Toistakymmentä kilometriä ilman sanottavampia virtapaikkoja. Silti vesi virtaa koko ajan vastaan, syö voimia. Illan myötä tuuli tyyntyi täysin, ilmaantuivat mäkärät ja polttiaiset. Hemmetti, tunkivat joka paikkaan ja niitä oli aivan liikaa. Talvella kauniissa, kesäisissä maisemakuvissa niitä ei näy lainkaan. Muistaa sitten vain hyttyset - ja tietää, että elokuun lopulla ne kyllä alkavat jo kadota. Mutta nuo hyväkkäät sen kun vain yltyivät. Onneksi pimeän tullen ne päättivät kadota.

Vaikka väsynyt olin, silti tajuntaani pulpahti riemastuttava ajatus. Minä olen siirtynyt pois voimayhtiön ja vesien säännöstelyn valta-alueelta. Tänne niiden mahti ei ylety. Täällä ei kukaan enää voi kuvitella omistavansa jokea! Voimayhtiön ja minun välissä on jo useampia koskia. Nyt esteet kululleni asettavat tai menemistä helpottavat luonnon omat ehdot, kosket, tuulet, suvannot. Tunnen itseni vapaaksi mieheksi!

Mutta vapaa virta söi miestä. Aloin vilkuilla karttaa ja toivoa, että kosken ääni alkaisi kuulua. Niin ei pitäisi tehdä. Silloin matkan pituus moninkertaistuu. Pitäisi vain soutaa, olla ajattelematta. Mutta väsyin. Katselin jo telttapaikkaa. Ennen seuraavaa koskea pitäisi olla vielä Haapavirta. En muistanut sitä edelliseltä soudulta. Pitäisiköhän siinä vetää maitse? Ohitin jokimutkassa muutamat kivien aiheuttavat pyörteet. Airot kumahtivat pohjaan pari kertaa.

Lopulta yllättäen kosken kohina alkoi kuulua. Se äskeinen olikin siis Haapavirta. Edessä oli Vallesmanni, Hossan koskijakson alin putous. Suloinen kosken ääni. Kuuntelin sitä tovin, rantauduin sitten ja etsin laavua, jolla yövyin viimeksi. Kohtasin palaneen maapaikan, laavun muotoisen. Joku on polttanut sen!

Ymmärrän hyvin, miten metsähallituksen työntekijöitä saattaa välillä turhauttaa lujasti. Mitä tuholaisille voi?

Pohdin tilannetta. En keksinyt muuta kuin että viritin perhot vapoihin veneen perään. Yö hämärtyi jo, kun soutelin kosken alustaa. Ja äkkiä vapa taipui...

ALKUUN


23.8.04

Kultainen kylki välähti illan valossa. Taimen?

Hyvin taistelee kala. Mutta avaa suunsa lähellä. Kiilapää. Hauki. Pikkuruiseen Red Tag perhoon otti. Kummallista.

Mutta koskilla olen. Kosken kuohu, kohinan riemastuttava ääni.

▲Alkuun


25.8.04

Pari päivää on ollut niin ankaraa nousua ylös Hossanjoen koskia, että kirjoittaminen on jäänyt.

Koskissa on vain yritettävä kamppailla ylöspäin eri keinoin. Kosket on täälläkin entistetty, kivetty uiton perkausten jäljiltä melkoisiksi lohkarevainioiksi. Laskumiehelle, melojille, on keskivirtaan yleensä jätetty väylä, jota voi viilettää. Veneen ylös vetäjää ei kukaan ole ajatellut. Ei liene käynyt kenenkään mielessä, että joku voisi yrittää ylöspäin. Mutta eteenpäin ollaan riuhdottu. Suvannossa soutamalla ja nivavirrassa sauvomalla. Sauvoimen kanssa voi yrittää vasten kohisevaa koskea. Minun sauvontataidoillani raja tulee kuitenkin äkkiä vastaan, kun koski alkaa laulaa reippaammin.

Joku koskipaikka menee rannalta vetämällä. Toinen rompsii eli työntää sauvoimella venettä keulasta loitommalle rannasta. Samalla vene asettuu virran suuntaan, ja vetäminen on helpompaa. Väliin on vain painuttava koskeen kahlaamaan, vetämään ja työntämään. Joskus pohjakivet katoavat jalkojen alta. Kun sileä kivi luiskauttaa jalan tai astuu tyhjän päälle syvänteeseen, on veneen laita pelastava tuki.

Vene takertuu kiviin. Ei liiku, ei eteen, ei taakse. Kaikki voimat ja oveluus peliin! Jo liikahtaa - sentti sentiltä. Ja hiki holvaa. Silmälasit samentuvat, välillä voimat uupuvat ja on pysähdyttävä huohottamaan. Monia koskia olemme jo tulleet ja monta niitä on jäljellä.

Koskessa on voimaa, sen saa tuntea joka hetki. Jos virta saa hetkeksikään otteen, kun vene pääsee poikittain, joutuu veden valtaisen voiman kokemaan tuskallisesti. Onneksi sain kaverin vetämään koskiosuudelle. Eräässä koskessa savolaiset kalamiehetkin auttoivat. Ei olisi tainnut tulla yksin Kuikankosken köngäs tai Pystynkosken jättijupura. Ehkä ei vinssilläkään.

Kenties entisajan tervasoutajilla oli hieman helpompaa, kun kuitenkin koskien kohdalla oli vetoväylät. Mutta vastavirta, sama koskien änkyrä voima vastuksena meillä kullakin. Onhan voimalaitosten ylittäminen vetämällä ollut työlästä mutta nyt täällä alan päästä kiinni tervasoutajien mielialoihin.

Alan tajuta, miltä on tuntunut, kun matka on pitkä, koskia edessä riittämiin ja koti niin kaukana.

▲Alkuun


26.8.04

Kun yö pimenee koskilla, muuttuu kulku vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Kiven erottaminen virrassa onnistuu joskus vasta parin metrin päästä. Silloin on usein jo myöhäistä. Kolahtaa. Onneksi vastavirtaan nousu käy hitaammin kuin kosken lasku. Vaurioita veneeseen ei järin synny. Eikä Pielisen sukuinen järviveneeni hevillä kaadu. Mutta keikahtaahan se, jos oikein töppää, ja epäonni on myötä.

Onneksi saimme noustua Pystykosken, kenties hankalimman, edes jonkinlaisessa valossa. Sen jälkeen ei pahempia koskia ollut jäljellä ennen maantiesiltaa, kuitenkin vastaan virtavaa nivavettä, joka väliin kuohahti äänekkäästi kivenselissä. Mutta ponnistelu söi miestä, puutumus alkoi levitä jäseniin, sauvoin tuntui raskaalta, nälkä ja jano kävivät päälle kuin huomaamatta. Sen myötä ärtymyskin, ärräpäät. Väliin luulin, ettei pimeässä enää pääse eteenpäin.

Viimein vene kolahti kuitenkin suvantorantaan kosken alapuolella, ja märät miehet pääsivät lepoon.

Seuraavana aamuna olimme liikkeellä jo varhain uusin voimin, vaikka yön ponnistelu tuntui jäsenissä. Pisin ja korkein Leveänkoski oli varsinainen ponnistus. Pitkä se oli, monta vetotaivalta, syviä vetisiä kuoppia, niljakkaita kivenonkaloita, joihin jalka luiskahteli, köyden takertumista kiviin, hikoilua ja rillien sumentumista. Mutta koskennousun tekniikka alkoi olla hallussa, ja lopulta läähätimme niskalla. Ryyppy vettä, päätimme jättää kahvin juonnin myöhempään. Kolme viimeistä, pienempää koskea nousivat jo kuin ammattimiehillä. Hossanjoen putousjakson ylin on Niskakoski, ja sen päältä katselimme alas virtaa.

Huilailua Hossassa, vaatteiden kuivattelua ja sateen pitämistä. Kiitin kaveria avusta koskilla ja soudin veneen Hossaan taas yksin. Haastatin Alpo Paasovaaraa, joka on toiminut 30 vuotta matkailuyrittäjänä kotitalonsa sijalla. Isä perusti ensin kruununtorpan ja sitten rintamamiestilan. Siitä kehittyi maatilan loppuessa matkailuyritys, joka on tarjonnut perheelle elannon. Porohommat ovat saaneet väistyä.

Maantie tuli Hossaan 30-luvulla, "umpisuoli", joka ei jatkunut mihinkään. Vasta sodan aikana rakennettiin tie Kuusamoon. 50-luvulla ilmestyi ensimmäinen telttaileva pariskunta Kumpu-ahon, Paasovaarojen tilan pihamaalle. Hossan hieno luonto, kirkasvetisten järvien ketjusto harjujonojen lomassa ja kalaisat kosket alettiin löytää. Metsähallitus perusti retkeilyalueen. Lopulta joku hiihtävä matkailija sattui kevätauringon paistaessa löytämään kalliomaalaukset, Värikallion. Hossa ei ole massamatkailun maisema, ei sellaiseksi Alpo Paasovaara haluaisi sen kehittyvänkään. Rauha, hiljaisuus, retkeilyyn ja kalastukseen houkutteleva upea maisema ja kiehtova menneisyys ovat Hossan valtit - ja pienimuotoinen matkailu voi elättää koko joukon paikkakunnan ihmisiä.

Arkiseksi toteaa Alpo Paasovaara muuttuvan huikean järvimaiseman, joka avautuu heidän kahvionsa ikkunasta. "Kun on sitä kuudettakymmentä vuotta katsellut. Toki sen kauneuden aina välillä tavoittaa. Enkä voisi kuvitella asuvani paikassa, josta ei vettä näy."

Illan hämärtyessä soudan vielä hetken perhoa Hossanjoen kosken kohinassa Niskakosken niskalla. Virta näyttää upealta kalapaikalta. Tyyni vesi saa huomaamatta liikkeen, kivien viirut ilmestyvät vähittäin, sitten joku lohkare törröttää virrassa, saa aikaan äänen, kunnes koko vesi murtuu aalloksi ja kosken kohinaksi, kalamiestä kuohuttavaksi sinfoniaksi. Mutta ilma virtaa hiljalleen pohjoisesta. Ei vieläkään perhoni saa Hossan lohikaloja innostumaan. Ei näy yhtään suuremman kalan tuikkia, pikkusintit vain ponkailevat ilmaan rantavesissä.

Illan valo on kylmä mutta upea. Virran taipuminen aaltoon yötaivaan alla, mustien rantapuiden välissä; viimeinen Hossanjoen näky liukuu hiljalleen yhä kauemmaksi. Lopulta kohinan ääni etääntyy, lipuu kuulumattomiin.

Matkapäiväkirjani alkaa tulla lopuilleen.

▲Alkuun


28.8.04

Soutajan ja nyt myös sauvojan loppumietteitä. Matkan julkinen puoli alkaa olla takana. Kolme kuukautta joella. Mitä olen kokenut? Kokemusten määrä on valtaisa, ja joudun pureskelemaan niitä kauan.

Tämä on ollut pitkä matka jokimaailmaan, lohen ajatuksiin, tervasoutajan tuntemuksiin ja joen tunnelmaan. Olen päässytkin. Olenko muuttunut, kasvanut ihmisenä tämän soudun tai kaikkien "Oulujoki-projektini" vuosien aikana? Niitä vuosia taitaa olla jo kahdeksan tai yhdeksän. Tai ehkä koko elämäni. Kai vasta myöhemmin osaan tehdä johtopäätöksiä.

Tarkoituksenani on kirjoittaa kirja. Eivätköhän perslihakseni sitä kestä riittävän kauan, jotta se tulee. Voi vain viedä aikaa.

Lohen ajatuksissa on kalateiden rakentaminen ylöspäin, aluksi Monttaan. Nykyajan "tervasoutajat" kaipaavat veneiden siirtomahdollisuuksia voimalaitosten ohi. Olisi päästävä veneilemään aluksi Oulusta Oulujärvelle, myöhemmin Kiannalle ja Ontojärvelle.

"Joen kulttuurinen henkiin herättäminen"? Tuo ajatus on noussut yhdistyksemme Oulujoen reitin piirissä. Mitä se voisi olla? Mielestäni vaelluskalojen, ihmisten ja kulttuurin virtaa. Tärkeää olisi, että koko Oulujoen vesistöalue miellettäisiin ekologiseksi ja kulttuuriseksi kokonaisuudeksi. Sama vesi virtaa kaikkialla.

Eri puolilla voitaisiin järjestää vesistöön ja jokikulttuuriin liittyviä tapahtumia. Soutuseminaareja vesistöalueella. Kenties Kuhmon kamarimusiikissa järjestettäisiin Pajakkakoski-konsertti tai Suomussalmen musiikkitapahtumassa esitys Jalonkosken kallioilla, ja Oulun tervamarkkinoilla, Muhoksen kotiseutujuhlilla, Ristijärven veisuuvestivaaleilla, Kajaanin runotapahtumassa ja muulla syntyisi omia jokeen ja vesistöön liittyviä kulttuurisia elämyksiä ja toimia. Näistä muodostuisi kiinnostava kokonaisuus: Kultuuritapahtumien virta.

Esimerkiksi Oulujoen vesistöalueella on tanssin osaajia, Reijo Kelan juuret ovat Suomussalmella, Kajaanissa on Routa-ryhmänsä, Oulussa Pohjoinen tanssikeskus ja eri kunnissa omia tanssijoitaan ja -ryhmiään. Miksi ei järjestettäisi tulevina vuosina Joen tanssit -tapahtumasarja? Silloin voisivat entiset kosket herätä henkiin vaikka tulena, vetenä - tanssina.

Ja onhan Oulujoen vesistön rahasto perustettava. Sitä kaivataan.

Peruskysymys: Onko Oulujoki ja sen latvavirrat joki vai patoaltaiden sarja? Se kysymys on periaatteellinen, perusta kaikelle. Tunnustetaanko niiden luonne jokena!

Voimme jatkaa matkaa ja keskustella näistä kaikista ja erilaisista uusista ajatuksista tällä Oulujoen reitin kotisivulla. Sitä varten se on perustettu. Voitte liittyä jäseneksi, herättämään ihmisten kiinnostusta ja rakkautta Oulujoen vesistöä kohtaan.

Ei enää päässä pursuvia ajatuksia. Kiitän teitä kaikkia, jotka ovat lukeneet matkapäiväkirjaani tai lähettäneet terveisensä. Heille lämmin kiitokseni, jotka ovat eri tavoin auttaneet minua matkallani; olette kertoneet tarinanne, majoittaneet, vetäneet apuna venettäni tai muulla tavoin silottaneet vesitietäni. Te kaikki olette olleet suurenmoisia kannustajia, jotta olen jaksanut pitkällä matkalla. Väliin olen jopa miettinyt matkan keskeyttämistä olkapään kivun vuoksi. Onhan se kuitenkin kestänyt, ja olen päässyt tänne ylös. Mutta ei tämä aina ole ollut helppoa.

Edessä ovat vielä Hossan Muinaistulet -juhla. Sen jälkeen vene lipuu taas ylöspäin. Siirryn loppumatkan hiljaisuuteen.

▲Alkuun


29.8.04

Kun Muinaistulet hiiltyivät, ja karhun suku sammui, oli minun taas lähdettävä matkaan. Yksin. Näkemiin.

▲Alkuun