< Takaisin

COUNTRYMIEHEN HELLÄNKARHEA JOKIBALLADI

7.3.2024

 

Suonna Konosen teos Jokisaarnat – kirjallisia melontoja antaa äänen pienille, hiljaisille joille – ja toki joillekin suuremmillekin. Kirja on hitaasti lipuvien virtojen tunnelmien ja luonnon ylistys. Näitä kirjailija kuvaa nautinnollisesti. Kirjailija Suonna Kononen on tekijä kulttuurin monella saralla: Huojuva Lato -yhtyeen solisti ja lauluntekijä, karjalaisen kirjallisuuden ja arkkitehtuurin tuntija, kulttuuritoimittaja mutta myös meloja, karjalaisten jokien utelias tutkija ja herkkä kuuntelija.

 

 

Melontareissuiltaan hän on työstänyt hyvin kiintoisan teoksen. Eräs oivallus antoi avaimen aiheeseen. Richard Brautiganin Taimenenkalastus Amerikassa-kirjassa: ”Worsewickin kuumat lähteet eivät olleen kummoisia.” Kononen tajusi: "Ei tarvitse käydä kummoisissa paikoissa. Silti niistä voi kirjoittaa.” Pienet ja tuntemattomat joetkin ovat kiehtovia.

 

”Jokainen joki ei ole Niili tai Tonava. Silti niillä on tarinoita kerrottavanaan.” Joet luovat kirjan rakenteen ja sen sisällön luontevasti. Joet virtaavat kuin hyvyyden, inhimillisyyden ja kulttuurin mahdollistajina. Konosen tekstissä on parhaimmillaan runonkaltaista keveyttä.

 

Melankolia on läsnä, ja useimmat melontatarinat tapahtuvat loppukesän ja syksyn aikana. Tiirat ovat jo lähteneet, keltaisia lehtiä kelluu vedessä, jossa ”menneen kesän lämpö” vaihtuu jo viilenevään. Taannoisille vuosikymmenille unohtuneet korpisillat lipuvat ohi. Vanhenemisen kokemus, jo puolen vuosisadan muistot, ja vetreimmät vuodet ovat takana. Edessä kaksoiskajakissa istuu välillä oma nuori tytär, jonka elo ja mieli avautuu tulevaisuuteen. Kononen taas miettii manalle menneitä ystäviään, kuinka parhaita juttuja kirjoittaneet journalistit on jo vetäytyneet eläkkeelle tai haudassa.

 

Kirjailija vierailee suuremmillakin joilla, Pielisjoella, Koitajoella, Kymijoella ja Iijoen Jokijärvelläkin. Hän meloo myös aika tuntemattomalla Jänisjoella, joka jo melkoisena kymenä ylittää itärajan Venäjälle. Suuret joet on padottu, silti ääniä kantautuu. Juice laulaa Juankoskestaan, joka on ollut oikea, suuri koski. Hän oli yllättävästi myös vesien tuntija, nuoruudessaan suurten tukkilauttojen kuljettaja vaikeillakin vesillä. Lukemattomia hienoja biisejä syntyy, kunnes hän viimeisellä LP:llaan laulaa: Vaiti, aivan hiljaa, ”hiipuva, silti elämää kantava hiljainen bossa nova”.

 

Juice ja Matti Mäkelä ovat kirjan vahvoja hahmoja. Vähäisimmilläkin joilla saattaa törmätä kulttuuriin ja kirjailijoihin. Pyhäselkään laskeva Nivanjoki on kapeuttaan vaikea melottava. Sen rannalla asui kuitenkin kirjailija Mäkelä, jonka väkevän omanlaisensa ääni antoi iskujaan. ”Kohu osana taideteoksen julkaisustrategiaa.” ”Porraskäytäväviisaus – kysymyksen mentyä jo ohi.” Konosen kirjan eräs motto Mäkelältä:”Jos haluat piilottaa jotain, piilota se kirjaan”.

 

Nämä kirjallisuuden löydöt jokien varsilta ovat aivan kirjan ytimessä. Pohjois-Karjalassa asuva kulttuuritoimittaja Kononen tuntee kuin omat taskunsa maakuntansa suuret kirjalliset nimet ja parhaan arkkitehtuurin. Järkälemäinen Heikki Turunen Simpauttajan ja muiden suurten teostensa luoja ja Simo Hämäläinen, joiden hahmot löytyvät Lieksanjoelta. Siellä seisoo myös Pietilän pariskunnan suunnittelema kirkko ja vanha pankki, nykyisin ravintola Hurtanhovi jopa Alvar Aallon suunnittelema Lieksankosken voimalaitos. Arkkitehtuuri näyttäytyy kaikkiaan keskeisenä teemana, Paiholan sairaala, Sissolan koulu Koitereella – ja Aallon Pamilonkosken voima-asema...

 

Hämälaisen kuivan huumorin tarkkanäköinen kuvaus Lieksasta: ”Portsari korjaili kaluunoitanaan ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen – niin pientä kirkonkylää ei olekaan, ettei portsarille löydy jotain katseltavaa silmänkantaman päästä.”

 

Lieksanjoen äärellä Kononen saa päästellä höyryjään eläkeläisen toimittajakollegansa Masa Saarnelan kanssa. He surevat kuinka ”oikeistopopulistit yrittävät tuhota sivistysmaan toisensa jälkeen...” Joen ylemmältä Pankakoskelta löytyy Tarja Helena Tuovinen, joka Oodi Lieksanjoelle -teoksessaan huokaa kahlitulle virralleen: ”Joki on kuin elämä itse, sen pitää antaa virrata”.

 

Vielä ylempää Lieksanjoelta löytyvät vielä vapaat ja rajunkauniit Ruunaankosket. Ärjyvät kosket ja kuohuaallokot eivät kuitenkaan melojaa kiinnosta. Hän ei ole ekstreme-ihminen. Ei liian kovia virtoja, miedommat aallokot riittävät. Ei liian kylmissä vesissä, joiden höyryt saattaisivat vaarantaa laulajan herkän äänen. Kononen on rauhallisten, usein hyvin pienten jokien meloja ja tutkija. Näiden maisemista syntyy herkkä jokirannan luonnon, ihmisten jälkien, rantojen rapistuvien rakennusten ja lahonneina hajoavien veneiden hartaus. Puut, kasvit ja eläimet, linnut tulevat likelle. Melonnan hitaus on omiaan hiljaiseen mietiskelyyn.

 

Noita jokia löytyy kirjasta suuri joukko, pääosin Pohjois-Karjalasta. Tutkimusmatkailija Kononen etsii yhä uusia, tuntemattomia pikkujokia. Välillä hän kuitenkin meloo suuremmilla virroilla, Koitajoella, jonka varsille liittyy muisto merkkitapauksesta lehtimiehen uralla, hänen aikanaan tekemänsä suomalaisen kirjallisuuden mahtimiehen, kustantaja Heikki A. Reenpään haastattelu. Tämän muisteloissa nuori vänrikki polkee pikalähettinä vimmatusti pyöräänsä kohti Ilomantsin suunnan päämajaa… ”Geopoliittiset ja strategiset kysymykset säilyvät ja niiden tulisi olla ensiarvoisia”, jyrähtää Reenpää. Aikana ennen Ukrainaa.

 

Meloja vierailee Koukunvirralla, Juhani Ahon kalavesillä nykyisessä Koloveden kansallispuistossa. Ahon kalatarina, lastu kertoo, kuinka kalamiehet liki toivottomuuteen asti yrittivät houkuttaa virrassa piileviä, suuria järvilohia. Vasta lukemattomien yritysten ja hyvin juomien jälkeen paljastui, että täkykala onkin se ottiviehe, ja ”muikkuruuan lihottamia järviporsaita” alkoi nousta veneeseen.

 

Koukunvirralle on rakennettu aikanaan pari kansallisromanttista huvilaa, toinen näyttelija Aino Acktélle. Näiden äärellä kirjailja Konoselle syntyy oivallus: ”Luontoon yhdistyvät kulttuurihistorialliset kerrostumat ja ihmisen kädenjälki kauneimmillaan. Syntyy kulttuurimaisema, joka resonoi myös mielessä ja muistoissa.”

 

Hän ei puhu vaelluskalojen elinkierrosta juurikaan, ei niiden palauttamisesta. Pielisjoen asukki hänkin, ei ainakaan ääneen järin sure menneitä koskia tai unelmoi uusista. Ahon tarinan ohella löytyy tärkeä vihje sentään menetystä ihanuudesta, Saimaan järvilohesta, josta kohta ei ole jäljellä mitään. Matti Kettusen kuvaus Pielisjoen lohensoutajat -teoksessa, viimeiset muistot ennen koskien katoamista, surutyötä siitä, kuinka Kuurnan voimalaitos katkaisi lohen nousun.

 

Kononen mainitsee, että kirjan nimi Jokisaarnat on ironiaa. Eikä kirjailija ylly järin saarnaamaan luonnon puolesta kuten isoisänsä Reino Rinne. Ei hän ärjy kuten Jyrävän putous tai Rinne rajuissa kirjoituksissaan. Silti Kononen kohottaa äänensä Heinävedelle, Lintulan nunnaluostaria lähelle suunniteltua kaivosta vastaan. Se vaarantaisi Itä-Suomen helmen vesiluonnon ja jättäisi elinikäiset arvet maisemaan. ”Puhdas vesi on pian mineraaleja arvokkaampaa. Kirjoitinko ”pian arvokkaampaa?” Jo nyt arvokkaampaa.”

 

Minulle nousee mieleen isoisän ajatus: "Älkää upottako likaisia käsiänne tähän Jumalaiseen veteen - ihminen tarvitsee sitä!"

 

Tässä raottuu kultuurisilla vesillä liikkujan luonnonsuojelijan mieli hetken. Kuin sivumennen Kononen puhuu isoisästään. Tämä rajujen jokien mies, runoilija, koskien ja luonnon puolesta vimmalla ja paatoksella huutava taistelija, matkaa kuitenkin vääjäämättä melojan mukana. Vielä Rinteen taustalla esi-isä, varmaan myös kiivas lestadiolainen maallikkosaarnaaja. Koko ikänsä on Kononen varmasti saanut kuulla isoisästään, elää tämän elämäntyön varjossa ja myös käydä henkistä painia hänen perintönsä kanssa. Nimi Suonna tulee eittämättä Posion Yli-Kitkan Suonnansaaresta, isoisän asuinpaikasta.

 

Onko näin otettava välimatkaa ”saarnoihin”. Tiedän Konosen vaalivan isoisänsä muistoa ja hänen tuotantoaan. Mietin tuota Matti Mäkelän mottoa: ”Jos haluat piilottaa jotain, piilota se kirjaan.” Tämän suvun voimamiehen työn ja myös ristiriitaisen perinnönkö Kononen haluaa kätkeä kirjaansa?

 

Ei kirjailija silti luonnon vaalimisesta vaikene. Jo esipuheessa: "Loire, Rein, Po, Seine, Tonava, uhatut, tulvat ja kuivuus. Meidän pitäisi totisesti pitää huolta maapallosta ja sen vesisuonistoista, joista.” Kirja on jokien ylistys ja puolustus hänen tavallaan – luonnonsuojelua ilman banderolleja ja voimasanoja. Tämän kätketyn takia Jokisaarnat -nimi ei varmaan ole pelkkää ironiaa.

 

Musiikkimies meloo myös Taivalkosken jokijärvellä, Kalla Päätalon maisemissa ja kodissa Kallioniemellä. Päätalo kuvaa juuret Iijoen törmässä-sarjansa alussa, Huonemiehen poika -kirjassaan, kuinka lohi nousee merestä Iijokea pitkin Jokijärven alaisille koskille, jossa on hyvä kutea. Ja olisi taas (PJ)! Konosen Huojuva lato -yhtye levytti hänen tekemänsä Juuret Iijoen törmässä -kappaleen.

 

On nautinnollista tutkia noita jokien, niemien, saarien nimiä ja muotoja kartalta, jonne on lukiessa joka välissä palattava. Antaa katseen lipua noissa maisemissa kuin rauhallisesti liukuvan kanootin mukana. Kaikki nuo kutkuttavat, monesti humoristiset savolais-karjalaiset paikannimet. Kirkonkylätkin vesien mukaan.

Konesen teos nousee myös puolustuspuheeksi pienten jokien elämälle ja arvostukselle, niiden oikeudelle olla olemassa ja virrata. Vaikka Kononen kirjoittaa, etteivät joet piittaa ihmisestä, synnytämme vain mielen tuotoksia, silti tavallaan tässä joet puhuvat puolestaan, saavat näin äänen.

 

Kirjailijan selfie jokivarressa

 

Teksti soljuu ammattimiehen hallitulla tyylillä silti rauhallisesti rupatellen, jota huumori somasti höystää. Melonnan aikana hiljaisella joella voi tyhjentää mielensä – palata sitten kirjallisiin aatoksiin myöhemmin. Soljuvaa, rentoa on meno. Erään rauhallisen virran kulttuurimaisemassa hänelle syntyy oivallus: ”Minusta tuntuu, että alan olla Jokisaarnojen ytimessä, siinä kuinka joenrantojen entiset ja nykyiset asukkaat, heidän tarinansa ja muistonsa, heidän tekstinsä kietoutuvat yhteen, pyörähtävät syksyn kultaisina lehtinä joenkalvon kuvajaisessa.”

 

Hitaasti liukuu minunkin veneeni. Kirja teki eittämättä minuun väkevän vaikutuksen, kun liki vuosi piti työstää, mitä haluan kirjasta sanoa. Ehkä siihen oli vaikuttamassa myös se, että eräs teoksen kolmesta motosta on minun kirjastani Vaiettu joki, minun Odysseiastani. Onko tässäkin kenties arvoitus: tavoitella jotain tyystin tavoittamatonta? Mitä? Nuoruuden tekemättömiä valintoja? Jokiretkien edestä katoavaa määränpäätä?

 

Melojan joilla on paljon idän, Karjalan, rajan jakaman tunnelmaa. Venäjän puolelta juoksevat tummavetiset joet. Näin on melojan suunnattava myös Valamon luostariin. Sinne on haudattu kaksi kirjailijaa, Pentti Saarikoski ja Elina Karjalainen. Saarikoski löysi viimein täältä Valamon likeisista ihanista ulapoista, salmista ja saarista jotain lapsuutensa luovutetun Karjalan kadotetuista maisemista - ja viimeisen leposijansa. Hänen haudalleen on syntynyt eräänlainen kultti, ihmiset tuovat esineitä ja istuttavat kyniään hautakumpuun.

 

Viiimein liukuu esiin Unijoki, Anssi Tikanmäen musiikista – missä on Konosen oma unijoki, Vienan Karjalassa, Ruijassa tai Petsamossa? Posiolta löytyy lopulta Unijoki, Koillismaalta, käsite, jota hänen isoisänsä oli luomassa. Noissa maisemissa hän seurustelee isojen kirjallisten henkien kanssa – haaveita suurien kirjailijoiden vesistä, Haanpään Lamujärvi, Teuvo Pakkalan Oulua soutamassa...?

 

Koitereella meloessaan kirjailija muistelee Erno Paasilinnan veneretkeä Antti Tuurin kanssa tuolle upealle järvelle, viimeistä ennen keuhkosyövän leviämistä ja kuolemaa. Parnassossa löytyy Tuurin muistokirjoitus retkeltä: Koitereen taivaaseen kohoavat pilvet.

 

Loppuun melonnan ihmeestä; toisen Valamon vainajan Elina Karjalaisen runosta: ”Värit heijastuivat veteen ja kertautuivat pisaroissa, joita tippui melan lavoista. Jokainen pisara oli hauras, vetisen kalvon sisässä uinuva pieni maailma, jossa asuivat kaikki tuhlatut värit.”

 

 

Suonna Kononen: Jokisaarnat - kirjallisia melontoja  Reuna 2023