Tutustuin Oulujokeen ensi kertaa 80-luvun alussa, kun tulin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Joki näytti suhteellisen luonnontilaisen pikkujoen, Lestijoen, varressa kasvaneesta tavattoman suurelta ja jotenkin oudolta. Vähitellen alkoi tuntumaan, että Oulujoki oli kovin hiljainen, yksitoikkoinen ja jotenkin kuolleen oloinen. Toki tiesin Oulujoen voimalaitoksista, mutta patoallas oli aivan uusi tuttavuus. Myöhemmin niistä on kertynyt paljonkin tietoa, kun on tehnyt pitkän työuran rakennettujen vesien, myös Oulujoen, parissa.
1980-luvun alkupuolella olin tienaamassa opiskelurahoja merkkaamalla lohia Merikoskella ja siianpoikia Sanginjoen luonnonravintolammikoilla. Tarkoituksena oli selvittää, missä istutuskalat merellä liikkuvat ja paljonko lammikot tuottavat siikaa. Samalla tuli tutuksi laaja mädinhankinta ja kalanviljelytoiminta jokisuulla. Joki alkoi jo tuntua vähän elävämmältä. Noihin aikoihin opinnoissa käsiteltiin Oulun edustan merialueen huonoa vedenlaatua ja ekologista tilaa. Vuosikymmenen lopulla aloitettiin kuitenkin - pienistä epäluuloista huolimatta - parin kaverin kanssa talvinen verkkokalastus Oulun edustalla. Monenlaista kalaa saatiin, eikä niissä makuvirheitäkään todettu. Seurantojenkin mukaan tilanne joen edustan merialueella alkoi pikkuhiljaa toipumaan rankasta jätevesikuormituksesta.
Kun kaupunki rakensi 2003 Merikosken voimalaan kalatien ja siitä saatiin hyviä kokemuksia, rohkaistuttiin teettämään kuntien ja voimayhtiön kanssa kalatiesuunnitelmat muihinkin voimaloihin. Silloin oli optimismi kova ja yhteistyö jokivarren kuntien, valtion viranomaisten ja voimayhtiön kesken tiivistä. EU:n rakennerahastovaroja oli runsaasti tarjolla kalateiden rakentamiseen.
Tuohon aikaan tehtiin paljon tutkimusta vaelluskalojen luonnonkierron palauttamisesta, sekä Suomessa että maailmalla. Uuden tiedon myötä Oulujoenkin hanke alkoi näyttämään yhä monimutkaisemmalta. Istutetut lohen ja taimenen poikaset eivät kovin kummoisesti menestyneet pääuoman virta-alueiden rippeillä, eikä oikein sivu-uomillakaan – kunnostuksista huolimatta. Alasvaelluksen järjestäminen todettiin vaikeaksi järjestää monen perättäisen voimalan ja patoaltaan systeemissä. Rakennerahastovaratkin keskitettiin ICT-puolelle. Oulujoki-yhteistyössä päädyttiin vaiheistamaan toimenpiteitä sen sijaan, että pyrittäisiin rakentamaan kalatiet kaikkien voimalaitosten yhteyteen keralla. Osin sattumalta, sopivan rahoituskuvion ilmaannuttua, vaihe 1:ksi valikoitui eräänlainen väliaikaisratkaisu: voimayhtiö rakensi silloiseen hallitusohjelman sisältyvän ns. kärkihankerahan avulla ja kuntien tukemana kalojen ylisiirtolaitteen Montan voimalaitoksen yhteyteen. Kokemusten perusteella on tarkoitus ratkaista, miten on järkevä jatkaa. Taustalla vaikuttaa tämän lisäksi myös se, että kalaviranomainen on hakenut muutosta Kemijoen ja Iijoen velvoitteisiin ja tästä saatavat kokemukset saattavat heijastua Oulujoellekin. Vesienhoitosuunnitelmien tulkinnatkin voivat vaikuttaa asiaan. Parhaillaan etsitään myös yhteistä visiota Oulujoen kehittämiseen. Näihin kaikkiin kuluu aikaa.
Minulla on kokemusta Oulujoen tilasta ja erilaisista kehittämishankkeista 35 vuoden ajalta ja työurakin alkaa olla loppupuolella, eikä vaelluskalan palaaminen Oulujokeen tunnu vieläkään olevan kovin lähellä. Lyhyt on yhden ihmisen työaika, kun puhutaan lohen palauttamisesta!
Positiivisia merkkejä on silti näkyvissä. Tällaisia ovat mm. Hupisaarten purojen vesittäminen ja niiden nouseminen ”kansansuosikeiksi” Oulussa, ajatukset sivupurojen tai kaivettavien ohitusuomien laajamittaisesta käyttämisestä virtakalojen lisääntymiseen ja kaupungin päätös selvittää mahdollisuus palauttaa osa vanhasta Merikoskesta koskeksi jälleen. Voimalaitosten purkamistakin Suomessa tehdään jo ihan hallitusohjelman tukemana. Pienemmän mittaluokan asioina on mukava ollut kuulla, että siian kutu onnistuu Oulujoen suistossa ja alasvaellusrakenteita jo testataan naapurijoella. Ehkä Oulujoen äänikin vielä joskus kuuluu...
Timo Yrjänä
Oululainen vesistöasiantuntija