Jokiblogi

Päivi Pussilan Pohjavirta -lohi Kutujoen Autionkoskella

12.4.2022
Vaelluskalojen palauttaminen Oulujoelle Osa 2

Sadan vuoden päästä ihmiset katselevat menneisyyttä ja kauhistelevat aikaa, jolloin padoilla saattoi tukkia joen, niin ettei ollut minkäänlaista vaellusyhteyttä. Lohet, meritaimenet ja siiat eivät päässet nousemaan ylös virtaan. Ja kaikki se luonnonjoessa tapahtuva elämänliike ylöspäin ja alaspäin oli tyystin tukittu.

Voimayhtiöt olivat ottaneeet omakseen koko joen virtaaman. Sitä tullaan ihmettelemään. Millainen ahneus! Edes 1-2 %:in joen virtaamasta ei sallittu joen omalle eliökunnnalle. Kaikki olisi pois rikkaitten pöydästä. Tuollaiset virtaaman menetykset olivat erinomaisen olennaisia ja ”merkityksellisiä”. Yhtiöille kelpasi vain täysi 100% virtauksesta.

Jokiyhtiöt alkoivat varhain 2000-luvun alussa jo puhua ekologisista arvoistaan. Vakavin kasvoin esitettiin, että vaikkapa 2% joen virtaamasta olisi pois äärimmäisen tärkeästä ilmastonmuutoksen torjunnasta. Silloin sadan vuoden kuluttua tiedetään paremmin, miten kävi, mutta nähdään myös selvästi, ettei jokien täydellisellä sulkemisella padoin saavutettu järjellistä hyötyä verrattuna ekologisiin haittoihin ja tuhoihin, eliökunnan monimuotoisuuden kannalta.

Jokiyhtiöt Fortum erityisesti väittävät, että he tekevät osansa vaelluskalojen viljelyllä laitoksissa, joka on niiden kantojen, vähittäisen laitostumisen, kehnoutumisen ja tuhon tie. Tuota ei tulla ymmärtämään tulevaisuudessa.

Niin, vaelluskalojen luonnonkierron palauttaminen olisi hieno asia! Sen kaikki myöntävät. Mutta kun Oulujoella ei ole vaelluskalojen lisääntymisalueita. Ja niiden uudelleen rakentaminen tulee niin kalliiksi, söisi yhtiön voittoa aivan liikaa.

Niin, mistä rahat vaelluskalojen palauttamiseen?

RKTL, nykyinen Luonnonvarakeskus Luke, teki täydellisen uraauurtavan ja voimallisen tutkimuksen pohjoisten jokien nykyisistä ja uuden tiedon mukaisista tarvittavista vaelluskalojen poikasten istutusvelvollisuudesta. Taustalla oli uudet havainnot, tutkimustulokset ja muuttuneet olosuhteet.

Tornionjoen arveltiin jossain vaiheessa kykenevän tuottamaan enimmillään 300 000 vaelluspoikasta. Kalastusrajoitusten myötä Väylän lohen nousu on moninkertaistunut ja arviota on jouduttu tarkastamaan ylöspäin yhä uudelleen. Vaelluspoikastuotanto onkin noussut ennalta-aavistamattomasti: jopa 2 miljoonaa lohismolttia eli vaelluspoikasta on lähtenyt ”Väylästä” merivaellukselleen. Tarkoittaa, että myös muiden jokien kohdalla niiden ollessa vapaina poikasmäärä on ollut suurempi kuin on arvioitu.

Tutkimuksen eettisesti lujat ja rohkeat tekijät tallasivat työllään varmasti monien isojen etutahojen ja voimahahmojen varpaille. Eittämättä saattoivat vaarantaa tulevia rahoitusmahdollisuuksiaan. Silti tekivät tuon välttämättömän tutkimuksen.

Ankaran luonnonvalinnnan läpikäyneet joessa syntyneet vaelluspoikaset selviytyvät merivaelluksen vaaroista paljon paremmin kuin pullaantuneet, vieteiltään ja selviytymiskyvyltään rappeutuneet laitospoikaset. Ero on jopa 2,5-3-kertainen.

Oulujoen lohivelvoitteen tulisi olla nykyisen 250 000 laitossmoltin sijasta 880 000 – 1 500 000 poikasta! Eli siinä on ajateltu olevan 1-1,5 milj euron vaje. Lohismoltin hinta ei ole julkista tietoa, joten tuo vaje saattaa todellisuudessa olla jopa 1,6 – 3,5 miljoonaa euroa vuodessa. Myönnän liikkuvani arvioissani epämääräisellä alueella mutta suuruusluokissa en liene järin harhateillä.

50 vuodessa tuo istutusten vajaus olisi arvoltaan 75 – 175 miljonaa euroa. Se ei ole pikkuraha. ”Puuhasteluun” eli vaelluskalojen poikastutantoaluiden jälleenrakentemiseen siinä on verraten iso potti. Lapin ELY-keskus on vaatinut lohenpoikasten velvoitemuutosta Kemijoella ja Iijoella. Sama tulee aikanaan myös Oulujoelle. Täällä Fortum voisi jo ennakoida tulevaa muutosta.

70 vuoden patoamisaikana, joki tyhjänä vaelluskaloista, on syntynyt vähintään 100 mutta mahdollisesti jopa 200 miljoonan euron kunniavelka joen vaelluskaloille. Se on vaikeasti juridisesti perittävissä, mutta jos voimayhtiöt alkavat tosissaan muuttua aidon ja uskottavan ekologisen toimijan suuntaan, on tuo velka vähitellen hoidettava vaikka sitten 100 vuoden aikana.

Tuhotut poikastuotantoalueet voidaan rakentaa uudelleen, vanhoja koskenpohjia vesittämällä ja synnyttää uusia aluksi pienempiä, vähitellen kasvavia joenuomia ohi voimaloiden. Nuo poikasalueet hyvin huolellisesti muovailtuna voitaisiin kenties saada jopa joissakin suhteissa paremmiksi, tuottoisimmaksi kuin luonnonjoessa.

Joki ei ole joki, ellei siinä ole vaelluskalojen elävää luonnonkiertoa, ellei kaloilla ja muilla eliöillä ole vaellusyhteyttä joen läpi.

▲Alkuun

Kuva:Pekka Jurvelin

14.2.2022
Järvilohen kututanssia ja vapautuvia koskia

Ajattelin kirjoittaa jotain siitä kaikesta mitä on tapahtunut tämän reilun kymmenen vuoden ja vähän pidemmänkin ajan kuluessa Suomen jokien kohdalla, kun sairastin eikä kirjoituksia jokiblogiin syntynyt.

Minulle jonkinlaista käännekohtaa jokien ja vaelluskalojen maailmassa merkitsi kaksi erillistä tapahtumaa. Tajusin jo silloin, että nyt on jotain uutta oikeasti alkamassa. Muutoksen tuulet puhaltavat. Toinen oli Siikajoen Uljuan altaan ja voimalan lyhytaikaissäännöstelyn voimakas rajoittaminen rajujen ympäristöhaittojen takia. Se oli uutta Suomessa.

Tämä oli mahdollista, kun ”ei ollut kyse merkittävistä kansantaloudellisista arvoista”. Kotona Oulujoella niistä toki on kyse. Mutta aika muuttuu. Kotikuntani Utajärvi saa mahdollisesti kohta tuulivoimaa. Sangille, turhankin likelle eräkämppääni on suunnitteilla tuulivoimapuisto, joka tuottaisi maksimissaan enemmän sähköä kuin kaikki Oulujoen voimalat!

Joskus rakentamisen jälkeen ja vielä pitkään Oulujoen sähkövoima oli hyvin suuri osa Suomen koko sähköntuotantoa. Sen merkitys on vähentynyt. Säätövoimana se on edelleen tärkeää mutta suurin merkitys on siinä, että etenkin kalleimman sähkönhinnan aikaan se toki tuo huikeita voittoja yhtiöille. Mutta tulee aika, kun tuhoisaa lyhytaikaissäätöä tullaan täälläkin rajoittamaan.

Toinen merkittävä käänne oli korkeimman hallinto-oikeuden päätös Ala-Koitajoen virtauksen, myös talviaikaisen, olennaisesta lisäämisestä. Vaikka uomaan tarvittaisiin huomattavasti enemmän vettä ja virtaa, tämä kuitenkin mahdollisti edes pienimuotoisen Saimaan järvilohen luonnonpoikastuotannon. Se antoi sentään jotain toivoa geneettisestä elpymisestä tuolle jo käytännössä luonnosta kadonneelle vaeltajalle. Laitoskalojahan toki ui suurissa järvissä ja niitä myös Ala-Koitajoelle näin siirretään emoiksi, mutta aikaa myöten ne vain rutsaantuvat ja kehnoutuvat vailla elinvoimaa luovaa luonnonkiertoa. Saimaan järvilohi on eittämättä uhatumpi kuin Saimaannorppa.

Minulla oli suuri onni saada olla Ala-Koitajoella kirjailija ja dokumentaristi, ystäväni Juha Taskisen kanssa, kun hän yritti saada kuvatuksi järvilohen kutuaktia. Näimme aivan läheltä kenties peräti ensimmäisinä ihmisinä tuon lohien väristyttelytanssin, molemmat suu ammollaan suurimman kiihkon hetkellä. Iso kojamo vain potkaisi siinä leikkien aluksi kameran nurin, eikä akti tallentunut filmille. Mutta me katselimme ihastuksissamme sikarit palaen lohien loiskintaa virrassa illan ja yön hämärtyessä.

Nuo kaksi asiaa nousivat kyllä mielessäni olennaisiksi käännekohdiksi Suomen rakennettujen vesistöjen luonnon ja vaelluskalojen kierron uudelleen elvyttämistessä. Askelia kohti uutta ajattelua.

Sitten Pielisjoella luotiin Laurinvirta, ja sen uusi konsepti, Kuurnan vanhan koskenuoman vesittäminen uuden pienemmän voimalan virtaamalla Saimaan järvilohen poikastuotantoalueeksi, Vaikka nuo tarjoavatkin vain pienimuotoista helpotusta elinkelpoisen järvilohta uhanneeseen tyystin tuhoutumiseen, on niillä tärkeä merkitys. Olen silti vakuuttunut, että kun ensimmäiset suuremmat vesivoimaloiden padot Suomessa aikanaan puretaan, ovat ne juuri Kuurnan ja Kaltimon voimalat Pielisjoessa. Saimaan järvilohi tarvitsee laajoja virta- ja koskialueita, jotta luonnollisesti lisääntyvä kanta oikeasti kukoistaisi sekä pääuomassa että sivujoessa Koitajoessa.

Tuo Kuurnan ja Laurinvirran ratkaisu on täysin toteutettavissa myös Oulujoen Merikoskessa. Tarvitaan vain enemmän vettä suureen uomaan. Se mullistaisi Oulujoella lohen laitoskannan tilanteen: luonnonkiertoa ja sen läpikäynyttä geneettistä materiaalia saataisin jokemme loheen.

Toki taustalla on kulkenut Se Suuri Virta, todellinen hehkuva menestystarina: Tornionjoen luonnonlohen paluu. Miljoonat vaelluspoikaset vaeltavat sieltä mereen. Joen todellista potentiaalia poikastuotannossa ei todennäköisesti olla vielä koettu. Se voitaisiin nähdä, riittävin tiukoilla, pitkäkestoisilla merikalastuksen, toki myös joen rajoituksilla. On syytä tavoitella sitä, täytyyhän selvittää, voisiko poikastuotanto olla vielä suurempi. Myös Simojoen, minun lohijokeni, lohen paluu on menestystarina, jota himmentää joen ekologisen tilan rankat ongelmat. Voimakkaasti kasvaneet emokalamäärät eivät tästä johtuen näytä nostavan vaelluspoikasten määrää samassa suhteessa.

Hiitolanjoen voimaloiden purkaminen on käynnissä. Vierailin siellä aikanaan Hiitolan jokisoturien Mikko Europaeuksen ja Veijo Vilskan vieraana, mutta kalateiden ja etenkin purkamisen ajatus tuntui silloin vielä kovin kaukaiselta haaveelta. Se nyt vain tapahtuu!

Kirakkaköngäs Inarissa ja Kuusinkijoen voimalan kuivattamat kosket ollaan palauttamassa. Kymijoen Korkeakoskelle saatiin kalatie, mutta ei vielä järin toimiva. Merikosken kalatiestä nousevien vaelluskalojen määrä on viime vuosina kasvanut peräti huikeasti sadoista jopa tuhansiin. Hupisaarten puroja unohtamatta, siellä syntyvät taimenen poikaset ja luonnonkierto vähitellen käynnistyy Oulujoella!

Hurjan tärkeää on kaikki se työ, jota on tehty mm. Virho on etelärannikon taimenvesillä. Kovia poikastiheyksiä ja nousukalojen määriä nähdään ennen liki kuolleilla Suomenlahteen laskevilla virroilla ja puroilla. Imatran kaupunkipuro kuhisee taimenia.

Tässä ei suinkaan ole kaikki, mutta paljon merkittävää jopa odottamatonta on tapahtunut kymmenessä vuodessa. Hirmuisen pitkä on vielä matka Suomen muuttamiseksi todelliseksi vaelluskalojen luonnonkierron maaksi, mutta voimakkaita toivon väreitä liikkuu kuin kevään ensimmäisissä vihjeissä.

▲Alkuun

Kuva:Pekka Jurvelin

8.12.2021
Vaelluskalojen palauttaminen Oulujoelle. Osa 1

Miksi Oulujoen vaelluskalojen luonnonkierron palauttaminen on välttämätöntä? Merilohen ja meritaimenen elämä joella on nyt täysin laitosviljelyn varassa. Tämä on vähittäin etenevän tuhon tie. Ajan myötä joen lohi ja taimen muuttuvat myös geneettisesti tyystin laitoskalaksi. Laitospoikasissa valikoituvat vääränlaiset ominaisuudet sukupolvi sukupolvelta, ja niiden vaellus- ja lisääntymisvietti heikkenee.

On elintärkeää antaa kalojen luonnonkierron elpyä. Siten on mahdollista pelastaa laitostuvat ja näin tätä menoa vähitellen rappeutuvat merilohi- ja taimenkannat Oulujoessa.

Tarvitaan Oulujoen virroissa ja sorakoissa emokalojen kudusta syntyneitä luonnonpoikasia. Nämä uivat aikanaan 2-3-vuotiana vaelluspoikasina eli smoltteina merelle ja palaavat sieltä jokeen emokaloina, yksivuotiaina pienempinä kosseina tai sitten suurempina 2-3 (-5) vuoden kuluttua. Jahka näille emoille on ensin luonnonmukaisin kalatein luotu mahdollisuus nousta kutualueille. Mutta jopa vielä tärkeämpää jos vaikeampaakin on turvata vaelluspoikasten alasvaellus mereen. Näin luonnonkierto vähitellen käynnistyy, ja sen myötä saaadan elinvoimaa ja uutta perimää, terveempää geneettista materiaalia lohi- ja taimenkantoihin.

Vastoin kuin on niin monesti väitetty, ei Oulujoki ole lainkaan toivoton vaelluskalajoki. Täältä löytyy monenlaisia mahdollisuuksia, joita ei aiemmin olla tultu edes ajatelleeksi.

Oulussa Hupisaarten puroissa, joihin äskettäin annettiin elämä, ympärivuotinen virtaama, syntyy luonnonpoikasia. Tämä on sykähdyttävä muutos alemmalla Oulujoella. Merikosken vesittämistä riittävällä virtaamalla suunnitellaan, samaan tapaan kuin Pielisjoella Kuurnan voimalan Laurinvirran alueella jo liki luonnosta kadonneen Saimaan järvilohen pelastamiseksi. Merikosken patoon voitaisiin samoin rakentaa uusi pienempi voimala padon vapaan putouskorkeuden hyödyntämiseksi.

Merikosken vanhan uoman kunnostaminen ja vesittäminen koskeksi tuottaisi hyvin laajan poikastuotantoalueen. Näin syntyisi Oulujoella aivan fantastinen muutos nykyiseen vaelluskalojen poikasten yksinomaisen laitostuotannon synkkään tilanteeseen. Näin saataisin nopeasti uutta luonnonkierron täysin läpikäynyttä, terveempää geeniperimää nykyisiin kurjistuviin laitoskantoihin. Tie merelle olisi auki ilman voimalaitosesteitä.

Mutta ei riitä, että luonnonpoikasia saataisiin syntymään vain Merikoskessa Oulussa. Näitä elinvoimaisia vaelluskala-selviytyjiä tarvitaan tulevaisuudessa koko Oulujoen matkalta ja ylempääkin vesistöstä. Eri jokiosuuksien kannat kehittyvät vähitellen erilaisiksi, ja monimuotoisuus turvaa vaelluskalojen tulevaisuutta myös monenlaisia uhkia vastaan.

Oulujoella tarvitaan Sotkakosken ja Utosjoen vaelluspoikasia, Nuojuan smoltteja, Raappananputaan ja Kutujoen luonnonpoikasia. Sitten Varisjoen ja Kongasjoen vaeltajia. Tarvitaan luonnonmukaisia kalateitä väyliksi vaeltajille nousta ja mereen vaeltaville poikasille laskeutua mahdollisimman helposti ja turvallisesti. Merikosken tapaan ylempiä entisiä koskenuomia tulee vesittää, palauttaa kuohujen alueiksi. Täytyy luoda vaelluskalojen monimuotoisuutta koko Oulujoella.

Tarvitaan mahdollisuuksia lisääntymiseen myös sivujoissa, joka ei toki ole helppoa. Ne ovat pieniä virtoja, ja tulee kuivia, vaikeita vuosia. Mutta siellä on paljon tehtävissä jokin virtaama-alueiden kunnostamiseksi ekologisesti kestävimmiksi ja rajuja virtaamavaihteluita tasaaviksi. Veden laatua voidaan parantaa monin toimin. Sitten tulee taas parempia virtaamavuosia ja aina joku joukko vaelluspoikasia suuntautuu niistä kohti meren antimia ja emokaloiksi kasvamista.

Luonnonmukaisissa kalateissä, joissa virtaa vesi ympäri vuoden syntyy myös poikastuotantoalueita ja vaelluspoikaset lähtevät liikkeelle niistä kohti merta. Vaikka kyse olisi varsin pienistä määristä, voivat ne olla äärimmäisen tärkeitä luonnonkierron ja geneettisen monimuotoisuuden kannalta. Eikä näiden vaellusyhteyksien tarvitse olla välttämättä purosia. Voitaisiin rakentaa ajan myötä uusia pieniä jokia vaikka kiertelemään alas Pyhänselkää tai Utasen voimalaitoksen sivuitse. Tai Pällissä.

Kuinka tämä toteutetaan? Vaelluskalojen palauttaminen tulee olemaan pitkäkestoinen projekti, joka myös maksaa hyvin paljon mutta ei sitä hetkessä tarvitse tehdä, vaan vähitellen monien vuosikymmenten mittaan. Se tulee eittämättä olemaan vaikeaa Oulujoen kaltaisessa, raskaasti rakennetussa joessa; yrityksen ja erehdyksen kautta joudutaan etenemään. Mutta patoajalla, sähköntuotannolla hirmuisia omaisuuksia hankkineilla yhtiöillä, on ensisijainen vastuu vaelluskalojen palauttamisesta – ei vahingon kärsijöillä, jokivarren ihmisillä, vähävaraisilla kunnilla – vaelluskaloista puhumattakaan.

Tämä vain täytyy hoitaa. Aika muuttuu, sen myötä vaatimukset mutta myös mahdollisuudet. Vaelluskalat palaavat Oulujoelle – vääjäämättä. Vanhat koskenuomat voivat taas kuohua koskina ja elää poikastuotantoalueina. Aivan uusia joenuomia voidaan rakentaa. Kauniiksi, houkutteleviksi virroksi. Jos vain haluamme.

Pia Hentusen Anarkistimummo haaveilee Nuojuankosken kuivassa uomassa Vaalassa, siellä aikanaan taas virtaavasta vedestä, lohenmädistä ja poikasista. Kuva:Pekka Jurvelin

19.9.2021
Kaltiossa julkaistu teksti Pohjoisen taiteilijoiden liikkeestä vaelluskalojen puolesta

Elokuun Kaltio -lehdessä julkaistiin kirjoitukseni otsikolla "Lohigraffiteista ankara rangaistus" jossa kerrottiin pohjoisen taiteilijoiden liikkeestä vaelluskalojen puolesta. Koko kirjoituksen pääset lukemaan suoraan Kaltion nettisivulta

Kuva: Vesa Puuronen

10.4.2021
Matti Ahde, historian tärkein ministeri – Suomen jokien kannalta. Missä on perintö? - Sierilä on menneen maailman projekti. Osa 2.

Omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisen, Oulujoen kasvatin, vastaus kirjoitukseeni julkaistiin Kalevassa (maksumuurin takana). Se oli pitkä, selittelevä, voisi sanoa poliitikon kehnoa liirumlaarumia. Vailla todellista substraattia, jämäkkää sisältöä. Yhteistyötä, yhteistyötä, tasapainoa luonnon ja voimatalouden välillä, ei ”poliittista painostusta”, hän höpötti. Pienissä puitteissa yhteistyö kyllä toimii kuten Kuusinkijoen Myllykosken padon purkamisessa. Täällä suurilla padotuilla pohjoisilla joilla on toisin. ”Yhteistyön” nimissä ovat suuret voimayhtiöt vain jarruttaneet ja vesittäneet pääkysymystä, vaelluskalojen luonnonkierron mahdollisimman laajaa palauttamista. Alla on vastineeni.

Kuva: Vesa Puuronen

Tämä aika on vaelluskalojen palauttamisen aikaa.
Ministeri Tuppuraiselle Sierilästä
”Omistajaohjaus tarkoittaa valtion yhtiöomistusten vastuullista ja ammattimaista hoitamista” (valtioneuvoston kanslia). Omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen kirjoitti vastineessaan minun esittämiini ajauksiin, että ”vesivoiman ja luonnon monimuotoisuuden välillä on löydettävissä tasapaino.” Vasuullisuus? Tämä aika on vaelluskalojen palauttamisen aikaa. EU edellyttää Suomelta kaikkien vesivoimalaitosten lupien uudelleentarkastelua ja ympäristövirtaaman käyttöönottoa. Vesipuitedirektiivi edellyttää kaloille vapaata liikkumista vesistöissä eli voimaloiden yhteyteen kulkureittejä. Sähköntuotannon kannalta vähämerkityksellisiä voimalapatoja puretaan eri joissa poikastuontoalueiden jälleen luomiseksi. Ministerinkin mainitseman Kuusinkijoen Myllykosken mutta myös Hiitolanjoen ym. jokien patoja avataan uhanalaisten vaelluskalojen tieltä.

Kemijoki Oy ja Fortum jarruttavat kaiken aikaa parhaiden ratkaisujen toteuttamista Kemi- ja Oulujoella vaelluskalojen palauttamiseksi. Ne pyrkivät maksattamaan vaellusväylät ja ympäristövirtaamat muilla tahoilla, vaikka tässä aiheuttajan vastuu on selvä. Mitä merkitystä on omistajaohjauksella tai hallintoneuvostoilla, joilleivat ne lainkaan pyri ohjaamaan yhtiöitä parhaisiin vaihtoehtoihin, myös ympäristön ja jokivarsien ihmisten kannalta. On ohjattava, vaikutettava – sen voi tehdä ilman ”poliittista painostusta”. Sierilässä ei millään tavalla toteutuisi tuo ”voimatuotannon ja luonnon monimuotoisuuden tasapaino”. Todelliselta uudelta sähköntuotannoltaan peräti merkityksetön voimala tuhoaisi Kemijoen pääuoman viimeiset vapaat kosket, laajat poikastuotantoalueet ja loisi taas yhden uuden esteen lohen nousulle. Se olisi tuhoa, ei tasapainoa. Se on vastoin tämän uuden ajan henkeä. Se ei ole vastuullista eikä edes nykyhetken edellyttämää ammattimaista yhtiön edun hoitamista.

Vapaiden Sierilän koskien ja jokien vaelluskalojen puolesta kannattaa sosialidemokraattien ja kaikkien muiden ympäristövastuullisten voimien ehdottomasti taistella.

(julkaistu vähän muunnettuna Kalevassa)

10.4.2021
Matti Ahde, historian tärkein ministeri – Suomen jokien kannalta. Missä on perintö? - Sierilä on menneen maailman projekti. Osa 1.

Pohjoisen poika Matti Ahde aloitti toiminnan ympäristöasioiden puolesta jo varhain. Paljolti sosialidemokraattien ja Ahteen toiminnan myötä perustettiin vuonna 1983 ympäristöministeriö, ja hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi ympäristöministeriksi. Pian hän allekirjoitti Ounasjokilain, jota oli ollut valmistelemassa ja jolla suojeltiin Kemijoen suuri sivujoki, tuleva lohen koti. Ahteen kaudella laadittiin erinomaisen tärkeä koskiensuojelulaki, jolla hyvin suuri joukko Suomen viimeisiä vapaita koskia eri joissa ympäri maata suojeltiin, mm. keskisen Iijoen kosket. Jokien puolustamisessa Matti Ahdetta voidaan pitää historiamme merkittävimpänä ministerinä.

Mitä tekevät sosialidemokraatit tänään jokien puolesta? Kemijoki Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja on kansanedustaja Johanna Ojala-Niemelä (SDP). Kemijoki Oy vastustaa kalaviranomaisen, Lapin ELY-keskuksen, velvoitemuutoshakemusta vaelluskalojen palauttamiseksi Kemijokeen. Kemijoki Oy jyrää jääräpäisesti Sierilän voimalaitoksen rakentamista Rovaniemen yläpuolelle, Kemijoen pääuoman viimeisten vapiden koskien kahlitsemiseksi.

Sierilä olisi isossa joessa mitätön voimala eikä toisi merkittävästi lisää uutta sähköä. Koskijakson todellinen putouskorkeus on vain pari-kolme metriä. Olen itse laskenut nuo kosket veneellä, ei siinä ole isoja putouksia. Laskennallinen teho on saatu ylemmästä Vanttauskosken voimalasta sen alavettä nostamalla. Se menettäisi näin tuotannostaan vastaavan määrän eli uutta todellista sähköä syntyisi paljon vähemmän kuin on propagoitu. Eikö tuo ole peräti huijausta? Sierilä on menneen maailman projekti.

Kemijoki Oy kurmootti ympäristöaktivisti Vesa Puurosta viimeisen päälle raskailla rikosyytteillä ja oikeudessa kovilla rangaistuksilla. Puuronen maalasi kahden voimalan seinään hienoja hyppäävien lohien kuvia ja runoriimejä vaelluskalojen ja Sierilän koskien puolesta. Häntä lyötiin lujaa. Yhtiö olisi voinut sen sijaan sovitella tai jopa ostaa nuo ympäristötaideteokset kuten maailmalla on tapahtunut.

Kemijoen viimeiset vapaat kosket Sierilässä, laajat vaelluskalojen poikastuotantoalueet, monien harvinaisten eliölajien elinsijat ja Suomen kenties upeimmat, huikean korkeat rantahiekkatörmät tuhottaisiin täysin jonninjoutavan voimalan takia!

Valtionyritysten omistajaohjauksesta vastaava ministeri Tytti Tuppurainen (SDP), pohjoisesta hänkin, ei ole tarttunut asiaan millään tavalla. Toki keskustan pimeimmät voimat ovat näissä asioissa peräti merkittäviä, mutta ei älähdä myöskään sosialidemokraattinen, kunniakkaita ympäristö- ja jokiperinteitä omaava puolue. Annetaanko Kemijoen jäädä ilman lohiaan – ja Sierilän koskien tuhoutua tuosta vain? Onko Matti Ahteen perintö kadonnut?

(Julkaistu Kalevassa ja Lapin Kansassa muutettuna)

Jälkikirjoitus
Vähän suhteestani Matti Ahteeseen. Vuoden 1970 vaaleissa Matti oli ennen kaikkea sosialidemokraattisten nuorten ehdokas. Hänellä oli kuitenkin vahva ja asiantunteva tukijoukko. Aivan viimeisillä viikoilla he laskivat, että nyt on vielä kenties muutaman kymmenen äänen vajaus. Siis kohteeksi valkoinen läiskä: Utajärvi. Isäni oli SDP:n kunnallisjärjestön puheenjohtaja ja kunnanvaltuutettu. Matti saapuikin meille kahvittelemaan – ja isä vakuuttui nuoresta ehdokkasta, tässä on ainesta! Hän aloittikin lujan vaalityön ja -kyyditykset, ja Matti sai yli 100 ääntä kunnasta. Osa, aika pieni varmaan, olisi tietenkin voinut tulla muutenkin, mutta eräänlaisen ratkaisijan rooliin isäni pääsi.

Vaalien jälkeen Matti ilmaantui piipahtamaan reissullaan meille kotiin erittäin pettyneenä, kallella kypärin. Oli jäänyt muutaman äänen vajaaksi, Ville Tikkanen oli Kainuusta mennyt edelle. Isä ei ollut kotona. Matti päätti ottaa soiton, kun tarkistuslaskenta oli vielä käynnissä. Luuri korvalla hänen naamansa muuttui punertavaksi auringoksi ja hän hyppäsi ainakin 30 senttiä ilmaan! Tulos oli muuttunut, hän pääsi muutamalla kymmenellä äänellä Tikkasen edelle – ja kansanedustajaksi. Ensimmäinen kädestä pitäen onnittelija oli isosiskoni, ja minä toinen.

Isä oli pitkään Matin tukimies. Kortteja saapui matkoilta ympäri maailmaa. Myöhemmin taisi siirtyä kannattamaan nuorempia ehdokkaita.

Kirjani Vaiettu joki oli ilmestynyt, ja isäni kaupannut sitä jo uskomattoman määrän, yli 300 kappaletta utajärvisille. Matti ilmaantui kylään ja näki kirjan. ”Eihän Pekka ole lyönyt voimayhtiötä liian lujaa?” hän kysyi. Nappasi sitten kirjan – maksamatta – mukaansa. Ovelta sanoi, että toimittaa vasta ilmestyneen Hilkan kirjan vastineeksi. Isäni, silloin henkeen ja vereen kirjakauppias tuohtui tuosta täydellisesti. ”Meinasin, saatana, tempaista sitä turpaan!” hän ärisi vielä paljon myöhemmin.

Hilkan kirjaa ei koskaan meille ilmaantunut. Mutta Matti, jokien kannalta historiamme kannalta parhaana ministerinä – ansaitsi ehdottomasti kirjansa. Omistuskirjoitus jäi valitettavasti laittamatta.

16.3.2021
Paluu joelle

Vuosia on kulunut, liki täsmälleen kymmenen, edellisestä Jokiblogi-kirjoituksestani. Oulujoki virtaa edelleenkin nytkähdellen, syöksähdellen. Välillä virtaus ylemmässä joessa pysähtyy kokonaan. Olen nähnyt, katsellut perhonheittokarikoistani, kun ylempänä voimala sulkee turbiiniluukkunsa nopeasti voimakkaan virtausryöpynn jälkeen, jolloin joen pinta on noussut myös alempana. Äkkiä joki seisahtuu – ja alkaa virrata taaksepäin..

Näky, jota Oulujoessa tai muussakaan virrassa ei kenenkään pitäisi koskaan nähdä.

JJoessa veden pitää virrata, kun se on joki. Olen tavannut eri tilaisuuksissa puhua siitä, että taistelen sen puolesta, että Oulujoki on joki, ei sarja patoaltaita. Kieltäydyn puhumasta Utasen altaasta. Minulle se on aina Nuojuankosken ja Utakosken välinen jokiosuus.

Näin on ollut eikä tilanne vuosien aikana ole joella muuttunut. Kalateitä ei ole ilmaantunut vaikka kohta kaksikymmentä vuotta sitten ne tuntuivat olevan tulossa tuota pikaa. V. 2008 julkistettiin selkeä suunnitelma kalateistä. Se haudattiin. Kuulemma Oulujoki on ”mahdoton palauttaa vaelluskalajoeksi”. Voimayhtiö sai tavoitteensa läpi, ja suunnitelmat jäivät pölyttymään. Sen sijaan rakennettiin Montan voimalaitoksen alle kummallinen hirvitys, teräsbetoninen möykky, lohen sieppaushäkki – juuri luonnonmukaisen kalatien parhaan lähtöpaikan kohdalle. Aivan kuin voimayhtiö Fortum olisi halunnut betonoida sen, ettei joelle tulisi koskaan kalateitä. Sieltä häkistä sitten lohia lastattaisiin autoon ja kumipyörillä ylös sivujokiin. Ei sieltä koskaan tule yhtään vaelluspoikasta mereen asti. Täyttä pelleilyä!

Oulujoki ja sen latvavesistöt tarvitsevat lohen ja muiden vaelluskalojensa aidon luonnonkierron. On rakenettava jokaiseen voimalaan luonnomukaiset kalatiet, joissa vesi virtaa ympärivuotisesti ja ne toimivat näin myös erittäin kipeästi tarvittavina poikastuotantoalueina. Kalatiessä olevat lohenpoikaset todennäköisesti lähettämillään feromoneilla, hajusignaaleillaan houkuttavat paremmin emokaloja nousemaan kuin pelkät tekniset kalatiet. Niissä ole talvella virtausta eikä näin poikasiakaan. Äskettäin on laadittu mainioita suunnitelmia Oulujoen vanhojen koskenuomien vesittämisestä ympäristövirtaamalla poikastuotantoalueiksi. Vanhan vapaan Oulujoen lohen paljouteen ei tietenkään päästä, mutta jopa neljännes vapaan joen aikaisesta lohen poikastuotannosta voitaisiin palauttaa. Oulujoki olisi jälleen elävä lohijoki, vaelluskalajoki.

Pitkäaikainen sairaus uuvutti voimani. Oli vetäydyttävä lepäämään. Myös yhdistyksemme Oulujoen reitti laittautui nukkumaan Ruususen unta vuosiksi. Reitin elvytysyritys keskeytyi pahan kerran, kun meitä kohtasi suuri menetys: pitkäaikainen puheenjohtajamme Heikki Haverinen menehtyi. Heikki oli yhdistyksessä ja jokiasioissa kuin kallio. Kaikki tapahtui varmuudella, joskus ehkä hitaammin kuin minä nopeamman temperamenttini myötä olisin toivonut, mutta tapahtui lopulta vääjäämättä. Heikki hersyvine nauruineen loi ympärilleen hyvää auraa, ja hänen ansiostaan Oulujoen reitti sinnitteli niinkin pitkään. Heikin sydämen asia oli Utajärven jokielokuvatapahtuma, joka eli sekin aikansa. Menetimme Heikin aivan liian varhain. Menetyksen suuruuden tajuaa vasta vähitellen.

Mutta nyt meidän on jatkettava elämää, viriteltävä Oulujoen reittiä uudelleen toimimaan, etenkin tätä kotisivua, joka myös on uinunut. Itse tunnen päässeeni kiinni toipumiseen, ja voimia on karttunut. Lähdemme liikkeelle pienimuotoisesti, mutta kutsumme ihmisiä yhteen ja toimimaan Oulujoen vesistön asioissa ja sen puolesta. Kuten sääntöjemme ensimmäisessä pykälässä määritellään, yhdistyksen tarkoitus on herättää ihmisten kiinnostusta ja rakkautta Oulujoen vesistöä kohtaan. Olet tervetullut mukaan toimimaan, jäseneksi yhdistykseen, kirjoittamaan tälle kotisivulle, välittämään uutisia vesistön vaiheilta tai keskustelemaan vesistön tulevaisuudesta!

▲Alkuun

◄ Vanhemmat blogikirjoitukset